Okolona River Bottom Band

Tarkoitus oli laatia Top5-lista vuoden parhaista biiseistä, mutta hommasta ei tule mitään, kun päässä soi tämä



Isäni soittelee biisiä usein kitaralla, mutta aina unohdan tiedustella kappaleen esittäjää. Jouluna viimein onnistuin painamaan esittäjän mieleen ja kaivamaan kappaleen esiin Spotifysta. Nyt sitten luukutan Okolona River Bottom Bandiä joka toisena biisinä - yleensä Kirkan versiona, mutta ajoittain myös Bobbie Gentryn esittämänä. Toivottavasti huomenna saan vieroitettua itseni biisistä sen verran, että saisin suunnittelemani listan valmiiksi. Mutta älkää ihmetelkö, jos listalta löytyykin esim. Kellon soiton kuulla saan tai Pitkän tien pää. Nähtävästi kun en juuri nyt pysty kuuntelemaan kuin Kirkan vanhoja levytyksiä.

Top10: Vuoden 2009 parhaat levyt

Joulukuu on tullut siihen vaiheeseen, että pää yrittää kovasti muokkailla listoja vuoden parhaista levyistä, leffoista ja muista asioista. Aloitetaan listaus levyistä, koska ne ovat kaikkein lähimpänä sydäntäni.

Listasin levyt jonkinlaiseen paremmuusjärjestykseen, mutta jo huomenna sijoitukset voisivat vaihdella reilusti. Pari levyä nousi kesken kirjoitusprosessin ihan kärkitiloille. Sijoituksesta huolimatta jokainen mainittu levy on hyvä ja minulle tärkeä.


1. Mew: No More Stories / Are Told Today / I'm Sorry / They Washed Away // No More Stories / The World Is Grey / I'm Tired / Let's Wash Away

Monelle Mew-fanille levy on ollut valtaisa pettymys. Minäkin menin ensimmäisellä kuuntelukerralla hieman hämilleni, mutta muutaman kuuntelun jälkeen levy imaisi mukaansa, olin ihastunut siihen lopullisesti. Levy paranee jokaisella kuuntelulla, minkä vuoksi se kipuaa listan ykköseksi.


2. Noah and the Whale: The First Days of Spring

Muistaakseni sanoin tätä levyä aluksi liian hitaaksi, haikeaksi ja surulliseksi. Sitten taisin itse ruveta kärsimään syksyn pimeydestä ja turhasta haikeudesta, kun levy tuntui niin minulta. Kun yhdistetään surumielinen ihminen ja surumielinen musiikki, saadaan aikaiseksi iloinen ihminen, ainakin tässä tapauksessa.


3. Phoenix: Wolfgang Amadeus Phoenix

Tällä levyllä on ehkäisty syysflunssaa ja peruskunnon täydellistä romahtamista. Heittäkää C- ja D-vitamiinivalmisteet ulos ikkunasta, laittakaa tämä levy soimaan ja alkakaa tanssia! Tai no, ehkä musiikki ei korvaa vitamiiniannoksia, mutta tanssi kyllä varmasti edistää niiden vaikutuksia. Niin ja vaikka minulla on lämmin suhde bändin aiempiinkin albumeihin, olen valmis sanomaan, että tämä on Phoenixin tähän astisen uran paras levy.


4. Mumford & Sons: Sigh No More

Tänäkään vuonna en päässyt Irlantiin, mutta onneksi maa tuli luokseni musiikin kautta. Ok, bändi on lontoolainen, eikä musiikki ole puhtaasti irlantilaista, mutta vihreän saaren vaikutteet kuuluvat silti selvästi. Levyä kuunnellessa saatoin kuvitella istuvani dublinilaisessa pubissa juomassa Guinnessia. Ei pöllömpi mielikuva.


5. The XX: XX


Kyllä, myös minä nostan XX:n listalleni. Vaikka periaatteessa bändi ei ole keksinyt mitään uutta ja ihmeellistä, silti The XX:n musiikki tuntuu uudelta ja luovalta. Jos osallistuisin Tanssi, jos osaat! -ohjelman koetanssiin, käyttäisin koreografian taustalla levyn Introa. Crystalised taas pääsee vuoden parhaat biisit -listalle.


6. Kasabian: West Ryder Pauper Lunatic Asylum


Vuoden ehkä eniten soittamani biisi on Kasabianin Underdog. Kappaleesta tulee mieleen kesä, jalkapallo, jäätelö, puistot... Itse asiassa koko levy tuo mieleen kirpeän vadelmajäätelön ja nurmen tuoksun. En tiedä, millaisissa tunnelmissa tätä levyä on tehty, mutta tuntuu siltä, kuin pojat olisivat säveltäneet ja soittaneet biisejä todella rennolla otteella ja jopa leikkisästi. Olin jo rankkaamassa tätä vasta 8. parhaaksi levyksi, mutta levyä miettiessä oli pakko nostaa sen sijoitusta ylöspäin.


7. Kent: Röd


Jos No More Stories... oli pettymys monille Mew-faneille, Röd taisi olla sitä osalle Kent-faneista. Olen ihmetellyt puheita siitä, että Röd olisi Kentille jotenkin outo kehitysaskel, vaikka juuri tähän suuntaanhan bändi on kulkenut jo pitkään. Minusta biisit ovat hyviä, mutta aina toki on mahdollista, että hypnotisoidun Joakim Bergin äänestä niin voimakkaasti, etten havaitse levyn selvimpiäkään puutteita.


8. Rödsögården: Rödsögården

Tarkkaavaisimmat ovat varmasti jo havainneet, ettei listalla ole vielä ollut ainoatakaan suomalaislevyä. Rödsögården paikkaa tilanteen. Bändin levy oli iloinen yllätys kotimaisen musiikkitarjonnan joukossa. The Crashin lopettaessa olin huolissani, löytyykö Suomesta toista bändiä, joka tekisi hyviä ja laulettavia melodioita, joihin pystyn samaistumaan (kyllä, minä samaistun melodioiden tunnelmaan, en sanoituksiin). Onneksi löysin Rödsögårdenin juuri oikealla hetkellä. En voi lakata ihastelemasta levyn sovituksia ja sävellysten koukkuja. Monesti havahdun hyräilemästä jotain "taatusti ulkomaista" kappaletta, joka lopulta osoittautuu Rödsöjen biisiksi. Hieno debyyttilevy bändiltä.

9. Editors: In This Light And On This Evening


Tänä vuonna kävi useampaankin kertaan niin, että vanhan suosikkibändin uusi levy tuntui ensi alkuun suurelta pettymykseltä. Myös Editorsin levy olisi aluksi voinut päätyä vuoden floppi -listalle, mutta kummasti vaan kuuntelukertojen lisääntyessä tämä alkoi tuntua hyvältä. Editorsin soundissa on jotain sellaista, joka aiheuttaa minulle vilunväreitä aina levyn soidessa.


10. Manna: Songs of Hope And Desire



Myönnän rehellisesti, että levyihin tutustuessa suosin mieslaulajien levyjä. Jostain syystä naisäänten kuunteleminen tuntuu usein enemmän nostattavan verenpainetta kuin rentouttavan ja helpottavan oloa. Mutta Mannan ääni ei ärsyt. Biisitkin ovat hyviä ja sovituksiltaan kiinnostavia.
Olenko ainoa, jolle Mannasta tulee mieleen Summer Maple? Summer ei tietenkään oikeasti ole olemassa kuin Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän -romaanin sivuilla, mutta olen kuvitellut hänet juuri Mannan kaltaiseksi.


No niin, nyt on lista valmis. Kymmenikköön olisi voinut päätyä myös mm. PMMP:n, Prince of Assyrian ja Julian Casablancasin levyt. Ja aivan varmasti jokin todellinen helmi unohtui listalta, vaikka kuinka olen yrittänyt saada mieleeni kaikki hyvät levyt vuoden ajalta. Mitähän minä tällä kertaa unohdin?


Kuvat poimittu täältä, paitsi 8. kuva on täältä.

(500) Days of Summer

Viimein ehdin leffateatteiin katsomaan (500) Days of Summer -elokuvan. Olin jo ehtinyt säikähtää, etten pääse näkemään elokuvaa valkokankaalta. Onneksi leffa oli tänään Finnkinon superpäivän takia palannut iltaohjelmistoon, joten pystyin katsomaan filmin vielä teatterissa.


Leffa alkaa "poika tapaa tytön" -kohtauksella, mutta kyse ei ole mistään siirappisesta rakkauselokuvasta, vaan (500) Days of Summer käsittelee ennen kaikkea suhteelle asetettuja odotuksia, käsityksiä rakkaudesta ja erosta päähenkilö Tomin näkökulmasta katsottuna.

Olin nähnyt leffasta ennakkoon trailerin ja mainospätkiä, joiden perusteella olin hivenen peloissani siitä, toimisiko kaikki elokuvalliset kikat lopullisessa filmissä. Aiemmin musiikkivideoita ohjannut Marc Webb oli kuitenkin saanut pidettyä kaikki langat hallussaan, eikä jaetut kuvat, animaatiot tai muutkaan kikat häirinneet elokuvan seuraamista. Katsojalta vaaditaan kuitenkin hiukan liikaa tarkkuutta epäkronologisesti etenevän ajan seuraamisessa. Suhteen kestoa ilmaisevat animaatiot vilahtavat ohi pahimmillaan niin nopeasti, ettei katsoja aina ehdi sisäistää numeroita. Onneksi tämä pieni seikka ei lopulta häiritse juonen seuraamista kovinkaan paljoa.

Elokuvassa soi erinomaista musiikkia, jota olen kuunnellut Spotifysta toistuvasti heti soundtrackin sieltä löydettyäni. Kuvien taustalla soi mm. The Smithsiä, Regina Spektoria ja Wolfmotheria. Lisäksi Tomin (Joseph Gordon-Levitt) yllä nähdään mm. Joy Division - ja The Clash -paitoja, joten musiikillinen maailma on leffassa mitä parhain.

(500) Days of Summer ei ehkä ole kriitikoiden valinta vuoden elokuvaksi, mutta minulla se nousee ehdottomasti vuoden top5 elokuvat -listalle. Elokuva ei ole puhdas komedia, mutta taisin nauraa sen aikana enemmän ja aidommin kuin kertaakaan aiemmin tänä vuonna leffaa teatterissa katsoessani. Yritän vielä myöhemmin tässä kuussa tiivistää oikean top5-listan vuoden elokuvista. Katsellaan sitten, minne kohtaan tämä (500) Days of Summer sillä listalla asettuu.

Kuvat täältä

Uuden aallon paluu!

Keväällä hehkutin Yle Teeman ranskalaisten uuden aallon elokuvien sarjaa. Koska uuden aallon juhlavuosi on päättymässä, Teema uusii 31.12. sarjasta Francois Truffaut'n elokuvat 400 kepposta ja Varastettuja suudelmia. Lisäksi uusitaan dokumentit Uuden aallon jäljillä ja Francois Truffaut. Erityisen onnellinen olen siitä, että Truffaut-dokkari uusitaan, koska onnistuin missaamaan sen keväällä.

Nytpä ei tarvitse miettiä, miten aion valmistautua uudenvuodenaaton juhliin :) Suosittelen lämpimästi muillekin Yle Teeman seuraamista 31. päivä klo 10 alkaen.

Lisätietoa Teeman uuden aallon lahjapaketista löytyy muuten täältä.

