Huh, mikä viikonloppu takana! Kuten otsikosta voi päätellä, kävin viikonloppuna Helsingissä Flowssa. Nyt on jalat kipeät, olo väsynyt ja rasittunut ja ääneni on
TÄYSIN kateissa. Hyvä päivä siis kirjoittaa blogiin, koska juuri mihinkään muuhun en parhaillaan kykene.
Olin Flowssa nyt ensimmäistä kertaa. Paljon hyvää olen tapahtumasta toki aiemmin kuullut ja osaan kehuista olen valmis yhtymään, mutta tietyistä asioista täytyy kyllä hieman purnatakin. Esimerkiksi erinomaiseksi mainostettu ruokatarjonta oli minulle kaikkine susheineen ja raakasuklaakonvehteineen vähän turhan erikoisuutta tavoitteleva ja kevyt, koska nälän yllättäessä olisin vain kaivannut ison annoksen jotain tuhtia ja lämmintä ruokaa, jonka valikoima alueella olikin sitten aika vaatimaton. Toisaalta, löytyihän sieltä ruokalistalta lopulta yksi hyvä annos, jonka söin sekä perjantaina että sunnuntaina. Todettakoon kuitenkin, etten onnekseni ole pähkinäallergikko, jotta sain kuin sainkin vatsani mukavasti täyteen. Mutta silti, olisiko se niin kamalaa, jos paikalla olisi yksi koju, josta saisi jotain
tavallista ruokaa, eikä vähän turhan hienostelevia ja erikoisia ruokalajeja?
Pidin myös siitä, että ihmiset olivat alueella kohteliaita ja harvinaisen vähän päihtyneitä. Ja vaikka toki itseänikin risoo, että osa tulee tapahtumaan vain esitelläkseen tyylikkäimmät asunsa ja pätemään, kuinka on
oikein Flowssa, totta kai ihmisten siisti ulkomuoto miellytti. Sanon nyt kuitenkin, että melkeinpä eniten viikonlopun aikana pidin asusta, joka oli Mokoma-paitoineen ja reisitaskuhousuineen kotoisin aivan eri festareilta. Tuo asu oli ihailtavan rehellinen, eikä sillä ollut tarjoitus miellyttää muotipoliiseja.
Minulle Flowssa pääasia on kuitenkin hyvä musiikki. Harmi vain, että useammalla keikalla tämä tyylikkäästi pukeutunut, sushipalleroita ja terveyspirtelöitä nauttiva yleisö oli niin coolia, että esiintyjätkin tuntuivat hyytyvän jähmeiden kuuntelijoidensa edessä. Otetaan nyt esimerkiksi Airin keikka, jota moni tuntui pitäneen etäisenä ja kylmänä rutiinivetona. No, itsehän tätä keikkaa eturivistä seuranneena voin sanoa, että niinä hetkinä, kun eturivi kiljui ja jakoi rakkautta yhtyeelle, rumpalilla vahvistettu ranskalaiskaksikko kyllä otti katse- ja hymykontaktia yleisöön. Varsinkin ihanan Nicolas Godinin lämmintä hymyä todella välillä tarvitsin, koska takaa puhalsi muun yleisön hyytävä rokkipoliisi-tuuli. Mielestäni ei ole reilua haukkua bändiä, jos kerta itse on lähtenyt keikalle kädet puuskassa ja otsa rypyssä, eikä jaa bändille sellaista energiaa, joka siivittäisi yhtyeen huippuesitykseen. Itse asiassa aika monella keikalla minulle tuli Flowssa tunne, että iso osa yleisöstä on paikalla voidakseen vain myöhemmin leuhkia ystävilleen, kuinka on nähnyt tuon ja tämän bändin livenä, eikä musiikki oikeasti merkinnyt näille ihmisille mitään.
