Siivoussoittis kuvina

Kuten edellisessä postauksessani kerroin, kokosin eilen soittolistan suursiivouksen taustahälyksi. Lista venähti sen verran pitkäksi, etten jaksa sitä kirjoittaa tänne, mutta onneksi keksin keinon, jolla pääsette ilman Spotifytakin näkemään soittolistani. Klikkaamalla kuvia saat biisilistan näkymään luettavassa koossa.



Soittolistalla ei muuten ole ainoatakaan suomalaisbändiä. Kotimaiset artistit ja bändit eivät taida tehdä siivousmusiikkia.



Tarkoitus oli, ettei soittolistalla olisi peräkkäin kahta saman artistin kappaletta. Kasabian Underdogin perään en kuitenkaan sopinut mikään muu kappale kuin bändin Where Did All The Love Go? -biisi. Justicen kohdalla sentään sain eri bändin kappaleen We Are Your Friendsin perään, vaikka siis saman hepun tekemään remixiin jouduinkin turvautumaan.



Aivan täydellinen soittolistani ei ole, mutta toimii erittäin hyvin tavaroiden lajittelun taustalla. Haluaisin lisätä listalle mm. Mewta, mutta silloin täytyisi järjestellä biisejä uudelleen. Biisilistan sijaan minun pitäisi kuitenkin keskittyä järjestelemään tavaroitani, joten soikoon lista tuollaisena nyt jonkin aikaa.

Siivousmusiikkia

Tämä lauantai-iltapäivä piti kulua tavaroiden lajittelemisen ja suursiivouksen merkeissä, mutta yllättäen päivän tunnit kuluivatkin taustamusiikin valitsemisessa. Tarkoitus oli nopeasti kasata Spotifyssa soittolista siivouksen taustalle. Yllätteän istuin koneella vielä kaksi tuntia myöhemmin järjestelemässä biisejä sopivaan soittojärjestykseen (SÄÄLITTÄVÄÄ!).

Biisien järjestykseen saaminen tuntui mahdottoman vaikealta. No kunhan olen saanut tuon lähes viisituntisen soittolistan kertaalleen kuunneltua läpi, tiedän, mitä kohtia täytyy vielä muuttaa ja muokata.

Jos olet Spotifyn käyttäjä, voit käydä katsastamassa tai kuuntelemassa soittolistan läpi täältä.

Nyt täytyy oikeasti aloittaa siivousurakka!

Potteria yöllä

Kun kerta Harry Potter ja puoliverinen prinssi -elokuva oli mahdollista nähdä Turussa yönäytöksenä, en voinut jättää tilaisuutta käyttämättä. Siispä istuin Turun Kinopalatsin penkissä perjantaiyönä klo 0.06 katsomassa uusimman Potter-leffan ensi-iltanäytöstä noin 500 muun yökukkujan kanssa.

Olen kerran aiemminkin ollut Potter-elokuvan ensi-illassa. Tuolloin tunsin itseni hyvin ulkopuoliseksi, koska ylläni oli aivan tavalliset vaatteet, mutta muilla näytti olevan vähintäänkin velhohattu päässä. Nyt violetti tunikani vaikutti lähes velhomaiselta, sillä suurin osa yleisöstä oli pukeutunut perusvaateisiin, ja vain kourallinen Potter-faneja oli jaksanut pukea yleen velhovaatteet. Ensi-illan kutkuttava tunnelma oli kuitenkin selvästi aistittavissa.

Potter-elokuvat ovat usein olleet minulle pieniä pettymyksiä, mutta tällä kertaa elokuva suorastaan ylitti odotukseni. Useampi kriitikko on valittanut, että uusin Potter-elokuva on turhan pitkä, mutta itse en edes keskellä yötä väsähtänyt leffan aikana kertaakaan. Mielestäni oli vain hyvä, että elokuvassa katsojalle annettiin ajoittain hengähdystaukoja tapahtumien välillä, sillä Puoliverinen prinssi on juoneltaan todella raskas.

Harry Potter ja puoliverinen prinssi on tähänastisista Potter-elokuvista synkin. Onneksi synkkyyden vastapainona on myös huumoria. En tiedä, onko huumorintajuni jotenkin kiero, mutta havaitsin usein hihitteleväni kohdissa, joissa muu yleisö tuntui pysyvän hiljaa. Tosin ehkä teini-iän ihmissuhdeongelmia parhaillaan itsekin pähkäilevä katsoja ei näe mitään hassua nuorten velhojen ja noitien suhdesotkuissa, eikä kovin moni katsoja myöskään ymmärrä, mitä huvittavaa on Lontoon Millenium Bridgen heilumisessa ja romahtamisessa, jos ei satu tuntemaan sillan historiaa.