Uusi tukka

Jos olen aivan rehellinen, olen viimeisen puolentoista vuoden aikana useastikin seisonut peilin edessä suunnittelemassa toispuoleista tukkaa. Kampaajan tuolissa olen kuitenkin aina pyytänyt leikkauttamaan samaa vanhaa hiusmallia uudelleen ja uudelleen. "Silleen kerrostetusti, aika rikottu, takaa vähän lyhyemmät kuin edestä..." Seuraavalle kampaajakäynnille oli tarkoitus ottaa mukaan kuva Winona Ryderista Reality Bites -leffan ajoilta.

Itse asiassa n. kolme kuukautta sitten hiukseni olivat lähes identtiset Winonan hiusten kanssa. Hiukseni kuitenkin kasvavat todella nopeasti, joten jo pari kuukautta olen kulkenut raskaan, kiharaisen moppitukan kanssa. Ajoitta peilikuva on tuonut erehdyttävästi mieleen Charles Puyolin. Ymmärrätte varmaan, että mieluummin näytän Winonalta kuin Puyolilta, joten hiuksille oli korkea aika tehdä jotain.

Viikko sitten lauantaina olin ystäväni tupareissa, joissa valitin ylikasvaneita hiuksiani. Vieraana ollut kaverini lupautui leikkaamaan hiukset vaikka heti. Tartuin tajoukseen, sillä vanhat hiukset alkoivat tuntua todella ahdistavilta. Hetken mietittyään kaverini ehdotti, että mitäs jos leikattaisiin toispuoleinen kampaus. Kerrankin olin niin rohkea, että suostuin ystäväni ehdotukseen ja tämä viikko onkin kulunut uuteen hiustyyliin totutellessa.

Vaikka olin jo tehnyt päätöksen paluusta Winona-hiuksiin, epäsymmetrinen tukka on kummitellut mielessäni koko ajan, eikä Paras aika vuodesta -blogin hiusmietinnät ole ainakaan vähentäneet toispuoleisuuden viehätystä.

Ilman rohkeutta tarttua kaverini tarjoukseen, minulla olisi nyt luultavasti päässäni Winona-hiukset (pahimmassa tapauksessa edelleen Puyol-moppi), mutta nyt minulla on jotain paljon hauskempaa, villimpää ja makeampaa.

Hiuksiani hieman siistittiin ja kevennettiin tiistaina kampaamossa. Keittiöfiskarsien jäljiltä hiusten viimeistely oli hieman turhankin rouhea. Kampaajani olisi kovasti halunnut saksia minulle täysin lyhyen poikatukan, mutta minä pidin tiukasti kiinni toispuoleisuudesta.

Kaikkien kehujen keskellä on vaikeaa kaivata vanhaa kiharapehkoa takaisin. Parasta uudessa tukassa on helppohoitoisuus. Nopea föönäys ja suoristusraudan heilautus saavat oikukkaimmatkin kiharat kuriin suihkun jälkeen, mutta useimpina aamuina hiukset asettuvat kuntoon parin sekunnin kampaamisella. Ainoa keksimäni huono puoli on päänahan paleleminen ulkona. En ole tottunut kaivamaan pipoa päähäni lyhyiden kävelymatkojen ajaksi, mutta nyt en suostu viemään roskapussiakaan ulos ilman ihanaa villapipoani.

Lopuksi haluan vielä sanoa, että mielestäni hiukseni näyttävät luonnossa paljon paremmilta kuin kuvissa. Mutta kun näitä kuvia on niin monelta taholta toivottu, enkä mitenkään pääse esittelemään tukkaani Helsinkiin, Tampereelle, Lahteen ja ties minne muualle, julkaisen poikkeuksellisesti kuvat täällä blogissa.

Keikkareissulla Berliinissä

Paluu Berliinistä Suomeen tapahtui jo maanantaina, mutta nyt on viimein aikaa kirjoitella reissuraporttia tännekin. Melko sekavaa ajatusvirtaa luvassa, koska kolmen päivän matkaa on vaikeaa tiivistää nopeasti järkeväksi paketiksi.

Lähdin Berliiniin kaverini kanssa lauantai-iltapäivänä. Koko aamupäivän stressasin, miten korvani kestäisivät tällä kertaa painevaihtelut lentokoneessa. Turhaan olin hermoillut, sillä lento sujui kaikin puolin mainiosti. Tosin ennakkoon nautittu allergialääke saattoi osaltaan vaikuttaa korvaongelmien poissapysymiseen.

Laskeuduttuamme Berliiniin nappasimme bussin kohti Kurfürstendammia. Veimme tavaramme hotelliin ja lähdimme samaa tietä liikkeelle etsimään ruokapaikkaa, kauppoja ja joulutoreja. Alexanderplatzillehan sitä sitten päädyttiin. Loppuilta sujuikin torikojujen tarjontaa tutkien. Kun myyntipöytiä oli tarpeeksi käyty katselemassa, päätimme kaverin kanssa istahtaa alas ja nauttia pari kupillista hehkuviiniä. Mikäs siinä oli lauantai-iltaa viettää, kun kädessä saattoi pitää höyryävää mukia ja ympärillä seurailla berliiniläisten illanviettoa kuuluisan tv-tornin juurella :)

Sunnuntai oli matkamme tärkein päivä. Ennen illan Roxetten keikkaa kiertelimme jälleen kaverini kanssa joulutoreja. Alkupäivä oli oikeastaan melkoista harhailua, mutta lopulta saimme suunnistettua Gendarmenmarktin joulumarkkinoille. Ensimmäinen näkemämme "koju" oli telttakatokseen tehty italialainen ravintola, johon tämä nälkäinen kaksikko tietysti meni pizzalle. Eipä ole pitkään aikaan lautasellani ollut niin herkullista pizzaa! Tuore rucola ja maukas ilmakuivattu kinkku maistuivat ihanalle.

Gendarmenmarktin joulumarkkina-alue oli mukavan tunnelmallinen, mutta tältäkään torilta en onnistunut ostamaan kaipaamiani manteleita. Olen Turussa tottunut siihen, että sokeroidut mantelit saa käteensä juuri paahdettuna, vielä hieman lämpiminä. Saksassa mantelit olivat kylmiä! Enhän minä nyt sellaisiin rahojani halunnut tuhlata ;)

Gendarmenmarktin joulutori oli tunnelmallinen ja kaunis.

Joulutorilta lähdimme siirtymään pikkuhiljaa kohti O2 World -hallia. Olin jo hyvissä ajoin selvittänyt, millä metrolla pääsisimme hallille, mutta mäntti kun olen, olin jättänyt kiinnittämättä huomiota kartassa siihen, ettei kaikki reitit suinkaan ole metrolinjoja, vaan mukana on myös junalinjat. Alexanderplatzin asemalla tulikin sitten metsästettyä oikeaa junaa, mutta onneksi kaikesta sähellyksestä huolimatta ehdimme keikkapaikalle ajoissa.

Roxette ei ollut illan ainoa esiintyjä konsertissa. The Nokia Night of the Proms -konsertissa kokonaisen sinfoniaorkesterin, pienen kuoron ja rockbändin säestämänä lavalla nähtiin useampiakin lähes unohduksiin joutuneita 80- ja 90-luvun bändejä. Roxette oli kuitenkin ehdottomasti illan nimekkäin esiintyjä.

Harmi kyllä en hyvästä paikastani huolimatta saanut räpsäistyä kuin yhden surkean kuvan Roxettesta, eikä kuvassa näy Marieta :( Onneksi on YouTube, josta löytyy muiden videotallenteita keikasta!

Sovitaanko, että tämä kuva on taiteellinen otos Roxetten Peristä ;)

Roxette soitti keikalla viisi kappaletta: I Wish I Could Flyn, The Lookin, Joyriden, It Must Have Been Loven ja Listen to Your Heartin. Useampaa kappaletta Roxette ei oikeastaan olisi edes pystynyt soittamaan. On valitettavasti todettava, ettei Marie ole täydessä keikkakunnossa. Mutta vaikka nytkin laulujen ylä-äänet jäivät vajaiksi, laulu oli täynnä aitoa tunnetta, eikä pienet puutteet jääneet häiritsemään. Jo se, että Marie ylipäätään nähdään pahalaatuisen aivokasvaimen jälkeen lavalla on ihme, jota fanit osasivat arvostaa.

Roxette oli keikan ehdoton kohokohta. Totta puhuen muuten esitykset olivat aika pitkäveteisiä. Ilman orkesterin antamaa puhtia useimmat esiintyjät olisivat olleet todella tylsiä. Tosin Heaven 17 soitti Temptation-hittinsä varsin pirteästi. Onneksi mukaan oli otettu virkistäväksi poikkeukseksi myös nuori itävaltalaisartisti Christina Stürmer. Ja tokihan iso sinfoniaorkesteri aina kuulostaa hienolta.

Valaistussuunnittelu oli konsertissa onnistunut erinomaisesti!
(toisin kuin tärähtänyt kuva ;) )

Konsertin jälkeen väsynyt kaksikkomme suuntasi hotelliin nukkumaan. Maanantaiaamuna yritimme nousta ajoissa liikkeelle, mutta hotellin äänekkäästi huutaneet vesiputket pilasivat yöunet, joten herääminen oli hivenen hankalaa. Aamiaisen jälkeen ehdimme kuitenkin lähteä piipahtamaan vielä KaDeWe:lle ja suorittamaa viimeiset shoppailut Tauentzienstraßen varrella. Minä onnellinen onnistuin viimein löytämään itselleni uudet farkut! Lisäksi sain ostettua ihanan mehukkaita myslipatukoita ja marsipaania, joka tietysti oli tarkoitus säästää jouluksi, mutta ihan vahingossa olen syönyt jo puolet herkuista.

Maanantain kääntyessä iltapäivään tuli aika hypätä jälleen kerran lentokenttäbussiin. Paluulento sujui hyvin, vaikka pari pientä pomppua kone ottikin sadepilvien seassa. Helsinki-Vantaalle laskeuduttaessa sain noudettua ruumaan laitetun reppuni nopeasti saapumishallista. Yllätys oli suuri, kun selvisi, että monen muun matkatavarat olivat kenttähenkilökunnan työnseisauksen takia ties missä. Mikä tuuri minulla olikaan, etten joutunut juurikaan odottelemaan tai etsimään reppuani! Kotimatkalla Helsingistä Turkuun kelpasi olla tyytyväinen koko reissuun.

Iso kiitos vielä loistavalle matkaseuralle!

Täältä tullaan Berliini!

Kuten aiemmin syksyllä totesin, Berliini on yksi lempikaupungeistani maailmassa. Nyt minä onnellinen pääsen reissaamaan kaupunkiin uudelleen!

-kuva täältä

Ylihuomenna lähden ystäväni kanssa ihailemaan kaupunkia. Koska olemme valtavassa kupungissa vain kaksi yötä, pitäisi varmaan laatia jonkinlainen suunnitelma siitä, millä alueella kannatta kaupungissa pyöriä, ettei koko reissu mene metrossa istuessa. Toivottavasti ehtisimme joulumarkkinoillekin, vaikka saahan toki Turunkin joulumarkkinoilta kuvan paahdettuja sokerimanteleita. Silti berliiniläiset mantelit houkuttelevat.

-kuva täältä

Hotellimme on onneksi Kurfürstendammin varrella. Luotan siihen, että kaupungin tärkeimmän ostoskadun näyteikkunat korvaa kaikki menetetyt taidenäyttelyt. Eiköhän lähistöllä olevan KaDeWe-tavaratalon jouluikkuna viimeistään riitä silmäniloksi.