Olin Flowssa siis perjantaina ja sunnuntaina. Perjantaina olin paikalla heti alueen porttien avautuessa ja kiiruhdin katsomaan Kiki Paun keikkaa. Iltapäivän ensimmäisen esiintyjän tehtävä ei koskaan ole helppo, mutta ihan kohtalaisen hyvin bändi tehtävästään suoriutui. Yleisö valui paikalle pikku hiljaa pitkin keikkaa ja oli enemmän uteliasta kuin innokasta. Pojat jammailivat lavalla ihan mukavasti, mutta uppoutuivat soitteluunsa välillä sen verran intohimoisesti, että tuntui unohtavan yleisönsä vähän liiankin pitkäksi aikaa. Kelpo keikka kuitenkin ja hyvä aloitus minun Flowlleni.
Illan parhaimman bändikeikan mielestäni tarjosi Villa Nah. Tuolla keikalla yleisön ja bändin tunnelmat ja ajatukset tuntuivat kohtaavan. Villa Nahin keikassa oli syvyyttä, pehmeyttä ja herkkyyttä. Ja yleisö siis kerrankin oli mukana tunnelmassa, eikä tuijotellut kädet puuskassa jalkateriään tai liioitellut innostustaan (Marina And The Diamondsin keikalla tuollaista yli-innokkuutta mielestäni oli aistittavissa, ainakin sen ensimmäisen 15 minuutin aikana, jotka paikalla olin). Lisäksi Villa Nah kuulosti livenä erittäin hyvältä. Tässä maailmassa on tottunut siihen, että levyllä hyvältä kuulostava yhtye on livenä piinaavaa kuunneltavaa, mutta Villa Nah kuulosti keikalla oikeastaan paremmalta kuin levyllä,
jota keväällä kehuin.
Villa Nahin keikan jälkeen ehdin nähdä loppuosan Broken Bellsin esityksestä. Bändi kuulemma oli aloittanut keikan hyvin, mutta jossain vaiheessa tunnelma oli lässähtänyt. En tiedä, miltä koko keikan seuranneesta tyypistä keikka vaikutti, mutta minulle tuli olo, että suvantovaiheen jälkeen tunnelma loppua kohti edes hiukan parani uudelleen. Mutta jotenkin Broken Bellskin vaikutti vähän jähmeältä ja etäiseltä lavalla. Ja tosiaan samalta ilmeisesti myöhemmin illalla soittaneen Airinkin keikka oli tuntunut, jos ei ollut aivan eturivissä näkemässä soittajien hymyjä ja ystävällisiä katseita.
Airin keikan päätyttyä siirryin Voimala Clubille kuuntelemaan Four Tetin settiä. Onneksi en ole taipuvainen ahdistumaan suurenkaan väkijoukon keskellä, vaikka porukka olisi pakkautunut tiiviiseen kasaan, joten selvisin klubin sisälle ilman paniikkikohtausta. Jono klubille oli aivan järjetön. Porukkaa oli pakkautunut ovien eteen aivan liikaa liian pienelle alueelle. Sen sijaan, että sisään olisi yritetty mennä esim. kahden tai kolmen hengen levyisenä jonona, ihmiset olivat leveissä riveissä ja jono oli yksi ihmisklöntti, jossa sivuilla olevat jonottajat pääsivät ovista sisään paljon nopeammin kuin massan keskellä seisseet tyypit. Minä olin onnekas ja pääsin jonossa aivan "reunakaistalle", joten pääsin sisälle varsin nopeasti, mutta samalla tunsin ohittaneeni monen monta kymmentä ihmistä. Toisalta täytyy sanoa, että minä en kuitenkaan tuuppinut väkeä sivuun ja tunkenut itseäni väkisin muiden ohi. Moista härskiä ohittelua jonossa kuitenkin varsin runsaasti nähtiin.
Jos itsensä Voimalan sisälle sain ängettyä, kaikki jonotus kyllä palkittiin. Four Tet sai yleisön tanssimaan ja heilumaan varsin innokkaasti. Hyvään tunnelmaan päästyä olikin harmi kuulla, että Ricardo Villalobosin lento oli myöhässä, eikä mies pääsisikään aloittamaan keikkaansa aikataulussa. Paikalle saapunut yleisö yritti sitten seuraavan 30 minuutin ajan tappaa aikaansa ja pitää fiilistä yllä, kunnes Ricardo oltiin saatu kiidätettyä paikalle.
