Viime viikon soitetuimmat kappaleet ovat oikeastaan samat kuin edellisviikolla. Taisin tehdä sen verran hyvän soittolistan itselleni reilu viikko sitten, etten juuri muuta musiikkia olekaan kuunnellut. Mutta tässä sentään viisi uutta biisiä vanhan listan jatkoksi.
Supergrass: Pumping on Your Stereo
- Sopii täydellisesti aurinkoisilla hangilla kävelyyn.
Kasabian: Vlad the Impaler
- Tämän biisin tahdissa saa jumiutuneet hartiat huomaamattaan auki.
David Bowie: Cat People (Putting out the Fire)
- Kävin katsomassa Kunniattomat paskiaiset. Tämä biisi jäi aika tiukasti jumittamaan päähän. Ei voi kuin ihailla, miten hienosti Tarantiino käyttää musiikkia elokuvissaan.
Takka Takka: Fever
- Sopii tanssahdeltavaksi löhövaatteissa ja villasukissa, kun lasissa on kylmää maitoa, eikä ihan vielä ole saanut karistettua viimeisiä unenrippeitä silmistä.
Ash: Twilight of the Innocents
- Yksinkertaisesti vain rakastan tätä kappaletta.
Kuten paljon soitettu edellisviikon soittolista, myös nämä kappaleet ovat kuultavissa Spotifyn kautta.
tiistai 23. helmikuuta 2010
maanantai 22. helmikuuta 2010
Vielä miesten taitoluistelusta
Olympialaisten miesten taitoluistelukisan päätyttyä tunnelmani olivat melko ristiriitaiset. Kuten kerroin, en osannut kypsästi riemuita vain urheilijoiden onnistumisista, vaan tunsin vahingoniloa Plushenkon epäonnistumisesta. Ei todellakaan mitään fiksun ihmisen tunteita, jos voin sanoa.
Onneksi sentään kisan aikana tunsin puhdasta iloa urheilijoiden onnistumisista, myös Plushenkon kohdalla. Harmittavan monella suosikillani kisat menivät mönkään, mutta yllättävät onnistujat piristivät mieltä. Tosin saattaa olla, että tunnelma ei olisi ollut aivan yhtä hyvä, jos olisin nähnyt esim. Brian Joubertin ja Samuel Contestin ohjelmat.
Ehkä ihan hyvä, että varsinkin Joubertin kisaohjelmat jäivät näkemättä, sillä jo vähän pienempienkin suosikkien epäonni ahdisti. Ja suursuosikki Lambielin epäonnistuneet hypyt vapaaohjelmassa suorastaan kuristivat sydäntäni, joten varmasti ranskalaissuosikkini virheet olisivat tuntuneet todella pahalta. Japanilaiset Nobunari Oda ja Daisuke Takahashi taas pelästyttivät minut kaatumisillaan pahanpäiväisesti!
Odan vapaaohjelma oli mielestäni loistava ja kauhistuin kovasti, kun mies kaatumisen jälkeen ei jatkanutkaan ohjelman suorittamista, vaan luisteli hitaasti kohti kentän laitaa. Onneksi luistelija ei ollutkaan loukannut itseään, vaan kyseessä oli vain luistimen nauhojen katkeaminen. Hatunnosto Odalle siitä, ettei hänen kätensä tärisseet jäähallin yleisön edessä, vaan mies vetäisi nauhoihin uudet tiukat solmut ja pääsi jatkamaan ripeästi herttaista Chaplin-ohjelmaansa.
Takahashin ensimmäisen hypyn jälkeinen pahannäköinen kaatuminen melkein nosti hiukseni pystyyn. Mutta taas pomppasi japanilainen vauhdilla jaloilleen ja luisteli ja tulkitsi ohjelman kuin mitään ei olisi tapahtunut. Voi miten ihana Daisuke oli! Ehkä hyvä, etten ollut livenä näkemässä esitystä tai turvamiehet olisivat saaneet juosta perässäni estämään, etten loiki jäälle pörröttämään miehen hiuksia ohjelman jälkeen.
Lambielin haparointia tuntui erityisen pahalta katsoa. Jo EM-kisoissa sveitsiläinen sekoitti pääni, ja kun Stephane kantoi olympialaisten avajaisissa Sveitsin lippua, riemastuin tapauksesta niin, että tuuletin olkapääni melkein pois sijoiltaan. Vapaaohjelman aikana mies sai pumppuni jättämään useamman lyönnin väliin epävarmojen hyppyjensä takia. Vaikka toki olisin toivonut Lambielille mitalia, neljäs sijakin tuntui lopulta hyvältä, nousihan mies tulosluettelossa lyhytohjelman jälkeen yhden sijan ylöspäin rikkonaisesta ohjelmasta huolimatta.
Lysacekin hieno ohjelma tietysti ilahdutti, vaikka edelleen haluaisin vaihtaa miehen ohjelmien taustamusiikit. Ohjelmien raskas tunnelma häritsee minua sen verran paljon, etten aina kykene keskittymään luistelun seuraamiseen. Ja täytyykö Evanin hiukset olla aina sudittuna tiukasti päätä pitkin? Tiedän, että Lysacekin hiukset ovat lähes yhtä ihanan pörröiset kuin Takahashilla ja Lambielilla, enkä yhtään pidä siitä, että luistelijan persoonallisuutta peitellään tylyllä geelikampauksella.
Ehkä suurinta iloa koko kisan aikana koin, kun kuulin vapaaohjelmalähetyksen aluksi Ruotsin Adrian Schultheissin onnistuneen hienosti ohjelmassaan. Onnea Adrianille sekä neloishypyn onnistumisesta että varsinkin 200 pisteen rajan rikkomisesta! Varmasti tuntuu mahtavalta jättää tulosliuskalla taakseen kaikki viime vuoden EM-kisojen mitalimiehet! Pisteet ruotsalaiselle myös hyvistä musiikkivalinnoista. Olen kuitenkin edelleen vähän pihalla siitä, oliko Schultheiss tiputtanut vapaaohjelman musiikeista kokonaan pois Prodigyn Smack My Bitch Upin vai eikö kappaleen nimeä vain oltu haluttu merkitä olympialaisten kisasivulle.