Osumme kaverini kanssa Berliiniin juuri muurinmurtumisen 20-vuotisjuhlien jälkeen. Juhlavuoden takia kaupungissa olisi varmasti lukuisia kiinnostavia näyttelyitä, mutta ajanpuutteen takia taidamme ehtiä korkeintaan yhteen. Mikähän olisi hyvä ja kiinnostava, mutta nopeasti läpinähty näyttely? En ole vieläkään saanut käsiteltyä edellisellä Berliinin-reissulla saatua traumaa siitä, etten monen tunnin kiertelynkään jälkeen ehtinyt nähdä suuresta Stanley Kubrick -näyttelystä kuin pienen pintariipaisun.

Miksi sitten ylipäätään lähden tällaiselle pienelle viikonloppureissulle. No, minä ja ystäväni olemme olleet kavereita jo yli 20 vuotta. Kun tutustuimme, Berliinin muuri oli vielä nippa nappa pystyssä. Nyt kaverini oli ajatellut vähän juhlia tätä pitkää ystävyyttämme. Minulle yllätykseksi kaverini oli hankkinut liput ala-astevuosiemme suosikkibändin keikalle Berliiniin. Jaa että mikäkö tämä vanha suosikkibändi on? No katsokaa itse ;)

-tämä hirrrrrveä kuva täältä :)

Me lähdemme katsomaan ROXETTEA! :D

Voimabiisi ja -tanssi

Jo Radiomafian Upteekki-ohjelmassa ymmärrettiin puhua parantavasta popmusiikista. Viime päivinä kiusannut flunssa on vienyt minulta voimia, mutta samalla olen saanut valtavasti korvaavaa energiaa Signmarkin Smells Like Victory -biisistä ja yhdestä Tanssi, jos osaat -tanssijan esityksestä.



Minusta tuntuu jotenkin ikävältä kuunnella Signmarkia radiosta. Kun kappale on suunniteltu viittomien ympärille, tuntuu oudolta vain kuulla biisi. Minun täytyy nähdä sanat! No joo, toki pidän hienona, että kappale on päätynyt YleX:n Himotuimmat-listan kärkitiloille. Viestiihän tuollainen menestys siitä, että Signmarkia arvostetaan. Mutta miten voisin taloudellisesti tukea Signmarkia? Tuntuu jotenkin ilkeältä katsoa videota täysin ilmaiseksi kymmeniä kertoja putkeen YouTubesta :( Ei auta, vaikka Signmark itse on videon ilmeisesti sinne ladannut. HALUAN OSTAA LEVYN!

Jotain muuten lukuisista katselukerroistani kertoo se, että kaltaiseni kömpelyskin on jo oppinut viittomaan kertosäkeen lähes kokonaan. Eilen pyyhin keittiössä kaappien ovia kuivaksi, kun mukana "laulaessa" tiskihanskoista vesipisarat lentelivät ympäriinsä :D

Sen lisäksi, että biisin reipas tempo piristää, toki myös Signmarkin esimerkki inspiroi. Ilahdun aina ihmisistä, jotka kaikista vaikeuksista huolimatta jaksavat tehdä itseään innostavia asioita. On inspiroivaa nähdä, että kuuro voi tehdä musiikkia tai liikuntarajoitteinen voi tanssia.

So You Think You Can Dance -kisan kolmannen tuotantokauden koe-esiintymisissä nähty Bryan Gaynor aivan erityisesti liikutti minua. Mies ei ole antanut pahan skolioosinkaan estää itseään tanssimasta. Ja mikä parasta, tanssia katsellessa ei ehdi tuntea sääliä, sillä Bryan saa viihdytettyä ja nauratettua katsojaa.



Minä jäin Bryanin esityksen jälkeen miettimään, miksi ihmeessä itse en tanssi enemmän. Jos kerta rakastan tanssia, miksi keksin aina miljoona tekosyytä, joiden varjolla jätän ilmoittautumatta tanssitunneille. Ikä, kömpelyys tai huono kunto eivät ole päteviä syitä olla tanssimatta.

Kunhan voin olla varma, ettei yskä enää uusiudu, alan tehdä kuntoa kohottavia kävelylenkkejä, jotta tammikuussa en ainakaan kunnon takia jätä tutkimatta tanssituntitarjontaa. Eiköhän sitä huomenna uskalla jo lyhyelle lenkille lähteä, kunhan en hengästytä itseäni :)

Jihuu!

Tämä viikko alkoi hyvin!

Ensinnäkin flunssa alkaa olla voitettu. Tämän päivän vielä lepäilen, mutta tässä samalla etsin verokorttiani. Tämä onnellinen tyttö sai nimittäin loppuviikoksi töitä! Huomenna matkaan isäni luo ja keskiviikosta perjantaihin olen hänen työkaverinsa. Menen sijaiseksi kouluun kokeilemaan pitkän tauon jälkeen, vieläkö minua oikeasti kiinnostaa äikän opettajan työt.

Sen verran paljon on tullut sijaisena toimittua, ettei työt varsinaisesti enää jännitä. Enemmän mietityttää, millaisia oppilaita pääsen opettamaan. Lisäksi toivon, että tällä kertaa minun ei tarvitse opettaa runousoppia. Edellisellä sijaistamiskerralla jouduin muistaakseni kahdeksasluokkalaisille opettamaan runomittoja, eikä homma mennyt aivan putkeen. Jos opettajaa aihe kiinnostaa tasan yhtä vähän kuin oppilaita, opetus ei yksinkertaisesti suju. Jotenkin sentään siitäkin runotunnista selvittiin, mutta toistamiseen en sijaisena, ainakaan täysin kylmiltääni, halua joutua luokan eteen selittämään runoudesta yhtään mitään.

Nyt täytyy jatkaa mappien ja laatikoiden penkomista, jotta kadonnut verokortti kaivautuisi jostain esiin. Lisäksi täytyy käydä lunastamassa liput perjantain Twilight-näytökseen, jotta voin rauhassa odotella työviikon jälkeistä rentoutumista.

Toivottavasti muidenkin viikko on lähtenyt hyvin käyntiin!

Sunnuntai on lepopäivä

Onneksi eiliseltä videovuokraamoreissulta mukaan tarttui Paluu tulevaisuuteen -leffan lisäksi pari muutakin elokuvaa. Niitä tarvitaan tänään, sillä viime yönä aloin yskiä ja minulle nousi kuume, minkä vuoksi aion pysytellä tänään levossa. Kuume on jo poissa, mutta keukoissa tuntuu yskän jälkeen pahalta. Oikeasti pelottaa, mitä sikainfluenssa saa hengityselimilleni aikaiseksi, kun aivan tavallinen pikkuflunssa jo saa keuhkot sekaisin. Toisaalta on ihan hyvä, että kropassa jokin osa muistuttaa, että nyt on tärkeää pysytellä ainakin tämä sunnuntaipäivä levossa, eikä ainakaan kannata lähteä Kinokoplan näytöksen köhivät yleisön sekaan metsästämään pahempia flunssaviruksia. Yksinkertaisesti nyt ei ole hyvä hetki sairastella, sillä ensi perjantaina haluan päästä katsomaan Twilight - Uusikuu -leffaa kaverin kanssa :D

Kunhan olen keittänyt itselleni ison pannullisen hyvää teetä ja valmistellut läjän voileipiä, heittäydyn sängylleni katsomaan Broken Flowers -leffaa.



Olen ilmeisesti jäänyt jumiin Bill Murrayn surumielisiin kasvoihin, koska tämä on jo kolmas katsomani leffa parin viikon sisällä, jossa Murray esittää hieman masentunutta keski-ikäistä miestä. Mutta mikäs miehen roolisuorituksia on katsellessa, kun Murray tekee hienoa ja varmaa työtä.

Lämmin juoma, leivät, leffa ja lepo, siinä seuraavien tuntien ajankulu.

Löhöilylauantai

Pjuuh, millainen viikko takana! En ole nukkunut yhtään yötä hyvin ja normaalisti tällä viikolla. Nukkumatti vierailee luonani ilmeisesti vasta lehdenjakajan jälkeen, mikä on johtanut siihen, että päivisin en tietenkään jaksa tehdä yhtään mitään. Alkuviikosta olin niin tyhmä, että jätin hommat oikeasti tekemättä, mikä tarkoitti tietysti paniikinomaista ahertamista keskiviikkona ja torstaina. Torstai-iltana oli vielä suuret Humanistisitsit, joten ilta venähti Vegasin tanssilattialla pilkkuun asti. Kaltaiselleni yökukkujallehan tuollainen valvominen sujui jo masentavalla rutiinilla.

Eilispäivän taistelin päiväunia vastaan, koska halusin mennä kerrankin ajoissa nukkumaan. Nukahdin ennen yhtätoista, mutta kolme tuntia myöhemmin heräsin näiltä myöhäisiltä "päikkäreiltä", eikä uni tullut ennen aamua :(

Mikä onni ja ihanuus, että tänään olen voinut tehdä asioita rauhassa ja vapaasti. Tein mm. yli tunnin reippaan kävelylenkin, jonka päätin videovuokraamoon. Loppuillan aikana aion syödä hyvin ja katsoa Paluu tulevaisuuteen -elokuvan. Leffan osaan ulkoa, mutta se ei haittaa, koska voin antaa itseni nukahtaa vaikka tv:n ääreen, jos alkaa unettaa, eikä tarvitse taistella nukahtamista vastaan nähdäkseni leffan loppuun. Tärkeintä on, että huomenna saan katsoa kaikki dvd:n lukuisat ekstrat!

Hauskaa lauantai-iltaa!

So you think you can dance dance dance

Viime viikkoina iltapäivieni piristys on ollut Nelosella esitettävät Tanssi, jos osaat -sarjan uusinnat. Lähetin viime keväänä kanavalle toivomuksen, jotta loistavan sarjan toinen ja kolmas tuotantokausi uusittaisiin viimein. Harmi kyllä upeaa toista tuotantokautta ei uusittu, mutta hyvä, että edes tämä kolmas kausi nähdään toistamiseen. Ymmärrän toki, ettei yksin minun toiveeni vaikuttanut uusintapäätökseen, mutta haluan uskoa, että pikkuriikkinen vaikutus palautteellani kuitenkin on ollut :)

Olen jo kertaalleen jaksot nähnyt, joten voittaja on minulle siis selvä. Nyt seuraan sarjaa nähdäkseni uudelleen upeita tanssiesityksiä. Jo uusituista jaksoista voisin nostaa esiin ainakin Jamien ja Hokin esittämän "Kolibri ja kukka" -jazzkoreografian. Tämä Wade Robsonin suunnittelema koreografia voitti aikoinaan Emmyn ja on yksi sarjan tunnetuimpia esityksiä.



Yksi suosikkitanssijoistani, Jesús, putosi viime viikolla pois. Hymyllään synkimmänkin syyspäivän valaisseen tanssijan krump oli hauskaa katsottavaa.



Toistaiseksi sarjassa on vielä suosikeistani mukana Danny, Neil, Hok ja Lacey. Varsinkin Dannyn piruetteja ja loikkia voisin katsella loputtomasti ja siksi tavallaan olin jopa tyytyväinen, että hän oli useampaan otteeseen pudotusuhan alla, jotta näin miehen sooloesityksiä.



