Jos lauantai oli Ruisrockissa fyysisesti rankka päivä, sunnuntai oli sitä henkisesti. Kyllähän minä tiesin, että The Crashin jäähyväiset tulisivat olemaan kova paikka, mutta en tajunnut, miten raskaasti lopulta ottaisin yhden lempibändini lopettamisen.
Koska lauantain jälkeen kaipasimme kavereiden kanssa pitkiä yöunia, lähdimme Ruissaloon sunnuntaina vasta myöhään iltapäivällä. Olisin mieluusti mennyt katsomaan The Gaslight Anthemia vähän lähemmäs lavaa, mutta nyt halusin päästä hyvissä ajoin Rantalavan eteen varaamaan hyviä paikkoja Crashin keikalle. Onneksi Gaslight Anthem soitti viereisellä Pavilijonkilavalla, joten sentään kuulin bändin. En tiedä, miten hyviltä soundit kuulostivat lähempänä lavaa, mutta Rantalavan kohdalla new jerseyläisbändi kuulosti todella hyvältä, vaikkakin lavaenergia ei sinne kyllä enää kantautunut.
Päästessäni Rantalavalle asti sain todeta, etten todellakaan ollut ainoa The Crash -fani, joka oli päättänyt tulla ajoissa varaamaan itselleen hyvän paikan. Väkeä oli sen verran paljon seuraamassa jo bändin soundcheckiä, että porukka intoutui antamaan aplodeja ja yhtymään lauluihin mukaan ennen varsinaisen keikan alkua.
Keikan alkuun mennessä Rantalavan edusta oli täynnä väkeä. Suurimman osan keikasta saatoin nauttia aivan kuin olisin olllut millä tahansa Crashin keikalla. Star-biisin lähtiessä soimaan yleisöön heitettiin valtavia ilmapalloja, mikä nostatti juhlatunnelmaa entisestään. Vasta keikan loppupuolella soitetun Flashin kitarasoolon aikana nousi isompi pala kurkkuun. Encoressa bändi soitti The Smithsin There Is a Light That Never Goes Out -biisin, joka jo sellaisenaan herkistää aina, mutta bändin kaunis tulkinta kappaleesta ja videotaululla näytetyt valokuvat bändin uran varrella saivat veden nousemaan silmiin. Silti olo oli vielä varsin rauhallinen ja lähinnä haikea.
Jos joskus mainitsen, että jokin kirja, laulu, elokuva tai tv-ohjelma on itkettänyt minua, tarkoitan, että silmiini on kohonnut pari kyyneltä. Tuollainen pikkuitku minulta pääsi myös The Crashin Klubin keikalla pari kuukautta sitten ja jotain vastaavaa odotin kokevani sunnuntainakin. Kun bändi ilmoitti soittavansa viimeisen biisin, ”sen mistä kaikki alkoi”, pääsi minulta omaksi yllätyksekseni valtaisa parku, ei mikään pikkuitku. Vavahtelin nyyhkytysteni voimasta niin kovin, että oikeassa kyljessä jokin lihaskin muljahti ikävästi. Onneksi vieressä oli rakkaita kavereita lohduttamassa, sillä yksin olisin varmasti lysähtänyt maahan itkemään. Onneksi sentään ehdin jo Sugaredin ekan säkeistön aikana koota itseni ja ehdin vielä nauttia The Crashin keikan viimeisistäkin minuuteista.
The Crashin keikan jälkeen olo oli tyhjä ja sekava, totta puhuen se on sitä hivenen edelleen. Mikä onni, että Niittylavalla oli juuri alkanut Gogol Bordellon keikka. Bändi oli saanut aikaiseksi perinteiseen tapaan loistavat bileet, joihin mukaan heittäytyessä unohtui kaikki surut ja tyhjä olo. Gogol Bordello näytti saavan ihmiset tanssimaan todella villisti. Eipä ollut väliä miten sitä heilui, pomppi tai viuhtoi käsiään, kun ympärillä näkyi mitä ihmeellisempiä tanssityylejä. Kuten vanha viisaus sanoo, tanssiessa ihmiset näyttävät aina kauniilta. Oli ihanaa nähdä ihmisten kasvoilla tanssin ja musiikin aiheuttama riemu. Gogol Bordello todella toimi loistavana terapiana Crash-itkujen jälkeen :)
Kavereiden suosituksesta menin jatkamaan bileitä !!!-bändin keikalle. Teltassa jatkuikin melko pirteät bileet. Bändin solisti Nic Offer riemastutti katsojia lähtemällä tanssimaan keskelle yleisöä, mutta järjestysmiehet näyttivät kyllä saavan moisista tempauksista harmaita hiuksia. Harmi vain, että itse jouduin hieman hillitsemään tanssahtelua keikalla jalkakipujen takia. Lisäksi voimia täytyi vielä säästää illan pääesiintyjää varten.