Minulle Villalobosin klubisetti oli koko viikonlopun kohokohta. Olen hiukan reilun vuoden odottanut, että pääsisin kuulemaan Ricardon settiä jossain. Voitte siis kuvitella riemuni määrän, kun näin Villalobosin nimen Flown esiintyjäluettelossa. Enää en ihmettele, miksi miestä on kutsuttu maailman parhaaksi dj:ksi. Voi jestas se mies on NERO! En voi kuin ihailla, miten sujuvasti hän saa musiikin ja tunnelman virtaamaan eteenpäin. Ja voi miten minä tanssin ja nautin! PakkoPAKKO
PAKKO päästä uudelleenkin tanssimaan Villalobosin tahdissa, vaikka kaikella perjantain tanssilla sainkin itseni rasittumaan sen verran, että jalkani menivät aikas pahaan kuntoon. Eilisen keikat näinkin vain särkylääkkeiden ja sisun voimin.
Eilisistä keikoista The Radio Dept. oli minulle ehkä pienoinen pettymys. En yleensä jaksa olla soundinatsi, mutta nyt kyllä miksaus oli mielestäni ajoittain pahasti pielessä. Ainakin minun korviini koneiden ja koskettimien äänet pauhasivat liian kovaa ja peittivät laulun alleen. En tiedä, mitä keikalta olin oikeasti odottanut, mutta sen päätyttyä olin kuitenkin hivenen pettynyt. Ehkä olin vain huonolla tuulella, koska olin edelleen harmissani, ettei Jónsi päässyt sairastapauksen vuoksi esiintymään Flowhun. Toisaalta Jónsin peruuntuminen mahdollisti sen, että pääsin näkemään Cariboun keikan. Yllättäen päälavalle siirretty bändi oli minulle entuudestaan varsin tuntematon, mutta nyt olen siitä kovasti innostunut. Unohdin keikalla täysin kipeät jalat ja köhisevän kurkkuni ja lopussa tanssin kuin jaloissani ei mitään vikaa edes olisi.
Heti bändin lopetettua kivut kyllä tulivat takaisin. Ja pahaksi onneksi havaitsin sitten selkänikin olevan väsynyt ja kurkkukivun pahentuneen. Pelkäsin jo, että The xx:n keikka menisi osaltani lähinnä henkiinjäämistaistelun merkeissä, mutta kun bändi sitten aloitti, kaikki vaivat unohtuivat taas. Eturivissä, suoraa kaiuttimien edessä musiikki kuulosti välillä hivenen vääristyneeltä (kovat bassot peittivät kaiken muun alleen), mutta hyvä näköala lavalle kyllä korvasi puutteet musiikissa. Kuten eräs takanani seissyt tyttö totesi, bändi näytti mielettömän hyvältä ja varsinkin Romy niin kauniilta, ettei siitä meinannut saada katsetta irti, vaikka vieressä seisoi komea mies. Ok, musiikki toki oli keikalla pääasia ja se bändillä on erinomaista, varsinkin jos kuunteli musiikkia kauempana kaiuttimista. Pidin myös välispiikkien pehmeästä tyylistä ja oikeastaan minulla oli tavattoman lämmin olo tuon keikan jälkeen sisälläni (enkä suostu uskomaan, että tunteeni olisi johtunut nousevasta kuumeesta, vaan taatusti bändin hyvyydestä).
Kaiken kaikkiaan Flow oli kuitenkin mukava kokemus. Onko muilla samat tunnelmat keikoilta vai olenko ainoa, joka oli onnellinen Airin ja The xx:n keikkojen jälkeen, tanssi jalkansa tohjoksi Villalobosin settiä kuunnellessa ja oli pettynyt Radio Deptiin?