Jos laskin jaksojen kulun oikein, ensi viikon keskiviikkon jaksossa luvassa on kaksi kauden suosikkiesityksistäni. Mia Michaelsin suunnittelemaa nykytanssiesitystä ja Mandy Mooren tekemä jazzkoreografiaa ei todellakaan kannata missata!

Aiempi Tanssi, jos osaat -kirjoitukseni on muuten luettavissa täältä. Teksti voi vähän spoilata kolmatta ja varsinkin neljättä kautta, mutta voittajia se ei sentään paljasta.

Lopuksi vielä toive sarjan tuottajalle Nigel Lythgoelle. Voisitko Nigel mitenkään harkita, että tämä sarja julkaistaisiin dvd:llä? Huonolaatuisten YouTube-videoiden katselu kun ei tee oikeutta näille upeille tanssiesityksille. Lisäksi SYTYCD-videoita jatkuvasti poistetaan netistä, joten esim. tuon vanhemman postaukseni kymmenestä videosta jouduin peräti yhdeksän videota linkittämään tänne uudelleen. Minä olen valmis maksamaan vaikka 40 euroa yhdestä tuotantokaudesta, kunhan voin nauttia sarjan jaksoista ja tanssinumeroista laillisesti vaikka keskellä yötä.

Tanssi, jos osaat! Nelosella ti-pe n. klo 15

Uusi ilme, uusi alku

Huuups...

Koko lokakuu meni ilman blogikirjoituksia, eikä syyskuussakaan paljoa järkevää tekstiä syntynyt. Tai itse asiassa tekstejä kyllä syntyi tietokoneen kovalevylle, mutta sinne ne jutut jäivät odottamaan kuvitusta, viimeistä silausta tai vanhenivat sisällöltään. Turha kai tässä vaiheessa marraskuuta on kertoa, mitkä lokakuun uutuusleffat vaikuttavat kiinnostavilta, elokuvat ovat nyt jo pyörineet kuukauden teattereissa ja hyvällä onnella ne on myös nähnyt. Turha siis enää miettiä, olisiko vaikka Up - Kohti korkeuksia hyvä leffa.

Marraskuun kunniaksi päätin vähän uudistaa blogiani. Vanha ilme oli jotenkin liian synkkä ja raskas katsella näin pimeän loppusyksyn ja alkavan talven keskellä. Vanhaa banneria ehkä tulee vähän ikävä, mutta toisaalta oli ihan kiva kehitellä tuota uuttakin kuvaa. Rakastan vanhoja c-kasetteja, joten kuva-aiheen keksiminen ei vienyt aikaa juuri sekunttia kauempaa. Vähän pidempään kestikin sitten kuvan muokkaaminen. On aika nuivaa, että ainoa kuvankäsittelyyn soveltuva ohjelma koneellani on Paint. Toisaalta, mitään kehittyneempää ohjelmaa en sitten osaisikaan taas hallita, joten ehkä tuttu ja turvallinen piirrosohjelma on lopulta minulle kuitenkin paras.

Jatkossa yritän olla liikaa lupailematta tulevista kirjoituksista, mutta koska nyt kovalevyllä on täysin valmiiksi työstettynä muutamia juttuja, uskallan sanoa, että parin päivän sisällä luvassa on kirjoituksia ainakin yhdestä tanssiohjelmasta, levystä, näyttelijästä ja elokuvaohjaajasta.

Kadonnut muistikirja

Olen mestari kadottamaan tavaroita, mutta erityisen lahjakas olen hukkaamaan muistikirjani. Minulla pitäisi olla erillinen muistikirja, johon kirjoitan, minne olen jättänyt oikean muistikirjani, jotten joutuisi tuhlaamaan vähiä rahojani uusien muistikirjojen ostamiseen.

Jossain pienen asunton syövereissä on hukattuna nopeasti laskettuna ainakin viisi pientä muistikirjaa. Yhdessä näistä, siinä viimeisimmässä, on kirjoitettuna blogitekstien ideoita ja kaiken maailman muidenkin juttujen aihioita. Toivon todella, että muistikirja tulee vastaan seuraavassa siivouksessa, sillä ajatus siitä, että muistikirja on jonkun vieraan ihmisen käsissä tuntuu todella ahdistavalta. Toisaalta voin lohduttautua sillä, ettei omituisista muistiinpanoistani vieras ihminen saa juurikaan selvää.

Onneksi en ole vielä niin hajamielinen, ettenkö pystyisi palauttamaan mieleeni isoa osaa juttuideoistani. Muistikirjan kadottamisesta seurannut kiukku kuitenkin aiheutti niin suuren turhautumisen, etten ole kyennyt viime viikkoina kirjoittamaan mitään blogiin. Nyt olen kuitenkin tehnyt paluun tänne. Viikonloppuna kirjoittelen ainakin parista uudesta levystä ja hienosta elokuvasta. Toivon mukaan muistikirjakin olisi silloin jo löytynyt :)

Berliini 24h – Päivä metropolin elämää

Huomenna lauantaina kannattaa herätä jo klo 6 ja avata saman tien televisio Yle Teemalta. Kanava näyttää historiallisen tv-dokumenttielokuvan Berliini 24h – Päivä metropolin elämää.

Ohjelmassa seurataan Berliinin ja kaupungin asukkaiden elämää 24 tuntia. Ohjelma on kuvattu 5. syyskuuta 2008 eli saamme seurata, mitä Berliinissä tapahtui tasan vuosi sitten. 80 kameraryhmän voimin kuvattussa ohjelmassa pääsemme näkemään berliiniläisiä aamiaisella, koulussa, työpaikoilla ja pitkin kaupunkia. Lisätietoa ohjelmasta löytyy mm. ohjelman virallisilta nettisivuilta ja Teeman sivuilta.

Berliini on ehdottomasti yksi lempikaupungeistani Euroopassa. Jotain samaa rumankaunista arkkitehtuuria ja viileyttä on Turussakin, joka on tietysti PARAS kaupunki maailmassa ;)

Odotan kovasti näkeväni omalta Berliinin-reissulta tuttuja maisemia. Muun muassa tämä pressikuva tuo minulle muistoja mieleen

Kuva on otettu valtiopäivätalolla. Kuvan nähdessäni muistin heti, miltä talon vieressä tuoksui ja miten suuri talo oli.

On todella kutkuttavaa, että huomenna voin tehdä vuorokauden mittaisen nojatuolimatkan Berliiniin ja kurkistaa vieraiden ihmisten elämään. Tämä ei ole keinotekoista BB-elämää, vaan kuvausta tavallisten berliiniläisten arjesta. Muiden puuhia on koukuttavaa seurata, mutta silti omiakin askareita yritän sujautella tv:n katsomisen sekaan. Eihän sitä kuitenkaan koko päivää jaksa telkkaria tuijottaa, toivottavasti.

Jutun kuvat täältä.

Kuninkaallisia ja jalkapalloa

Tunnustan, olen aina hieman naureskellut ihmisille, jotka kuninkaallisten valitiovierailujen aikana haluavat päästä näkemään monarkian edustajat. Mutta kun Kaarle-Kustaa ja Silvia vierailivat eilen lähes naapurissani, pakkohan sitä oli itsekin mennä tarkastamaan, miltä Ruotsin kuningaspari näyttää livenä.

Olin Akatemiantalon edessä jo tuntia ennen kuninkaallisten saapumista. Tarkoitus ei ollut saapua paikalle hyvissä ajoin, vaan muiden suunnitelmien peruuntuminen johti siihen, että olin tuomiokirkolla jo reilusti suunniteltua aiemmin. Olen ehkä outo, mutta minusta oli mielenkiintoista seurata, miten huoltomies imuroi kadulle levitetyn punaisen maton ja miten muu henkilökunta viimeisteli paikkoja ennen kuninkaallisten saapumista.

Lopulta kuninkaallisia ja presidettiparia kuljettanut bussi saapui Akatemiantalon eteen. Kauan odotettuja vieraita ei kuitenkaan koko yleisö päässytkään näkemään. Vieraat kun jäivät ikävästi bussin ja poliisiautojen taakse piiloon. Minä onnistuin kuitenkin näkemään Silvian, Presidentti Halosen ja puolikkaan kuninkaan kaljusta ja selästä. Silvia näytti oikein viehättävältä ja herttaiselta. Lisäksi kuningatar osoitti, että joillekin ihmisille todella sopii oranssinpunainen jakkupuku. Ja valokuvissa usein homssuisen näköinen Tarja Halonenkin oli livenä tyylikäs.

Jostain luin, että Kaarle-Kustaa olisi eilen halunnut päästä seuraamaan Ruotsi-Venäjä-jalkapallo-ottelua, mutta juhlaillallinen oli ikävästi päällekäin ottelun kanssa. Minä olin seuraamassa tuota ottelua stadionilla. Ehkä kuningas olisi voinut iloita stadionilla Ruotsin 3-0-voitosta ja Ruotsin ylivoimasta, mutta minä olisin mielelläni nähnyt vähän tasaväkisemmän ottelun. Venäjän joukkue ei saanut mitään merkittävää kentällä aikaiseksi. Ruotsi taas vaikutti todella vahvalta joukkueelta, joka tulee varmasti menestymään näissä kisoissa. Ottelutapahtuma oli kuitenkin hyvä ja yleisöäkin oli paikalla mukavasti. Lisää väkeä katsomoihin kuitenkin vielä kaipaisin. Toivottavasti loppuviikon matseissa yleisömäärät vielä kasvavat.

EM-futista 23.8.-10.9.2009

Kuten edellisessä kirjoituksessani mainitsin, Suomessa alkoi eilen naisten jalkapallon EM-kisat. Otteluita pelataan Helsingin lisäksi Turussa, Tampereella ja Lahdessa. Vaikka et normaalisti katsoisikaan televisiosta jalkapalloa, nyt kannattaa mennä jännittämään Euroopan parhaiden naisfutismaiden otteluita katsomoon. Naisten jalkapalloa ei juurikaan kannata verrata miesten jalkapalloon. Jos koet, ettet ymmärrä miesten peleistä mitään, kokeile ihmeessä seurata naisten otteluita. Voi olla, että jalkapallon hienoudet selviävät sinulle naisten pelien kautta :)


kuva täältä

Suomessa pelattavissa EM-kisoissa mukana on 12 maata: Italia, Venäjä, Englanti, Ruotsi, Norja, Ranska, Islanti, Saksa, Ukraina, Tanska, Hollanti ja tietysti isäntämaa Suomi. Eilisessä ottelussa Suomi voitti hienosti Tanskan 1-0 Olympiastadionilla. Itse jouduin katsomaan ottelun telkkarista Turussa, mikä harmi, etten päässyt Stadikalle kannustamaan joukkuetta. Vielä ikävämpää oli, ettei hienoa ottelua ollut paikanpäällä seuraamassa edes 20000 silmäparia.

Jalkapallo näyttää parhaalta aina kentän laidalta seurattuna. Nyt kannattaa ainakin kaikkien Turun, Helsingin, Tampereen ja Lahden lähellä asuvien lähteä nauttimaan jalkapallon arvoturnauksen tunnelmasta stadioneille. Lisätietoa kisoista löytyy kisojen virallisilta nettisivuilta ja lippuja voi ostaa ja varata mm. täältä.

Huomenna minut voi bongata seuraamasta Turussa Ruotsi-Venäjä-ottelua. Vielä en tiedä, kumman joukkueen kannattajaksi ottelun tiimellyksessä ajaudun, mutta uskon katsomossa olevan hauskaa, vaikkei Suomi kentällä olekaan.