Olympialaisten tiukka tv-kuri ja valvonta netin videopalveluissa on johtanut siihen, etten vieläkään ole onnistunut löytämään netistä Adrianin esitystä. Haluaisin kuulla, mitä siellä vapaaohjelman taustalla oikeasti on soinut. Toivottavasti myös Lambielin lyhytohjelma tulisi pian nettiin, sillä mies oli saanut esittämisestä yli 9 pistettä!
Nyt olympialaisten luisteluissa saa jännittää jäätanssikisaa. Viime yön rytmitansseja en nähnyt, mutta pakollisissa tansseissa kanadalaiset Tessa Virtue ja Scott Moir saivat minut pitämään peukut pystyssä heidän puolestaan. Vaikka yleisesti en järjestäjämaan voitonjuhlista pidäkään, jäätanssissa sallin kanadalaisille ehdottomasti voiton, varsinkin kun paluun kilpajäille tehneet ranskalaiset Isabelle Delobel ja Olivier Schönfelder ovat jo ulkona voittotaistelusta. Herätyskello on ajastettu pirisemään klo 5 aamulla. Kaikkea sitä onkin valmis tekemään taitoluistelulähetykset nähdäkseen!
Onneksi sentään kisan aikana tunsin puhdasta iloa urheilijoiden onnistumisista, myös Plushenkon kohdalla. Harmittavan monella suosikillani kisat menivät mönkään, mutta yllättävät onnistujat piristivät mieltä. Tosin saattaa olla, että tunnelma ei olisi ollut aivan yhtä hyvä, jos olisin nähnyt esim. Brian Joubertin ja Samuel Contestin ohjelmat.
Ehkä ihan hyvä, että varsinkin Joubertin kisaohjelmat jäivät näkemättä, sillä jo vähän pienempienkin suosikkien epäonni ahdisti. Ja suursuosikki Lambielin epäonnistuneet hypyt vapaaohjelmassa suorastaan kuristivat sydäntäni, joten varmasti ranskalaissuosikkini virheet olisivat tuntuneet todella pahalta. Japanilaiset Nobunari Oda ja Daisuke Takahashi taas pelästyttivät minut kaatumisillaan pahanpäiväisesti!
Odan vapaaohjelma oli mielestäni loistava ja kauhistuin kovasti, kun mies kaatumisen jälkeen ei jatkanutkaan ohjelman suorittamista, vaan luisteli hitaasti kohti kentän laitaa. Onneksi luistelija ei ollutkaan loukannut itseään, vaan kyseessä oli vain luistimen nauhojen katkeaminen. Hatunnosto Odalle siitä, ettei hänen kätensä tärisseet jäähallin yleisön edessä, vaan mies vetäisi nauhoihin uudet tiukat solmut ja pääsi jatkamaan ripeästi herttaista Chaplin-ohjelmaansa.
Takahashin ensimmäisen hypyn jälkeinen pahannäköinen kaatuminen melkein nosti hiukseni pystyyn. Mutta taas pomppasi japanilainen vauhdilla jaloilleen ja luisteli ja tulkitsi ohjelman kuin mitään ei olisi tapahtunut. Voi miten ihana Daisuke oli! Ehkä hyvä, etten ollut livenä näkemässä esitystä tai turvamiehet olisivat saaneet juosta perässäni estämään, etten loiki jäälle pörröttämään miehen hiuksia ohjelman jälkeen.
Lambielin haparointia tuntui erityisen pahalta katsoa. Jo EM-kisoissa sveitsiläinen sekoitti pääni, ja kun Stephane kantoi olympialaisten avajaisissa Sveitsin lippua, riemastuin tapauksesta niin, että tuuletin olkapääni melkein pois sijoiltaan. Vapaaohjelman aikana mies sai pumppuni jättämään useamman lyönnin väliin epävarmojen hyppyjensä takia. Vaikka toki olisin toivonut Lambielille mitalia, neljäs sijakin tuntui lopulta hyvältä, nousihan mies tulosluettelossa lyhytohjelman jälkeen yhden sijan ylöspäin rikkonaisesta ohjelmasta huolimatta.
Lysacekin hieno ohjelma tietysti ilahdutti, vaikka edelleen haluaisin vaihtaa miehen ohjelmien taustamusiikit. Ohjelmien raskas tunnelma häritsee minua sen verran paljon, etten aina kykene keskittymään luistelun seuraamiseen. Ja täytyykö Evanin hiukset olla aina sudittuna tiukasti päätä pitkin? Tiedän, että Lysacekin hiukset ovat lähes yhtä ihanan pörröiset kuin Takahashilla ja Lambielilla, enkä yhtään pidä siitä, että luistelijan persoonallisuutta peitellään tylyllä geelikampauksella.
Ehkä suurinta iloa koko kisan aikana koin, kun kuulin vapaaohjelmalähetyksen aluksi Ruotsin Adrian Schultheissin onnistuneen hienosti ohjelmassaan. Onnea Adrianille sekä neloishypyn onnistumisesta että varsinkin 200 pisteen rajan rikkomisesta! Varmasti tuntuu mahtavalta jättää tulosliuskalla taakseen kaikki viime vuoden EM-kisojen mitalimiehet! Pisteet ruotsalaiselle myös hyvistä musiikkivalinnoista. Olen kuitenkin edelleen vähän pihalla siitä, oliko Schultheiss tiputtanut vapaaohjelman musiikeista kokonaan pois Prodigyn Smack My Bitch Upin vai eikö kappaleen nimeä vain oltu haluttu merkitä olympialaisten kisasivulle.
Olympialaisten tiukka tv-kuri ja valvonta netin videopalveluissa on johtanut siihen, etten vieläkään ole onnistunut löytämään netistä Adrianin esitystä. Haluaisin kuulla, mitä siellä vapaaohjelman taustalla oikeasti on soinut. Toivottavasti myös Lambielin lyhytohjelma tulisi pian nettiin, sillä mies oli saanut esittämisestä yli 9 pistettä!
