Seuraa pieni tunnustus: Ennen viime lauantaita en ollut ostanut uutta levyä kotiini lähes vuoteen. VUOTEEN! En käsitä, minne katosi se pieni levyhamsteri, joka oli mieluummin syömättä ruokaa kuin ostamatta vaikka viiimeisillä rahoillaan viikottaista perjantailevyä. Viime lauantaina kuitenkin pitkästä aikaa tunsin jaloissani pakottavan tarpeen askeltaa sisälle levykauppaan. Minun oli yksinkertaisesti pakko saada käsiini Disco Ensemblen uusin levy.
Disco Ensemblen kaksi edellistä albumia, Magic Recoveries ja The Island of Disco Ensemble, eivät ole päätyneet levysoittimessani samanlaiseen tehosoittoon kuin ikisuosikkini Viper Ethics ja First Aid Kit. Varsinkin Island of Disco Ensemble on jäänyt vähäiselle soitolle, vaikka kelpo levy kyseessä onkin. Myönnän, että erinomaisen First Aid Kitin jälkeen odotukset Disco Ensemblen levyille olivat kohtuuttoman suuret. Yksinkertaisesti mikään levy ei olisi voinut ylittää noita odotuksia, joten uuden Warriors-levyn kohdalla yritin minimoida pettymyksen riskit jättämällä lukematta bändiä tai levyä koskeneet kirjoitukset. Ennakko-odotuksia levylle oli luonut lähinnä Second Soul -single.
Etsiessäni viime lauantaina aamumusiikkia Spotifysta silmiini osui Warriorsin kansikuva. Klikkasin levyn soittoon. Kuunneltuani puolitoista biisiä kotivaatteet alkoivat lentää kohti pyykkikoria ja asu vaihtua levykauppakelpoiseen kuosiin. Oli selvää, että Warriors olisi pakko saada hypisteltäväksi käsiin pikimmiten.
Olin jo unohtunut, miten mahtavalta tuntuu astua sisälle levykauppaan, tarttua kauan odottamaansa levyyn, kiikuttaa se kassalle ja ojentaa juuri tätä ostohetkeä varten nostettu 20 euron seteli myyjälle. Kotimatkan ajan hymyilin vastaantulijoille hoopoa hymyä ja kotini alaovella aloin laskea sekunteja siihen, että pääsisin asettamaan levyn soittimeen. Kun Warriorsin Intron ekat tilutukset alkoivat vyöryä päälleni, en voinut kuin kaatua onnellisena selälleni lattialle, tuijottaa kattoa ja jatkaa tyytyväistä hymyilyä biisistä toiseen.
Kuten sanoin, olin ehtinyt kuulla levyltä puolitoista biisiä ennen levykauppaan kipittämistä, mikä kertoo levyn avauksen mahtavuudesta melkoisesti. Avausraita, Intro, on juuri sellainen voimakappale, jonka tahdissa jaksaa juosta Aninkaistenkadun ylämäkeä kohti Yliopistonkatua ja levykauppaa. Levyn erinomainen alku ei lässähdä Intron jälkeen, vaan ilmoille kajahtaa tyylikkäästi rullaava Second Soul ja vain himppusen verran rauhallisempi Too Much Feeling.
Jos sanoin, että Intron tahdissa on hyvä juosta, ei tätä levyä kyllä minään lenkkilevynä voi pitää. Kolmen ensimmäisen biisin jälkeen luvassa ei nimittäin ole hengähdystaukoa, vaan Eartha Kitt ja I've Seen the Future vyöryttävät levyä eteenpäin sellaisella sykkeellä, että huippukuntoisimmankin juoksijan pumppu pettäisi viimeistään tässä vaiheessa.
Warriorsin alkupuoli on siis melkoista vauhtihuumaa, mutta puolivälissä levyä tahti rauhoittuu. With Every Step luikerteli heti ensi kuulemalla suoraa sydämeeni. Tämä levyn ehdoton suosikkibiisini repii sisuksissani vanhoja arpia auki, puhdistaa ja paikkaa vanhat vauriot kuntoon. Kertosäe ja väliosa kuuluvat ehdottomasti "laula keuhkojesi kyllyydestä mukana" -sarjaan.
Valitettavasti With Every Stepin jälkeen Warriorsin biisien laadussa tapahtuu pieni notkahdus. Hologram on tylsä täytekappale, mutta onneksi Spade Is the Anti-Heartin ryhdikkyys palauttaa levyn raiteilleen, vaikka aivan alkupuolen mahtavuuteen levyn loppupuolisko ei ylläkään. Chinese Sword rymistää eteenpäin tiukalla asenteella, 1000 Years ja Your Shadow saattavat levyn kelvolliseen päätökseen.
Siinä missä First Aid Kitillä Disco Ensemble tuntui osuttavan maaliin enemmän innon kuin suunnitelmallisuuden kautta, nyt bändi tuntuu kulkevan päämääräänsä paljon suoraviivaisemmin. Tähän suoraviivaisuuteen oli mielestäni pyritty jo The Island of Disco Ensemblellä, mutta tuolla levyllä paistaa läpi jonkinlainen yliyrittäminen. Ehkä Warriorsilla tuottajana toiminut Jukka Immonen on rentouttanut bändin, sillä nyt DE:n soitossa on taas aistittavissa enemmän intoa ja iloa kuin edellisen levyn aikaan, vaikka biisit ovat entistäkin napakampia ja hallitumpia.
Warriors ei ole First Aid Kitin kaltainen viiden tähden kultakimpale. Yksinkertaisesti levyn loppupuolen löysyys laskee arvosanaa hitusen, mutta vain hitusen, sillä niin mahtava levyn alkupuoli on. Neljä tähteä tämä levy ansaitsee kevyesti.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste levyt. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste levyt. Näytä kaikki tekstit
torstai 27. syyskuuta 2012
tiistai 8. maaliskuuta 2011
Carole King: Tapestry
The Nationalin keikkapostauksessa ohimennen jo mainitsinkin kärsiväni naislaulaja-allergiasta. Voin kirjoittaa aiheesta myöhemmin kokonaisen postauksen, mutta keskitytään näin naistenpäivän kunniaksi naislaulajaan, jonka ääni ei aiheuta migreeniä ja ihottumaa.
Helmikuun lempilevykseni nousi Carole Kingin Tapestry. Levyhän on klassikko, mutta itse en aiemmin ole siihen tarkemmin perehtynyt. Muutama viikko sitten estin kuunneltavaksi uutta musiikkia, mutta uutuuksien seasta ei löytynyt mitään sykähdyttävää kuuneltavaa, joten päädyin kaivelemaan klassikoita, joihin on ollut tarkoitus tutustua tarkemmin. Koska perheessäni King on ollut viime aikoina esillä, tuntui luontevalta valita soittoon hänen tunnetuin levynsä.
Vaikka Tapestryyn en kokonaisuutena ollut aiemmin tutustunut, sen hitit kyllä entuudestaan tunsin. Tosin aika monta kertaa levyn ensimmäisen kuuntelukerran aikana tuli hämmästeltyä, onko tämäkin biisi tältä levyltä ja onko tämäkin biisi Kingin kappale. Mitenkään yllättävää ei ole, jos lauluja ei Kingin tekemiksi tiedä. Tapestryn kappaleista kun esimerkiksi (You Make Me Feel Like) A Natural Woman- ja Will You Love Me Tomorrow -hitit ovat alunperin tulleet tunnetuksi Aretha Franklinin ja The Shirelles -tyttöbändin esittämänä. Lisäksi iso osa Tapestryn hiteistä on päätynyt muiden esittäjien coveroimaksi, mutta kappaleet ovat siis kaikki joko kokonaan tai osittain Kingin kirjoittamia.
Jo Tapestryn alku on melkoinen hittiputki: I Feel the Earth Move, So Far Away ja It´s Too Late ovat kaikki klassikoita, ja kun vielä neljäs kappale, Home Again, on yksi omista lempikappaleistani levyltä, voisin melkein loputtomasti kuunnella pelkästään levyn alkua.
Tietenkään pelkän levyn alkuosan kuunteleminen ei olisi järkevää, sillä tietysti tällaisella levyllä on monia hienoja lauluja myös loppuosassa. Loppupuolen helmiä ovat mm. You've Got a Friend, jo mainitut (You Make Me Feel Like) A Natural Woman- ja Will You Love Me Tomorrow ja levyn nimikappale. Lisäksi mukaan mahtuu Where You Lead -kappale, jonka jokainen Gilmoren tytöt -sarjan katsoja tuntee. Tuon tv-sarjan tunnariversion King kylläkin äänitti uudelleen yhdessä tyttärensä kanssa, joten aivan samalta biisi ei Tapestrylla kuulosta.
Ilmestyessään vuonna 1971 Tapestry oli USA:n listaykkönen 15 viikkoa putkeen, mikä on pisin aika, jonka naisartisti on listaykkösenä koskaan viettänyt. Kaiken lisäksi Tapesty pysyi Billboard top 200 -listalla yli kuusi vuotta. Ja kun levy on nauttinut melkoista arvostusta aina ilmestymisestään lähtien, ei ole ihme, että tämän levyn oikeastaan tuntee, vaikka sitä ei koskaan kokonaisuudessaan olisi kuullut, eikä sitä mielestään edes tuntisi.