Lähtekää muutkin kannustamaan jalkapalloilevia naisia!

Penkkiurheiluhulluus

Kylläpäs viikko on vierähtänyt nopeasti, kun aikaansa on tuhlannut yleisurheilun MM-kisoja tuijottaen. Valitettavasti tällaiset kisat saavat minut aina unohtamaa kaikki muut tärkeät asiat. Näkisittepä tiski- ja pyykkivuoret, jotka olen viikon varrella saanut aikaiseksi, kun olen tuijottanut Usain Boltin huikeita juoksuja, saksalaisheittäjien venymistä kotikisoissaan, söpöjen brittihyppääjien edesottamuksia miesten pituushyppykisassa ja Austarlian Steven Hookerin tuskaista matkaa mm-voittoon seiväshypyssä. Tänään täytyisi vielä jännittää miesten 800 metrin juoksufinaalia ja toki Suomen keihäsmiesten suorituksia. Totta puhuakseni minulle kisojen huippuhetki oli kuitenkin Hookerin eilinen voitto seiväskisassa, eikä Wirkkalan, Ruuskasen, Pitkämäen tai Järvenpään keihäsmitalikaan tilannetta tule muuttamaan. Kun Hooker onnistuneen hyppynsä jälkeen herkistyi kyyneliin, sain minäkin kaivaa nenäliinan esiin.

En tiedä, miksi en osaa samaistua suomalaisurheilijoihin samalla tavoin kuin Hookeriin, Hollannin 800 metrin juoksija Bram Somiin tai puolalaiseen Sylwester Bednarekiin, joka sai pronssia miesten korkeushypyssä omalla ennätyksellään. Noloa kyllä keihäsmiehistäkin eniten pidän Norjan Andreas Thorkildsenista. Mutta toki toivon suomalaisheittäjien napsivan useammankin mitalin tänään.

Jotta urheiluhulluuteni ei ainakaan lähipäivinä katoaisi, tänään illalla alkaa naisten jalkapallon EM-kisat. Kirjoitan noista Suomessa järjestettävistä kisoista viimeistään huomenna lisää. Tänään kuitenkin kannattaa keihäsfinaalin jälkeen pitää TV2 auki, koska klo 19.40 sieltä alkaa naisten Suomi-Tanska-ottelu. Toivotaan Suomen futisjoukkueelle menestystä kisoissa. Tsemppiä tänään siis sekä Suomen keihäsmiehille että naisfutaajille!

Taiteiden yössä

Kuten ehkä on jo käynyt selväksi, eilen Turussa oli Taiteiden yö. Itse tuli piipahdettua katsomassa näytelmän harjoituksia, kirjailijahaastatteluja ja kauhuelokuvaa.

Eilen lupasin kertoa, kuinka houkuttelevalta Turun kaupunginteatterin Laulavat sadepisarat -näytelmä vaikuttaisi harjoitusten perusteella. Ainakin näytelmän avoimet harjoitukset olivat kiinnostaneet turkulaisia. Illan molemmat harjoitukset kun olivat täynnä yleisöä.

Näyttelijöillä ja muulla henkilökunnalla oli käynnissä vasta musikaalin neljäs harjoituspäivä näyttämöllä, joten mitään kovin valmista näytelmää yleisö ei siis vielä päässyt seuraamaan. Näyttelijät harjoittelivat kohtausta, jossa Lina Lamond (Kirsi Tarvainen) on puheopetuksessa. Elokuvassa kohtaus näyttää tältä:



Linan puheopetuksesta siirrytään Donin (Mika Kujala) vastaaviin harjoituksiin. Tuo kohtaus tunnetaan elokuvassa Moses Supposes -laulunumerosta. Turun teatteriversiossa kappale on nimeltään Uimaan, ja suomentaja Sami Parkkisen sanat ovat vähintäänkin yhtä tarttuvat kuin kappaleen sävel.



Tietenkään Turussa näyttelijät ja tanssijat eivät steppaa aivan yhtä taidokkaasti kuin Gene Kelly ja Donald O´Connor, mutta koreografi Mikko Ahdin laatimat askelkuviot varmasti silti viihdyttävät katsojia.

Oli mielenkiintoista nähdä, miten kohtaus pikku hiljaa muotoutui paremmaksi ja paremmaksi. Jännityksellä odotan, miltä kohtaus näyttää lopulta valmiissa näytelmässä. Ja nyt sukulaiset tarkkana! Jos mietitte minulle joululahjoja, ostakaa ihmeessä minulle lahjakortti teatteriin. Voitte myös varat lipun Laulavien sadepisaroiden näytökseen. Ei haittaa, vaikka lippu olisi syys- tai lokakuun näytökseen. Muistan kyllä lahjanne vielä jouluna, enkä odota muuta lahjaa.

Teatterin harjoitusten jälkeen siirryin kirjakauppoihin kuuntelemaan kirjailijoiden haastatteluja. Ehdin nähdä mm. Leena Lehtolaisen, Taavi Soininvaaran, Jarkko Sipilän ja Riku Korhosen haastattelut. Vaikka haastattelut ovat vuodesta toiseen samanlaisia, eikä niistä juuri viisaammaksi tule, tykkään silti kuunnella niitä ja tarkkailla muuta yleisöä.

Kirjakaupoista kiirehdin grillin kautta kohti kotia. Onnistuin jonottamaan jättilihistäni juuri kun läheisellä jokilaivalla Virpi Kätkä lauloi Bye Bye Baby -hittiään. Tulipahan kuultua livenä vanha euroviisuhitti!

Hiukan ennen keskiyötä lähdin vielä katsomaan Brinkkalan sisäpihalle elokuvaesitystä. Kun yhdistetään pimeä elokuun yö, tähtitaivas, saksalainen kauhuelokuva, rockbändi ja joukko ihmisiä, voidaan aikaiseksi saada todella hieno tapahtuma. Tohtori Caligarin kabinetti oli mielenkiintoinen elokuva (huikeat lavasteet!) ja elokuvaa säestänyt Half Apple -yhtye sai luotua todella hypnoottista ja kiehtovaa musiikkia leffan taustalle.

Kaiken kaikkiaa tämän vuoden Taiteiden yö oli osaltani onnistunut tapahtuma ja nyt onkin hyvä aika ruveta odottamaan jo ensi vuoden ohjelmaa. Sitä ennen taiteesta ehtii toki nauttia pitkin vuotta monissa muissa tapahtumissa.

Näitä asioita odotan, osa 1: Teatteri ja elokuvat

Opiskelulukukauden alkaessa on ollut aika miettiä myös, miten aion viettää vapaa-aikaani tulevana syksynä. Aloin merkitä kalenteriini kaikkia niitä asioita, joita odotan syksyn kulttuuritarjonnalta. Lista osoittaa aika hyvin, miksi olen Ylen Kulttuurikunto-testin mukaan ylikunnossa. Kun listalla on urheilua, kirjallisuutta, musiikkia, leffoja, kuvataidetta, teatteria ja tanssia, kiinnostuksen kohteita on testin mukaan ilmeisesti jo liikaa. Totuus kuitenkin on, ettei rahatilanteeni taida sallia aivan kaikkien teatteri- ja museolipujen ostamista, ja valitettavasti täytyy kai levyostoksistakin tinkiä, joten mihinkään todelliseen kulttuuriylikuntoon tuskin ajaudun.

Jotta voisin kirjoittaa kiinnostavista asioista rauhassa, jaan jutun useampaan osaan. Muuten tässä väsyy sekä kirjoittaja että lukija. Tässä ekassa osassa kirjoitan näytelmistä ja elokuvista.

TEATTERI

Oi voi kuinka monta kiinnostavaa näytelmää syksyllä olisi tarjoilla. Lähden nyt siitä, että näiden katsomiseen minulla ehkä on mahdollisuus.

Turun kaupunginteatterissa pyörii syksyllä Laulavat sadepisarat. Näytelmän ensi-ilta on 11. syyskuuta, mutta ensimmäinen ennakkonäytös on 9. syyskuuta. Olen tänään Taiteiden yössä menossa seuraamaan näytelmän avoimia harjoituksia. Ilmoittelen siis myöhemmin, kuinka houkuttelevalta näytelmä ennakkoon vaikuttaa.

Turun kaupunginteatteri saa myös vieraita Helsingin kaupunginteatterista, kun Kiviä taskussa -näytelmä esitetään 29. ja 30. elokuuta teatterin päänäyttämöllä. Veikkaan, etten onnistu saaman lippua Turun näytöksiin, mutta onneksi näytelmä pyörii edelleen myös Helsingissä, jonne voisin lippua metsästää.

Helsingin kaupunginteatterin syksyn suurproduktio on tänään ensi-iltansa saava Maija Poppanen -musikaali. Satuin näkemään ohjelman lavastajan tänään aamu-tv:ssä, ja nyt todella haluan nähdä Katariina Kirjavaisen suunnittelemat lavasteet livenä.

ELOKUVAT

Ehdottomasti eniten odottamani ulkomaalainen elokuva tulee ensi-iltaan huomenna. Kyseessä on Pedro Almodóvarin Särkyneet syleilyt. Huomenna tulee ensi-iltaan myös Michael Mannin Public Enemies. Tuokin elokuva on pakko nähdä jo pääosassa olevan Johnny Deppin takia. Lokakuussa ensi-iltaan tulee Fame-elokuva, joka juoneltaan tuskin on kovinkaan ihmeellinen, mutta minä odotankin tätä elokuvaa, koska havaitsin traileria katsoessani, että elokuvassa tanssii Kherington Payne, joka kilpaili viime vuonna Tanssi, jos osaat -ohjelmassa. Koska en vieläkään tiedä, näytetäänkö tämän vuoden SYTYCD-tuotantokautta Nelosella ennen ensi vuotta, Fame toimikoon tanssiohjelman korvikkeena. Niin ja koska nyt olen jäänyt koukkuun Twilight-kirjoihin, niin joudun myöntämään, että odotan myös Twilight - Uusikuu -elokuvan (tai mikä ikinä tämän leffan suomenkielinen nimi lopulta onkaan) ilmestymistä.

Suomalaisia elokuva näyttää ilmestyvän syksyn aikana useampiakin. Ainakin Skavabölen pojat, Haarautuvan rakkauden talo ja Pihalla vaikuttavat minusta ennakkoon todella mielenkiintoisilta, mutta rahanpuutteen vuoksi taitaa olla parempi odotella ensin muiden arvioita elokuvista, ennen kuin sijoitan rahat leffalippuihin.

Muistutetaan vielä, ettei leffatarjonta tietenkään riipu pelkästään Finnkinon leffateatterien tarjonnasta. Odotan kovasti Kinokoplan ja Kavan syksyn elokuvatarjontaa. Lisäksi täytyy muistaa tarkkailla tulevia Kosmoraman tapahtumia. Elokuun 22. päivänä Kosmorama esittää Quentin Tarantinon Pulp Fictionin. Iltaa varten voisi pukeutua myös teeman mukaisesti, mutta itse taidan jättää pukeutumisen muille ja livahtaa paikalle ihan tavallisissa vaatteissani (tämä toki johtuu vain siitä, etten omista teemaan sopivia vaatteita!)


Kuva täältä.

Seuraavassa Näitä asioita odotan -jutussa käsittelen musiikia. Luvassa siis asiaa ainakin tulevista levyistä ja keikoista.

Turun Taiteiden yö 13.8.