Nyt olympialaisten luisteluissa saa jännittää jäätanssikisaa. Viime yön rytmitansseja en nähnyt, mutta pakollisissa tansseissa kanadalaiset Tessa Virtue ja Scott Moir saivat minut pitämään peukut pystyssä heidän puolestaan. Vaikka yleisesti en järjestäjämaan voitonjuhlista pidäkään, jäätanssissa sallin kanadalaisille ehdottomasti voiton, varsinkin kun paluun kilpajäille tehneet ranskalaiset Isabelle Delobel ja Olivier Schönfelder ovat jo ulkona voittotaistelusta. Herätyskello on ajastettu pirisemään klo 5 aamulla. Kaikkea sitä onkin valmis tekemään taitoluistelulähetykset nähdäkseen!
perjantai 19. helmikuuta 2010
Vähän valitusta Jevgenistä
Tänä aamuna tapahtui jotain hyvin harvinaista. Huudan kyllä usein urheilukisoja seuratessani, mutta harvemmin kiljun taitoluistelua katsoessa. Harvemmin myöskään kiljun riemusta, kun joku tietty urheilija ei voita kisaa, vaan yleensä riemuiten onnistujien puolesta. Mutta nyt syy kiljahduksiini oli lähinnä siinä, että ennakkosuosikki Jevgeni Plushenko jäi olympialaisissa kakkoseksi, eikä voittanut kultamitalia. Vaikka seassa oli aitoa iloa Evan Lysacekin puolesta, omaksi järkytykseksenikin suurin syy riemuun oli Plushenkon tappiossa.
En ymmärrä, miten vanha suosikkini on tänä vuonna muuttunut suorastaan vihollisekseni. Olen aiemmin pitänyt kovasti Jevgenin esittämisestä, mutta nyt mies tuntuu olevan kentällä ylimielisen itsevarma. Kaiken lisäksi minua pännii, että mies lähinnä pomppii kentällä. Missä on yhdistävät askeleet? Missä siirtymät? Ja missä musiikkia ilmentävät ja tunteita osoittavat ilmeet ja eleet. Juu, kyllä siellä jotain ilmeitä oli, mutta niin ylinäyteltynä, että myötähäpeämittari heilui punaisella.
Ja näissä kisoissa hermostuin totaalisesti myös Jevgenin käsiin. Siinä missä mm. Lambielilla, Takahashilla ja Lysacekilla koreografia tuntuu ulottuvan jokaisen sormenpään asentoon saakka, Plushenkon kädet heiluvat miten sattuu. Tilannetta ei paranna se, että kädet on verhoiltu tiukoilla mustilla hihoilla ja hanskoilla, jolloin kädet korostuvat entisestään.
Olen hieman surullinen Lysacekin puolesta, etten aamulla osannut nauttia vain hänen onnistumisestaan, vaan varsin julmalla tavalla sain iloa kakkossijalle jääneen luistelijan harmista. Mutta mielestäni Plushenko ja media ansaitsevat tällaisen pienen muistutuksen siitä, ettei Jevgeni suinkaan ole taitoluistelumaailman keskipiste ja jumala, vaan aivan tavallinen kilpailija, jonka täytyy lunastaa voitto hyvällä ja virheettömällä ohjelmalla.
Luettuani tämän uutisen, hermostuin täysin. Uutisessa lukee mm. näin:
Arvoisa herra Plushenko, kyllä sitä neloishyppyä edelleen arvostetaan. Neloistulppi-kolmoistulppi-yhdistelmästä Jevgeni sai oikein hyvät pisteet. Ja vaikka Plushenko muissa hypyissään oli milloin mihinkin suuntaan vinossa ja kenossa, voitti hän mm. Lysacekin hyppyjen pisteissä. Jos laskin oikein, niin Plushenko sai kaikista hypyistä vapaaohjelmassa yhteensä 63.77 pistettä ja Lysacek 63.47. Ei mikään suuri ero, mutta tiukassa kisassa kuitenkin tärkeä.
Yhdellä osa-alueella Plushenko on selvästi muita huippuluistelijoita heikompi, ja tämän parantamiseen hänen pitäisi keskittyä. Hän saa siirtymistä toistuvasti reilusti alle 8 pistettä. Jos katsomme tämän vuoden EM-kisojen mitalistien pisteitä, näemme, että Plushenko sai heistä kaikkein heikoimmat siirtymäpisteet. Laskin yhteen mitalimiesten lyhyt- ja vapaaohjelmien pisteet siirtymistä ja sain seuraavat tulokset:
Olympialaisissa Plushenko sai siirtymistä yhteensä 14.05 pistettä. Kultamitalisti Lysacek ei siirtymistä mitään erityisen huippukorkeita pisteitä saanut, mutta yhteensä kuitenkin 15.9. Pronssia voittanut Daisuke Takahashi sai 15.65 pistettä. Parhaat pisteet siirtymistä sai Stephane Lambiel, joka keräsi 16.25 pistettä.
Kun otetaan huomioon, että Lysacekin ja Plushenkon piste-ero koko kisoissa oli 1.31 pistettä, tämä ero syntyy miesten välille jo pelkkien siirtymäpisteiden takia.
Ja vaikka nyt vaahtoan tässä koko ajan siirtyimistä, niin toki tajuan, ettei tämä yksi osa-alue suinkaan ole tärkein asia taitoluistelussa. Jos näin olisi, USA:n Jeremy Abbot olisi päihittänyt Plushenkon ylivoimaisesti sekä lyhyt- että vapaaohjelmassa. Lopulta 9. sijoittunut Abbot sai lyhytohjelmasta 7.75 pistettä, kun Plushenko keräsi vain 6.8 pistettä.
Plushenko ei ole muihin huippuihin nähden mitään ihmeellistä. Vaikka hän on urheilutähti, hänen todella täytyy onnistua täysin kaikissa hypyissään, jotta hän saa korvattua puutteensa osa-aluepisteissä. Vasta kun Jevgeni nostaa siirtymät muiden huippumiesten tasolle, hän voi voittaa muut virheistä huolimatta. Pirueteissa ja askelsarjoissa Jevgeni kilpailee tasaväkisesti muitten huippujen kanssa.
Hyvä luistelija Plushenko kiistämättä toki on, mutta harmittaa, että jostain syystä hänestä ei saisi sanoa mitään pahaa. Aivan kuin olisin jotenkin huono ihminen vain, koska pidän enemmän Lambielista, Takahashista ja Lysacekista. En ole ylpeä siitä, että hänen epäonnensa riemastutti minua hetkellisesti enemmän kuin onnistujien ilo, mutta kun kuukauden aja on lukenut median hehkutusta miehestä, jostain syystä tällainen raaka vahingonilo puski tällä kertaa pintaan.