Olin pitkään harmissani, että voinut lähteä katsomaan Faith No Moren keikkaa Helsinkiin. Miten paljon riemastuinkaan, kun kuulin, että bändi tulee myös Ruisrockiin. Olsihan se nyt mahtavaa päästä kuulemaan bändiä, josta on tykännyt mistä lie vuodesta 1991 tai jotain, ja jonka laulaja on lähes yhtä komea kuin Johnny Depp!
FNM:n soittajat saapuivat lavalle pastellin värisissä puvuissa ja varsin keski-ikäisen näköisenä. Jos soittajien ulkonäöstä ei olisi tunnistanut bändiä Faith No Moreksi, olisi ensimmäisen biisin aikana saattanut luulla, että lavalla on jokin tavallista parempi laivaorkesteri soittamassa Peaches & Herbin Reunited-biisiä. Easy-kappale taisi olla suurelle yleisölle ensimmäinen tuttu hitti bändiltä. Kavereiden kanssa seisoimme toisessa reunassa, suunnilleen miksauslavan kohdilla, missä ympärillä vaikutti seisovan hieman vanhempaa, n. 30-45-vuotiasta väkeä, joka oli selvästi tullut kuuntelemaan omien teinivuosien suosikkibändiä. Kun Ashes to Ashes lähti soimaan, yllättäen näistä varsin hillityn oloisista ihmisistä kuoriutui esiin taas se raivokkaasti pomppiva fani. Ja no, itsekin tuli kyllä otettua mekoisia pomppuja tuossa vaiheessa keikkaa. Sama juttu sitten mm. Midlife Crisis- ja Epic-biisin kohdalla.
Mike Pattonin laulua oli ilo kuunnella. Vaatii melkoista pokkaa ja asennetta laulaa kesken rock-keikan Bee Geesin I Started a Joke tai Burt Bacharachin This Guy's in Love with You. Kaiken huipuksi biisit eivät vaikuttaneet pätkääkään päälleliimatuilta tai typeriltä vitseiltä, vaan Patton lauloi ne hyvin, säilyttäen jollain kumman tavalla koko ajan rockasenteen, vaikka päällä oli rikkinäisten farkkujen ja t-paidan sijaan lohenpunainen puku! Puolentoista tunnin keikan aikana en kertaakaan kyllästynyn ja viimeisen biisin jälkeen lähinnä ihmettelin, joko keikka loppui ja miten nopeasti aika olikaan kulunut.
Kaikin puolin Ruisrock oli tänä vuonna erinomainen kokemus. Pitkät kävelymatkat busseille on toki ärsyttäviä, varsinkin yön pimeydessä, mutta oikealla asenteella ja kuunnon kengillä sekään ei onnistu pilaamaan hyvää festarifiilistä. Sen sijaan 8 euron ruoka-annokset kyllä raivostuttavat. Ei ole kenenkään, ei myyjän eikä asiakkaan etu, että hinta suututtaa asiakkaan. Ainakin itse tuli vietyä sunnuntaina omat eväät festareille, kun yksinkertaisesti ei ollut enää varaa ostaa ylihintaisia makkaraperunoita tai juomia. Mitä tapahtui 5 euron makkaraperunoille? Entä miten on mahdollista, että KAIKISSA kojuissa ruoka-annos maksaa 8 euroa? Ja turha väittää, että raaka-aineiden hinnat ovat nousseet. 8 eurolla tekee makkaraperunoita lähemmäs 10 hengelle, jos annokset ovat yhtä pieniä ja vähämakkaraisia kuin festareilla. Ensi vuonna en suostu enää näitä kiskurihintoja maksamaan makkaraperunoista, vaan saavun paikalle ison eväslaukun kanssa >:(
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti