Seuraa pieni tunnustus: Ennen viime lauantaita en ollut ostanut uutta levyä kotiini lähes vuoteen. VUOTEEN! En käsitä, minne katosi se pieni levyhamsteri, joka oli mieluummin syömättä ruokaa kuin ostamatta vaikka viiimeisillä rahoillaan viikottaista perjantailevyä. Viime lauantaina kuitenkin pitkästä aikaa tunsin jaloissani pakottavan tarpeen askeltaa sisälle levykauppaan. Minun oli yksinkertaisesti pakko saada käsiini Disco Ensemblen uusin levy.
Disco Ensemblen kaksi edellistä albumia, Magic Recoveries ja The Island of Disco Ensemble, eivät ole päätyneet levysoittimessani samanlaiseen tehosoittoon kuin ikisuosikkini Viper Ethics ja First Aid Kit. Varsinkin Island of Disco Ensemble on jäänyt vähäiselle soitolle, vaikka kelpo levy kyseessä onkin. Myönnän, että erinomaisen First Aid Kitin jälkeen odotukset Disco Ensemblen levyille olivat kohtuuttoman suuret. Yksinkertaisesti mikään levy ei olisi voinut ylittää noita odotuksia, joten uuden Warriors-levyn kohdalla yritin minimoida pettymyksen riskit jättämällä lukematta bändiä tai levyä koskeneet kirjoitukset. Ennakko-odotuksia levylle oli luonut lähinnä Second Soul -single.
Etsiessäni viime lauantaina aamumusiikkia Spotifysta silmiini osui Warriorsin kansikuva. Klikkasin levyn soittoon. Kuunneltuani puolitoista biisiä kotivaatteet alkoivat lentää kohti pyykkikoria ja asu vaihtua levykauppakelpoiseen kuosiin. Oli selvää, että Warriors olisi pakko saada hypisteltäväksi käsiin pikimmiten.
Olin jo unohtunut, miten mahtavalta tuntuu astua sisälle levykauppaan, tarttua kauan odottamaansa levyyn, kiikuttaa se kassalle ja ojentaa juuri tätä ostohetkeä varten nostettu 20 euron seteli myyjälle. Kotimatkan ajan hymyilin vastaantulijoille hoopoa hymyä ja kotini alaovella aloin laskea sekunteja siihen, että pääsisin asettamaan levyn soittimeen. Kun Warriorsin Intron ekat tilutukset alkoivat vyöryä päälleni, en voinut kuin kaatua onnellisena selälleni lattialle, tuijottaa kattoa ja jatkaa tyytyväistä hymyilyä biisistä toiseen.
Kuten sanoin, olin ehtinyt kuulla levyltä puolitoista biisiä ennen levykauppaan kipittämistä, mikä kertoo levyn avauksen mahtavuudesta melkoisesti. Avausraita, Intro, on juuri sellainen voimakappale, jonka tahdissa jaksaa juosta Aninkaistenkadun ylämäkeä kohti Yliopistonkatua ja levykauppaa. Levyn erinomainen alku ei lässähdä Intron jälkeen, vaan ilmoille kajahtaa tyylikkäästi rullaava Second Soul ja vain himppusen verran rauhallisempi Too Much Feeling.
Jos sanoin, että Intron tahdissa on hyvä juosta, ei tätä levyä kyllä minään lenkkilevynä voi pitää. Kolmen ensimmäisen biisin jälkeen luvassa ei nimittäin ole hengähdystaukoa, vaan Eartha Kitt ja I've Seen the Future vyöryttävät levyä eteenpäin sellaisella sykkeellä, että huippukuntoisimmankin juoksijan pumppu pettäisi viimeistään tässä vaiheessa.
Warriorsin alkupuoli on siis melkoista vauhtihuumaa, mutta puolivälissä levyä tahti rauhoittuu. With Every Step luikerteli heti ensi kuulemalla suoraa sydämeeni. Tämä levyn ehdoton suosikkibiisini repii sisuksissani vanhoja arpia auki, puhdistaa ja paikkaa vanhat vauriot kuntoon. Kertosäe ja väliosa kuuluvat ehdottomasti "laula keuhkojesi kyllyydestä mukana" -sarjaan.
Valitettavasti With Every Stepin jälkeen Warriorsin biisien laadussa tapahtuu pieni notkahdus. Hologram on tylsä täytekappale, mutta onneksi Spade Is the Anti-Heartin ryhdikkyys palauttaa levyn raiteilleen, vaikka aivan alkupuolen mahtavuuteen levyn loppupuolisko ei ylläkään. Chinese Sword rymistää eteenpäin tiukalla asenteella, 1000 Years ja Your Shadow saattavat levyn kelvolliseen päätökseen.
Siinä missä First Aid Kitillä Disco Ensemble tuntui osuttavan maaliin enemmän innon kuin suunnitelmallisuuden kautta, nyt bändi tuntuu kulkevan päämääräänsä paljon suoraviivaisemmin. Tähän suoraviivaisuuteen oli mielestäni pyritty jo The Island of Disco Ensemblellä, mutta tuolla levyllä paistaa läpi jonkinlainen yliyrittäminen. Ehkä Warriorsilla tuottajana toiminut Jukka Immonen on rentouttanut bändin, sillä nyt DE:n soitossa on taas aistittavissa enemmän intoa ja iloa kuin edellisen levyn aikaan, vaikka biisit ovat entistäkin napakampia ja hallitumpia.
Warriors ei ole First Aid Kitin kaltainen viiden tähden kultakimpale. Yksinkertaisesti levyn loppupuolen löysyys laskee arvosanaa hitusen, mutta vain hitusen, sillä niin mahtava levyn alkupuoli on. Neljä tähteä tämä levy ansaitsee kevyesti.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste arvostelut. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste arvostelut. Näytä kaikki tekstit
torstai 27. syyskuuta 2012
lauantai 5. maaliskuuta 2011
The National @ Kulttuuritalo, 3.3.2011
Oijoijoi, torstainen The Nationalin keikka oli jotain niin ihanaa, että huumautunut pääni ei vieläkään ole täysin palannut normaalitilaansa. Yritänpä ajatella mitä tahansa muuta asiaa, huomaan parin minuutin jälkeen hyräileväni Vanderlyle Crybaby Geeksiä. Keikalla olleet varmasti tajuavat miksi.
Mutta palataanpa keikan alkuun, ei, palataan vielä hiukan enemmän ajassa taaksepäin, noin klo 19.20 kohdalle torstai-iltaa. En oikein tiedä, mikä mystinen ajanvenytin piti huolen siitä, että olin Kulttuuritalolla hiukan seitsemän jälkeen, vaikka olin Helsingissä perillä vasta kuudelta ja ennen Sturenkadulle suuntaamista minun oli ehdittävä apteekkiin ostamaan korvatulpat, hakemaan brittiherkkuja Behnford'silta ja käymään syömässä. Hämmästyttävästi kuitenkin olin kaikki asiani hoitaneena seisomassa hiukan seitsemän jälkeen Kulttuuritalon ovien takana. Suunnilleen klo 19.20 sitten näin lasien läpi Aaron Dessner'n heilumassa akustisen kitaransa kanssa aulassa, tai no, ehkä se oli Bryce, koska ei näitä veljeksiä ihan selästä ja sivuprofiilista äkkiä tunnista. Olipa kumpi tahansa veljeksistä, jotenkin se hetki sähköisti tunnelman. Sillä hetkellä tajusin, että ihan tuota pikaa todella kuulisin bändiä livenä.
Kahdeksalta ovet viimein avautuivat. Hirveä juoksu kohti narikkaa, t-paitapöytää ja rappuja ylös odottamaan salin ovien avautumista. Kaikki tämä touhotus palkittiin, kun saliin päästessä sain rynnättyä suoraa eturiviin. Mitä ylellisyyttä katsoa keikka niin, ettei silmien edessä heilu kenenkään korston (siis kenen tahansa yli 154-senttisen) ihmisen pää! Ja miten outoa oli, että lavan päällä käytännössä katsoen makoillessa piti vähän pelätä, ettei sormet jäisi jonnekin Mattin ja Dessnerien jalkojen alle.
Lämppärinä soittaneesta Sharon Van Ettenistä en tiennyt juuri mitään. Naislaulaja-allergiani takia aina hiukan hirvittää, miten pahasti reagoin naisesiintyjän ääneen. Sharonin ääni oli onneksi juuri sitä käheän heleää sorttia, joka ei nostata verenpainettani ja aiheuta ihottumaa. Itse asiassa tykkäsin Sharonin esiintymisestä todella paljon.
Kun National aloitti soiton, imoille alkoi lipua Runawayn sanat ja sävelet. Kun korvan vieressä olleista kaijuttimista kuuli Mattin äänen matalimatkin murahdukset ja tunsi pienempienkin nyanssien porautuvan sisuksiin, teki mieli ruveta itkemään onnesta. Jälleen kerran täytyy ihailla Kulttuuritalon akustiikkaa. Kun siihen yhdistetään suomalainen hiljainen yleisö, ei oikeastaan voinut nauttia pelkästä yleissoundista, kun väkisinkin alkoi kiinnittää huomiota ihan yksittäisiin äänen pikkuisiin sävyihin, jotka rokkiklubilla olisivat kadonnet jonnekin puuroiseenm harmaata sadepilveä muistuttavaan äänivalliin. Nyt Nationalin kirkkaat äänivallit olivat kauniin puhtaita, hattaramaisia cumulus humilis -kumpupilviä.