Pidän kovasti Kingin laulutyylistä. Äänen hiomattomuus, voima ja rajuus tuovat lauluihin elämää. Kingin äänessä on aitoa tunnetta, ei pingottavaa pyrkimystä kauniiseen ääneen tai turhia lurituksia ja vänkytyksiä, joilla väkisin yritetään rakentaa tulkintaa. Kingin tulkinta tulee sydämestä, ei laskelmoidusti aivoista.
Jos Tapestrya et vielä tunne, suosittelen kuuntelemaan sen vaikka Spotifysta. Jos taas levy kuuluu jo suosikkeihisi, kuuntele toki se uudelleen, sillä tähän levyyn ei voi kyllästyä.
Helmikuun lempilevykseni nousi Carole Kingin Tapestry. Levyhän on klassikko, mutta itse en aiemmin ole siihen tarkemmin perehtynyt. Muutama viikko sitten estin kuunneltavaksi uutta musiikkia, mutta uutuuksien seasta ei löytynyt mitään sykähdyttävää kuuneltavaa, joten päädyin kaivelemaan klassikoita, joihin on ollut tarkoitus tutustua tarkemmin. Koska perheessäni King on ollut viime aikoina esillä, tuntui luontevalta valita soittoon hänen tunnetuin levynsä.
Vaikka Tapestryyn en kokonaisuutena ollut aiemmin tutustunut, sen hitit kyllä entuudestaan tunsin. Tosin aika monta kertaa levyn ensimmäisen kuuntelukerran aikana tuli hämmästeltyä, onko tämäkin biisi tältä levyltä ja onko tämäkin biisi Kingin kappale. Mitenkään yllättävää ei ole, jos lauluja ei Kingin tekemiksi tiedä. Tapestryn kappaleista kun esimerkiksi (You Make Me Feel Like) A Natural Woman- ja Will You Love Me Tomorrow -hitit ovat alunperin tulleet tunnetuksi Aretha Franklinin ja The Shirelles -tyttöbändin esittämänä. Lisäksi iso osa Tapestryn hiteistä on päätynyt muiden esittäjien coveroimaksi, mutta kappaleet ovat siis kaikki joko kokonaan tai osittain Kingin kirjoittamia.
Jo Tapestryn alku on melkoinen hittiputki: I Feel the Earth Move, So Far Away ja It´s Too Late ovat kaikki klassikoita, ja kun vielä neljäs kappale, Home Again, on yksi omista lempikappaleistani levyltä, voisin melkein loputtomasti kuunnella pelkästään levyn alkua.
Tietenkään pelkän levyn alkuosan kuunteleminen ei olisi järkevää, sillä tietysti tällaisella levyllä on monia hienoja lauluja myös loppuosassa. Loppupuolen helmiä ovat mm. You've Got a Friend, jo mainitut (You Make Me Feel Like) A Natural Woman- ja Will You Love Me Tomorrow ja levyn nimikappale. Lisäksi mukaan mahtuu Where You Lead -kappale, jonka jokainen Gilmoren tytöt -sarjan katsoja tuntee. Tuon tv-sarjan tunnariversion King kylläkin äänitti uudelleen yhdessä tyttärensä kanssa, joten aivan samalta biisi ei Tapestrylla kuulosta.
Ilmestyessään vuonna 1971 Tapestry oli USA:n listaykkönen 15 viikkoa putkeen, mikä on pisin aika, jonka naisartisti on listaykkösenä koskaan viettänyt. Kaiken lisäksi Tapesty pysyi Billboard top 200 -listalla yli kuusi vuotta. Ja kun levy on nauttinut melkoista arvostusta aina ilmestymisestään lähtien, ei ole ihme, että tämän levyn oikeastaan tuntee, vaikka sitä ei koskaan kokonaisuudessaan olisi kuullut, eikä sitä mielestään edes tuntisi.
Pidän kovasti Kingin laulutyylistä. Äänen hiomattomuus, voima ja rajuus tuovat lauluihin elämää. Kingin äänessä on aitoa tunnetta, ei pingottavaa pyrkimystä kauniiseen ääneen tai turhia lurituksia ja vänkytyksiä, joilla väkisin yritetään rakentaa tulkintaa. Kingin tulkinta tulee sydämestä, ei laskelmoidusti aivoista.
Jos Tapestrya et vielä tunne, suosittelen kuuntelemaan sen vaikka Spotifysta. Jos taas levy kuuluu jo suosikkeihisi, kuuntele toki se uudelleen, sillä tähän levyyn ei voi kyllästyä.
Hauskaa naistenpäivän ja laskiaistiistain jatkoa!
tiistai 2. marraskuuta 2010
Marraskuu
Siitä tietää, että on marraskuu, kun tulee valtava tarve kuunnella Kentin B-sidor 95-00 -levyä. Eilisaamuna heräsin siihen, että päässä soi Chans, ja yllätyin itsekin tajutessani, että eihän sen soiminen voi olla sattumaan, että nythän tosiaan on marraskuu, kuukausi, jolloin B-sidor kuulostaa paremmalta kuin minään muuna aikana vuodesta. Uskomattoman tarkka voi nähtävästi sisäinen kalenterini olla, jos se on ajastettu yhteen sisäisen jukeboksini kanssa.
Aivan ehdoton lempibiisini B-sidor-levyltä on Utan dina andetag. Kappale on yksi kauneimmista lauluista, jonka tiedän. Uskomatonta, ettei tuota biisiä ole koskaan julkaistu omana singlenään, eikä se itse asiassa ollut aikoinaan edes perussinkun b-puoli, vaan Om du var här -maksisinkun kolmosraita. Kentillä onkin aina riittänyt hienoja biisejä sinkkujen lisäraidoiksi, ja muistan olleeni aikoinaan tosi iloinen siitä, että bändi tämän lähinnä b-puolista kasatun levyn julkaisi.
Sain B-sidorin lahjaksi päivänä, jolloin suustani oli vedetty kiireellisenä toimenpiteenä kaksi viisaudenhammasta. Ensimuistot levystä voisivat siis olla hyvinkin kivuliaat, mutta kiitos B-sidorin, muistot tuosta hampaidenpoistopäivästä ovat oikeasti pelkästään hyvät. Ja miten tarkasti muistankaan sen marraskuisen päivän ilman viileyden, kosteuden ja harmauden. Juuri samanlaisia harmaita päiviä nämä kaksi marraskuun ensimmäistä päivää ovat tänä vuonna olleet, ja varmaankin juuri siksi B-sidor on pyörinyt levysoittimessa toistolla.
Aivan ehdoton lempibiisini B-sidor-levyltä on Utan dina andetag. Kappale on yksi kauneimmista lauluista, jonka tiedän. Uskomatonta, ettei tuota biisiä ole koskaan julkaistu omana singlenään, eikä se itse asiassa ollut aikoinaan edes perussinkun b-puoli, vaan Om du var här -maksisinkun kolmosraita. Kentillä onkin aina riittänyt hienoja biisejä sinkkujen lisäraidoiksi, ja muistan olleeni aikoinaan tosi iloinen siitä, että bändi tämän lähinnä b-puolista kasatun levyn julkaisi.
Sain B-sidorin lahjaksi päivänä, jolloin suustani oli vedetty kiireellisenä toimenpiteenä kaksi viisaudenhammasta. Ensimuistot levystä voisivat siis olla hyvinkin kivuliaat, mutta kiitos B-sidorin, muistot tuosta hampaidenpoistopäivästä ovat oikeasti pelkästään hyvät. Ja miten tarkasti muistankaan sen marraskuisen päivän ilman viileyden, kosteuden ja harmauden. Juuri samanlaisia harmaita päiviä nämä kaksi marraskuun ensimmäistä päivää ovat tänä vuonna olleet, ja varmaankin juuri siksi B-sidor on pyörinyt levysoittimessa toistolla.
keskiviikko 15. syyskuuta 2010
Of Montreal - False Priest
Viimeiset pari viikkoa olen laskenut päiviä Of Montrealin False Priest -levyn ilmestymiseen, joten aamulla pettymys oli suuri, kun kuumeisen odotuksen jälkeen en voinutkaan juosta 8raitaan sitä ostamaan. Näin flunssatoipilaana ei ole fiksua juosta minnekään, enkä myöskään halunnut vilustuttaa itseäni vesisateessa, joten jouduin siis jättämään levyshoppailun väliin tältä päivältä. Onneksi levy on kuitenkin kuunneltavissa Spotifysta, joten pientä helpotusta tuskaani sentään sain. Mutta huomenna, huomenna minä kipitän vinhaa vauhtia levykauppaan, koska olen viimein terve :)
Jos heittelisin musiikkitehosekoittimeen vanhempien levyhyllystä äidin T-Rex-levyt ja isän Bowie-levyt, pari 60-70-luvun taitteen raskaampaa rockalbumia ja minun vanhat Prince-kasetit sekä pari silmät kiinni valittua satunnaislevyä, olettaisin musiikkismoothien kuulostavan todella paljon Of Montrealin False Priestilta.
Haluaisin kovasti pitää bileet, joissa vieraat puhaltelisivat aluksi ilmapalloja avausbiisi I Feel Ya' Struttern tahdissa. Our Riotous Defectsin aikana porukka voisi noukkia cocktailtikkuihin tökittyjä lihapullia, juustopaloja, pikkunakkeja ja hedelmä- ja vihannestikkuja. Kun soittoon lähtisi Coquet Coquette, väki voisi tanssia villasukkasillaan viinilasit kädessä.
False Priestin tunnelma tuo niin vahvasti mieleen 70-luvun lopun ja vanhempieni opiskeluajan, että mielikuvissani bilettävillä kavereillani on yllä leveälahkeiset vakosamettihousut, tiukat t-paidat, pooloneuleet ja isot, paksut muovirillit. Toisaalta on False Priestin biiseissä paljon myös nykyaikaa.
Of Montreal sekoittaa niin tehokkaasti eri musiikkityylejä, että yhden biisin sisältä saattaa löytää viitteitä Beatlesiin, Bowieen, 70-luvun funkiin, 90-luvun houseen ja vielä pariin muuhunkin musiikkityyliin ja aikakauteen. Näistä sekalaisista aineksista Of Montreal on onnistunut kuitenkin valmistamaan herkullisia biisejä. False Priestin kappaleet maistuvat minusta pirskahtelevalta, hivenen kirpeältä kuohuviiniltä, jonka sekaan on ripoteltu jäisiä vadelmia - siis todella, todella hyvältä.
Of Montreal on jälleen kerran tehnyt levyn joka saa keskiviikon koti-illan tuntumaan riemukkailta bileiltä. Juuri tällaista levyä minä Of Montrealilta toivoinkin, joten en voi kuin kiittää ja kehua Kevin Barnesia ja kumppaneita mainiosta levystä. Ja miten jo odotankaan sunnuntaisia kävelylenkkejä ruskan värjäämällä Puolalanmäellä ja jokirannassa Famine Affairin soidessa korvissani. Oijoi, False Priestin tahdissa syksystäni tulee vielä erinomainen!
Levyn kansikuva poimittu täältä
Jos heittelisin musiikkitehosekoittimeen vanhempien levyhyllystä äidin T-Rex-levyt ja isän Bowie-levyt, pari 60-70-luvun taitteen raskaampaa rockalbumia ja minun vanhat Prince-kasetit sekä pari silmät kiinni valittua satunnaislevyä, olettaisin musiikkismoothien kuulostavan todella paljon Of Montrealin False Priestilta.
Haluaisin kovasti pitää bileet, joissa vieraat puhaltelisivat aluksi ilmapalloja avausbiisi I Feel Ya' Struttern tahdissa. Our Riotous Defectsin aikana porukka voisi noukkia cocktailtikkuihin tökittyjä lihapullia, juustopaloja, pikkunakkeja ja hedelmä- ja vihannestikkuja. Kun soittoon lähtisi Coquet Coquette, väki voisi tanssia villasukkasillaan viinilasit kädessä.
False Priestin tunnelma tuo niin vahvasti mieleen 70-luvun lopun ja vanhempieni opiskeluajan, että mielikuvissani bilettävillä kavereillani on yllä leveälahkeiset vakosamettihousut, tiukat t-paidat, pooloneuleet ja isot, paksut muovirillit. Toisaalta on False Priestin biiseissä paljon myös nykyaikaa.
Of Montreal sekoittaa niin tehokkaasti eri musiikkityylejä, että yhden biisin sisältä saattaa löytää viitteitä Beatlesiin, Bowieen, 70-luvun funkiin, 90-luvun houseen ja vielä pariin muuhunkin musiikkityyliin ja aikakauteen. Näistä sekalaisista aineksista Of Montreal on onnistunut kuitenkin valmistamaan herkullisia biisejä. False Priestin kappaleet maistuvat minusta pirskahtelevalta, hivenen kirpeältä kuohuviiniltä, jonka sekaan on ripoteltu jäisiä vadelmia - siis todella, todella hyvältä.
Of Montreal on jälleen kerran tehnyt levyn joka saa keskiviikon koti-illan tuntumaan riemukkailta bileiltä. Juuri tällaista levyä minä Of Montrealilta toivoinkin, joten en voi kuin kiittää ja kehua Kevin Barnesia ja kumppaneita mainiosta levystä. Ja miten jo odotankaan sunnuntaisia kävelylenkkejä ruskan värjäämällä Puolalanmäellä ja jokirannassa Famine Affairin soidessa korvissani. Oijoi, False Priestin tahdissa syksystäni tulee vielä erinomainen!
keskiviikko 12. toukokuuta 2010
High Violet
No nyt se sitten viimein on minulla! The Nationalin High Violet pääsi täydentämään levykokoelmaani.
Kuten muutama viikko sitten huikkasin, High Violet oli ennakkoon kuunneltavana New York Timesin nettisivuilla. Kuuntelin levyä toistolla läpi yhä uudelleen ja uudelleen täysin ihastuneena biiseihin. Kuuntelumahdollisuus kuitenkin päättyi pari viikkoa sitten, jonka jälkeen olen ikävöinyt levyä ja laskenut päiviä sen julkaisuun.
On pieni ihme, etten heti ilmestymispäivänä ostanut High Violetia. Jotenkin vaan en saanut itseäni levykauppaan asti maanantaina, kun levyn saattoi kuunnella Spotifystakin. Eilen kyllä yritin ostaa High Violetin, mutta se oli juuri ehditty myydä levykaupasta loppuun. Tänään sitten kävelin hieman jännittyneenä katsomaan, josko täydennykset olisivat saapuneet lempilevykauppaani. Viimeksi pulssi on ollut yhtä pahasti Eerikinkatu 8:aan kävellessä koholla syksyllä 2005, kun Mewn and the Glass Handed Kites -albumi ilmestyi. Tuolloin liiketilan ikkunoissa oli vielä Stupidon tarrat, mutta nykyisin paikalla sijaitsee 8raita.
High Violet on ehtinyt kerätä musiikkilehtien arvosteluissa täysiä pisteitä, ylistystä ja sellaiset määrät hehkutusta, että hiukan hirvittää. Levy todella ansaitsee jokaisen saamansa kehun ja pystyy lunastamaan sille asetetut odotukset.
On ehkä vähän tylsää, että ennen toukokuun puoliväliä voi olla varma siitä, mikä tulee olemaan vuoden 2010 paras levy. Jos jostain ihan oikeasti loppuvuoden aikana ponnahtaa esiin High Violetia parempi levy, minun pieni pääni ei sitä levyä tule kestämään. Hyvä kun pysyn järjissäni tämän High Violetin kauneuden äärellä!
Jos et syystä tai toisesta syttynyt The Nationalin Boxer-albumille, kuuntele kuitenkin High Violet läpi. Vaikka Boxer-levystäkin pidän, ei se kuitenkaan ole nostanut bändiä suurten suosikkieni joukkoon. Mutta High Violetin jälkeen rakastan yhtyettä ja toivon, että jokin Suomen festareista nappaisi The Nationalin esiintyjäkseen. Bändi on tulossa esiintymään niin Norjaan, Tanskaan kuin Ruotsiinkin, mutta vielä ei Suomea näy yhtyeen keikkakalenterissa. Jos bändi maahamme saapuu, minun on pakko hankkia lippu keikalle.
Tässä vielä yksi tämän hetken lempibiiseistä levyltä. Turha kuitenkaan liikaa hehkuttaa irrallisia kappaleita, kun koko High Violet on upea kokonaisuus.
Kuten muutama viikko sitten huikkasin, High Violet oli ennakkoon kuunneltavana New York Timesin nettisivuilla. Kuuntelin levyä toistolla läpi yhä uudelleen ja uudelleen täysin ihastuneena biiseihin. Kuuntelumahdollisuus kuitenkin päättyi pari viikkoa sitten, jonka jälkeen olen ikävöinyt levyä ja laskenut päiviä sen julkaisuun.
On pieni ihme, etten heti ilmestymispäivänä ostanut High Violetia. Jotenkin vaan en saanut itseäni levykauppaan asti maanantaina, kun levyn saattoi kuunnella Spotifystakin. Eilen kyllä yritin ostaa High Violetin, mutta se oli juuri ehditty myydä levykaupasta loppuun. Tänään sitten kävelin hieman jännittyneenä katsomaan, josko täydennykset olisivat saapuneet lempilevykauppaani. Viimeksi pulssi on ollut yhtä pahasti Eerikinkatu 8:aan kävellessä koholla syksyllä 2005, kun Mewn and the Glass Handed Kites -albumi ilmestyi. Tuolloin liiketilan ikkunoissa oli vielä Stupidon tarrat, mutta nykyisin paikalla sijaitsee 8raita.
High Violet on ehtinyt kerätä musiikkilehtien arvosteluissa täysiä pisteitä, ylistystä ja sellaiset määrät hehkutusta, että hiukan hirvittää. Levy todella ansaitsee jokaisen saamansa kehun ja pystyy lunastamaan sille asetetut odotukset.
On ehkä vähän tylsää, että ennen toukokuun puoliväliä voi olla varma siitä, mikä tulee olemaan vuoden 2010 paras levy. Jos jostain ihan oikeasti loppuvuoden aikana ponnahtaa esiin High Violetia parempi levy, minun pieni pääni ei sitä levyä tule kestämään. Hyvä kun pysyn järjissäni tämän High Violetin kauneuden äärellä!
Jos et syystä tai toisesta syttynyt The Nationalin Boxer-albumille, kuuntele kuitenkin High Violet läpi. Vaikka Boxer-levystäkin pidän, ei se kuitenkaan ole nostanut bändiä suurten suosikkieni joukkoon. Mutta High Violetin jälkeen rakastan yhtyettä ja toivon, että jokin Suomen festareista nappaisi The Nationalin esiintyjäkseen. Bändi on tulossa esiintymään niin Norjaan, Tanskaan kuin Ruotsiinkin, mutta vielä ei Suomea näy yhtyeen keikkakalenterissa. Jos bändi maahamme saapuu, minun on pakko hankkia lippu keikalle.
Tässä vielä yksi tämän hetken lempibiiseistä levyltä. Turha kuitenkaan liikaa hehkuttaa irrallisia kappaleita, kun koko High Violet on upea kokonaisuus.
perjantai 7. toukokuuta 2010
Perjantailevy
Vietin ison osan aamupäivääni katsellen alla olevaa videota yhä uudelleen ja uudelleen.
Sen lisäksi, että rakastan The Crashia ja Lauren Caught My Eye -kappaletta, rakastan, siis todella rakastan levykauppoja. Siis tuollaisia kunnon levykauppoja, jollainen videollakin näkyy.
Minun on vaikea kuvitella, että ostaisin levyni jostain supermarketista samalla, kun poimin ostoskoriini jauhelihaa ja tölkin maitoa. Minulle levyn ostaminen on suorastaan harras hetki, jota saa todistaa vain muut musiikkia todella rakastavat ihmiset. Minä haluan ostaa levyni kaupasta, josta ei löydy jokaisen Idols-tähtösen levyä, mutta brittiläisten indierockbändien levyjä saattaa löytyä hylly kaupalla.
Inhoan ostaa levyjä netistä, koska tilausta tehdessä ei synny pientäkään mahdollisuutta päästä keskustelemaan myyjän tai toisen asiakkaan kanssa musiikista. Minun päiväni saattaa pelastua sillä, että levykaupan myyjä kehuu ostamaani levyä tai kehottaa tutustumaan johonkin uuteen artistiin. Levyt saa toki halvemmalla netistä, mutta minä olen valmis maksamaan levystä pari euroa lisää ihan vain siksi, että voin edes sanoa tervehdyksen ja kiitoksen myyjälle.
Yksi alkuvuoden kovimmista itkuistani taisi päästä, kun kuulin vanhan kotikaupunkini ainoan levykaupan lopettaneen. Tuon levykaupan ansiosta pysyin järjissäni teini-ikäni. Levykauppa oli minulle portti maailmaan, johon halusin paeta päästäkseni pois ahdistavasta pikkukaupungista. Tuolta levykaupasta ostin mm. The Crashin ensimmäisen levyn! Siellä kaupassa oli vielä tuollaiset vanhanaikaiset levylaarit, jollaiset tuossa Lauren Caught My Eye -videossakin näkyy.
Teinivuosiltani on peräisin myös postauksen otsikossa näkyvä perjantailevy-käsite. Lukioaikoina aloitin todella usein viikonloppuni piipahtamalla viikon viimeisen oppitunnin jälkeen levykaupassa. Perjantailevystä tuli rakas tapa, josta valitettavasti kroonisen rahapulan takia olen parin viime vuoden aikana joutunut tinkimään. Tänään tililläni oli kuitenkin sopivasti "ylimääräiset" 20 euroa, jotka halusin kantaa levykaupan kassaan.
Ok, tarkoitus oli oikeasti ostaa yksi korkeintaan 16 euroa maksava levy, mutta kun lempilevykaupassani oli tietokone- ja nettiyhteysongelmia, joiden takia liike menetti parikin asiakasta, en vain kyennyt jättämään toista levyä ostamatta. Ja no olisihan tuo Kings of Conveniencen Riot on an Empty Street tullut hankittua joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin omaan levyhyllyyn, joten miksipä en nyt olisi sitä tänään sitten ostanut.
Kuten kuvasta voi päätellä, varsinainen ostokseni oli Villa Nahin Origin-levy. Levyn ekaa biisiä kuunnellessa mietin, että tämä musiikki tuo auringon sateisenkin päivän keskelle. Arvatkaapa, mitä seuraavan kappaleen aikana tapahtui. No aurinko todella tuli hetkeksi taivaalle! Lisää tästä mainiolta vaikuttavasta levystä kirjoitan, kunhan olen ehtinyt kuunnella sen edes pari kertaa uudelleen läpi.
Sen lisäksi, että rakastan The Crashia ja Lauren Caught My Eye -kappaletta, rakastan, siis todella rakastan levykauppoja. Siis tuollaisia kunnon levykauppoja, jollainen videollakin näkyy.
Minun on vaikea kuvitella, että ostaisin levyni jostain supermarketista samalla, kun poimin ostoskoriini jauhelihaa ja tölkin maitoa. Minulle levyn ostaminen on suorastaan harras hetki, jota saa todistaa vain muut musiikkia todella rakastavat ihmiset. Minä haluan ostaa levyni kaupasta, josta ei löydy jokaisen Idols-tähtösen levyä, mutta brittiläisten indierockbändien levyjä saattaa löytyä hylly kaupalla.
Inhoan ostaa levyjä netistä, koska tilausta tehdessä ei synny pientäkään mahdollisuutta päästä keskustelemaan myyjän tai toisen asiakkaan kanssa musiikista. Minun päiväni saattaa pelastua sillä, että levykaupan myyjä kehuu ostamaani levyä tai kehottaa tutustumaan johonkin uuteen artistiin. Levyt saa toki halvemmalla netistä, mutta minä olen valmis maksamaan levystä pari euroa lisää ihan vain siksi, että voin edes sanoa tervehdyksen ja kiitoksen myyjälle.
Yksi alkuvuoden kovimmista itkuistani taisi päästä, kun kuulin vanhan kotikaupunkini ainoan levykaupan lopettaneen. Tuon levykaupan ansiosta pysyin järjissäni teini-ikäni. Levykauppa oli minulle portti maailmaan, johon halusin paeta päästäkseni pois ahdistavasta pikkukaupungista. Tuolta levykaupasta ostin mm. The Crashin ensimmäisen levyn! Siellä kaupassa oli vielä tuollaiset vanhanaikaiset levylaarit, jollaiset tuossa Lauren Caught My Eye -videossakin näkyy.
Teinivuosiltani on peräisin myös postauksen otsikossa näkyvä perjantailevy-käsite. Lukioaikoina aloitin todella usein viikonloppuni piipahtamalla viikon viimeisen oppitunnin jälkeen levykaupassa. Perjantailevystä tuli rakas tapa, josta valitettavasti kroonisen rahapulan takia olen parin viime vuoden aikana joutunut tinkimään. Tänään tililläni oli kuitenkin sopivasti "ylimääräiset" 20 euroa, jotka halusin kantaa levykaupan kassaan.
Ok, tarkoitus oli oikeasti ostaa yksi korkeintaan 16 euroa maksava levy, mutta kun lempilevykaupassani oli tietokone- ja nettiyhteysongelmia, joiden takia liike menetti parikin asiakasta, en vain kyennyt jättämään toista levyä ostamatta. Ja no olisihan tuo Kings of Conveniencen Riot on an Empty Street tullut hankittua joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin omaan levyhyllyyn, joten miksipä en nyt olisi sitä tänään sitten ostanut.
Kuten kuvasta voi päätellä, varsinainen ostokseni oli Villa Nahin Origin-levy. Levyn ekaa biisiä kuunnellessa mietin, että tämä musiikki tuo auringon sateisenkin päivän keskelle. Arvatkaapa, mitä seuraavan kappaleen aikana tapahtui. No aurinko todella tuli hetkeksi taivaalle! Lisää tästä mainiolta vaikuttavasta levystä kirjoitan, kunhan olen ehtinyt kuunnella sen edes pari kertaa uudelleen läpi.
torstai 22. huhtikuuta 2010
Levylautasella: Jens Carelius
Viime viikon soitetuimpien listalleni nousi viime sunnuntaina Jens Carelius. Kuten kerroin, törmäsin miehen Summer Skin -kappaleeseen vahingossa, etsiessäni Death Cab for Cutie -bändin samannimistä biisiä.
Harvoin oikeasti mikään kappale vangitsee kuuntelijaansa niin tehokkaasti heti ensimmäisistä tahdeista lähtien, että kaikki tekeminen on lopetettava ja on vain pysähdyttävä kuuntelemaan musiikkia. Careliuksen kappale kuitenkin sai minut lopettamaan tiskien kolistelun. Ensin vain seisoin ja kuuntelin, sitten oli pakko juosta tietokoneen ääreen katsomaan, mikä biisi olisi kyseessä ja kuka sen esittää. Oli oikeasti juostava, kun pelkäsin, että kone vielä kadottaisi biisitiedot jonnekin. Mutta ei, siellähän ne kaikki tiedot Spotifyssa luki.