Huomenna kaikkien Turun lähistöllä olevien kannattaa tulla viettämään kaupunkiin Taiteiden yötä. Ohjelmassa näyttää olevan monennäköistä kiinnostavaa tapahtumaa. Lisää tietoja Taiteiden yön ohjelmasta löytyy täältä.

Itse olen menossa katsomaan Kaupungiteatteriin Laulavat sadepisarat -näytelmän harjoituksia ja keskiyöllä Brinkkalan pihalla järjestettävään ulkoilmaleffanäytökseen. Yöleffana esitetään vuonna 1920 valmistunut kauhuelokuva Tohtori Caligarin kabinetti (Das Kabinet des Dr. Caligari). Lisätietoa tuosta tapahtumasta taas löytyy täältä.

Kerron toki myöhemmin, millaista taiteiden yössä oli.

Paluu blogin ääreen

Viime viikkoina minulla on ollut niin paljon muuta mietittävää ja hommaa, etten ole ehtinyt päivittämään blogia. Nyt päässä suorastaan surisee juttuideoita, mutta eipä taida aika riittää kaikkien ideoiden toteuttamiseen, ainakaan aivan heti.

Viimeiset pari viikkoa olen lähinnä matkustellut ja nauttinut kesästä. On tullut vietettyä aikaa vanhempien luona ja mökillä, vierailtua yli 20 vuoden tauon jälkeen Korkeasaaressa, käytyä ristiäisissä Lahdessa ja piipahdettua museossa Helsingissä. Niin ja tulihan sitä eilen piipahdettua myös Uudessakaupungissa Automuseossa.

Lähes kahden viikon reissaamisen jälkeen on ihanaa olla taas Turussa. Viikon verran täällä oikeastaan olenkin jo ollut, mutta vasta nyt jaksan palailla blogin ääreen. Kohta kuitenkin alan purkaa päässäni pyöriviä juttuja tänne :)

Siivoussoittis kuvina

Kuten edellisessä postauksessani kerroin, kokosin eilen soittolistan suursiivouksen taustahälyksi. Lista venähti sen verran pitkäksi, etten jaksa sitä kirjoittaa tänne, mutta onneksi keksin keinon, jolla pääsette ilman Spotifytakin näkemään soittolistani. Klikkaamalla kuvia saat biisilistan näkymään luettavassa koossa.



Soittolistalla ei muuten ole ainoatakaan suomalaisbändiä. Kotimaiset artistit ja bändit eivät taida tehdä siivousmusiikkia.



Tarkoitus oli, ettei soittolistalla olisi peräkkäin kahta saman artistin kappaletta. Kasabian Underdogin perään en kuitenkaan sopinut mikään muu kappale kuin bändin Where Did All The Love Go? -biisi. Justicen kohdalla sentään sain eri bändin kappaleen We Are Your Friendsin perään, vaikka siis saman hepun tekemään remixiin jouduinkin turvautumaan.



Aivan täydellinen soittolistani ei ole, mutta toimii erittäin hyvin tavaroiden lajittelun taustalla. Haluaisin lisätä listalle mm. Mewta, mutta silloin täytyisi järjestellä biisejä uudelleen. Biisilistan sijaan minun pitäisi kuitenkin keskittyä järjestelemään tavaroitani, joten soikoon lista tuollaisena nyt jonkin aikaa.

Siivousmusiikkia

Tämä lauantai-iltapäivä piti kulua tavaroiden lajittelemisen ja suursiivouksen merkeissä, mutta yllättäen päivän tunnit kuluivatkin taustamusiikin valitsemisessa. Tarkoitus oli nopeasti kasata Spotifyssa soittolista siivouksen taustalle. Yllätteän istuin koneella vielä kaksi tuntia myöhemmin järjestelemässä biisejä sopivaan soittojärjestykseen (SÄÄLITTÄVÄÄ!).

Biisien järjestykseen saaminen tuntui mahdottoman vaikealta. No kunhan olen saanut tuon lähes viisituntisen soittolistan kertaalleen kuunneltua läpi, tiedän, mitä kohtia täytyy vielä muuttaa ja muokata.

Jos olet Spotifyn käyttäjä, voit käydä katsastamassa tai kuuntelemassa soittolistan läpi täältä.

Nyt täytyy oikeasti aloittaa siivousurakka!

Potteria yöllä

Kun kerta Harry Potter ja puoliverinen prinssi -elokuva oli mahdollista nähdä Turussa yönäytöksenä, en voinut jättää tilaisuutta käyttämättä. Siispä istuin Turun Kinopalatsin penkissä perjantaiyönä klo 0.06 katsomassa uusimman Potter-leffan ensi-iltanäytöstä noin 500 muun yökukkujan kanssa.

Olen kerran aiemminkin ollut Potter-elokuvan ensi-illassa. Tuolloin tunsin itseni hyvin ulkopuoliseksi, koska ylläni oli aivan tavalliset vaatteet, mutta muilla näytti olevan vähintäänkin velhohattu päässä. Nyt violetti tunikani vaikutti lähes velhomaiselta, sillä suurin osa yleisöstä oli pukeutunut perusvaateisiin, ja vain kourallinen Potter-faneja oli jaksanut pukea yleen velhovaatteet. Ensi-illan kutkuttava tunnelma oli kuitenkin selvästi aistittavissa.

Potter-elokuvat ovat usein olleet minulle pieniä pettymyksiä, mutta tällä kertaa elokuva suorastaan ylitti odotukseni. Useampi kriitikko on valittanut, että uusin Potter-elokuva on turhan pitkä, mutta itse en edes keskellä yötä väsähtänyt leffan aikana kertaakaan. Mielestäni oli vain hyvä, että elokuvassa katsojalle annettiin ajoittain hengähdystaukoja tapahtumien välillä, sillä Puoliverinen prinssi on juoneltaan todella raskas.

Harry Potter ja puoliverinen prinssi on tähänastisista Potter-elokuvista synkin. Onneksi synkkyyden vastapainona on myös huumoria. En tiedä, onko huumorintajuni jotenkin kiero, mutta havaitsin usein hihitteleväni kohdissa, joissa muu yleisö tuntui pysyvän hiljaa. Tosin ehkä teini-iän ihmissuhdeongelmia parhaillaan itsekin pähkäilevä katsoja ei näe mitään hassua nuorten velhojen ja noitien suhdesotkuissa, eikä kovin moni katsoja myöskään ymmärrä, mitä huvittavaa on Lontoon Millenium Bridgen heilumisessa ja romahtamisessa, jos ei satu tuntemaan sillan historiaa.

Olin ennakkoon todella innoissani siitä, että Jim Broadbent oli kiinnitetty Horatius Kuhnusarvion rooliin. Eipä tule toista näyttelijää mieleen, joka pystyisi yhtä hyvin esittämään Kuhnusarvion tragikoomisen roolin.

Jos Broadbent on loistava huvittavana Kuhnusarviona, Helena Bonham Carter on sitä todella hyytävän karmivana sekopää Bellatrix Lestrangena. Ja tietysti näyttelijöistä on pakko mainita vielä Alan Rickman, jonka ääni saa minut täysin sekaisin. Mitä mahtoi vieressäni istunut teinipoika miettiä salissa, kun Rickmanin esittämä professori Kalkaros sanoo jotain katsojaa tuohduttavaa, mutta minun suustani pääsee vain ihastunut huokaus. Onneksi tämä huokailu tapahtui leffan alkupuolella, sillä elokuvan lopun tapahtumiin moinen toiminta ei olisi sopinut.

Minusta Harry Potter ja puoliverinen prinssi oli leffasarjan toistaiseksi paras osa. Toivotaan, että viimeiset kaksi elokuvaa olisivat vähintään tämän tasoisia, jotta Potter-elokuvien sarja saisi hienon päätöksen.

Pääsisinpä Bristoliin...

Jos juuri nyt saisin lähteä reissuun aivan minne tahansa, varaisin lennot Bristoliin. Miksikö? Koska erään lempitaiteilijani näyttely on parhaillaan käynnissä Bristol Museumissa!

Jos aivan tarkkoja ollaan, lempitaiteilijallani on omanlaisensa näyttely käynnissä joka päivä mm. Bristolin ja Lontoon kaduilla. Kukako on tämä lempitaiteilijani? No graffititaiteilija Banksy tietysti! Tosin, kuten Bristol Museumin näyttelykin osoittaa, Banksy tekee paljon muutakin kuin graffiteja. Oheisesta videosta saa aika hyvin selville, mitä kaikkea Banksy on tehnyt.



Törmäsin Banksyn taiteeseen ensimmäisen kerran Blurin Think Tank -levyn kannessa. Tämän jälkeen aloin törmäillä netissä kuviin Banksyn rotta-graffiteista, minkä jälkeen aloinkin seurailla netistä miehen töitä.



Minua Banksyn taiteessa viehättää sen älykkyys. Mies hyödyntää tehokkaasti kaupungin pintoja, tahroja ja jälkiä. Kaiken lisäksi Banksyn graffiteissa on usein sanomaa ja huumoria.





On uskomatonta, missä kaikkialla Banksy on käynyt maalamaassa. Banksy on käynyt maalaamassa niin Israelin ja Länsirannan väliseen turva-aitaan kuin New Orleansin hylättyjen talojen seiniin.


Graffiteja harvemmin osataan pitää oikeana taiteena, mutta mitä ihmettä Banksyn maalaukset sitten ovat jos niitä ei luokitella taiteeksi. Tai no tiedänhän minä, että Banksyn maalauksia pidetään myös vandalismina. Mahtavaa huomata, että ainakin Bristolin kaupunginmuseo arvostaa kuitenkin "oman kaupungin poikaa". Harmi vain, etten pääse kehuttua näyttelyä näkemään.

Jos muuten jollakulla on n. 30 euroa ylimääräistä rahaa ja miettii kovasti, mitä minulle voi ostaa synttärilahjaksi reilun viikon päästä, ostakaa minulle Banksy Wall and Piece -kirja, jota selailin aivan liian pitkään eilen kirjakaupassa.

Alexander Rybak: Fairytales

Kevään viimeisen euroviisu-postauksen lopussa epäilin, että joutuisin vielä kirjoittamaan viisuvoittaja Alexander Rybakista blogiini. Nyt on nähtävästi koittanut uuden Rybak-kirjoituksen aika.

Rybak kävi viime sunnuntaina esiintymässä Suomessa MTV3:n Pitkä kuuma kesä -ohjelmassa. Enpä tiennyt, että Alexander on aika monen teinitytöt ihastuksen kohde. Harvemmin näkee pikkutyttöjen kirkuvan viulistille hysteerisenä!

Rybakin vierailut tarkoituksena oli tietysti markkinoida uutta Fairytales-albumia. En tietenkään malttanut olla tarkastamatta, josko levy löytyisi Spotifysta, ja siellähän se oli kuunneltavissa.

Suoraan sanoen olen hyvin hämmentynyt siitä, miten paljon olen levyä viime päivinä kuunnellut. Missään nimessä mikään viiden tai neljänkään tähden levy Fairytales ei ole, mutta koska varsinkin levyn alkupuolen kappaleet saavat minut tanssahtelemaan, biisit pysyvät soitossa.

Miksi Fairytales ei sitten ansaitse kiitettäviä pisteitä, vaikka siitä pidänkin. No, Fairytalesia tehdessä ongelmana on selvästi ollut sopivien biisien puute. Levyn ei kestä edes 40 minuuttia ja kappaleet ovat melkoista sillisalaattia. Ilmeisesti tuottajilla ei ole ollut aivan tarkkaa suunnitelmaa siitä, miltä Alexanderin halutaan juuri tällä levyllä kuulostavan.