Turha tässä on selittää, mitkä biisit kuultiin, ja miltä ne tuntuivat. Riittää, kun sanon, että keikan tuoma lämmin tunne sydämessä ei tunnu katoavan millään ja keikan jälkeen harkitsin lipun hankkimista perjantainkin keikalle. Jos joku nyt kuitenkin haluaa tietää, mitä torstain keikalla soitettiin, settilista löytyy täältä.
Niin ja miksi sitten päässäni soi yhtenään alussa mainittu Vanderlyle Crybaby Geeks? No koska National päätti keikkansa kyseiseen biisin. Akustisesti kahden kitaran säestyksellä vedetty biisi kuulosti niin kauniilta, että totta puhuen en saanut laulettua biisistä itse mukana oikein mitään, kun pala oli kurkussa. Lähinnä tuijotin teevadin kokoisilla silmilläni ympärilleni, katsoin muuta yleisöä, bändiä lavalla ja ihmettelin, miten jotain niin kauniin kuuloista saattoi syntyä ympäröivistä, ihan tavallisista ihmististä. Annoin ilmassa väreilleen lämmön, rakkauden, kauneuden ja onnen vallata sisukseni. Ja jotain käsittämättömän huumaavaa oli se yleisön hurmoksellinen huuto, kun biisi päättyi. Koko yleisö kun tuntui räjähtävän yhtaikaisesti huutoihin ja taputuksiin.
Jos kuvittelin, että päivien laskeminen lakkaisi torstaiseen keikkaa, väärässä olin. Nyt alkaa uusi laskenta seuraavaan National-keikkaan. Jäljellä 125 päivää Ruissin alkuun. The National, näemme heinäkuussa!
Mutta palataanpa keikan alkuun, ei, palataan vielä hiukan enemmän ajassa taaksepäin, noin klo 19.20 kohdalle torstai-iltaa. En oikein tiedä, mikä mystinen ajanvenytin piti huolen siitä, että olin Kulttuuritalolla hiukan seitsemän jälkeen, vaikka olin Helsingissä perillä vasta kuudelta ja ennen Sturenkadulle suuntaamista minun oli ehdittävä apteekkiin ostamaan korvatulpat, hakemaan brittiherkkuja Behnford'silta ja käymään syömässä. Hämmästyttävästi kuitenkin olin kaikki asiani hoitaneena seisomassa hiukan seitsemän jälkeen Kulttuuritalon ovien takana. Suunnilleen klo 19.20 sitten näin lasien läpi Aaron Dessner'n heilumassa akustisen kitaransa kanssa aulassa, tai no, ehkä se oli Bryce, koska ei näitä veljeksiä ihan selästä ja sivuprofiilista äkkiä tunnista. Olipa kumpi tahansa veljeksistä, jotenkin se hetki sähköisti tunnelman. Sillä hetkellä tajusin, että ihan tuota pikaa todella kuulisin bändiä livenä.
Kahdeksalta ovet viimein avautuivat. Hirveä juoksu kohti narikkaa, t-paitapöytää ja rappuja ylös odottamaan salin ovien avautumista. Kaikki tämä touhotus palkittiin, kun saliin päästessä sain rynnättyä suoraa eturiviin. Mitä ylellisyyttä katsoa keikka niin, ettei silmien edessä heilu kenenkään korston (siis kenen tahansa yli 154-senttisen) ihmisen pää! Ja miten outoa oli, että lavan päällä käytännössä katsoen makoillessa piti vähän pelätä, ettei sormet jäisi jonnekin Mattin ja Dessnerien jalkojen alle.
Eturivistä saa hienoja kuvia mikkiständeistä
Lämppärinä soittaneesta Sharon Van Ettenistä en tiennyt juuri mitään. Naislaulaja-allergiani takia aina hiukan hirvittää, miten pahasti reagoin naisesiintyjän ääneen. Sharonin ääni oli onneksi juuri sitä käheän heleää sorttia, joka ei nostata verenpainettani ja aiheuta ihottumaa. Itse asiassa tykkäsin Sharonin esiintymisestä todella paljon.
Kun National aloitti soiton, imoille alkoi lipua Runawayn sanat ja sävelet. Kun korvan vieressä olleista kaijuttimista kuuli Mattin äänen matalimatkin murahdukset ja tunsi pienempienkin nyanssien porautuvan sisuksiin, teki mieli ruveta itkemään onnesta. Jälleen kerran täytyy ihailla Kulttuuritalon akustiikkaa. Kun siihen yhdistetään suomalainen hiljainen yleisö, ei oikeastaan voinut nauttia pelkästä yleissoundista, kun väkisinkin alkoi kiinnittää huomiota ihan yksittäisiin äänen pikkuisiin sävyihin, jotka rokkiklubilla olisivat kadonnet jonnekin puuroiseenm harmaata sadepilveä muistuttavaan äänivalliin. Nyt Nationalin kirkkaat äänivallit olivat kauniin puhtaita, hattaramaisia cumulus humilis -kumpupilviä.
Turha tässä on selittää, mitkä biisit kuultiin, ja miltä ne tuntuivat. Riittää, kun sanon, että keikan tuoma lämmin tunne sydämessä ei tunnu katoavan millään ja keikan jälkeen harkitsin lipun hankkimista perjantainkin keikalle. Jos joku nyt kuitenkin haluaa tietää, mitä torstain keikalla soitettiin, settilista löytyy täältä.
Niin ja miksi sitten päässäni soi yhtenään alussa mainittu Vanderlyle Crybaby Geeks? No koska National päätti keikkansa kyseiseen biisin. Akustisesti kahden kitaran säestyksellä vedetty biisi kuulosti niin kauniilta, että totta puhuen en saanut laulettua biisistä itse mukana oikein mitään, kun pala oli kurkussa. Lähinnä tuijotin teevadin kokoisilla silmilläni ympärilleni, katsoin muuta yleisöä, bändiä lavalla ja ihmettelin, miten jotain niin kauniin kuuloista saattoi syntyä ympäröivistä, ihan tavallisista ihmististä. Annoin ilmassa väreilleen lämmön, rakkauden, kauneuden ja onnen vallata sisukseni. Ja jotain käsittämättömän huumaavaa oli se yleisön hurmoksellinen huuto, kun biisi päättyi. Koko yleisö kun tuntui räjähtävän yhtaikaisesti huutoihin ja taputuksiin.
Jos kuvittelin, että päivien laskeminen lakkaisi torstaiseen keikkaa, väärässä olin. Nyt alkaa uusi laskenta seuraavaan National-keikkaan. Jäljellä 125 päivää Ruissin alkuun. The National, näemme heinäkuussa!
lauantai 12. helmikuuta 2011
Perjantai-illan ylä- ja alamäkiä
Eilisillasta olisi pitänyt tulla mitä mainioin. Muistikirjan välissä oli lippu The Friendin ja Manboyn keikalle, ja perjantaisinhan on aina juhlafiilis viikonlopun alun kunniaksi. Mutta parhaimmankin tunnelman saa tehokkaasti pilattua väsymyksellä ja väärällä aikataulutuksella.
Kun ensin vetkuttelee kotona kaikkia valmistautumispuuhia mahdollisimman myöhään, täytyy keikalle lähteä lopulta hirveällä kiireellä. Ja kun juuri ennen Klubille rientämistä on vetänyt napaansa tuhdin annoksen pastaa, tietysti tuollaisen 20 minuutin reippaan kävelyn jälkeen olo on perille päästessä aika ähkyinen.
Viiden vuoden Turussa asumisen jälkeen tiedän oikein hyvin, kuinka monta minuuttia kestää kävellä pisteestä a pisteeseen b, mutta jostain käsittämättömästä syystä lasken mukaan aina turhat 20 minuuttia lisäaikaa kulkemiseen. Niinpä olin perillä Klubilla turhan aikaisin. Minulla oli siis aivan liian paljon aikaa tajuta, että muu yleisö oli kovin nuorta ja kaunista, kun taas itsellä oli ahdistava "olen vanha ja punakka täti, jonka hiuksetkin ovat kuin harakanpesä"-olo.
The Friendin astuessa lavalle olin melko huonolla tuulella, mutta onneksi poikien energinen esiintyminen sai suupielet nousemaan hymyyn. Oli pitkästä aikaa hauska kuunnella nuorta bändiä, joka sai hokemaa päässä sellaisia ilmauksia kuten "erittäin lupaava", "todella kiva" ja "hiukan kokemusta vielä lisää, ja sitten tämä on tosi hyvä". Oikeastaan ainoa asia, jota Friendin keikalla harmittelin oli korvatulppien unohtuminen kotiin. Hyväkin musiikki kun alkaa tuntua kovin ikävältä siinä vaiheessa, kun korvat kipeytyvät turhan kovista äänistä.
Manboyn aloittaessa olin jo ehtinyt askarrella itselleni toimivat tulpat korviin, mutta moni muu asia menikin sitten bändin setin aikana pieleen. Ensinnäkin tajusin suunnilleen tokan biisin kohdalla olevani aivan kauhean väsynyt. Nothing Compares 2 U:n aikana olo alkoi muuttua enemmänkin kuumeiseksi kuin väsyneeksi. Jotenkin sain sitten tajuttua, että en minä sairaaksi ole tulossa, kunhan nyt vain olen kärsimässä nestehukasta, kun koko päivän aikana nestettä oli tullut tankattua huimat 5 desiä, tämäkin oluen muodossa. Joku muu olisi tässä vaiheessa varmaankin ujuttautunut kohti baaritiskiä, mutta minä en, kun kerta olin saanut valloitettua itselleni erinomaisen katselupaikan.