Nopeasti Jensin musiikista minulle tuli mieleen mm. Tom Waits, Cat Stevens ja ehkä hiukan Bob Dylankin. Musiikki nosti ajatuksiini kuvia mäntymetsistä, nuotioista ja villapaidoista. Itse asiassa, hiukan minulle tuli mieleen Eddie Vedderin Into the Wild -elokuvaan tekemä musiikki. Olin hieman yllättynyt havaitessani, että Jens Carelius on vasta 27-vuotias ja kotoisin Norjasta. Toki Norjassa ja Into the Wildin Alaskassa on paljon yhtäläisyyksiä, mutta sitä en ihan ymmärrä, miten ihmeessä samanlaiset maisemat voivat kuulua niin hyvin musiikissa.
Carelius on tehnyt kaksi levyä. Esikoisalbumi The First Songs on ilmestynyt 2008 ja seuraavana vuonna näyttää ilmestyneen The Beat of the Travel -levy. Näistä ehkä jälkimmäinen on suosikkini tällä hetkellä.
Pikkuisen nolottaa, etten ole edes yrittänyt kuunnella biisien sanoja tarkasti, koska Jensin MySpace-sivulta luin, että mies näkee erityisen paljon vaivaa sanoitusten tekoon. En siis ota kantaa siihen, miltä tämän laulaja-lauluntekijän sanoitukset kuulostavat, mutta miehen laulu kuulostaa mielestäni todella hyvältä.
Jos pitää savuisen villapaidan tuoksuisesta, pehmeästä folkmusiikista, kannattaa tutustua Jensin levyihin, jotka Spotifystakin löytyvät. Minä kuitenkin yritän metsästää oikeat levyt käsiini mahdollisimman pian. Ei tällaista musiikkia kuulu kuunnella läppäreiden kaiuttimista! Tässä nyt kuitenkin kaikille tutustumispalaksi YouTubesta poimittu Summer Skin -video.
Harvoin oikeasti mikään kappale vangitsee kuuntelijaansa niin tehokkaasti heti ensimmäisistä tahdeista lähtien, että kaikki tekeminen on lopetettava ja on vain pysähdyttävä kuuntelemaan musiikkia. Careliuksen kappale kuitenkin sai minut lopettamaan tiskien kolistelun. Ensin vain seisoin ja kuuntelin, sitten oli pakko juosta tietokoneen ääreen katsomaan, mikä biisi olisi kyseessä ja kuka sen esittää. Oli oikeasti juostava, kun pelkäsin, että kone vielä kadottaisi biisitiedot jonnekin. Mutta ei, siellähän ne kaikki tiedot Spotifyssa luki.
Nopeasti Jensin musiikista minulle tuli mieleen mm. Tom Waits, Cat Stevens ja ehkä hiukan Bob Dylankin. Musiikki nosti ajatuksiini kuvia mäntymetsistä, nuotioista ja villapaidoista. Itse asiassa, hiukan minulle tuli mieleen Eddie Vedderin Into the Wild -elokuvaan tekemä musiikki. Olin hieman yllättynyt havaitessani, että Jens Carelius on vasta 27-vuotias ja kotoisin Norjasta. Toki Norjassa ja Into the Wildin Alaskassa on paljon yhtäläisyyksiä, mutta sitä en ihan ymmärrä, miten ihmeessä samanlaiset maisemat voivat kuulua niin hyvin musiikissa.
Carelius on tehnyt kaksi levyä. Esikoisalbumi The First Songs on ilmestynyt 2008 ja seuraavana vuonna näyttää ilmestyneen The Beat of the Travel -levy. Näistä ehkä jälkimmäinen on suosikkini tällä hetkellä.
Pikkuisen nolottaa, etten ole edes yrittänyt kuunnella biisien sanoja tarkasti, koska Jensin MySpace-sivulta luin, että mies näkee erityisen paljon vaivaa sanoitusten tekoon. En siis ota kantaa siihen, miltä tämän laulaja-lauluntekijän sanoitukset kuulostavat, mutta miehen laulu kuulostaa mielestäni todella hyvältä.
Jos pitää savuisen villapaidan tuoksuisesta, pehmeästä folkmusiikista, kannattaa tutustua Jensin levyihin, jotka Spotifystakin löytyvät. Minä kuitenkin yritän metsästää oikeat levyt käsiini mahdollisimman pian. Ei tällaista musiikkia kuulu kuunnella läppäreiden kaiuttimista! Tässä nyt kuitenkin kaikille tutustumispalaksi YouTubesta poimittu Summer Skin -video.
maanantai 1. helmikuuta 2010
Pojat ei tanssi
Jo Herra Ylpön & Ihmisten edellisen levyn kohdalla vähän harmitti, miten hyvän levyn yhtye oli tehnyt. Olen aikoinaan niin kovaan ääneen haukkunut Herra Ylpön musiikkia ja olemusta, että nolotti pyörtää mielipiteitä.
Toki ennen Sata vuotta -albumin ilmestymistä olin jo jonkin aikaa fiilistellyt salaa Maj Karman Sodankylä- ja Ukkonen-levyjä, mutta minulle olisi sopinut, että olisin voinut pitää näitä kahta levyä salaisena paheenani, jotten joutuisi myöntämään olleeni väärässä Herra Ylpön lahjakkuuden suhteen.
Ja sitten ilmoille tuli Sata vuotta -levy, josta pidin niin paljon, etten enää kyennyt salaamaan, miten usein levyä kuuntelin. Ehkä ihan hyvä, että jo tuolloin maltoin ilmoittaa muuttuneista mielipiteistä Herra Ylppöä kohtaan, jotten nyt järkytä kovin montaa ihmistä toteamalla Herra Ylpön & Ihmisten uusimman levyn olevan pakahduttavan hyvä.
Pojat ei tanssi -levy pitää sisällään niin kauniita kappaleita, että joudun suorastaan haukkomaan henkeä. Levyn ensimmäinen kappale, Riisu siipesi, ei anna pienintäkään viitettä siitä, mitä on tulossa. Kakkosbiisi, Pojat ei tanssi, onkin tuttu tapaus. Olenhan tanssinut kappaleen tahtiin jo useamman viikon. Mutta varsinaisesti levy lähtee minulle käyntiin kolmosbiisin kohdalta. Horros-kappale tuntui mylläävän koko sisustani sekaisin. Kaikesta pauhaavuudesta huolimatta biisi on herkkä ja kaunis.
Ja sitä herkkyyttä ja kauneutta levyltä löytyy lisääkin. Levyn helmiä Horroksen lisäksi ovat Hylättyjen valtakunta -kappaleet. Biisikaksikon kakkososa pysäyttää joka kerta kuuntelmaan kappaletta tarkemmin.
Huutobiisit eivät normaalisti minua häiritse, mutta nyt toivoisin niiden päättyvän mahdollisimman nopeasti. Parhaimmillaan Ylppö on levyn rauhallisissa kappaleissa. Ylpön äänen hienoimmat persoonalliset piirteetä pääsevät silloin esiin.
Tällä viikolla on muuten turha odotella listausta viime viikon soitetuimmista kappaleista. Soittimessa on ollut oikeastaan vain kaksi levyä: Pojat ei tanssi ja Bloc Partyn Intimacy. Katsellaan, jos tällä viikolla kuuntelisin jo muutakin musiikkia :)
Toki ennen Sata vuotta -albumin ilmestymistä olin jo jonkin aikaa fiilistellyt salaa Maj Karman Sodankylä- ja Ukkonen-levyjä, mutta minulle olisi sopinut, että olisin voinut pitää näitä kahta levyä salaisena paheenani, jotten joutuisi myöntämään olleeni väärässä Herra Ylpön lahjakkuuden suhteen.
Ja sitten ilmoille tuli Sata vuotta -levy, josta pidin niin paljon, etten enää kyennyt salaamaan, miten usein levyä kuuntelin. Ehkä ihan hyvä, että jo tuolloin maltoin ilmoittaa muuttuneista mielipiteistä Herra Ylppöä kohtaan, jotten nyt järkytä kovin montaa ihmistä toteamalla Herra Ylpön & Ihmisten uusimman levyn olevan pakahduttavan hyvä.
Pojat ei tanssi -levy pitää sisällään niin kauniita kappaleita, että joudun suorastaan haukkomaan henkeä. Levyn ensimmäinen kappale, Riisu siipesi, ei anna pienintäkään viitettä siitä, mitä on tulossa. Kakkosbiisi, Pojat ei tanssi, onkin tuttu tapaus. Olenhan tanssinut kappaleen tahtiin jo useamman viikon. Mutta varsinaisesti levy lähtee minulle käyntiin kolmosbiisin kohdalta. Horros-kappale tuntui mylläävän koko sisustani sekaisin. Kaikesta pauhaavuudesta huolimatta biisi on herkkä ja kaunis.
Ja sitä herkkyyttä ja kauneutta levyltä löytyy lisääkin. Levyn helmiä Horroksen lisäksi ovat Hylättyjen valtakunta -kappaleet. Biisikaksikon kakkososa pysäyttää joka kerta kuuntelmaan kappaletta tarkemmin.