Avausraidaksi valittu Roll With the Wind on tarttuva ja lupailee paljon. Kakkosbiisiksi on sijoitettu levyn suurin hitti, viisuvoittokappale Fairytale. Nämä kappaleet ovat vielä linjassa keskenään, mutta sitten tulee todella omituinen Dolphin-kappale, jossa sotketaan folkia, stadionrockia ja tavallista poppia. Kummallisen tyylikikkailun takia kappaleesta tulee sekava. Lisäksi tuottajalle ja biisin miksaajalle tiedoksi, että jos taustalaulujen tuplauksella halutaan saada aikaiseksi jotain stadion-efektiä, niin tuplatkaa niitä lauluraitoja sitten kunnolla! Nyt kuulostaa siltä, että Alexanderin taustalla kaksi pikku-Alexia yrittäisi laulaa jylhästi taustaa, mutta pahvilaatikkoon sullotut taustalaulajat eivät saa ääntään kunnolla kuuluviin.

Levyn neljäs kappale, Kiss and Tell, pelauttaa levyn takaisin raiteilleen. Letkeä Funny Little World -kappale on oikein suloinen, ja tässä kappaleessa Alexanderin ääni nosti mieleeni vuoden 2000 viisuissa kolmanneksi tulleen latvialaisbändi Brainstorm-yhtyeen laulaja Renars Kaupersin.

Farytalesin kolme viimeistä laulua ovat rauhallisia balladeja, jotka toimivat lähinnä tuutulauluina. Eihän tällainen levy tietenkään voi olla täynnä reipasta folkpoppia, mutta kolme itkuballadia peräkkäin lopussa on liikaa. Joko nämä rauhalliset kappaleet olisi pitänyt ripotella pitkin levyä tai sitten niistä olisi ainakin yksi pitänyt tiputtaa pois levyltä, mutta nyt levyn loppu on liian raskas, eikä Rybakin parhaat puolet tule kunnolla esiin.

Levyn päättää Song from a Secret Garden, jolla Alexander esittelee soittotaitojaan viulustina. Kauniistihan Rybak soittaa, mutta kysymys kuuluu, kuuluuko tämä kappale tälle levylle. Onneksi instrumentaalikappale on säästetty levyn päätösraidaksi, joten se ei riko levyn rakennetta.

Harmittaa vietävästi, ettei Rybakin ensilevyyn ole panostettu täysillä. Kun käsissä olisi lahjakas artisti, joka on herättänyt kiinnostusta jopa Amerikassa, ihmetyttää, miksi levy on tehty selvästi hirveällä kiireellä. Jos joskus pitäisi malttaa tehdä hyvä levy käyntikortiksi maailmalle, nyt olisi Rybakin uralla se hetki. Jos levy ilmestyy pari viikkoa viisuvoiton jälkeen, on se aivan liian nopeasti! Tällaisen tähden levyä tulisi hioa kunnon ammattilaisten kanssa hieman pidempään!

Jos nyt olen aivan rehellinen, niin toivon, että ennen seuraavaa levyä Rybakin taustalle tulee kunnon koneisto ammattisäveltäjineen ja huipputuottajineen. Ja ei, en todellakaan nyt tarkoita, että Alexanderin pitäisi lopettaa biisien tekeminen. Rybakin sävellyksiin tämä levy ei kaadu. Väitän kuitenkin, että levy voisi olla parempikin, jos biisintekoon olisi haettu apua kokeneemmilta ammattilaisilta.

Fairytalesia voi kuunnella niin Spotifysta kuin Rybakin MySpace-sivuiltakin.

Painajaisia ja kevyttä hömppää

Viime yö oli yksi viime vuosien kamalimmista. Normaalisti valvon kahteen asti yöllä, mutta eilen aloin tuntea oloni väsyneeksi jo puoliltaöin. Päätin mennä ajoissa nukkumaan, kuvitellen kerrankin herääväni pirteänä yhdeksän kieppeillä aamulla.

Vaivuin mukavaan horrokseen, mutta kivan unen sijaan aloin nähdä painajaista. Havahdui herelle, torkahdin uudelleen, näin painajasta ja havahduin hereille. Koko loppuyö jatkui samaa rataa. Nukahdin, heräsin painajaiseen, nukahdin, heräsin painajaiseen... Pisin yhtäjaksoinen uni taisi kestää parisen tuntia, mutta herätessä koin unihalvauksen, joka on hemmetin ahdistava tila, jossa tavallaan on hereillä, mutta kropan liikuttaminen tuntuu mahdottomalta. Jälleen kerran mieleen muistui Mewn Jonas Bjerren syksyllä 2005 antama haastattelu, jossa mies kertoi univaikeuksistaan. Hassua kyllä, vasta tuosta haastattelusta sain tietää unihalvauksista, joista ajoittain kärsin.

En tajua, miksi ihmeessä yritin viime yönä väkisin nukkua, kun kerta siitä ei tullut mitään. Onneksi sentään tajusin nousta ylös, kun herätyskello aamulla soi. Kävin hoitamassa pari tärkeää asiaa ja palasin kotiin päivätorkuille jo klo 11, jolloin normaalisti vasta heräisin. Onneksi päiväunet sujuivat ongelmitta ja pääsin edes suht pirteänä lähtemään kaupungille.

Kamalan yön jälkeen halusin päästä lukemaan jotain kevyttä hömppää. Tiesin itse asiassa tarkalleen, että haluan lukea näyttelijänä tunnetuksi tulleen Steve Martinin kirjoittaman Tavaratalon tyttö -kirjan.


Olin viikonloppuna pyöritellyt käsissäni videovuokraamossa kirjasta tehtyä Shopgirl-elokuvaa, mutta tiukan rahatilanteen takia en uskaltanut sitä vuokrata, koska minulla ei ollut mitään ennakkotietoa leffasta. Onneksi kirjastosta voi lainata aivan ilmaiseksi kirjoja, joten päätin mennä sinne tutustumaan leffan tarinaan.

Koska naapurini tekee jälleen kerran jotain remonttia, halusin lukea kirjan nimenomaan kirjastossa. Pääkirjaston uudet sohvat ovat ikävän muovisen näköiset, mutta onneksi niillä on kuitenkin hyvä löhöillä lukemassa. Tavaratalon tyttö oli juuri sopivan kevyttä luettavaa huonosti nukutun yön jälkeen. 190-sivuisen kirjan sai luettua yhdeltä istumalta, eikä tarina ollut muutenkaan liian raskasta luettavaa. Toisaalta Tavaratalon tyttö oli kuitenkin sata kertaa mielekkäämpää luettavaa kuin romanttinen kioskikirjallisuus, joka tekee minut lähinnä kiukkuiseksi.

Jos tykkäät lukea kesäisin kevyttä hömppää, suosittelen sinulle lämpimästi Tavaratalon tyttöä. Nyt vaan harmittaa, että Shopgirl-dvd sattui olemaan lainassa kirjastosta. Olisi nimittäin hirveä hinku nähdä elokuva HETI, mutta valitettavasti en ole viikonlopun jälkeen kokenut äkkirikastumista, joten minulla ei taida olla varaa käydä vuokraamassa elokuvaa juuri tällä hetkellä. Toisaalta juuri nyt olo on niin väsynyt, että taidan mennä hetkeksi katsomaan unia. Taitaa olla päivän toisten päikkäreiden aika.

Top5: Michael Jackson -muistot

Tätä listaa olen jo pariin kertaan lupaillut ja nyt virallisten muistotilaisuuksien jälkeen onkin sopiva aika julkaista nämä omat muistot Jacksonista.

1. Dangerous-levyn kuunteleminen pikkusiskon kanssa kirjastossa

Tämä on ehdottomasti lempimuistoni. Pikkusiskoni ei oikeastaan koskaan ole ollut erityisen suuri popmusiikin kuuntelija, mutta Jackson teki häneenkin vaikutuksen. Eräänä iltapävänä, joskus vuonna 1991 pyöräilimme kirjastoon kuuntelemaan Jacksonin tuoreinta levyä yhdessä. Eihän tuo nyt niin ihmeelliseltä asialta kuullosta, mutta minulle oli iso asia, että kerrankin kuunnellaan siskon kanssa samaa levyä tyytyväisinä.

2. Thriller-videon ensinäkeminen

Näin tämän videon vasta useampi vuosi sen ilmestymisen jälkeen. Eihän sitä nyt ihan pikkulasten silmille ole tehty. Toisaalta aika pieni olin tuolla ensimmäisellä katselukerrallakin vielä olin. Taisin olla 8-vuotias, kun sain katsoa videon vanhempien seurassa. Video katsottiin nauhalta yhdessä, mikä nyt jälkikäteen tuntuu oudolta. Luultavasti tämä katselutuokio oli siis etukäteen suunniteltu. Kun ottaa huomioon, miten paljon tuijotin tuohon aikaan yksin MTV:ltä musiikkivideoita, tuntuu vanhempien toiminta jälkikäteen ihan järkevältä. Jos olisin sattumalta nähnyt videon yksin, olisin varmaan nähnyt loppuelämäni painajaisia noista tanssivista zombiesta. Nyt vieressä oli vanhemmat turvallisesti selittämässä, miten tanssijat oli maskeerattu ja mitä se suusta tuleva lima oikein oli. Sen keskustelun jälkeen video ei enää tuntunut lainkaan pelottavalta.

3. Black or White-videon tutkiminen nauhalta

Kuulostaa varmaan oudolta, mutta aikoinaan tämän videon efektit ja leikkaus olivat jotain aivan uskomatoman hienoa. Siis se kohta videossa, jossa ihmisten kasvot muuttuvat toisiksi oli ihmeellistä ja aivan ennennäkemätöntä. Meilläkin kotona musiikkivideo ensin äänitettiin talteen ja katsottiin sitten hidastettuna, jotta nähtiin, miten tuon kohta oli leikattu. Tällaisten koko perheen voimin suoritettujen analysointien jälkeen ei kai ole ihme, että olen kiinnostunut elokuvaleikkaamisesta ja musiikkivideoista.

4. Bad-musiikkivideo

Aikoinaan odotin tämän videon näkemistä MTV:n MJ-viikonlopuissa levottomasti pyöriskellen. Olin ihastunut juuri siihen Jacksoniin, joka tässä videossa esiintyy. Se nahkapuku. Ne tanssiliikeet. Se lauluääni. Ja kuitenkaan Bad ei loppujen lopuksi ole edes oma suosikkibiisini Jacksonilta. Bad kyllä pääsisi parhaat MJ-kappaleet -listalle, mutta ei ole mitenkään varmaa, että se olisi kärkikolmikossa. Ja muuten, mitään listaa MJ:n suosikkibiiseistäni en ole tekemässä. Miehen upealta uralta löytyy niin hienoja kappaleita, ettei niitä voi laittaa paremmuusjärjestykseen.

5. Michael Jacksonin tanssiliikkeet

Ainahan jaksetaan muistella Jacksonin Moonwalkia, mutta samalla unohdetaan miehen muut tanssiliikkeet. Jokainen voi yrittää tehdä piruetin yhtä sulavasti ja paikallaan kuin Jackson ja huomata, että yhtä nopean pyörähdyksen aikaan saaminen ei ole todellakaan helppoa. Jackson tullaan muistamaan loistavana artistina, mutta tärkeää olisi muistaa hänet myös erinomaisena tanssijana ja tanssin kehittäjänä. Kiinnostuneena odotan, miten tämän vuoden Tanssi, jos osaat -kisassa muistellaan Jacksonia tanssin kautta. Olen varma, että jotenkin miehen kuolema ohjelmassa huomioidaan, ja olen varma myös siitä, että ohjelman huipputanssijatkaan eivät onnistu Jacksonin liikkeissä lähellekään esikuvan veroisesti.