En siis ollut itse aivan parhaimmassa vireystilassa, eikä sitä ollut kyllä bändikään. Ensinnäkin minusta vaikutti, että bändikin oli väsynyt tai ainakaan heidän energiansa ei riittänyt nostattamaan omaa koomafiilistäni juurikaan. Lisäksi Antin kitara oli laiteongelmista johtuen epävireessä, mikä kaltaistani virenatsia häiritsi melkoisesti, mutta kun aivan aitiopaikalta näin, miten kitaristi yritti tehdä kaikkensa vireen palauttamiseksi, saatoin vain todeta, että joskus epävireisyys on vain pakko hyväksyä livemusiikissa.
Manboyn keikka ei siis ollut tällä kertaa yhtä hyvä kuin viime kesänä nähty veto. Pikkuisen harmitti sekin, että settilistassa lukenut A Bore jätettiin soittamatta. Toisaalta tästä pettymyksestä saan syyttä vähän itseänikin, mitäs olin käynyt lunttaamassa settilistaa ennakkoon, vaikka hyvin tiedän, että yleensä biisilistan vilkuilulla aiheuttaa itselleen vain harmia.
Kävellessäni raikkaassa ulkoilmassa Klubilta kotiin tulin siihen tulokseen, että pikkupettymyksistä huolimatta ilta oli tarjonnut monta hyvääkin hetkeä. Ja kun kotona kuuman kaakaokupin äärellä muistelin keikkoja, olo parani vielä huomattavasti. Erityisen iloinen olin siitä, ettei korvat soineet keikkojen jälkeen. Mikä ihme siinä on, että Klubin tiloissa, varsinkin Ilta-lavan keikoilla musiikki tuntuu soivan aivan järjettömän kovaa? Ja koskahan muistaisin ottaa omat tulpat mukaan keikalle? Kyllähän baaritiskiltä voi lunastaa itselleen korvatulpat, mutta omille korville nuo tulpat ovat aivan liian isot. Nyt täytyi askarrella itse epämääräiset tee-se-itse-tulpat, joiden tehoon ei koskaan oikein voi luottaa, mutta nähtävästi 10 vuoden tulppa-askartelukokemuksella sain aikaiseksi tällä kertaa ihan riittävän vaimentavat korvatukkeet. Silti aion kirjoittaa kalenteriin tulevien keikkapäivien kohdalle seuraavan merkinnän: Muista tulpat ja juo riittävästi!
keskiviikko 15. syyskuuta 2010
Of Montreal - False Priest
Viimeiset pari viikkoa olen laskenut päiviä Of Montrealin False Priest -levyn ilmestymiseen, joten aamulla pettymys oli suuri, kun kuumeisen odotuksen jälkeen en voinutkaan juosta 8raitaan sitä ostamaan. Näin flunssatoipilaana ei ole fiksua juosta minnekään, enkä myöskään halunnut vilustuttaa itseäni vesisateessa, joten jouduin siis jättämään levyshoppailun väliin tältä päivältä. Onneksi levy on kuitenkin kuunneltavissa Spotifysta, joten pientä helpotusta tuskaani sentään sain. Mutta huomenna, huomenna minä kipitän vinhaa vauhtia levykauppaan, koska olen viimein terve :)
Jos heittelisin musiikkitehosekoittimeen vanhempien levyhyllystä äidin T-Rex-levyt ja isän Bowie-levyt, pari 60-70-luvun taitteen raskaampaa rockalbumia ja minun vanhat Prince-kasetit sekä pari silmät kiinni valittua satunnaislevyä, olettaisin musiikkismoothien kuulostavan todella paljon Of Montrealin False Priestilta.
Haluaisin kovasti pitää bileet, joissa vieraat puhaltelisivat aluksi ilmapalloja avausbiisi I Feel Ya' Struttern tahdissa. Our Riotous Defectsin aikana porukka voisi noukkia cocktailtikkuihin tökittyjä lihapullia, juustopaloja, pikkunakkeja ja hedelmä- ja vihannestikkuja. Kun soittoon lähtisi Coquet Coquette, väki voisi tanssia villasukkasillaan viinilasit kädessä.
False Priestin tunnelma tuo niin vahvasti mieleen 70-luvun lopun ja vanhempieni opiskeluajan, että mielikuvissani bilettävillä kavereillani on yllä leveälahkeiset vakosamettihousut, tiukat t-paidat, pooloneuleet ja isot, paksut muovirillit. Toisaalta on False Priestin biiseissä paljon myös nykyaikaa.
Of Montreal sekoittaa niin tehokkaasti eri musiikkityylejä, että yhden biisin sisältä saattaa löytää viitteitä Beatlesiin, Bowieen, 70-luvun funkiin, 90-luvun houseen ja vielä pariin muuhunkin musiikkityyliin ja aikakauteen. Näistä sekalaisista aineksista Of Montreal on onnistunut kuitenkin valmistamaan herkullisia biisejä. False Priestin kappaleet maistuvat minusta pirskahtelevalta, hivenen kirpeältä kuohuviiniltä, jonka sekaan on ripoteltu jäisiä vadelmia - siis todella, todella hyvältä.
Of Montreal on jälleen kerran tehnyt levyn joka saa keskiviikon koti-illan tuntumaan riemukkailta bileiltä. Juuri tällaista levyä minä Of Montrealilta toivoinkin, joten en voi kuin kiittää ja kehua Kevin Barnesia ja kumppaneita mainiosta levystä. Ja miten jo odotankaan sunnuntaisia kävelylenkkejä ruskan värjäämällä Puolalanmäellä ja jokirannassa Famine Affairin soidessa korvissani. Oijoi, False Priestin tahdissa syksystäni tulee vielä erinomainen!
Levyn kansikuva poimittu täältä
Jos heittelisin musiikkitehosekoittimeen vanhempien levyhyllystä äidin T-Rex-levyt ja isän Bowie-levyt, pari 60-70-luvun taitteen raskaampaa rockalbumia ja minun vanhat Prince-kasetit sekä pari silmät kiinni valittua satunnaislevyä, olettaisin musiikkismoothien kuulostavan todella paljon Of Montrealin False Priestilta.
Haluaisin kovasti pitää bileet, joissa vieraat puhaltelisivat aluksi ilmapalloja avausbiisi I Feel Ya' Struttern tahdissa. Our Riotous Defectsin aikana porukka voisi noukkia cocktailtikkuihin tökittyjä lihapullia, juustopaloja, pikkunakkeja ja hedelmä- ja vihannestikkuja. Kun soittoon lähtisi Coquet Coquette, väki voisi tanssia villasukkasillaan viinilasit kädessä.
False Priestin tunnelma tuo niin vahvasti mieleen 70-luvun lopun ja vanhempieni opiskeluajan, että mielikuvissani bilettävillä kavereillani on yllä leveälahkeiset vakosamettihousut, tiukat t-paidat, pooloneuleet ja isot, paksut muovirillit. Toisaalta on False Priestin biiseissä paljon myös nykyaikaa.
Of Montreal sekoittaa niin tehokkaasti eri musiikkityylejä, että yhden biisin sisältä saattaa löytää viitteitä Beatlesiin, Bowieen, 70-luvun funkiin, 90-luvun houseen ja vielä pariin muuhunkin musiikkityyliin ja aikakauteen. Näistä sekalaisista aineksista Of Montreal on onnistunut kuitenkin valmistamaan herkullisia biisejä. False Priestin kappaleet maistuvat minusta pirskahtelevalta, hivenen kirpeältä kuohuviiniltä, jonka sekaan on ripoteltu jäisiä vadelmia - siis todella, todella hyvältä.
Of Montreal on jälleen kerran tehnyt levyn joka saa keskiviikon koti-illan tuntumaan riemukkailta bileiltä. Juuri tällaista levyä minä Of Montrealilta toivoinkin, joten en voi kuin kiittää ja kehua Kevin Barnesia ja kumppaneita mainiosta levystä. Ja miten jo odotankaan sunnuntaisia kävelylenkkejä ruskan värjäämällä Puolalanmäellä ja jokirannassa Famine Affairin soidessa korvissani. Oijoi, False Priestin tahdissa syksystäni tulee vielä erinomainen!
sunnuntai 22. elokuuta 2010
Light Pollution
En edes muista, montako kertaa kesän aikana olen harkinnut kirjoittamista chicagolaisesta Light Pollution -yhtyeestä. Sanotaanko nyt vaan vaikka että monta.
On jotenkin vaikeaa kirjoittaa yhtyeestä, jonka levystä ei kokonaisuudessaan pidä. Light Pollutionin debyyttialbumi Apparitions on kokonaisuudessaan suunnilleen kolmen tähden arvoinen. Kuitenkin levylle mahtuu pari mainiota biisiä, joita tänään olen soittanut oikein urakalla putkeen. Ajattelinpa nyt sitten jakaa nämä biisit viimein teidänkin kanssa.
Apparitionsin avausraita Good Feelings toimi kesällä viileää vettä pulppuavan suihkulähteen ja raikkaan tuulenhenkäyksen korvikkeena. Kun kuumankostea ilmamassa tuntui tukahduttavan minut alleen, Good Feelings toi raikasta ilmaa ympärilleni kaikujensa ja helisevien rumpujensa avulla.
Kyllähän te tiedätte, että pidän Manboysta ja The Temper Trapista. Ja koska Fever Dreams tuo jotenkin mieleeni nämä molemmat bändit, kas, pidän biisistä hirmuisesti, vaikka jotain pientä keskeneräisyyttä tässä kappaleessa aina kuulenkin. Kaikesta huolimatta Fever Dreams on suosikkibiisini Apparitions-levyltä.
Oh, Ivory! on ollut kesän paras tiskausbiisi. Mainio kappale, mutta jotenkin tulee tunne, että Arcade Fire on tehnyt tällaisia biisejä vielä pikkuisen paremmin.