Huutobiisit eivät normaalisti minua häiritse, mutta nyt toivoisin niiden päättyvän mahdollisimman nopeasti. Parhaimmillaan Ylppö on levyn rauhallisissa kappaleissa. Ylpön äänen hienoimmat persoonalliset piirteetä pääsevät silloin esiin.
Tällä viikolla on muuten turha odotella listausta viime viikon soitetuimmista kappaleista. Soittimessa on ollut oikeastaan vain kaksi levyä: Pojat ei tanssi ja Bloc Partyn Intimacy. Katsellaan, jos tällä viikolla kuuntelisin jo muutakin musiikkia :)
tiistai 5. tammikuuta 2010
Snook
Olin pyhittänyt eilispäivän kadonneiden biisien metsästykseen. Tiedättehän, miten ärsyttävää on, kun jostain hyvästä biisistä muistaa ehkä lyhyen katkelman sanoista, biisin nimen tai esittäjän, mutta tiedot eivät riitä kappaleen nopeaan löytämiseen. Aivan erityisesti minulla on ollut viime aikoina kateissa ruotsalaisia 2000-luvun alkupuolella levytettyjä kappaleita, joiden etsimiseen päätin eilen paneutua.
Joskus tällainen biisien metsästäminen johtaa siihen, että löydän kokonaisia loistavia levyjä. Näin kävi eilenkin. Alunperin metsästin Infinite Mass -yhtyeen Bullet-biisiä, josta en saanut palautettua mieleen mitään muuta kuin bassoraidan, videon tapahtumat, esittäjän kotimaan ja muistikuvan biisin ilmestymisvuodesta (tällä tietomäärällä biisin metsästäminen ei ole edes vaikeaa!). Löydettyäni kappaleen kuuntelin sen tietysti YouTubesta, jonka related videos -kohdasta bongasin Snook-yhtyeen Mister Cool -kappaleen.
Muistan nähneeni Mister Cool -videon katsoessani jotain ruotsalaista musiikkiohjelmaa Vaasassa asuessani. Pidin biisistä jo tuolloin, mutta jostain syystä en tullut perehtyneeksi Snookin muuhun tuotantoon. Eilen päätin keskeyttää biisijahtini hetkeksi, ja laitoin Spotifysta Snookin Är-albumin soimaan. Nyt en sitten olekaan palannut etsimään kadonneita kappaleita, vaan olen tanssinut Snookin tahdissa.
Vaikka sitä ei enää aina uskoisikaan, kuuntelin vielä muutama vuosi sitten säännöllisesti rap-musiikkia. Myös ruotsalainen rap soi soittimessani, vaikka en ymmärrä sanoista juuri mitään. Ja tämä Snook on nimenomaan sellaista "musikaalista" rapia, josta aivan erityisesti pidän. On omituista, etten ole kuullut vuonna 2006 ilmestyneestä Är-levystä mitään, vaikka se on voittanut Grammis-palkinnon ja sen tuotannosa on ollut mukana Salem Al Fakir, jonka debyyttilevy oli pari vuotta sitten vuoden parhaiden levyjen listallani. Kun Inga problem -kappaleen remixillä on vielä vieraillut Veronica Maggio ja Petter, ihmettelen kyllä suuresti, että tämä mahtava levy on jäänyt minulta havaitsematta. Toisaalta joskus juuri tällaiset "unohtuneet helmet" ovat niitä parhaita löytöjä.
Joskus tällainen biisien metsästäminen johtaa siihen, että löydän kokonaisia loistavia levyjä. Näin kävi eilenkin. Alunperin metsästin Infinite Mass -yhtyeen Bullet-biisiä, josta en saanut palautettua mieleen mitään muuta kuin bassoraidan, videon tapahtumat, esittäjän kotimaan ja muistikuvan biisin ilmestymisvuodesta (tällä tietomäärällä biisin metsästäminen ei ole edes vaikeaa!). Löydettyäni kappaleen kuuntelin sen tietysti YouTubesta, jonka related videos -kohdasta bongasin Snook-yhtyeen Mister Cool -kappaleen.
Muistan nähneeni Mister Cool -videon katsoessani jotain ruotsalaista musiikkiohjelmaa Vaasassa asuessani. Pidin biisistä jo tuolloin, mutta jostain syystä en tullut perehtyneeksi Snookin muuhun tuotantoon. Eilen päätin keskeyttää biisijahtini hetkeksi, ja laitoin Spotifysta Snookin Är-albumin soimaan. Nyt en sitten olekaan palannut etsimään kadonneita kappaleita, vaan olen tanssinut Snookin tahdissa.
kuva täältä
Vaikka sitä ei enää aina uskoisikaan, kuuntelin vielä muutama vuosi sitten säännöllisesti rap-musiikkia. Myös ruotsalainen rap soi soittimessani, vaikka en ymmärrä sanoista juuri mitään. Ja tämä Snook on nimenomaan sellaista "musikaalista" rapia, josta aivan erityisesti pidän. On omituista, etten ole kuullut vuonna 2006 ilmestyneestä Är-levystä mitään, vaikka se on voittanut Grammis-palkinnon ja sen tuotannosa on ollut mukana Salem Al Fakir, jonka debyyttilevy oli pari vuotta sitten vuoden parhaiden levyjen listallani. Kun Inga problem -kappaleen remixillä on vielä vieraillut Veronica Maggio ja Petter, ihmettelen kyllä suuresti, että tämä mahtava levy on jäänyt minulta havaitsematta. Toisaalta joskus juuri tällaiset "unohtuneet helmet" ovat niitä parhaita löytöjä.
keskiviikko 16. joulukuuta 2009
Top10: Vuoden 2009 parhaat levyt
Joulukuu on tullut siihen vaiheeseen, että pää yrittää kovasti muokkailla listoja vuoden parhaista levyistä, leffoista ja muista asioista. Aloitetaan listaus levyistä, koska ne ovat kaikkein lähimpänä sydäntäni.
Listasin levyt jonkinlaiseen paremmuusjärjestykseen, mutta jo huomenna sijoitukset voisivat vaihdella reilusti. Pari levyä nousi kesken kirjoitusprosessin ihan kärkitiloille. Sijoituksesta huolimatta jokainen mainittu levy on hyvä ja minulle tärkeä.
1. Mew: No More Stories / Are Told Today / I'm Sorry / They Washed Away // No More Stories / The World Is Grey / I'm Tired / Let's Wash Away
Monelle Mew-fanille levy on ollut valtaisa pettymys. Minäkin menin ensimmäisellä kuuntelukerralla hieman hämilleni, mutta muutaman kuuntelun jälkeen levy imaisi mukaansa, olin ihastunut siihen lopullisesti. Levy paranee jokaisella kuuntelulla, minkä vuoksi se kipuaa listan ykköseksi.
2. Noah and the Whale: The First Days of Spring
Muistaakseni sanoin tätä levyä aluksi liian hitaaksi, haikeaksi ja surulliseksi. Sitten taisin itse ruveta kärsimään syksyn pimeydestä ja turhasta haikeudesta, kun levy tuntui niin minulta. Kun yhdistetään surumielinen ihminen ja surumielinen musiikki, saadaan aikaiseksi iloinen ihminen, ainakin tässä tapauksessa.
3. Phoenix: Wolfgang Amadeus Phoenix
Tällä levyllä on ehkäisty syysflunssaa ja peruskunnon täydellistä romahtamista. Heittäkää C- ja D-vitamiinivalmisteet ulos ikkunasta, laittakaa tämä levy soimaan ja alkakaa tanssia! Tai no, ehkä musiikki ei korvaa vitamiiniannoksia, mutta tanssi kyllä varmasti edistää niiden vaikutuksia. Niin ja vaikka minulla on lämmin suhde bändin aiempiinkin albumeihin, olen valmis sanomaan, että tämä on Phoenixin tähän astisen uran paras levy.
4. Mumford & Sons: Sigh No More
Tänäkään vuonna en päässyt Irlantiin, mutta onneksi maa tuli luokseni musiikin kautta. Ok, bändi on lontoolainen, eikä musiikki ole puhtaasti irlantilaista, mutta vihreän saaren vaikutteet kuuluvat silti selvästi. Levyä kuunnellessa saatoin kuvitella istuvani dublinilaisessa pubissa juomassa Guinnessia. Ei pöllömpi mielikuva.
5. The XX: XX
Kyllä, myös minä nostan XX:n listalleni. Vaikka periaatteessa bändi ei ole keksinyt mitään uutta ja ihmeellistä, silti The XX:n musiikki tuntuu uudelta ja luovalta. Jos osallistuisin Tanssi, jos osaat! -ohjelman koetanssiin, käyttäisin koreografian taustalla levyn Introa. Crystalised taas pääsee vuoden parhaat biisit -listalle.
6. Kasabian: West Ryder Pauper Lunatic Asylum
Vuoden ehkä eniten soittamani biisi on Kasabianin Underdog. Kappaleesta tulee mieleen kesä, jalkapallo, jäätelö, puistot... Itse asiassa koko levy tuo mieleen kirpeän vadelmajäätelön ja nurmen tuoksun. En tiedä, millaisissa tunnelmissa tätä levyä on tehty, mutta tuntuu siltä, kuin pojat olisivat säveltäneet ja soittaneet biisejä todella rennolla otteella ja jopa leikkisästi. Olin jo rankkaamassa tätä vasta 8. parhaaksi levyksi, mutta levyä miettiessä oli pakko nostaa sen sijoitusta ylöspäin.
7. Kent: Röd
Jos No More Stories... oli pettymys monille Mew-faneille, Röd taisi olla sitä osalle Kent-faneista. Olen ihmetellyt puheita siitä, että Röd olisi Kentille jotenkin outo kehitysaskel, vaikka juuri tähän suuntaanhan bändi on kulkenut jo pitkään. Minusta biisit ovat hyviä, mutta aina toki on mahdollista, että hypnotisoidun Joakim Bergin äänestä niin voimakkaasti, etten havaitse levyn selvimpiäkään puutteita.
8. Rödsögården: Rödsögården
Tarkkaavaisimmat ovat varmasti jo havainneet, ettei listalla ole vielä ollut ainoatakaan suomalaislevyä. Rödsögården paikkaa tilanteen. Bändin levy oli iloinen yllätys kotimaisen musiikkitarjonnan joukossa. The Crashin lopettaessa olin huolissani, löytyykö Suomesta toista bändiä, joka tekisi hyviä ja laulettavia melodioita, joihin pystyn samaistumaan (kyllä, minä samaistun melodioiden tunnelmaan, en sanoituksiin). Onneksi löysin Rödsögårdenin juuri oikealla hetkellä. En voi lakata ihastelemasta levyn sovituksia ja sävellysten koukkuja. Monesti havahdun hyräilemästä jotain "taatusti ulkomaista" kappaletta, joka lopulta osoittautuu Rödsöjen biisiksi. Hieno debyyttilevy bändiltä.
9. Editors: In This Light And On This Evening
Tänä vuonna kävi useampaankin kertaan niin, että vanhan suosikkibändin uusi levy tuntui ensi alkuun suurelta pettymykseltä. Myös Editorsin levy olisi aluksi voinut päätyä vuoden floppi -listalle, mutta kummasti vaan kuuntelukertojen lisääntyessä tämä alkoi tuntua hyvältä. Editorsin soundissa on jotain sellaista, joka aiheuttaa minulle vilunväreitä aina levyn soidessa.
10. Manna: Songs of Hope And Desire
Myönnän rehellisesti, että levyihin tutustuessa suosin mieslaulajien levyjä. Jostain syystä naisäänten kuunteleminen tuntuu usein enemmän nostattavan verenpainetta kuin rentouttavan ja helpottavan oloa. Mutta Mannan ääni ei ärsyt. Biisitkin ovat hyviä ja sovituksiltaan kiinnostavia.
Olenko ainoa, jolle Mannasta tulee mieleen Summer Maple? Summer ei tietenkään oikeasti ole olemassa kuin Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän -romaanin sivuilla, mutta olen kuvitellut hänet juuri Mannan kaltaiseksi.
No niin, nyt on lista valmis. Kymmenikköön olisi voinut päätyä myös mm. PMMP:n, Prince of Assyrian ja Julian Casablancasin levyt. Ja aivan varmasti jokin todellinen helmi unohtui listalta, vaikka kuinka olen yrittänyt saada mieleeni kaikki hyvät levyt vuoden ajalta. Mitähän minä tällä kertaa unohdin?
Kuvat poimittu täältä, paitsi 8. kuva on täältä.
Listasin levyt jonkinlaiseen paremmuusjärjestykseen, mutta jo huomenna sijoitukset voisivat vaihdella reilusti. Pari levyä nousi kesken kirjoitusprosessin ihan kärkitiloille. Sijoituksesta huolimatta jokainen mainittu levy on hyvä ja minulle tärkeä.
1. Mew: No More Stories / Are Told Today / I'm Sorry / They Washed Away // No More Stories / The World Is Grey / I'm Tired / Let's Wash Away
Monelle Mew-fanille levy on ollut valtaisa pettymys. Minäkin menin ensimmäisellä kuuntelukerralla hieman hämilleni, mutta muutaman kuuntelun jälkeen levy imaisi mukaansa, olin ihastunut siihen lopullisesti. Levy paranee jokaisella kuuntelulla, minkä vuoksi se kipuaa listan ykköseksi.2. Noah and the Whale: The First Days of Spring
Muistaakseni sanoin tätä levyä aluksi liian hitaaksi, haikeaksi ja surulliseksi. Sitten taisin itse ruveta kärsimään syksyn pimeydestä ja turhasta haikeudesta, kun levy tuntui niin minulta. Kun yhdistetään surumielinen ihminen ja surumielinen musiikki, saadaan aikaiseksi iloinen ihminen, ainakin tässä tapauksessa.3. Phoenix: Wolfgang Amadeus Phoenix
Tällä levyllä on ehkäisty syysflunssaa ja peruskunnon täydellistä romahtamista. Heittäkää C- ja D-vitamiinivalmisteet ulos ikkunasta, laittakaa tämä levy soimaan ja alkakaa tanssia! Tai no, ehkä musiikki ei korvaa vitamiiniannoksia, mutta tanssi kyllä varmasti edistää niiden vaikutuksia. Niin ja vaikka minulla on lämmin suhde bändin aiempiinkin albumeihin, olen valmis sanomaan, että tämä on Phoenixin tähän astisen uran paras levy.4. Mumford & Sons: Sigh No More
Tänäkään vuonna en päässyt Irlantiin, mutta onneksi maa tuli luokseni musiikin kautta. Ok, bändi on lontoolainen, eikä musiikki ole puhtaasti irlantilaista, mutta vihreän saaren vaikutteet kuuluvat silti selvästi. Levyä kuunnellessa saatoin kuvitella istuvani dublinilaisessa pubissa juomassa Guinnessia. Ei pöllömpi mielikuva.5. The XX: XX
Kyllä, myös minä nostan XX:n listalleni. Vaikka periaatteessa bändi ei ole keksinyt mitään uutta ja ihmeellistä, silti The XX:n musiikki tuntuu uudelta ja luovalta. Jos osallistuisin Tanssi, jos osaat! -ohjelman koetanssiin, käyttäisin koreografian taustalla levyn Introa. Crystalised taas pääsee vuoden parhaat biisit -listalle.
6. Kasabian: West Ryder Pauper Lunatic Asylum
Vuoden ehkä eniten soittamani biisi on Kasabianin Underdog. Kappaleesta tulee mieleen kesä, jalkapallo, jäätelö, puistot... Itse asiassa koko levy tuo mieleen kirpeän vadelmajäätelön ja nurmen tuoksun. En tiedä, millaisissa tunnelmissa tätä levyä on tehty, mutta tuntuu siltä, kuin pojat olisivat säveltäneet ja soittaneet biisejä todella rennolla otteella ja jopa leikkisästi. Olin jo rankkaamassa tätä vasta 8. parhaaksi levyksi, mutta levyä miettiessä oli pakko nostaa sen sijoitusta ylöspäin.
7. Kent: Röd
Jos No More Stories... oli pettymys monille Mew-faneille, Röd taisi olla sitä osalle Kent-faneista. Olen ihmetellyt puheita siitä, että Röd olisi Kentille jotenkin outo kehitysaskel, vaikka juuri tähän suuntaanhan bändi on kulkenut jo pitkään. Minusta biisit ovat hyviä, mutta aina toki on mahdollista, että hypnotisoidun Joakim Bergin äänestä niin voimakkaasti, etten havaitse levyn selvimpiäkään puutteita.
8. Rödsögården: Rödsögården
Tarkkaavaisimmat ovat varmasti jo havainneet, ettei listalla ole vielä ollut ainoatakaan suomalaislevyä. Rödsögården paikkaa tilanteen. Bändin levy oli iloinen yllätys kotimaisen musiikkitarjonnan joukossa. The Crashin lopettaessa olin huolissani, löytyykö Suomesta toista bändiä, joka tekisi hyviä ja laulettavia melodioita, joihin pystyn samaistumaan (kyllä, minä samaistun melodioiden tunnelmaan, en sanoituksiin). Onneksi löysin Rödsögårdenin juuri oikealla hetkellä. En voi lakata ihastelemasta levyn sovituksia ja sävellysten koukkuja. Monesti havahdun hyräilemästä jotain "taatusti ulkomaista" kappaletta, joka lopulta osoittautuu Rödsöjen biisiksi. Hieno debyyttilevy bändiltä.9. Editors: In This Light And On This Evening
Tänä vuonna kävi useampaankin kertaan niin, että vanhan suosikkibändin uusi levy tuntui ensi alkuun suurelta pettymykseltä. Myös Editorsin levy olisi aluksi voinut päätyä vuoden floppi -listalle, mutta kummasti vaan kuuntelukertojen lisääntyessä tämä alkoi tuntua hyvältä. Editorsin soundissa on jotain sellaista, joka aiheuttaa minulle vilunväreitä aina levyn soidessa.