Ehkä sitä paitsi on taitoluistelufanien etu, ettei Plushenko tänään voittanut. Ehkä mies saa tästä puhtia jatkaa kilpauraansa ja me saamme nähdä Jevgenin kelpo esityksiä jatkossakin. Mutta Plushenko, sen sijaan, että keskityt valittamaan neloshypyn vähäisestä arvostuksesta, keskity kehittämään itseäsi. Taidot kyllä riittää haastavampienkin siirtymien toteuttamiseen ja pisteiden nostamiseen.
Kuva täältä
En ymmärrä, miten vanha suosikkini on tänä vuonna muuttunut suorastaan vihollisekseni. Olen aiemmin pitänyt kovasti Jevgenin esittämisestä, mutta nyt mies tuntuu olevan kentällä ylimielisen itsevarma. Kaiken lisäksi minua pännii, että mies lähinnä pomppii kentällä. Missä on yhdistävät askeleet? Missä siirtymät? Ja missä musiikkia ilmentävät ja tunteita osoittavat ilmeet ja eleet. Juu, kyllä siellä jotain ilmeitä oli, mutta niin ylinäyteltynä, että myötähäpeämittari heilui punaisella.
Ja näissä kisoissa hermostuin totaalisesti myös Jevgenin käsiin. Siinä missä mm. Lambielilla, Takahashilla ja Lysacekilla koreografia tuntuu ulottuvan jokaisen sormenpään asentoon saakka, Plushenkon kädet heiluvat miten sattuu. Tilannetta ei paranna se, että kädet on verhoiltu tiukoilla mustilla hihoilla ja hanskoilla, jolloin kädet korostuvat entisestään.
Olen hieman surullinen Lysacekin puolesta, etten aamulla osannut nauttia vain hänen onnistumisestaan, vaan varsin julmalla tavalla sain iloa kakkossijalle jääneen luistelijan harmista. Mutta mielestäni Plushenko ja media ansaitsevat tällaisen pienen muistutuksen siitä, ettei Jevgeni suinkaan ole taitoluistelumaailman keskipiste ja jumala, vaan aivan tavallinen kilpailija, jonka täytyy lunastaa voitto hyvällä ja virheettömällä ohjelmalla.
Luettuani tämän uutisen, hermostuin täysin. Uutisessa lukee mm. näin:
- En ole valmistautunut luistelemaan hyvin ja häviämään. Tämä on miesten taitoluistelua, ei jäätanssia, Plushenko napautti.
Plushenko teki ohjelmassaan neloishypyn, Lysack sen sijaan ei. Yhdysvaltalainen luisteli kuitenkin virheettömän vapaaohjelman, eikä voittoon tarvittu kuin kolmoishyppyjä. Plushenkon kommentti viittasi pettymykseen siitä, ettei neloishypyllä ollut tarpeeksi painoarvoa.
- Tietenkään en ole tyytyväinen lopputulokseen. Olin varma, että voitin toisen olympiakultani. Mutta tätä on uusi systeemi, neloishyppyä ei arvosteta enää.
Arvoisa herra Plushenko, kyllä sitä neloishyppyä edelleen arvostetaan. Neloistulppi-kolmoistulppi-yhdistelmästä Jevgeni sai oikein hyvät pisteet. Ja vaikka Plushenko muissa hypyissään oli milloin mihinkin suuntaan vinossa ja kenossa, voitti hän mm. Lysacekin hyppyjen pisteissä. Jos laskin oikein, niin Plushenko sai kaikista hypyistä vapaaohjelmassa yhteensä 63.77 pistettä ja Lysacek 63.47. Ei mikään suuri ero, mutta tiukassa kisassa kuitenkin tärkeä.
Yhdellä osa-alueella Plushenko on selvästi muita huippuluistelijoita heikompi, ja tämän parantamiseen hänen pitäisi keskittyä. Hän saa siirtymistä toistuvasti reilusti alle 8 pistettä. Jos katsomme tämän vuoden EM-kisojen mitalistien pisteitä, näemme, että Plushenko sai heistä kaikkein heikoimmat siirtymäpisteet. Laskin yhteen mitalimiesten lyhyt- ja vapaaohjelmien pisteet siirtymistä ja sain seuraavat tulokset:
Plushenko: 15.20
Lambiel: 16.10
Joubert: 15.45
Olympialaisissa Plushenko sai siirtymistä yhteensä 14.05 pistettä. Kultamitalisti Lysacek ei siirtymistä mitään erityisen huippukorkeita pisteitä saanut, mutta yhteensä kuitenkin 15.9. Pronssia voittanut Daisuke Takahashi sai 15.65 pistettä. Parhaat pisteet siirtymistä sai Stephane Lambiel, joka keräsi 16.25 pistettä.
Kun otetaan huomioon, että Lysacekin ja Plushenkon piste-ero koko kisoissa oli 1.31 pistettä, tämä ero syntyy miesten välille jo pelkkien siirtymäpisteiden takia.
Ja vaikka nyt vaahtoan tässä koko ajan siirtyimistä, niin toki tajuan, ettei tämä yksi osa-alue suinkaan ole tärkein asia taitoluistelussa. Jos näin olisi, USA:n Jeremy Abbot olisi päihittänyt Plushenkon ylivoimaisesti sekä lyhyt- että vapaaohjelmassa. Lopulta 9. sijoittunut Abbot sai lyhytohjelmasta 7.75 pistettä, kun Plushenko keräsi vain 6.8 pistettä.
Plushenko ei ole muihin huippuihin nähden mitään ihmeellistä. Vaikka hän on urheilutähti, hänen todella täytyy onnistua täysin kaikissa hypyissään, jotta hän saa korvattua puutteensa osa-aluepisteissä. Vasta kun Jevgeni nostaa siirtymät muiden huippumiesten tasolle, hän voi voittaa muut virheistä huolimatta. Pirueteissa ja askelsarjoissa Jevgeni kilpailee tasaväkisesti muitten huippujen kanssa.
Hyvä luistelija Plushenko kiistämättä toki on, mutta harmittaa, että jostain syystä hänestä ei saisi sanoa mitään pahaa. Aivan kuin olisin jotenkin huono ihminen vain, koska pidän enemmän Lambielista, Takahashista ja Lysacekista. En ole ylpeä siitä, että hänen epäonnensa riemastutti minua hetkellisesti enemmän kuin onnistujien ilo, mutta kun kuukauden aja on lukenut median hehkutusta miehestä, jostain syystä tällainen raaka vahingonilo puski tällä kertaa pintaan.