Noin yleisesti ottaen Apparitionsia voisi sanoa lupaavaksi debyyttialbumiksi, mutta mikään nappisuoritus se ei Light Pollutionilta vielä ole. Spotifyn käyttäjät voivat käydä kuuntelemassa levyn klikkaamalla tästä. Minä taidan nyt pistää tuon Oh, Ivoryn! soimaan ja kadota keittiöön madaltamaan flunssan aikana kertynyttä tiskivuorta.
On jotenkin vaikeaa kirjoittaa yhtyeestä, jonka levystä ei kokonaisuudessaan pidä. Light Pollutionin debyyttialbumi Apparitions on kokonaisuudessaan suunnilleen kolmen tähden arvoinen. Kuitenkin levylle mahtuu pari mainiota biisiä, joita tänään olen soittanut oikein urakalla putkeen. Ajattelinpa nyt sitten jakaa nämä biisit viimein teidänkin kanssa.
Apparitionsin avausraita Good Feelings toimi kesällä viileää vettä pulppuavan suihkulähteen ja raikkaan tuulenhenkäyksen korvikkeena. Kun kuumankostea ilmamassa tuntui tukahduttavan minut alleen, Good Feelings toi raikasta ilmaa ympärilleni kaikujensa ja helisevien rumpujensa avulla.
Kyllähän te tiedätte, että pidän Manboysta ja The Temper Trapista. Ja koska Fever Dreams tuo jotenkin mieleeni nämä molemmat bändit, kas, pidän biisistä hirmuisesti, vaikka jotain pientä keskeneräisyyttä tässä kappaleessa aina kuulenkin. Kaikesta huolimatta Fever Dreams on suosikkibiisini Apparitions-levyltä.
Oh, Ivory! on ollut kesän paras tiskausbiisi. Mainio kappale, mutta jotenkin tulee tunne, että Arcade Fire on tehnyt tällaisia biisejä vielä pikkuisen paremmin.
Noin yleisesti ottaen Apparitionsia voisi sanoa lupaavaksi debyyttialbumiksi, mutta mikään nappisuoritus se ei Light Pollutionilta vielä ole. Spotifyn käyttäjät voivat käydä kuuntelemassa levyn klikkaamalla tästä. Minä taidan nyt pistää tuon Oh, Ivoryn! soimaan ja kadota keittiöön madaltamaan flunssan aikana kertynyttä tiskivuorta.
Manboy @ Klubi 21.8.10
Illan suunnitelmiin tuli muutos edellisen postauksen jälkeen. Kävin nimittäin sittenkin katsomassa Manboyta Klubilla!
Alkuillasta nukuttujen pitkien päiväunien jälkeen tunsin oloni sen verran hyväksi, että totesin voivani lähteä keikalle, kunhan pitäisin käsijarrun pohjassa, enkä intoutuisi laulamaan ja tanssimaan biisien tahdissa. Mitä pahaa muka pelkkä seisominen ja musiikin kuunteleminen voisi tehdä?
Kiitos sairastelun aikana kehittämäni kännykkäsudoku-addiktion onnistuin missaamaan Manboyn keikasta ensimmäiset puolitoista biisiä. Siinä missä fiksu ihminen olisi heti Molly Grows Upin setin jälkeen vaihtanut Klubin salista toiseen, minä neropatti päätin odottaa ruuhkan laantumista ja pelata ihan vähän vain sudokua. Lopulta naputtelin koko sudokuruudukon täyteen, jolloin sitten tajusin olevani myöhässä Manboyn keikalta. Onneksi toivuin tästä takaiskusta nopeasti, enkä pilannut loppukeikkaa kiukuttelemalla itseni kanssa.
Myöhästymisestä huolimatta ehdin kuulla itselleni tärkeät kappaleet, kuten A Reasonin, Please Stop Cryingin ja A Boren, joka muuten saattoi koitua ääneni kohtaloksi. En vain yksinkertaisesti malttanut olla laulamatta mukana, joten huomenna saattaa ääni olla uudelleen hiukan vinkuva ja rahiseva, mutta jos A Bore jäi viimeiseksi laulamakseni biisiksi, kehtaanpahan ainakin myöntää, mikä laulu tuhosi ääneni!
Oli ihanaa nähdä Manboy yli kuuden vuoden tauon jälkeen livenä. Vuosien aikana bändi on kehittynyt valtavasti ja kuulosti todella hyvältä. Jotenkin keikalla palautui mieleen myös hassuja pikkuasioita Provinssin 2004 keikasta. Mieleeni palasi mm. tuon keikan jälkeen netissä käyty keskustelu siitä, pilasiko soundiongelmat Manboyn keikan vai oliko keikka kaikkine puutteineenkin hyvä. Ja hassua kyllä mieleeni palautui myös Provinssin keikalla vieressäni seisseen pojan kasvot ja lauluääni. Hassua mitä kaikkea sainkaan kaivettua mielestäni esiin nyt, kun kuulin vuosien tauon jälkeen A Boren uudelleen livenä.
Bändin esityksen lisäksi nautin tänä iltana myös keikan yleisöstä. Miten ihania, musiikin tahdissa eläviä ihmisiä salissa olikaan! Tiedän, että kuulostaa hullulta, kun kehun yleisöä, mutta minä todella tarvitsin tämän illan yleisöä palauttamaan uskoni ihmisten kykyyn kuunnella ja nauttia musiikista Flown ahdistavien kokemusten jälkeen.
Kaiken kaikkiaan oli oikein kiva ilta, enkä usko Klubilla piipahtamisen hirvittävästi toipumistani lopulta hidastavan. Itse asiassa jaksan uskoa, että parantava popmusiikki (jota Manboy sentään on ollut oikein virallisen rautaisannoksen verran!) vain edisti paranemistani. Mutta aamullahan sen sitten näkee, millainen on päivän kunto. Nyt kuitenkin fiilis on mitä mainion!
Alkuillasta nukuttujen pitkien päiväunien jälkeen tunsin oloni sen verran hyväksi, että totesin voivani lähteä keikalle, kunhan pitäisin käsijarrun pohjassa, enkä intoutuisi laulamaan ja tanssimaan biisien tahdissa. Mitä pahaa muka pelkkä seisominen ja musiikin kuunteleminen voisi tehdä?
Kiitos sairastelun aikana kehittämäni kännykkäsudoku-addiktion onnistuin missaamaan Manboyn keikasta ensimmäiset puolitoista biisiä. Siinä missä fiksu ihminen olisi heti Molly Grows Upin setin jälkeen vaihtanut Klubin salista toiseen, minä neropatti päätin odottaa ruuhkan laantumista ja pelata ihan vähän vain sudokua. Lopulta naputtelin koko sudokuruudukon täyteen, jolloin sitten tajusin olevani myöhässä Manboyn keikalta. Onneksi toivuin tästä takaiskusta nopeasti, enkä pilannut loppukeikkaa kiukuttelemalla itseni kanssa.
Myöhästymisestä huolimatta ehdin kuulla itselleni tärkeät kappaleet, kuten A Reasonin, Please Stop Cryingin ja A Boren, joka muuten saattoi koitua ääneni kohtaloksi. En vain yksinkertaisesti malttanut olla laulamatta mukana, joten huomenna saattaa ääni olla uudelleen hiukan vinkuva ja rahiseva, mutta jos A Bore jäi viimeiseksi laulamakseni biisiksi, kehtaanpahan ainakin myöntää, mikä laulu tuhosi ääneni!
Oli ihanaa nähdä Manboy yli kuuden vuoden tauon jälkeen livenä. Vuosien aikana bändi on kehittynyt valtavasti ja kuulosti todella hyvältä. Jotenkin keikalla palautui mieleen myös hassuja pikkuasioita Provinssin 2004 keikasta. Mieleeni palasi mm. tuon keikan jälkeen netissä käyty keskustelu siitä, pilasiko soundiongelmat Manboyn keikan vai oliko keikka kaikkine puutteineenkin hyvä. Ja hassua kyllä mieleeni palautui myös Provinssin keikalla vieressäni seisseen pojan kasvot ja lauluääni. Hassua mitä kaikkea sainkaan kaivettua mielestäni esiin nyt, kun kuulin vuosien tauon jälkeen A Boren uudelleen livenä.
Bändin esityksen lisäksi nautin tänä iltana myös keikan yleisöstä. Miten ihania, musiikin tahdissa eläviä ihmisiä salissa olikaan! Tiedän, että kuulostaa hullulta, kun kehun yleisöä, mutta minä todella tarvitsin tämän illan yleisöä palauttamaan uskoni ihmisten kykyyn kuunnella ja nauttia musiikista Flown ahdistavien kokemusten jälkeen.
Kaiken kaikkiaan oli oikein kiva ilta, enkä usko Klubilla piipahtamisen hirvittävästi toipumistani lopulta hidastavan. Itse asiassa jaksan uskoa, että parantava popmusiikki (jota Manboy sentään on ollut oikein virallisen rautaisannoksen verran!) vain edisti paranemistani. Mutta aamullahan sen sitten näkee, millainen on päivän kunto. Nyt kuitenkin fiilis on mitä mainion!
keskiviikko 12. toukokuuta 2010
High Violet
No nyt se sitten viimein on minulla! The Nationalin High Violet pääsi täydentämään levykokoelmaani.
Kuten muutama viikko sitten huikkasin, High Violet oli ennakkoon kuunneltavana New York Timesin nettisivuilla. Kuuntelin levyä toistolla läpi yhä uudelleen ja uudelleen täysin ihastuneena biiseihin. Kuuntelumahdollisuus kuitenkin päättyi pari viikkoa sitten, jonka jälkeen olen ikävöinyt levyä ja laskenut päiviä sen julkaisuun.
On pieni ihme, etten heti ilmestymispäivänä ostanut High Violetia. Jotenkin vaan en saanut itseäni levykauppaan asti maanantaina, kun levyn saattoi kuunnella Spotifystakin. Eilen kyllä yritin ostaa High Violetin, mutta se oli juuri ehditty myydä levykaupasta loppuun. Tänään sitten kävelin hieman jännittyneenä katsomaan, josko täydennykset olisivat saapuneet lempilevykauppaani. Viimeksi pulssi on ollut yhtä pahasti Eerikinkatu 8:aan kävellessä koholla syksyllä 2005, kun Mewn and the Glass Handed Kites -albumi ilmestyi. Tuolloin liiketilan ikkunoissa oli vielä Stupidon tarrat, mutta nykyisin paikalla sijaitsee 8raita.
High Violet on ehtinyt kerätä musiikkilehtien arvosteluissa täysiä pisteitä, ylistystä ja sellaiset määrät hehkutusta, että hiukan hirvittää. Levy todella ansaitsee jokaisen saamansa kehun ja pystyy lunastamaan sille asetetut odotukset.
On ehkä vähän tylsää, että ennen toukokuun puoliväliä voi olla varma siitä, mikä tulee olemaan vuoden 2010 paras levy. Jos jostain ihan oikeasti loppuvuoden aikana ponnahtaa esiin High Violetia parempi levy, minun pieni pääni ei sitä levyä tule kestämään. Hyvä kun pysyn järjissäni tämän High Violetin kauneuden äärellä!
Jos et syystä tai toisesta syttynyt The Nationalin Boxer-albumille, kuuntele kuitenkin High Violet läpi. Vaikka Boxer-levystäkin pidän, ei se kuitenkaan ole nostanut bändiä suurten suosikkieni joukkoon. Mutta High Violetin jälkeen rakastan yhtyettä ja toivon, että jokin Suomen festareista nappaisi The Nationalin esiintyjäkseen. Bändi on tulossa esiintymään niin Norjaan, Tanskaan kuin Ruotsiinkin, mutta vielä ei Suomea näy yhtyeen keikkakalenterissa. Jos bändi maahamme saapuu, minun on pakko hankkia lippu keikalle.
Tässä vielä yksi tämän hetken lempibiiseistä levyltä. Turha kuitenkaan liikaa hehkuttaa irrallisia kappaleita, kun koko High Violet on upea kokonaisuus.
Kuten muutama viikko sitten huikkasin, High Violet oli ennakkoon kuunneltavana New York Timesin nettisivuilla. Kuuntelin levyä toistolla läpi yhä uudelleen ja uudelleen täysin ihastuneena biiseihin. Kuuntelumahdollisuus kuitenkin päättyi pari viikkoa sitten, jonka jälkeen olen ikävöinyt levyä ja laskenut päiviä sen julkaisuun.
On pieni ihme, etten heti ilmestymispäivänä ostanut High Violetia. Jotenkin vaan en saanut itseäni levykauppaan asti maanantaina, kun levyn saattoi kuunnella Spotifystakin. Eilen kyllä yritin ostaa High Violetin, mutta se oli juuri ehditty myydä levykaupasta loppuun. Tänään sitten kävelin hieman jännittyneenä katsomaan, josko täydennykset olisivat saapuneet lempilevykauppaani. Viimeksi pulssi on ollut yhtä pahasti Eerikinkatu 8:aan kävellessä koholla syksyllä 2005, kun Mewn and the Glass Handed Kites -albumi ilmestyi. Tuolloin liiketilan ikkunoissa oli vielä Stupidon tarrat, mutta nykyisin paikalla sijaitsee 8raita.
High Violet on ehtinyt kerätä musiikkilehtien arvosteluissa täysiä pisteitä, ylistystä ja sellaiset määrät hehkutusta, että hiukan hirvittää. Levy todella ansaitsee jokaisen saamansa kehun ja pystyy lunastamaan sille asetetut odotukset.
On ehkä vähän tylsää, että ennen toukokuun puoliväliä voi olla varma siitä, mikä tulee olemaan vuoden 2010 paras levy. Jos jostain ihan oikeasti loppuvuoden aikana ponnahtaa esiin High Violetia parempi levy, minun pieni pääni ei sitä levyä tule kestämään. Hyvä kun pysyn järjissäni tämän High Violetin kauneuden äärellä!
Jos et syystä tai toisesta syttynyt The Nationalin Boxer-albumille, kuuntele kuitenkin High Violet läpi. Vaikka Boxer-levystäkin pidän, ei se kuitenkaan ole nostanut bändiä suurten suosikkieni joukkoon. Mutta High Violetin jälkeen rakastan yhtyettä ja toivon, että jokin Suomen festareista nappaisi The Nationalin esiintyjäkseen. Bändi on tulossa esiintymään niin Norjaan, Tanskaan kuin Ruotsiinkin, mutta vielä ei Suomea näy yhtyeen keikkakalenterissa. Jos bändi maahamme saapuu, minun on pakko hankkia lippu keikalle.
Tässä vielä yksi tämän hetken lempibiiseistä levyltä. Turha kuitenkaan liikaa hehkuttaa irrallisia kappaleita, kun koko High Violet on upea kokonaisuus.
lauantai 8. toukokuuta 2010
Villa Nah: Origin
Kuten kerroin, kävin eilen pitkästä aikaa levyostoksilla. Senkin jo mainitsin, että mukaan tarttui Villa Nahin Origin-levy.
Levy on tänään ja eilen viihtynyt oikein hyvin pyörimässä stereoissani. Olen onnistunut hytkyttämään biisien tahdissa jumissa olleet niskalihakset auki, tiskaamaan ja jopa nauttimaan kevätpäivän ankeasta harmaudesta.
Villa Nahin biiseissä on samanlaista koleutta kuin tässä päivässä, mutta samalla musiikki tuntuu lupailevan lämpenevää ja aurinkoisempaa säätä. Jos eläisin elokuvassa, Origin olisi täydellinen ääniraita kuvien taustalle juuri nyt.
Jos joku muistaa, mitä mainitsin Cut Copyn musiikista muutama viikko sitten, saattaakin hoksata, että Villa Nah on tavallaan sukua tuolle aussibändille. Ja kuitenkin Villa Nah on riittävän omaperäinen, jotta se pystyy erottumaan Cut Copysta, eikä tule luokitelluksi esimerkiksi aussibändin kopiona.
Origin on kerännyt levyarvioissa tasaisesti neljää tähteä. Minun on pakko liittyä tähän neljän tähden jakajien rivistöön. On hirveän vaikeaa sanoa, mitä levyltä puuttuu, ettei se saa viimeistä viidettä tähteä. Biiseissä ei ole periaatteessa mitään vikaa, levy rullaa mahtavasti eteenpäin, mutta ehkä sellainen tasainen suorittaminen sitten tekee levykokonaisuudesta jotenkin hiukan turhan varovaisen.
Älkää nyt kuitenkaan käsittäkö väärin, että Origin olisi täynnä sellaista vähän liian pitkälle tuotettua ja lähes sielutonta huttua. EIEIEI! Villa Nahin musiikissa todella on sielu, eikä levyä ole tuotettu vientieurot silmissä, vaikka bändiä vientilupauksena jatkuvasti tuodaankin esiin.
Hyvin pitkälti biisien sielu syntyy laulaja-Juhon äänestä. Biisien taustat ovat viileää syntikkapoppia, mutta Juhon ääni tuo kappaleisiin lämpöä ja pehmeyttä. Tuottajana toiminut Jori Hulkkonen on löytänyt oivan tasapainon laulujen ja taustojen välille. Arvatkaa muuten, hymyilyttikö minua eilen, kun levykaupasta kotiin kävellessä Hulkkonen pyöräili jokirannassa vastaani ja mietin, kuinka hänen tuotoksensa lymyilee kassini sisällä.
Hyvät ihmiset, kävelkää lähimpään levykauppaan ja napatkaa Villa Nahin Origin-levy mukaanne. Tukekaa loistavaa suomalaista bändiä, tukekaa levykauppoja! Vakuutan, että ankea harmaa iltapäiväkin muuttuu miellyttäväksi tämän levyn tahdissa!
Levy on tänään ja eilen viihtynyt oikein hyvin pyörimässä stereoissani. Olen onnistunut hytkyttämään biisien tahdissa jumissa olleet niskalihakset auki, tiskaamaan ja jopa nauttimaan kevätpäivän ankeasta harmaudesta.
Villa Nahin biiseissä on samanlaista koleutta kuin tässä päivässä, mutta samalla musiikki tuntuu lupailevan lämpenevää ja aurinkoisempaa säätä. Jos eläisin elokuvassa, Origin olisi täydellinen ääniraita kuvien taustalle juuri nyt.
Jos joku muistaa, mitä mainitsin Cut Copyn musiikista muutama viikko sitten, saattaakin hoksata, että Villa Nah on tavallaan sukua tuolle aussibändille. Ja kuitenkin Villa Nah on riittävän omaperäinen, jotta se pystyy erottumaan Cut Copysta, eikä tule luokitelluksi esimerkiksi aussibändin kopiona.
Origin on kerännyt levyarvioissa tasaisesti neljää tähteä. Minun on pakko liittyä tähän neljän tähden jakajien rivistöön. On hirveän vaikeaa sanoa, mitä levyltä puuttuu, ettei se saa viimeistä viidettä tähteä. Biiseissä ei ole periaatteessa mitään vikaa, levy rullaa mahtavasti eteenpäin, mutta ehkä sellainen tasainen suorittaminen sitten tekee levykokonaisuudesta jotenkin hiukan turhan varovaisen.