Top5: Ruisrock 2009

Koska olin jakanut Ruisrock-kokemukset kahdeksi eri jutuksi, ajattelin vielä tehdä yhteenvedon parhaista keikoista koko viikonlopulta. Tässä top5-lista viikonlopun kohokohdista:

1. The Crashin jäähyväiset

Olihan se hekisesti hyvinkin raskasta jättää jäähyväiset bändille, jonka tahdissa on kasvanut viimeiset 10 vuotta. Olin n. 17-vuotias lapsi, kun ensimmäistä kertaa kuulin Sugared-biisin. Nyt lähes 27-vuotiaana tuo biisi merkitsee niin paljon enemmän kuin tuolloin 10 vuotta sitten. Ei siis ollut ihme, että parku pääsi, kun bändi viimeistä kertaa aloitti kappaleen livenä. Kyyneleistä huolimatta festareiden hienoin ja tunteikkain hetki oli juuri Crashin hautajaiset.

2. Faith No More

Enpä olisi vielä vuosi sitten uskonut, että pääsen kuin pääsenkin näkemään tämän bändin livenä. Ja Mike Patton on toki superihana *huokaus*. Mikä ilo ja onni, että pääsin näkemään tämän keikan!

3. Mew

Miten paljon olenkaan odottanut näkeväni tämän bändin jälleen livenä! Niin suloista, niin kaunista! No ok, eihän tämä ollut bändin paras keikka, mutta ilmassa ollut jälleennäkemisen riemu ja uusien biisien kuuleminen nostivat tämän kuitenkin listan kolmostilalle.

4. Disco Ensemble

Kiitos PMMP:n peruuntumisen Disco Ensemble pääsi esiintymään Ruissiin. Voi pojat, miten hienon keikan bändi vetikään! Kun keikka alkaa lempibiisillä ja perässä seuraa todellinen hittiputki, joka vedetään läpi loistavalla energialla, eihän sitä voi tehdä muuta kuin hyppiä ja laulaa raivokkaasti mukana :)

5. Asa ja Jätkäjätkät

Kiitos Asan piristävän esityksen oma festariviikonloppu lähti käyntiin erinomaisesti. Vielä portista alueelle sisään kävellessä olo oli heikko, eikä mielialakaan ollut paras mahdollinen, mutta Asan ja bändin show paransi olon heti ensi tahtien jälkeen.

Lyhyesti voisi todeta, että viikonlopun top5 äsyttävät asiat olivat huono sää, väsynyt ja ponneton CMX, kipeät jalat, pöly ja kalliit festariruuat. Onneksi hyvä musiikki ja seura sai unohtamaan nämä kiukkua aiheuttavat asiat :)

Ruisrock: Sunnuntai

Jos lauantai oli Ruisrockissa fyysisesti rankka päivä, sunnuntai oli sitä henkisesti. Kyllähän minä tiesin, että The Crashin jäähyväiset tulisivat olemaan kova paikka, mutta en tajunnut, miten raskaasti lopulta ottaisin yhden lempibändini lopettamisen.

Koska lauantain jälkeen kaipasimme kavereiden kanssa pitkiä yöunia, lähdimme Ruissaloon sunnuntaina vasta myöhään iltapäivällä. Olisin mieluusti mennyt katsomaan The Gaslight Anthemia vähän lähemmäs lavaa, mutta nyt halusin päästä hyvissä ajoin Rantalavan eteen varaamaan hyviä paikkoja Crashin keikalle. Onneksi Gaslight Anthem soitti viereisellä Pavilijonkilavalla, joten sentään kuulin bändin. En tiedä, miten hyviltä soundit kuulostivat lähempänä lavaa, mutta Rantalavan kohdalla new jerseyläisbändi kuulosti todella hyvältä, vaikkakin lavaenergia ei sinne kyllä enää kantautunut.

Päästessäni Rantalavalle asti sain todeta, etten todellakaan ollut ainoa The Crash -fani, joka oli päättänyt tulla ajoissa varaamaan itselleen hyvän paikan. Väkeä oli sen verran paljon seuraamassa jo bändin soundcheckiä, että porukka intoutui antamaan aplodeja ja yhtymään lauluihin mukaan ennen varsinaisen keikan alkua.

Keikan alkuun mennessä Rantalavan edusta oli täynnä väkeä. Suurimman osan keikasta saatoin nauttia aivan kuin olisin olllut millä tahansa Crashin keikalla. Star-biisin lähtiessä soimaan yleisöön heitettiin valtavia ilmapalloja, mikä nostatti juhlatunnelmaa entisestään. Vasta keikan loppupuolella soitetun Flashin kitarasoolon aikana nousi isompi pala kurkkuun. Encoressa bändi soitti The Smithsin There Is a Light That Never Goes Out -biisin, joka jo sellaisenaan herkistää aina, mutta bändin kaunis tulkinta kappaleesta ja videotaululla näytetyt valokuvat bändin uran varrella saivat veden nousemaan silmiin. Silti olo oli vielä varsin rauhallinen ja lähinnä haikea.

Jos joskus mainitsen, että jokin kirja, laulu, elokuva tai tv-ohjelma on itkettänyt minua, tarkoitan, että silmiini on kohonnut pari kyyneltä. Tuollainen pikkuitku minulta pääsi myös The Crashin Klubin keikalla pari kuukautta sitten ja jotain vastaavaa odotin kokevani sunnuntainakin. Kun bändi ilmoitti soittavansa viimeisen biisin, ”sen mistä kaikki alkoi”, pääsi minulta omaksi yllätyksekseni valtaisa parku, ei mikään pikkuitku. Vavahtelin nyyhkytysteni voimasta niin kovin, että oikeassa kyljessä jokin lihaskin muljahti ikävästi. Onneksi vieressä oli rakkaita kavereita lohduttamassa, sillä yksin olisin varmasti lysähtänyt maahan itkemään. Onneksi sentään ehdin jo Sugaredin ekan säkeistön aikana koota itseni ja ehdin vielä nauttia The Crashin keikan viimeisistäkin minuuteista.

The Crashin keikan jälkeen olo oli tyhjä ja sekava, totta puhuen se on sitä hivenen edelleen. Mikä onni, että Niittylavalla oli juuri alkanut Gogol Bordellon keikka. Bändi oli saanut aikaiseksi perinteiseen tapaan loistavat bileet, joihin mukaan heittäytyessä unohtui kaikki surut ja tyhjä olo. Gogol Bordello näytti saavan ihmiset tanssimaan todella villisti. Eipä ollut väliä miten sitä heilui, pomppi tai viuhtoi käsiään, kun ympärillä näkyi mitä ihmeellisempiä tanssityylejä. Kuten vanha viisaus sanoo, tanssiessa ihmiset näyttävät aina kauniilta. Oli ihanaa nähdä ihmisten kasvoilla tanssin ja musiikin aiheuttama riemu. Gogol Bordello todella toimi loistavana terapiana Crash-itkujen jälkeen :)

Kavereiden suosituksesta menin jatkamaan bileitä !!!-bändin keikalle. Teltassa jatkuikin melko pirteät bileet. Bändin solisti Nic Offer riemastutti katsojia lähtemällä tanssimaan keskelle yleisöä, mutta järjestysmiehet näyttivät kyllä saavan moisista tempauksista harmaita hiuksia. Harmi vain, että itse jouduin hieman hillitsemään tanssahtelua keikalla jalkakipujen takia. Lisäksi voimia täytyi vielä säästää illan pääesiintyjää varten.

Olin pitkään harmissani, että voinut lähteä katsomaan Faith No Moren keikkaa Helsinkiin. Miten paljon riemastuinkaan, kun kuulin, että bändi tulee myös Ruisrockiin. Olsihan se nyt mahtavaa päästä kuulemaan bändiä, josta on tykännyt mistä lie vuodesta 1991 tai jotain, ja jonka laulaja on lähes yhtä komea kuin Johnny Depp!

FNM:n soittajat saapuivat lavalle pastellin värisissä puvuissa ja varsin keski-ikäisen näköisenä. Jos soittajien ulkonäöstä ei olisi tunnistanut bändiä Faith No Moreksi, olisi ensimmäisen biisin aikana saattanut luulla, että lavalla on jokin tavallista parempi laivaorkesteri soittamassa Peaches & Herbin Reunited-biisiä. Easy-kappale taisi olla suurelle yleisölle ensimmäinen tuttu hitti bändiltä. Kavereiden kanssa seisoimme toisessa reunassa, suunnilleen miksauslavan kohdilla, missä ympärillä vaikutti seisovan hieman vanhempaa, n. 30-45-vuotiasta väkeä, joka oli selvästi tullut kuuntelemaan omien teinivuosien suosikkibändiä. Kun Ashes to Ashes lähti soimaan, yllättäen näistä varsin hillityn oloisista ihmisistä kuoriutui esiin taas se raivokkaasti pomppiva fani. Ja no, itsekin tuli kyllä otettua mekoisia pomppuja tuossa vaiheessa keikkaa. Sama juttu sitten mm. Midlife Crisis- ja Epic-biisin kohdalla.

Mike Pattonin laulua oli ilo kuunnella. Vaatii melkoista pokkaa ja asennetta laulaa kesken rock-keikan Bee Geesin I Started a Joke tai Burt Bacharachin This Guy's in Love with You. Kaiken huipuksi biisit eivät vaikuttaneet pätkääkään päälleliimatuilta tai typeriltä vitseiltä, vaan Patton lauloi ne hyvin, säilyttäen jollain kumman tavalla koko ajan rockasenteen, vaikka päällä oli rikkinäisten farkkujen ja t-paidan sijaan lohenpunainen puku! Puolentoista tunnin keikan aikana en kertaakaan kyllästynyn ja viimeisen biisin jälkeen lähinnä ihmettelin, joko keikka loppui ja miten nopeasti aika olikaan kulunut.

Kaikin puolin Ruisrock oli tänä vuonna erinomainen kokemus. Pitkät kävelymatkat busseille on toki ärsyttäviä, varsinkin yön pimeydessä, mutta oikealla asenteella ja kuunnon kengillä sekään ei onnistu pilaamaan hyvää festarifiilistä. Sen sijaan 8 euron ruoka-annokset kyllä raivostuttavat. Ei ole kenenkään, ei myyjän eikä asiakkaan etu, että hinta suututtaa asiakkaan. Ainakin itse tuli vietyä sunnuntaina omat eväät festareille, kun yksinkertaisesti ei ollut enää varaa ostaa ylihintaisia makkaraperunoita tai juomia. Mitä tapahtui 5 euron makkaraperunoille? Entä miten on mahdollista, että KAIKISSA kojuissa ruoka-annos maksaa 8 euroa? Ja turha väittää, että raaka-aineiden hinnat ovat nousseet. 8 eurolla tekee makkaraperunoita lähemmäs 10 hengelle, jos annokset ovat yhtä pieniä ja vähämakkaraisia kuin festareilla. Ensi vuonna en suostu enää näitä kiskurihintoja maksamaan makkaraperunoista, vaan saavun paikalle ison eväslaukun kanssa >:(