Ehkä sitä paitsi on taitoluistelufanien etu, ettei Plushenko tänään voittanut. Ehkä mies saa tästä puhtia jatkaa kilpauraansa ja me saamme nähdä Jevgenin kelpo esityksiä jatkossakin. Mutta Plushenko, sen sijaan, että keskityt valittamaan neloshypyn vähäisestä arvostuksesta, keskity kehittämään itseäsi. Taidot kyllä riittää haastavampienkin siirtymien toteuttamiseen ja pisteiden nostamiseen.
Kuva täältä
maanantai 15. helmikuuta 2010
Soitetuimmat viikolla 6
Viime viikon soittetuimpien biisien listalta ei juuri tuoretta musiikkia löydy. Jos en olisi kuunnellut viime päivinä myös Sherlock Holmes -leffan soundtrackia, kovinkaan montaa tällä vuosituhannella tehtyä kappaletta en olisi viikon aikana kuullut.
Alkuviikosta kuuntelin aika paljon leffamusiikkia Oscar-projektini takia, mutta torstaina musiikin kuuntelu sai uuden suunnan. Leffateatterissa ennen elokuvan alkua soinut Republican Drop Dead Gorgeous -kappale kuulosti vuosien tauon jälkeen niin mahtavalta, että jo teatterissa olisi tehnyt mieli ruveta pomppimaan tuolilla ja laulamaan biisin mukana. Kotiin päästyä kappaletta olikin sitten pakko ruveta soittamaan toistolla toisen Republican hitin kanssa. Nämä biisit sitten suorastaan vaativat seurakseen 90-luvun brittirockin muita hienoja kappaleita.
Lista on tuttuun tapaan kuultavissa Spotifyn kautta, mutta tässä biisilista kirjallisessa muodossa:
Suede: Trash
Republica: Ready to Go
Guano Apes: Lords of the Boards
Ash: Oh Yeah
Catatonia: Mulder and Scully
Blur: Parklife
Kula Shaker: Govinda
JJ72: Oxygen
Powderfinger: My Happiness
Kent: Musik Non Stop
Republica: Drop Dead Gorgeous
Spice Girls: Say You'll Be There
Jefferson Airplane: Somebody to Love
Various Artists: Discombobulate
Georg Malmstén, Lajos ja Peppina: Jänöjussin mäenlasku
Discombobulate on Sherlock Holmes -leffan soundtrackilta poimittu kappale, joka elokuvassa soi mm. lopputekstien aikana. Biisi jäi tehokkaasti mieleeni. Muutenkin elokuvassa on sen verran hienoa musiikkia, että toivon sen tuovan leffalle parhaan musiikin Oscarin.
Jänöjussin mäenlasku ei ole minään vitsinä listalla. Ihan oikeasti kappaletta on ollut mukava kuunnella auringossa hohtavia hankia katsellessa ja laskiaista odotellessa. Kuunnelkaa, miten mahtava taustabändi levytyksessä on! Taustalla ei soi mikään tylsä syntikkatausta, vaan ihan kunnon ammattimuusikoista koottu yhtye. Niin paljon kuin viime vuosina levytettyä lastenmusiikkia on kehuttu, kyllä nämä vanhat lastenlaulut ovat edelleen aivan omaa luokkaansa.
Alkuviikosta kuuntelin aika paljon leffamusiikkia Oscar-projektini takia, mutta torstaina musiikin kuuntelu sai uuden suunnan. Leffateatterissa ennen elokuvan alkua soinut Republican Drop Dead Gorgeous -kappale kuulosti vuosien tauon jälkeen niin mahtavalta, että jo teatterissa olisi tehnyt mieli ruveta pomppimaan tuolilla ja laulamaan biisin mukana. Kotiin päästyä kappaletta olikin sitten pakko ruveta soittamaan toistolla toisen Republican hitin kanssa. Nämä biisit sitten suorastaan vaativat seurakseen 90-luvun brittirockin muita hienoja kappaleita.
Lista on tuttuun tapaan kuultavissa Spotifyn kautta, mutta tässä biisilista kirjallisessa muodossa:
Suede: Trash
Republica: Ready to Go
Guano Apes: Lords of the Boards
Ash: Oh Yeah
Catatonia: Mulder and Scully
Blur: Parklife
Kula Shaker: Govinda
JJ72: Oxygen
Powderfinger: My Happiness
Kent: Musik Non Stop
Republica: Drop Dead Gorgeous
Spice Girls: Say You'll Be There
Jefferson Airplane: Somebody to Love
Various Artists: Discombobulate
Georg Malmstén, Lajos ja Peppina: Jänöjussin mäenlasku
Discombobulate on Sherlock Holmes -leffan soundtrackilta poimittu kappale, joka elokuvassa soi mm. lopputekstien aikana. Biisi jäi tehokkaasti mieleeni. Muutenkin elokuvassa on sen verran hienoa musiikkia, että toivon sen tuovan leffalle parhaan musiikin Oscarin.
Jänöjussin mäenlasku ei ole minään vitsinä listalla. Ihan oikeasti kappaletta on ollut mukava kuunnella auringossa hohtavia hankia katsellessa ja laskiaista odotellessa. Kuunnelkaa, miten mahtava taustabändi levytyksessä on! Taustalla ei soi mikään tylsä syntikkatausta, vaan ihan kunnon ammattimuusikoista koottu yhtye. Niin paljon kuin viime vuosina levytettyä lastenmusiikkia on kehuttu, kyllä nämä vanhat lastenlaulut ovat edelleen aivan omaa luokkaansa.
Viettäkäähän hauskaa laskiaistiistaita huomenna!
sunnuntai 14. helmikuuta 2010
Oscar-ehdokkaiden tarkastelua
Tämän vuoden 24 Oscar-palkinnosta kilpailee 57 elokuvaa. Aivan kaikkia ehdokaselokuvia en mitenkään pysty ennen gaalaa näkemään, mutta tavoitteena olisi nähdä ainakin eniten ehdokkuuksia kahmineet elokuvat.
Haluaisin, että ennen maaliskuussa pidettävää gaalaa olisin nähnyt 57 elokuvasta ainakin 27. Nyt nähtynä on vasta 12.