Älkää nyt kuitenkaan käsittäkö väärin, että Origin olisi täynnä sellaista vähän liian pitkälle tuotettua ja lähes sielutonta huttua. EIEIEI! Villa Nahin musiikissa todella on sielu, eikä levyä ole tuotettu vientieurot silmissä, vaikka bändiä vientilupauksena jatkuvasti tuodaankin esiin.
Hyvin pitkälti biisien sielu syntyy laulaja-Juhon äänestä. Biisien taustat ovat viileää syntikkapoppia, mutta Juhon ääni tuo kappaleisiin lämpöä ja pehmeyttä. Tuottajana toiminut Jori Hulkkonen on löytänyt oivan tasapainon laulujen ja taustojen välille. Arvatkaa muuten, hymyilyttikö minua eilen, kun levykaupasta kotiin kävellessä Hulkkonen pyöräili jokirannassa vastaani ja mietin, kuinka hänen tuotoksensa lymyilee kassini sisällä.
Hyvät ihmiset, kävelkää lähimpään levykauppaan ja napatkaa Villa Nahin Origin-levy mukaanne. Tukekaa loistavaa suomalaista bändiä, tukekaa levykauppoja! Vakuutan, että ankea harmaa iltapäiväkin muuttuu miellyttäväksi tämän levyn tahdissa!
maanantai 19. huhtikuuta 2010
Liisa Ihmemaassa
Aina siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran näin Saksikäsi Edwardin vuosia vuosia sitten (en kuitenkaan ihan leffan ilmestymisvuonna 1990) olen ollut suuri Tim Burtonin fani. Tekeepä mies oikeastaan mitä tahansa, minä olen valmiiksi haltioissani. Mutta kun kuulin Burtonin ohjaavan uuden Liisa Ihmemaassa -elokuvan, olin lähinnä kauhistunut.
Oikeastaan koko ikäni olen pelännyt Liisa Ihmemaassa -satua. Disneyn piirrosanimaatio ja jopa "kun kuulet tämän äänen, *pililililing*, on aika kääntää sivua" -satukasetti Liisan seikkailuista Ihmemaassa aiheuttivat minulle painajaisia. Voisi kuvitella, että aikuisiällä satu ei olisi enää ahdistanut niin pahasti, mutta kun Liisa putoaa kaninkoloon, minulle meinaa iskeä hyperventilaatiokohtaus samoin tein, eikä tilanne kuin pahene tarinan edetessä.
Koska nyt vaan en osaa olla katsomatta Tim Burtonin ja Johnny Deppin yhteistyön tuloksia, pakkohan tämä uusi Liisa Ihmemaassakin oli sitten nähdä alkuperäissadun pelottavuudesta huolimatta. Aluksi jännitin hirmuisesti leffateatterin penkissä, mitenköhän minun mahtaisi elokuvan katsomisen kanssa käydä. Olin oikeastaan aika tyytyväinen, että olin joutunut täydessä salissa istumaan reunapaikalle, josta olisi helppo juosta ulos, jos elokuva olisi käynyt liian pelottavaksi.
Elokuvan käynnistyttyä kaikki pelkoni kuitenkin katosivat. Burtonin versiossa Liisa ei ole enää pieni ja voimaton tyttö, vaan nuori nainen, mikä jo vähän helpotti oloa. Elokuvassa on omat jännät hetkensä, mutta ahdistavaa pelkoa ei juurikaan päässyt syntymään. Ja toisin kuin esim. elokuvan julisteet antavat olettaa, Johnny Deppin Hullu Hatuntekijäkään ei ole ollenkaan pelottava sekopää, vaan oikeastaan aika symppis tapaus. Valokuvat hahmosta vaan oli luoneet minulle väärän oletuksen Hatuntekijän luonteesta.
Voin oikein lämpimästi suositella elokuvaa kaikille niillekin, jotka aiemmin ovat ahdistuneet Liisa Ihmemaassa -tarinoista. Minun kohdalla tämä leffa oikeastaan paransi vanhoja traumoja ja olen jopa saanut luettua alkuperäistä satua ilman ahdistuskohtauksia elokuvan jälkeen!
Mitään et muuten menetä, vaikka et näkisikään elokuvaa 3D-versiona. Kolmiulotteisuus ei tuo oikeastaan mitään erityistä lisää tähän elokuvaan, joka alunperin kuvattiin 2D-leffaksi. Itse asiassa joissain kohtauksissa ikävästi huomaa, kuinka hahmot on väkisin kolmiuloitteitteistu "irti" taustan maisemista jälkikäteen. Eipä tuo toki paljoa leffan hienoa visuaalista ilmettä pilaa, mutta kun puristavat ja valuvat 3D-lasit aiheuttavat päänsärkyä, pienikin vika saa toivomaan, ettei elokuvaa olisi tarvinnut katsoa kolmiulotteisena.
Jos tämä elokuva ei ole ensi vuonna ehdolla mm. parhaan puvustuksen ja lavastuksen Oscarin saajaksi, minä nouden kapinaan. Elokuvassa nähdään aivan huikeita ja oivaltavia vaatteita! Lisäksi mm. erikoistehosteista toivoisin elokuvalle palkintoja, sillä Irvikissa, Sininen toukka (apua! Mikä sen toukan nimi on?) ja Peltohiiri näyttävät satumaisen aidoilta ja kauniilta tässä elokuvassa.
Burtonin ja Deppin yhteistyöstä jaksetaan aina puhua, mutta harvemmin muistetaan puhua Burtonin ja säveltäjä Danny Elfmanin yhteistyöstä, vaikka Elfmanin musiikilla on Burtonin elokuvissa suuri rooli. Alice in Wonderlandissakin soundtrack on mainio. Elokuvassa musiikki pysyy sopivalla tavalla kuvaa tukevana taustana, mutta sitä kelpaa kuunnella levyltäkin.
Kaiken kaikkiaan Liisa Ihmemaassa on kaunis, viihdyttävä ja burtonmaisella tavalla kiehtova elokuva. Suosittelen katsomista ainakin alkuperäissadusta ja Burtonin leffoista pitäville!
Oikeastaan koko ikäni olen pelännyt Liisa Ihmemaassa -satua. Disneyn piirrosanimaatio ja jopa "kun kuulet tämän äänen, *pililililing*, on aika kääntää sivua" -satukasetti Liisan seikkailuista Ihmemaassa aiheuttivat minulle painajaisia. Voisi kuvitella, että aikuisiällä satu ei olisi enää ahdistanut niin pahasti, mutta kun Liisa putoaa kaninkoloon, minulle meinaa iskeä hyperventilaatiokohtaus samoin tein, eikä tilanne kuin pahene tarinan edetessä.
Kuva täältä
Koska nyt vaan en osaa olla katsomatta Tim Burtonin ja Johnny Deppin yhteistyön tuloksia, pakkohan tämä uusi Liisa Ihmemaassakin oli sitten nähdä alkuperäissadun pelottavuudesta huolimatta. Aluksi jännitin hirmuisesti leffateatterin penkissä, mitenköhän minun mahtaisi elokuvan katsomisen kanssa käydä. Olin oikeastaan aika tyytyväinen, että olin joutunut täydessä salissa istumaan reunapaikalle, josta olisi helppo juosta ulos, jos elokuva olisi käynyt liian pelottavaksi.
Elokuvan käynnistyttyä kaikki pelkoni kuitenkin katosivat. Burtonin versiossa Liisa ei ole enää pieni ja voimaton tyttö, vaan nuori nainen, mikä jo vähän helpotti oloa. Elokuvassa on omat jännät hetkensä, mutta ahdistavaa pelkoa ei juurikaan päässyt syntymään. Ja toisin kuin esim. elokuvan julisteet antavat olettaa, Johnny Deppin Hullu Hatuntekijäkään ei ole ollenkaan pelottava sekopää, vaan oikeastaan aika symppis tapaus. Valokuvat hahmosta vaan oli luoneet minulle väärän oletuksen Hatuntekijän luonteesta.
Voin oikein lämpimästi suositella elokuvaa kaikille niillekin, jotka aiemmin ovat ahdistuneet Liisa Ihmemaassa -tarinoista. Minun kohdalla tämä leffa oikeastaan paransi vanhoja traumoja ja olen jopa saanut luettua alkuperäistä satua ilman ahdistuskohtauksia elokuvan jälkeen!
Mitään et muuten menetä, vaikka et näkisikään elokuvaa 3D-versiona. Kolmiulotteisuus ei tuo oikeastaan mitään erityistä lisää tähän elokuvaan, joka alunperin kuvattiin 2D-leffaksi. Itse asiassa joissain kohtauksissa ikävästi huomaa, kuinka hahmot on väkisin kolmiuloitteitteistu "irti" taustan maisemista jälkikäteen. Eipä tuo toki paljoa leffan hienoa visuaalista ilmettä pilaa, mutta kun puristavat ja valuvat 3D-lasit aiheuttavat päänsärkyä, pienikin vika saa toivomaan, ettei elokuvaa olisi tarvinnut katsoa kolmiulotteisena.
Kuva täältä
Jos tämä elokuva ei ole ensi vuonna ehdolla mm. parhaan puvustuksen ja lavastuksen Oscarin saajaksi, minä nouden kapinaan. Elokuvassa nähdään aivan huikeita ja oivaltavia vaatteita! Lisäksi mm. erikoistehosteista toivoisin elokuvalle palkintoja, sillä Irvikissa, Sininen toukka (apua! Mikä sen toukan nimi on?) ja Peltohiiri näyttävät satumaisen aidoilta ja kauniilta tässä elokuvassa.