10. Manna: Songs of Hope And Desire
Myönnän rehellisesti, että levyihin tutustuessa suosin mieslaulajien levyjä. Jostain syystä naisäänten kuunteleminen tuntuu usein enemmän nostattavan verenpainetta kuin rentouttavan ja helpottavan oloa. Mutta Mannan ääni ei ärsyt. Biisitkin ovat hyviä ja sovituksiltaan kiinnostavia.
Olenko ainoa, jolle Mannasta tulee mieleen Summer Maple? Summer ei tietenkään oikeasti ole olemassa kuin Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän -romaanin sivuilla, mutta olen kuvitellut hänet juuri Mannan kaltaiseksi.
No niin, nyt on lista valmis. Kymmenikköön olisi voinut päätyä myös mm. PMMP:n, Prince of Assyrian ja Julian Casablancasin levyt. Ja aivan varmasti jokin todellinen helmi unohtui listalta, vaikka kuinka olen yrittänyt saada mieleeni kaikki hyvät levyt vuoden ajalta. Mitähän minä tällä kertaa unohdin?
Kuvat poimittu täältä, paitsi 8. kuva on täältä.
keskiviikko 15. heinäkuuta 2009
Alexander Rybak: Fairytales
Kevään viimeisen euroviisu-postauksen
Rybak kävi viime sunnuntaina esiintymässä Suomessa MTV3:n Pitkä kuuma kesä -ohjelmassa. Enpä tiennyt, että Alexander on aika monen teinitytöt ihastuksen kohde. Harvemmin näkee pikkutyttöjen kirkuvan viulistille hysteerisenä!
Rybakin vierailut tarkoituksena oli tietysti markkinoida uutta Fairytales-albumia. En tietenkään malttanut olla tarkastamatta, josko levy löytyisi Spotifysta, ja siellähän se oli kuunneltavissa.
Suoraan sanoen olen hyvin hämmentynyt siitä, miten paljon olen levyä viime päivinä kuunnellut. Missään nimessä mikään viiden tai neljänkään tähden levy Fairytales ei ole, mutta koska varsinkin levyn alkupuolen kappaleet saavat minut tanssahtelemaan, biisit pysyvät soitossa. Miksi Fairytales ei sitten ansaitse kiitettäviä pisteitä, vaikka siitä pidänkin. No, Fairytalesia tehdessä ongelmana on selvästi ollut sopivien biisien puute. Levyn ei kestä edes 40 minuuttia ja kappaleet ovat melkoista sillisalaattia. Ilmeisesti tuottajilla ei ole ollut aivan tarkkaa suunnitelmaa siitä, miltä Alexanderin halutaan juuri tällä levyllä kuulostavan.
Avausraidaksi valittu Roll With the Wind on tarttuva ja lupailee paljon. Kakkosbiisiksi on sijoitettu levyn suurin hitti, viisuvoittokappale Fairytale. Nämä kappaleet ovat vielä linjassa keskenään, mutta sitten tulee todella omituinen Dolphin-kappale, jossa sotketaan folkia, stadionrockia ja tavallista poppia. Kummallisen tyylikikkailun takia kappaleesta tulee sekava. Lisäksi tuottajalle ja biisin miksaajalle tiedoksi, että jos taustalaulujen tuplauksella halutaan saada aikaiseksi jotain stadion-efektiä, niin tuplatkaa niitä lauluraitoja sitten kunnolla! Nyt kuulostaa siltä, että Alexanderin taustalla kaksi pikku-Alexia yrittäisi laulaa jylhästi taustaa, mutta pahvilaatikkoon sullotut taustalaulajat eivät saa ääntään kunnolla kuuluviin.
Levyn neljäs kappale, Kiss and Tell, pelauttaa levyn takaisin raiteilleen. Letkeä Funny Little World -kappale on oikein suloinen, ja tässä kappaleessa Alexanderin ääni nosti mieleeni vuoden 2000 viisuissa kolmanneksi tulleen latvialaisbändi Brainstorm-yhtyeen laulaja Renars Kaupersin.
Farytalesin kolme viimeistä laulua ovat rauhallisia balladeja, jotka toimivat lähinnä tuutulauluina. Eihän tällainen levy tietenkään voi olla täynnä reipasta folkpoppia, mutta kolme itkuballadia peräkkäin lopussa on liikaa. Joko nämä rauhalliset kappaleet olisi pitänyt ripotella pitkin levyä tai sitten niistä olisi ainakin yksi pitänyt tiputtaa pois levyltä, mutta nyt levyn loppu on liian raskas, eikä Rybakin parhaat puolet tule kunnolla esiin.
Levyn päättää Song from a Secret Garden, jolla Alexander esittelee soittotaitojaan viulustina. Kauniistihan Rybak soittaa, mutta kysymys kuuluu, kuuluuko tämä kappale tälle levylle. Onneksi instrumentaalikappale on säästetty levyn päätösraidaksi, joten se ei riko levyn rakennetta.
Harmittaa vietävästi, ettei Rybakin ensilevyyn ole panostettu täysillä. Kun käsissä olisi lahjakas artisti, joka on herättänyt kiinnostusta jopa Amerikassa, ihmetyttää, miksi levy on tehty selvästi hirveällä kiireellä. Jos joskus pitäisi malttaa tehdä hyvä levy käyntikortiksi maailmalle, nyt olisi Rybakin uralla se hetki. Jos levy ilmestyy pari viikkoa viisuvoiton jälkeen, on se aivan liian nopeasti! Tällaisen tähden levyä tulisi hioa kunnon ammattilaisten kanssa hieman pidempään!
Jos nyt olen aivan rehellinen, niin toivon, että ennen seuraavaa levyä Rybakin taustalle tulee kunnon koneisto ammattisäveltäjineen ja huipputuottajineen. Ja ei, en todellakaan nyt tarkoita, että Alexanderin pitäisi lopettaa biisien tekeminen. Rybakin sävellyksiin tämä levy ei kaadu. Väitän kuitenkin, että levy voisi olla parempikin, jos biisintekoon olisi haettu apua kokeneemmilta ammattilaisilta.
Fairytalesia voi kuunnella niin Spotifysta kuin Rybakin MySpace-sivuiltakin.
keskiviikko 17. kesäkuuta 2009
Levylautasella: Kasabian - West Ryder Pauper Lunatic Asylum
Harvemmin menee pari viikkoa siihen, että saan selvitettyä jonkin päähän tarttuneen biisin nimen. No tällä kertaa en edes ollut erityisen aktiivinen salapoliisi, kun päässäni soi uuden Sony Bravia -maninoksen kappale. Ajattelin, että ilman muuta jossain vaiheessa biisi alkaa soida enemmänkin. Ja niin kävi, biisi alkoi soida myös tavallisissa jalkapallolähetyksissä ja selvisi, että kyseessä on Kasabianin Underdog-kappale.
Totta puhuen tunsin itseni tyhmäksi huomattuani, mikä bändi oli kyseessä. Kyllähän minun nyt Kasabian olisi pitänyt tunnistaa! Mutta todettakoon samaan hengenvetoon, että olin tunnistanut bändin itselleni tutuksi, vaikken saanut oikeaa bändin nimeä mieleen.
Koska selvästi Kasabianilta oli syntynyt uutta tuotanto, josta en ollut tietoinen, päätin katsoa Spotifysta, mitä levyjä sieltä bändiltä löytyisi. Löytyihän sieltä myös bändin hiljattain julkaistu uutukainen.
Uusi levy, West Ryder Pauper Lunatic Asylum, on ehkä laadultaan hieman epätasainen, mutta erityisesti kaksi ekaa biisiä, Underdog ja Where Did All The Love Go?, ovat jo nyt päässeet tehosoittooni ja korkealle Kesähitti 2009 -listallani. Mielestäni tuo kakkosbiisi on itse asiassa Underdogia parempi, mutta koska Underdog soi mm. alle 21-vuotiaiden EM-futiskisojen tv-lähetyksissä, taitaa siitä tulla virallinen kesäbiisini. Futiksesta lisää jossain vaiheessa...
Totta puhuen tunsin itseni tyhmäksi huomattuani, mikä bändi oli kyseessä. Kyllähän minun nyt Kasabian olisi pitänyt tunnistaa! Mutta todettakoon samaan hengenvetoon, että olin tunnistanut bändin itselleni tutuksi, vaikken saanut oikeaa bändin nimeä mieleen.
Koska selvästi Kasabianilta oli syntynyt uutta tuotanto, josta en ollut tietoinen, päätin katsoa Spotifysta, mitä levyjä sieltä bändiltä löytyisi. Löytyihän sieltä myös bändin hiljattain julkaistu uutukainen.
Uusi levy, West Ryder Pauper Lunatic Asylum, on ehkä laadultaan hieman epätasainen, mutta erityisesti kaksi ekaa biisiä, Underdog ja Where Did All The Love Go?, ovat jo nyt päässeet tehosoittooni ja korkealle Kesähitti 2009 -listallani. Mielestäni tuo kakkosbiisi on itse asiassa Underdogia parempi, mutta koska Underdog soi mm. alle 21-vuotiaiden EM-futiskisojen tv-lähetyksissä, taitaa siitä tulla virallinen kesäbiisini. Futiksesta lisää jossain vaiheessa...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)