Lähiaikoina elokuvateatteri ja leffavuokraamo tulevat tutuiksi. Mutta valitettavasti joudun myös rikkomaan omia tapojani ja katsomaan elokuvia vähän epämääräisin keinoin. Käsittääkseni en riko mitään lakia, mutta kieltämättä omatunto kolkuttaa, kun katselen kiinalaisen videopalvelun kautta osan elokuvista. Hassua, miten omatunto sallii kyllä musiikkivideoiden katselun YouTubesta, mutta elokuvan katsominen vastaavalla tavalla tuntuukin paljon pahemmalta.
Koska leffat kuuluu mielestäni nähdä valkokankaalta, yritän nähdä mahdollisimman suuren osan elokuvista teatterissa. Viime torstaina istuin Finnkinon Superpäivän halpojen lippujen takia katsomassa kolme elokuvaa putkeen. Rahaahan tähän hulluun harrastukseen uppoaa ihan kiitettävästi, mutta olen valmis tinkimään kaikista pienistä herkuista ja syömään juureskeittoa koko loppukuun, jotta saan katsottua haluamani elokuvat.
Voin myös sanoa, ettei elokuvan seuraaminen miniläppärin näytöltä, videopalvelun kuvanlaadulla ole mitään herkkua. Tästä syystä tarkoitus olisi nähdä mm. parhaiden erikoistehosteiden ehdokkaat teatterissa tai edes tv-ruudulta.
Tähän asti elokuvien katsominen on ollut hauskaa, mutta lähiaikoina pitäisi katsoa kaksi vähemmän kiinnostavaa elokuvaa. District 9:in ja Avatarin katsominen ei juurikaan innosta, mutta ensin mainitun kohdalla olen kuitenkin hieman utelias näkemään, millainen sci-fi-elokuva voi päästä parhaa elokuvan ehdokkaaksi.
Kaikkein hankalinta tulee kuitenkin olemaan Avatarin katsominen. Inhoan James Cameronia, leffa ei houkuta minua yhtään ja kaiken lisäksi olen kuullut hyviltä ystäviltäni vain huonoja arvosteluja elokuvasta. Miten ja miksi tämä elokuva on yhdeksän Oscarin ehdokas? Onko minun ihan tosi köyhdyttävä 8,80 euroa nähdäkseni sinisiä olentoja kolmiulotteisena valkokankaalta? Onneksi Oscar-gaala on vasta 7. maaliskuuta, joten vielä ei ole kiire nähdä Avataria. Voin aivan hyvin jättää sen viimeiseksi kymmenestä parhaan elokuvan ehdokkasta, joista nyt nähtynä on jo kuusi. Aika hemmetin kova saa Avatar kuitenkin olla, jos se pystyy jotenkin päihittämään esim. The Hurt Lockerin, Upin tai An Educationin.
Haluaisin, että ennen maaliskuussa pidettävää gaalaa olisin nähnyt 57 elokuvasta ainakin 27. Nyt nähtynä on vasta 12.
Kuva täältä
Lähiaikoina elokuvateatteri ja leffavuokraamo tulevat tutuiksi. Mutta valitettavasti joudun myös rikkomaan omia tapojani ja katsomaan elokuvia vähän epämääräisin keinoin. Käsittääkseni en riko mitään lakia, mutta kieltämättä omatunto kolkuttaa, kun katselen kiinalaisen videopalvelun kautta osan elokuvista. Hassua, miten omatunto sallii kyllä musiikkivideoiden katselun YouTubesta, mutta elokuvan katsominen vastaavalla tavalla tuntuukin paljon pahemmalta.
Koska leffat kuuluu mielestäni nähdä valkokankaalta, yritän nähdä mahdollisimman suuren osan elokuvista teatterissa. Viime torstaina istuin Finnkinon Superpäivän halpojen lippujen takia katsomassa kolme elokuvaa putkeen. Rahaahan tähän hulluun harrastukseen uppoaa ihan kiitettävästi, mutta olen valmis tinkimään kaikista pienistä herkuista ja syömään juureskeittoa koko loppukuun, jotta saan katsottua haluamani elokuvat.
Voin myös sanoa, ettei elokuvan seuraaminen miniläppärin näytöltä, videopalvelun kuvanlaadulla ole mitään herkkua. Tästä syystä tarkoitus olisi nähdä mm. parhaiden erikoistehosteiden ehdokkaat teatterissa tai edes tv-ruudulta.
Tähän asti elokuvien katsominen on ollut hauskaa, mutta lähiaikoina pitäisi katsoa kaksi vähemmän kiinnostavaa elokuvaa. District 9:in ja Avatarin katsominen ei juurikaan innosta, mutta ensin mainitun kohdalla olen kuitenkin hieman utelias näkemään, millainen sci-fi-elokuva voi päästä parhaa elokuvan ehdokkaaksi.
Kaikkein hankalinta tulee kuitenkin olemaan Avatarin katsominen. Inhoan James Cameronia, leffa ei houkuta minua yhtään ja kaiken lisäksi olen kuullut hyviltä ystäviltäni vain huonoja arvosteluja elokuvasta. Miten ja miksi tämä elokuva on yhdeksän Oscarin ehdokas? Onko minun ihan tosi köyhdyttävä 8,80 euroa nähdäkseni sinisiä olentoja kolmiulotteisena valkokankaalta? Onneksi Oscar-gaala on vasta 7. maaliskuuta, joten vielä ei ole kiire nähdä Avataria. Voin aivan hyvin jättää sen viimeiseksi kymmenestä parhaan elokuvan ehdokkasta, joista nyt nähtynä on jo kuusi. Aika hemmetin kova saa Avatar kuitenkin olla, jos se pystyy jotenkin päihittämään esim. The Hurt Lockerin, Upin tai An Educationin.
Kiitos ystävät!
Ihanat ystäväni, sanon teille nyt näin bloginikin välityksellä, että te olette minulle tärkeitä. Kiitos, että saan olla teidän ystävänne :)
Ihanaa ystävänpäivää kaikille!
maanantai 8. helmikuuta 2010
Helmikuun ekan viikon biisejä
Vaikka viime torstain jumitinkin tehokkaasti New Orderin kappaleen parissa, sain sentään viikon ajalta keräiltyä listalle muitakin paljon soineita kappaleita. Kappaleet on kuunneltavissa täältä, mutta tässä biisilista kaikille niille lukijoille, jotka eivät Spotifyta pysty käyttämään.
Guano Apes: Open Your Eyes
Herra Ylppö & Ihmiset: Horros
Bloc Party: Ares
New Order: 1963
Queen: Love of My Life
The Lovin' Spoonful: Do You Believe in Magic?
Ultravox: Hymn
New Order: True Faith
Viime viikolla oli ehkä jonkin sortin nostalgiaviikko käynnissä. Tämä viikko on lähtenyt käyntiin elokuvamusiikkia kuunnellen. Katsellaan ensi maanantaina, millaiseksi soitetuimpien kappaleiden lista tämän viikon osalta muokkautuu.
Psst! Lisäsin muuten tunnisteisiin nyt viikon soitetuimmat -kohdan, jonka kautta löytyy helposti edellisviikkojen soittolistat :)
Guano Apes: Open Your Eyes
Herra Ylppö & Ihmiset: Horros
Bloc Party: Ares
New Order: 1963
Queen: Love of My Life
The Lovin' Spoonful: Do You Believe in Magic?
Ultravox: Hymn
New Order: True Faith
Viime viikolla oli ehkä jonkin sortin nostalgiaviikko käynnissä. Tämä viikko on lähtenyt käyntiin elokuvamusiikkia kuunnellen. Katsellaan ensi maanantaina, millaiseksi soitetuimpien kappaleiden lista tämän viikon osalta muokkautuu.
Psst! Lisäsin muuten tunnisteisiin nyt viikon soitetuimmat -kohdan, jonka kautta löytyy helposti edellisviikkojen soittolistat :)
torstai 4. helmikuuta 2010
True Faith -koukussa, taas
Kärsin ilmeisesti samanlaisesta kummasta olotilasta, joka vaivasi minua yksitoista kuukautta sitten. Ainakin kuvittelen asioiden olevan näin, koska jumitan taas samassa biisissä, jota kuuntelin helmi-maaliskuun vaihteessa viime vuonna.
New Orderin True Faith -kappale on soinut parin viime päivän aikana toistolla. Olen yrittänyt välillä kuunnella seassa muitakin lauluja ja bändejä, mutta aina palaan True Faithiin.
Oletan, että aika moni muu New Orderin kuuntelija on löytänyt bändin Joy Divisionin kautta. Minä etenin ehkä "väärässä järjestyksessä", koska ensin löysin New Orderin ja vasta myöhemmin Joy Divisionin. Ja vaikka yleensä opiskelin kaiken mahdollisen triviatiedon kuuntelemistani bändeistäni, New Orderin tarinaan en perehtynyt lainkaan, joten Joy Divisionin löysin täysin sattumalta. Vasta Ian Curtisin kohtalosta lukiessani tajusin, että hetkinen, nämä Bernard, Peter ja Stephenhän ovat New Order!
Olen suututtanut useita Joy Division -faneja sillä, että olen sanonut New Orderin olevan minulle tärkeämpi bändi kuin Joy Division. Haluan nyt korostaa, etten koskaan ole väittänyt New Orderin olevan Joy Divisionia parempi yhtye. New Order vain tuo minulle enemmän muistoja mieleen ja koskeattaa minua syvemmin kuin Joy Division, johon tutustuin vasta teini-iässä.
Sen sijaan New Orderin löysin ollessani ehkä 7-vuotias. Tuijotin Music TV:ltä päivät pitkät videoita ja lumouduin aina täysin True Faithin videon nähdessäni. Ei videossa pelkät oudosti läpsivät, loikkivat ja poukkoilevat hahmot kiehtoneet, musiikin tunnelma minua eniten viehätti. Ja edelleen kappaleen viileiden soundien ja lohduttavan surumielisen melodian ristiriita saa minut palaamaan siihen.
Tajusin juuri, että saattaisin päästä eroon tästä yhden biisin jumituksesta True Faith -sinkun b-puolena julkaistun 1963-kappaleen avulla. Vaarana on, etten pääse liukumaan kappaleesta kuin takaisin alkuperäiseen jumitusbiisiin, mutta pientä edistystä sekin olisi, että kuuntelisin yhden biisin sijasta kahta. Täytyy heti kokeilla tätä lääkettä!
keskiviikko 3. helmikuuta 2010
Suuri Oscar-spekulointi alkakoon
Aina tammikuun loppupuolella alan hermoilla Oscar-ehdokkaiden julkaisua. Onko ehdokkaiden joukossa omia suosikkielokuvia edelliseltä vuodelta? Montako elokuvaa joudun katsomaan ennen Oscar-gaalaa? Helmikuussa olo helpottuu, kun ehdokkaat viimein julkistetaan.
Tämän vuoden ehdokkaat julkistettiin eilen. Totta puhuen ensimmäinen asia, jonka aamulla tarkastin, oli Oscar-ehdokkaat. Listan nähtyäni alkoi tarkkaakin tarkempi elokuvien laskeminen: montako elokuvista olen nähnyt, mitkä elokuvat on ehdottomasti nähtävä ennen gaalaa ja monenko elokuvan Suomen ensi-ilta on vasta Oscar-gaalan jälkeen.
Varoitan jo nyt, että ennen maaliskuun 7. päivänä esitettävää gaalaa olen varmasti kirjoittanut tänne useita kommentteja elokuvista, näyttelijäsuorituksista ja älyttömiä arvailuja mahdollisista voittajista. Mutta Oscarit ovat minulle tärkeä asia ja suurta viihdettä.
Tänä vuonna katsottavia elokuvia taitaa olla noin kymmenen. Dokumentteja, lyhytelokuvia ja ei-englanninkielisiä elokuvia en edes yritä nähdä, mutta muuten yritän ahmia mahdollisimman monta ehdokaselokuvaa.
Ensi viikon torstaina Finnkinon teattereissa on taas Superpäivät. Olen varannut itselleni liput kolmeen elokuvaan, joten torstaini kuluu teatterisaleista toiseen juosten.
Huomenna kirjoittelen lisää ehdokkaista. Nyt taidan syventyä tarkastamaan, onko Nuori Victoria -elokuva ansaitusti ehdokkaana lavastuksesta, puvustuksesta ja maskeerauksesta.
kuva täältä
Tämän vuoden ehdokkaat julkistettiin eilen. Totta puhuen ensimmäinen asia, jonka aamulla tarkastin, oli Oscar-ehdokkaat. Listan nähtyäni alkoi tarkkaakin tarkempi elokuvien laskeminen: montako elokuvista olen nähnyt, mitkä elokuvat on ehdottomasti nähtävä ennen gaalaa ja monenko elokuvan Suomen ensi-ilta on vasta Oscar-gaalan jälkeen.