Burtonin ja Deppin yhteistyöstä jaksetaan aina puhua, mutta harvemmin muistetaan puhua Burtonin ja säveltäjä Danny Elfmanin yhteistyöstä, vaikka Elfmanin musiikilla on Burtonin elokuvissa suuri rooli. Alice in Wonderlandissakin soundtrack on mainio. Elokuvassa musiikki pysyy sopivalla tavalla kuvaa tukevana taustana, mutta sitä kelpaa kuunnella levyltäkin.
Kaiken kaikkiaan Liisa Ihmemaassa on kaunis, viihdyttävä ja burtonmaisella tavalla kiehtova elokuva. Suosittelen katsomista ainakin alkuperäissadusta ja Burtonin leffoista pitäville!
maanantai 1. helmikuuta 2010
Pojat ei tanssi
Jo Herra Ylpön & Ihmisten edellisen levyn kohdalla vähän harmitti, miten hyvän levyn yhtye oli tehnyt. Olen aikoinaan niin kovaan ääneen haukkunut Herra Ylpön musiikkia ja olemusta, että nolotti pyörtää mielipiteitä.
Toki ennen Sata vuotta -albumin ilmestymistä olin jo jonkin aikaa fiilistellyt salaa Maj Karman Sodankylä- ja Ukkonen-levyjä, mutta minulle olisi sopinut, että olisin voinut pitää näitä kahta levyä salaisena paheenani, jotten joutuisi myöntämään olleeni väärässä Herra Ylpön lahjakkuuden suhteen.
Ja sitten ilmoille tuli Sata vuotta -levy, josta pidin niin paljon, etten enää kyennyt salaamaan, miten usein levyä kuuntelin. Ehkä ihan hyvä, että jo tuolloin maltoin ilmoittaa muuttuneista mielipiteistä Herra Ylppöä kohtaan, jotten nyt järkytä kovin montaa ihmistä toteamalla Herra Ylpön & Ihmisten uusimman levyn olevan pakahduttavan hyvä.
Pojat ei tanssi -levy pitää sisällään niin kauniita kappaleita, että joudun suorastaan haukkomaan henkeä. Levyn ensimmäinen kappale, Riisu siipesi, ei anna pienintäkään viitettä siitä, mitä on tulossa. Kakkosbiisi, Pojat ei tanssi, onkin tuttu tapaus. Olenhan tanssinut kappaleen tahtiin jo useamman viikon. Mutta varsinaisesti levy lähtee minulle käyntiin kolmosbiisin kohdalta. Horros-kappale tuntui mylläävän koko sisustani sekaisin. Kaikesta pauhaavuudesta huolimatta biisi on herkkä ja kaunis.
Ja sitä herkkyyttä ja kauneutta levyltä löytyy lisääkin. Levyn helmiä Horroksen lisäksi ovat Hylättyjen valtakunta -kappaleet. Biisikaksikon kakkososa pysäyttää joka kerta kuuntelmaan kappaletta tarkemmin.
Huutobiisit eivät normaalisti minua häiritse, mutta nyt toivoisin niiden päättyvän mahdollisimman nopeasti. Parhaimmillaan Ylppö on levyn rauhallisissa kappaleissa. Ylpön äänen hienoimmat persoonalliset piirteetä pääsevät silloin esiin.
Tällä viikolla on muuten turha odotella listausta viime viikon soitetuimmista kappaleista. Soittimessa on ollut oikeastaan vain kaksi levyä: Pojat ei tanssi ja Bloc Partyn Intimacy. Katsellaan, jos tällä viikolla kuuntelisin jo muutakin musiikkia :)
Toki ennen Sata vuotta -albumin ilmestymistä olin jo jonkin aikaa fiilistellyt salaa Maj Karman Sodankylä- ja Ukkonen-levyjä, mutta minulle olisi sopinut, että olisin voinut pitää näitä kahta levyä salaisena paheenani, jotten joutuisi myöntämään olleeni väärässä Herra Ylpön lahjakkuuden suhteen.
Ja sitten ilmoille tuli Sata vuotta -levy, josta pidin niin paljon, etten enää kyennyt salaamaan, miten usein levyä kuuntelin. Ehkä ihan hyvä, että jo tuolloin maltoin ilmoittaa muuttuneista mielipiteistä Herra Ylppöä kohtaan, jotten nyt järkytä kovin montaa ihmistä toteamalla Herra Ylpön & Ihmisten uusimman levyn olevan pakahduttavan hyvä.
Pojat ei tanssi -levy pitää sisällään niin kauniita kappaleita, että joudun suorastaan haukkomaan henkeä. Levyn ensimmäinen kappale, Riisu siipesi, ei anna pienintäkään viitettä siitä, mitä on tulossa. Kakkosbiisi, Pojat ei tanssi, onkin tuttu tapaus. Olenhan tanssinut kappaleen tahtiin jo useamman viikon. Mutta varsinaisesti levy lähtee minulle käyntiin kolmosbiisin kohdalta. Horros-kappale tuntui mylläävän koko sisustani sekaisin. Kaikesta pauhaavuudesta huolimatta biisi on herkkä ja kaunis.
Ja sitä herkkyyttä ja kauneutta levyltä löytyy lisääkin. Levyn helmiä Horroksen lisäksi ovat Hylättyjen valtakunta -kappaleet. Biisikaksikon kakkososa pysäyttää joka kerta kuuntelmaan kappaletta tarkemmin.
Huutobiisit eivät normaalisti minua häiritse, mutta nyt toivoisin niiden päättyvän mahdollisimman nopeasti. Parhaimmillaan Ylppö on levyn rauhallisissa kappaleissa. Ylpön äänen hienoimmat persoonalliset piirteetä pääsevät silloin esiin.
Tällä viikolla on muuten turha odotella listausta viime viikon soitetuimmista kappaleista. Soittimessa on ollut oikeastaan vain kaksi levyä: Pojat ei tanssi ja Bloc Partyn Intimacy. Katsellaan, jos tällä viikolla kuuntelisin jo muutakin musiikkia :)
keskiviikko 16. joulukuuta 2009
(500) Days of Summer
Viimein ehdin leffateatteiin katsomaan (500) Days of Summer -elokuvan. Olin jo ehtinyt säikähtää, etten pääse näkemään elokuvaa valkokankaalta. Onneksi leffa oli tänään Finnkinon superpäivän takia palannut iltaohjelmistoon, joten pystyin katsomaan filmin vielä teatterissa.
Leffa alkaa "poika tapaa tytön" -kohtauksella, mutta kyse ei ole mistään siirappisesta rakkauselokuvasta, vaan (500) Days of Summer käsittelee ennen kaikkea suhteelle asetettuja odotuksia, käsityksiä rakkaudesta ja erosta päähenkilö Tomin näkökulmasta katsottuna.
Olin nähnyt leffasta ennakkoon trailerin ja mainospätkiä, joiden perusteella olin hivenen peloissani siitä, toimisiko kaikki elokuvalliset kikat lopullisessa filmissä. Aiemmin musiikkivideoita ohjannut Marc Webb oli kuitenkin saanut pidettyä kaikki langat hallussaan, eikä jaetut kuvat, animaatiot tai muutkaan kikat häirinneet elokuvan seuraamista. Katsojalta vaaditaan kuitenkin hiukan liikaa tarkkuutta epäkronologisesti etenevän ajan seuraamisessa. Suhteen kestoa ilmaisevat animaatiot vilahtavat ohi pahimmillaan niin nopeasti, ettei katsoja aina ehdi sisäistää numeroita. Onneksi tämä pieni seikka ei lopulta häiritse juonen seuraamista kovinkaan paljoa.
Elokuvassa soi erinomaista musiikkia, jota olen kuunnellut Spotifysta toistuvasti heti soundtrackin sieltä löydettyäni. Kuvien taustalla soi mm. The Smithsiä, Regina Spektoria ja Wolfmotheria. Lisäksi Tomin (Joseph Gordon-Levitt) yllä nähdään mm. Joy Division - ja The Clash -paitoja, joten musiikillinen maailma on leffassa mitä parhain.
(500) Days of Summer ei ehkä ole kriitikoiden valinta vuoden elokuvaksi, mutta minulla se nousee ehdottomasti vuoden top5 elokuvat -listalle. Elokuva ei ole puhdas komedia, mutta taisin nauraa sen aikana enemmän ja aidommin kuin kertaakaan aiemmin tänä vuonna leffaa teatterissa katsoessani. Yritän vielä myöhemmin tässä kuussa tiivistää oikean top5-listan vuoden elokuvista. Katsellaan sitten, minne kohtaan tämä (500) Days of Summer sillä listalla asettuu.
Kuvat täältä
Leffa alkaa "poika tapaa tytön" -kohtauksella, mutta kyse ei ole mistään siirappisesta rakkauselokuvasta, vaan (500) Days of Summer käsittelee ennen kaikkea suhteelle asetettuja odotuksia, käsityksiä rakkaudesta ja erosta päähenkilö Tomin näkökulmasta katsottuna.
Olin nähnyt leffasta ennakkoon trailerin ja mainospätkiä, joiden perusteella olin hivenen peloissani siitä, toimisiko kaikki elokuvalliset kikat lopullisessa filmissä. Aiemmin musiikkivideoita ohjannut Marc Webb oli kuitenkin saanut pidettyä kaikki langat hallussaan, eikä jaetut kuvat, animaatiot tai muutkaan kikat häirinneet elokuvan seuraamista. Katsojalta vaaditaan kuitenkin hiukan liikaa tarkkuutta epäkronologisesti etenevän ajan seuraamisessa. Suhteen kestoa ilmaisevat animaatiot vilahtavat ohi pahimmillaan niin nopeasti, ettei katsoja aina ehdi sisäistää numeroita. Onneksi tämä pieni seikka ei lopulta häiritse juonen seuraamista kovinkaan paljoa.