Varoitan jo nyt, että ennen maaliskuun 7. päivänä esitettävää gaalaa olen varmasti kirjoittanut tänne useita kommentteja elokuvista, näyttelijäsuorituksista ja älyttömiä arvailuja mahdollisista voittajista. Mutta Oscarit ovat minulle tärkeä asia ja suurta viihdettä.
Tänä vuonna katsottavia elokuvia taitaa olla noin kymmenen. Dokumentteja, lyhytelokuvia ja ei-englanninkielisiä elokuvia en edes yritä nähdä, mutta muuten yritän ahmia mahdollisimman monta ehdokaselokuvaa.
Ensi viikon torstaina Finnkinon teattereissa on taas Superpäivät. Olen varannut itselleni liput kolmeen elokuvaan, joten torstaini kuluu teatterisaleista toiseen juosten.
Huomenna kirjoittelen lisää ehdokkaista. Nyt taidan syventyä tarkastamaan, onko Nuori Victoria -elokuva ansaitusti ehdokkaana lavastuksesta, puvustuksesta ja maskeerauksesta.
kuva täältä
maanantai 1. helmikuuta 2010
Pojat ei tanssi
Jo Herra Ylpön & Ihmisten edellisen levyn kohdalla vähän harmitti, miten hyvän levyn yhtye oli tehnyt. Olen aikoinaan niin kovaan ääneen haukkunut Herra Ylpön musiikkia ja olemusta, että nolotti pyörtää mielipiteitä.
Toki ennen Sata vuotta -albumin ilmestymistä olin jo jonkin aikaa fiilistellyt salaa Maj Karman Sodankylä- ja Ukkonen-levyjä, mutta minulle olisi sopinut, että olisin voinut pitää näitä kahta levyä salaisena paheenani, jotten joutuisi myöntämään olleeni väärässä Herra Ylpön lahjakkuuden suhteen.
Ja sitten ilmoille tuli Sata vuotta -levy, josta pidin niin paljon, etten enää kyennyt salaamaan, miten usein levyä kuuntelin. Ehkä ihan hyvä, että jo tuolloin maltoin ilmoittaa muuttuneista mielipiteistä Herra Ylppöä kohtaan, jotten nyt järkytä kovin montaa ihmistä toteamalla Herra Ylpön & Ihmisten uusimman levyn olevan pakahduttavan hyvä.
Pojat ei tanssi -levy pitää sisällään niin kauniita kappaleita, että joudun suorastaan haukkomaan henkeä. Levyn ensimmäinen kappale, Riisu siipesi, ei anna pienintäkään viitettä siitä, mitä on tulossa. Kakkosbiisi, Pojat ei tanssi, onkin tuttu tapaus. Olenhan tanssinut kappaleen tahtiin jo useamman viikon. Mutta varsinaisesti levy lähtee minulle käyntiin kolmosbiisin kohdalta. Horros-kappale tuntui mylläävän koko sisustani sekaisin. Kaikesta pauhaavuudesta huolimatta biisi on herkkä ja kaunis.
Ja sitä herkkyyttä ja kauneutta levyltä löytyy lisääkin. Levyn helmiä Horroksen lisäksi ovat Hylättyjen valtakunta -kappaleet. Biisikaksikon kakkososa pysäyttää joka kerta kuuntelmaan kappaletta tarkemmin.
Huutobiisit eivät normaalisti minua häiritse, mutta nyt toivoisin niiden päättyvän mahdollisimman nopeasti. Parhaimmillaan Ylppö on levyn rauhallisissa kappaleissa. Ylpön äänen hienoimmat persoonalliset piirteetä pääsevät silloin esiin.
Tällä viikolla on muuten turha odotella listausta viime viikon soitetuimmista kappaleista. Soittimessa on ollut oikeastaan vain kaksi levyä: Pojat ei tanssi ja Bloc Partyn Intimacy. Katsellaan, jos tällä viikolla kuuntelisin jo muutakin musiikkia :)
Toki ennen Sata vuotta -albumin ilmestymistä olin jo jonkin aikaa fiilistellyt salaa Maj Karman Sodankylä- ja Ukkonen-levyjä, mutta minulle olisi sopinut, että olisin voinut pitää näitä kahta levyä salaisena paheenani, jotten joutuisi myöntämään olleeni väärässä Herra Ylpön lahjakkuuden suhteen.
Ja sitten ilmoille tuli Sata vuotta -levy, josta pidin niin paljon, etten enää kyennyt salaamaan, miten usein levyä kuuntelin. Ehkä ihan hyvä, että jo tuolloin maltoin ilmoittaa muuttuneista mielipiteistä Herra Ylppöä kohtaan, jotten nyt järkytä kovin montaa ihmistä toteamalla Herra Ylpön & Ihmisten uusimman levyn olevan pakahduttavan hyvä.
Pojat ei tanssi -levy pitää sisällään niin kauniita kappaleita, että joudun suorastaan haukkomaan henkeä. Levyn ensimmäinen kappale, Riisu siipesi, ei anna pienintäkään viitettä siitä, mitä on tulossa. Kakkosbiisi, Pojat ei tanssi, onkin tuttu tapaus. Olenhan tanssinut kappaleen tahtiin jo useamman viikon. Mutta varsinaisesti levy lähtee minulle käyntiin kolmosbiisin kohdalta. Horros-kappale tuntui mylläävän koko sisustani sekaisin. Kaikesta pauhaavuudesta huolimatta biisi on herkkä ja kaunis.
Ja sitä herkkyyttä ja kauneutta levyltä löytyy lisääkin. Levyn helmiä Horroksen lisäksi ovat Hylättyjen valtakunta -kappaleet. Biisikaksikon kakkososa pysäyttää joka kerta kuuntelmaan kappaletta tarkemmin.
Huutobiisit eivät normaalisti minua häiritse, mutta nyt toivoisin niiden päättyvän mahdollisimman nopeasti. Parhaimmillaan Ylppö on levyn rauhallisissa kappaleissa. Ylpön äänen hienoimmat persoonalliset piirteetä pääsevät silloin esiin.
Tällä viikolla on muuten turha odotella listausta viime viikon soitetuimmista kappaleista. Soittimessa on ollut oikeastaan vain kaksi levyä: Pojat ei tanssi ja Bloc Partyn Intimacy. Katsellaan, jos tällä viikolla kuuntelisin jo muutakin musiikkia :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)