Elokuvassa soi erinomaista musiikkia, jota olen kuunnellut Spotifysta toistuvasti heti soundtrackin sieltä löydettyäni. Kuvien taustalla soi mm. The Smithsiä, Regina Spektoria ja Wolfmotheria. Lisäksi Tomin (Joseph Gordon-Levitt) yllä nähdään mm. Joy Division - ja The Clash -paitoja, joten musiikillinen maailma on leffassa mitä parhain.
(500) Days of Summer ei ehkä ole kriitikoiden valinta vuoden elokuvaksi, mutta minulla se nousee ehdottomasti vuoden top5 elokuvat -listalle. Elokuva ei ole puhdas komedia, mutta taisin nauraa sen aikana enemmän ja aidommin kuin kertaakaan aiemmin tänä vuonna leffaa teatterissa katsoessani. Yritän vielä myöhemmin tässä kuussa tiivistää oikean top5-listan vuoden elokuvista. Katsellaan sitten, minne kohtaan tämä (500) Days of Summer sillä listalla asettuu.Kuvat täältä
lauantai 18. heinäkuuta 2009
Potteria yöllä
Kun kerta Harry Potter ja puoliverinen prinssi -elokuva oli mahdollista nähdä Turussa yönäytöksenä, en voinut jättää tilaisuutta käyttämättä. Siispä istuin Turun Kinopalatsin penkissä perjantaiyönä klo 0.06 katsomassa uusimman Potter-leffan ensi-iltanäytöstä noin 500 muun yökukkujan kanssa.
Olen kerran aiemminkin ollut Potter-elokuvan ensi-illassa. Tuolloin tunsin itseni hyvin ulkopuoliseksi, koska ylläni oli aivan tavalliset vaatteet, mutta muilla näytti olevan vähintäänkin velhohattu päässä. Nyt violetti tunikani vaikutti lähes velhomaiselta, sillä suurin osa yleisöstä oli pukeutunut perusvaateisiin, ja vain kourallinen Potter-faneja oli jaksanut pukea yleen velhovaatteet. Ensi-illan kutkuttava tunnelma oli kuitenkin selvästi aistittavissa.
Potter-elokuvat ovat usein olleet minulle pieniä pettymyksiä, mutta tällä kertaa elokuva suorastaan ylitti odotukseni. Useampi kriitikko on valittanut, että uusin Potter-elokuva on turhan pitkä, mutta itse en edes keskellä yötä väsähtänyt leffan aikana kertaakaan. Mielestäni oli vain hyvä, että elokuvassa katsojalle annettiin ajoittain hengähdystaukoja tapahtumien välillä, sillä Puoliverinen prinssi on juoneltaan todella raskas.
Harry Potter ja puoliverinen prinssi on tähänastisista Potter-elokuvista synkin. Onneksi synkkyyden vastapainona on myös huumoria. En tiedä, onko huumorintajuni jotenkin kiero, mutta havaitsin usein hihitteleväni kohdissa, joissa muu yleisö tuntui pysyvän hiljaa. Tosin ehkä teini-iän ihmissuhdeongelmia parhaillaan itsekin pähkäilevä katsoja ei näe mitään hassua nuorten velhojen ja noitien suhdesotkuissa, eikä kovin moni katsoja myöskään ymmärrä, mitä huvittavaa on Lontoon Millenium Bridgen heilumisessa ja romahtamisessa, jos ei satu tuntemaan sillan historiaa.
Olin ennakkoon todella innoissani siitä, että Jim Broadbent oli kiinnitetty Horatius Kuhnusarvion rooliin. Eipä tule toista näyttelijää mieleen, joka pystyisi yhtä hyvin esittämään Kuhnusarvion tragikoomisen roolin.
Jos Broadbent on loistava huvittavana Kuhnusarviona, Helena Bonham Carter on sitä todella hyytävän karmivana sekopää Bellatrix Lestrangena. Ja tietysti näyttelijöistä on pakko mainita vielä Alan Rickman, jonka ääni saa minut täysin sekaisin. Mitä mahtoi vieressäni istunut teinipoika miettiä salissa, kun Rickmanin esittämä professori Kalkaros sanoo jotain katsojaa tuohduttavaa, mutta minun suustani pääsee vain ihastunut huokaus. Onneksi tämä huokailu tapahtui leffan alkupuolella, sillä elokuvan lopun tapahtumiin moinen toiminta ei olisi sopinut.
Minusta Harry Potter ja puoliverinen prinssi oli leffasarjan toistaiseksi paras osa. Toivotaan, että viimeiset kaksi elokuvaa olisivat vähintään tämän tasoisia, jotta Potter-elokuvien sarja saisi hienon päätöksen.
keskiviikko 15. heinäkuuta 2009
Alexander Rybak: Fairytales
Kevään viimeisen euroviisu-postauksen
Rybak kävi viime sunnuntaina esiintymässä Suomessa MTV3:n Pitkä kuuma kesä -ohjelmassa. Enpä tiennyt, että Alexander on aika monen teinitytöt ihastuksen kohde. Harvemmin näkee pikkutyttöjen kirkuvan viulistille hysteerisenä!
Rybakin vierailut tarkoituksena oli tietysti markkinoida uutta Fairytales-albumia. En tietenkään malttanut olla tarkastamatta, josko levy löytyisi Spotifysta, ja siellähän se oli kuunneltavissa.
Suoraan sanoen olen hyvin hämmentynyt siitä, miten paljon olen levyä viime päivinä kuunnellut. Missään nimessä mikään viiden tai neljänkään tähden levy Fairytales ei ole, mutta koska varsinkin levyn alkupuolen kappaleet saavat minut tanssahtelemaan, biisit pysyvät soitossa. Miksi Fairytales ei sitten ansaitse kiitettäviä pisteitä, vaikka siitä pidänkin. No, Fairytalesia tehdessä ongelmana on selvästi ollut sopivien biisien puute. Levyn ei kestä edes 40 minuuttia ja kappaleet ovat melkoista sillisalaattia. Ilmeisesti tuottajilla ei ole ollut aivan tarkkaa suunnitelmaa siitä, miltä Alexanderin halutaan juuri tällä levyllä kuulostavan.
Avausraidaksi valittu Roll With the Wind on tarttuva ja lupailee paljon. Kakkosbiisiksi on sijoitettu levyn suurin hitti, viisuvoittokappale Fairytale. Nämä kappaleet ovat vielä linjassa keskenään, mutta sitten tulee todella omituinen Dolphin-kappale, jossa sotketaan folkia, stadionrockia ja tavallista poppia. Kummallisen tyylikikkailun takia kappaleesta tulee sekava. Lisäksi tuottajalle ja biisin miksaajalle tiedoksi, että jos taustalaulujen tuplauksella halutaan saada aikaiseksi jotain stadion-efektiä, niin tuplatkaa niitä lauluraitoja sitten kunnolla! Nyt kuulostaa siltä, että Alexanderin taustalla kaksi pikku-Alexia yrittäisi laulaa jylhästi taustaa, mutta pahvilaatikkoon sullotut taustalaulajat eivät saa ääntään kunnolla kuuluviin.
Levyn neljäs kappale, Kiss and Tell, pelauttaa levyn takaisin raiteilleen. Letkeä Funny Little World -kappale on oikein suloinen, ja tässä kappaleessa Alexanderin ääni nosti mieleeni vuoden 2000 viisuissa kolmanneksi tulleen latvialaisbändi Brainstorm-yhtyeen laulaja Renars Kaupersin.
Farytalesin kolme viimeistä laulua ovat rauhallisia balladeja, jotka toimivat lähinnä tuutulauluina. Eihän tällainen levy tietenkään voi olla täynnä reipasta folkpoppia, mutta kolme itkuballadia peräkkäin lopussa on liikaa. Joko nämä rauhalliset kappaleet olisi pitänyt ripotella pitkin levyä tai sitten niistä olisi ainakin yksi pitänyt tiputtaa pois levyltä, mutta nyt levyn loppu on liian raskas, eikä Rybakin parhaat puolet tule kunnolla esiin.
Levyn päättää Song from a Secret Garden, jolla Alexander esittelee soittotaitojaan viulustina. Kauniistihan Rybak soittaa, mutta kysymys kuuluu, kuuluuko tämä kappale tälle levylle. Onneksi instrumentaalikappale on säästetty levyn päätösraidaksi, joten se ei riko levyn rakennetta.
Harmittaa vietävästi, ettei Rybakin ensilevyyn ole panostettu täysillä. Kun käsissä olisi lahjakas artisti, joka on herättänyt kiinnostusta jopa Amerikassa, ihmetyttää, miksi levy on tehty selvästi hirveällä kiireellä. Jos joskus pitäisi malttaa tehdä hyvä levy käyntikortiksi maailmalle, nyt olisi Rybakin uralla se hetki. Jos levy ilmestyy pari viikkoa viisuvoiton jälkeen, on se aivan liian nopeasti! Tällaisen tähden levyä tulisi hioa kunnon ammattilaisten kanssa hieman pidempään!
Jos nyt olen aivan rehellinen, niin toivon, että ennen seuraavaa levyä Rybakin taustalle tulee kunnon koneisto ammattisäveltäjineen ja huipputuottajineen. Ja ei, en todellakaan nyt tarkoita, että Alexanderin pitäisi lopettaa biisien tekeminen. Rybakin sävellyksiin tämä levy ei kaadu. Väitän kuitenkin, että levy voisi olla parempikin, jos biisintekoon olisi haettu apua kokeneemmilta ammattilaisilta.
Fairytalesia voi kuunnella niin Spotifysta kuin Rybakin MySpace-sivuiltakin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)