Olin ennakkoon todella innoissani siitä, että Jim Broadbent oli kiinnitetty Horatius Kuhnusarvion rooliin. Eipä tule toista näyttelijää mieleen, joka pystyisi yhtä hyvin esittämään Kuhnusarvion tragikoomisen roolin.

Jos Broadbent on loistava huvittavana Kuhnusarviona, Helena Bonham Carter on sitä todella hyytävän karmivana sekopää Bellatrix Lestrangena. Ja tietysti näyttelijöistä on pakko mainita vielä Alan Rickman, jonka ääni saa minut täysin sekaisin. Mitä mahtoi vieressäni istunut teinipoika miettiä salissa, kun Rickmanin esittämä professori Kalkaros sanoo jotain katsojaa tuohduttavaa, mutta minun suustani pääsee vain ihastunut huokaus. Onneksi tämä huokailu tapahtui leffan alkupuolella, sillä elokuvan lopun tapahtumiin moinen toiminta ei olisi sopinut.

Minusta Harry Potter ja puoliverinen prinssi oli leffasarjan toistaiseksi paras osa. Toivotaan, että viimeiset kaksi elokuvaa olisivat vähintään tämän tasoisia, jotta Potter-elokuvien sarja saisi hienon päätöksen.

Pääsisinpä Bristoliin...

Jos juuri nyt saisin lähteä reissuun aivan minne tahansa, varaisin lennot Bristoliin. Miksikö? Koska erään lempitaiteilijani näyttely on parhaillaan käynnissä Bristol Museumissa!

Jos aivan tarkkoja ollaan, lempitaiteilijallani on omanlaisensa näyttely käynnissä joka päivä mm. Bristolin ja Lontoon kaduilla. Kukako on tämä lempitaiteilijani? No graffititaiteilija Banksy tietysti! Tosin, kuten Bristol Museumin näyttelykin osoittaa, Banksy tekee paljon muutakin kuin graffiteja. Oheisesta videosta saa aika hyvin selville, mitä kaikkea Banksy on tehnyt.



Törmäsin Banksyn taiteeseen ensimmäisen kerran Blurin Think Tank -levyn kannessa. Tämän jälkeen aloin törmäillä netissä kuviin Banksyn rotta-graffiteista, minkä jälkeen aloinkin seurailla netistä miehen töitä.



Minua Banksyn taiteessa viehättää sen älykkyys. Mies hyödyntää tehokkaasti kaupungin pintoja, tahroja ja jälkiä. Kaiken lisäksi Banksyn graffiteissa on usein sanomaa ja huumoria.





On uskomatonta, missä kaikkialla Banksy on käynyt maalamaassa. Banksy on käynyt maalaamassa niin Israelin ja Länsirannan väliseen turva-aitaan kuin New Orleansin hylättyjen talojen seiniin.


Graffiteja harvemmin osataan pitää oikeana taiteena, mutta mitä ihmettä Banksyn maalaukset sitten ovat jos niitä ei luokitella taiteeksi. Tai no tiedänhän minä, että Banksyn maalauksia pidetään myös vandalismina. Mahtavaa huomata, että ainakin Bristolin kaupunginmuseo arvostaa kuitenkin "oman kaupungin poikaa". Harmi vain, etten pääse kehuttua näyttelyä näkemään.

Jos muuten jollakulla on n. 30 euroa ylimääräistä rahaa ja miettii kovasti, mitä minulle voi ostaa synttärilahjaksi reilun viikon päästä, ostakaa minulle Banksy Wall and Piece -kirja, jota selailin aivan liian pitkään eilen kirjakaupassa.

Alexander Rybak: Fairytales

Kevään viimeisen euroviisu-postauksen lopussa epäilin, että joutuisin vielä kirjoittamaan viisuvoittaja Alexander Rybakista blogiini. Nyt on nähtävästi koittanut uuden Rybak-kirjoituksen aika.

Rybak kävi viime sunnuntaina esiintymässä Suomessa MTV3:n Pitkä kuuma kesä -ohjelmassa. Enpä tiennyt, että Alexander on aika monen teinitytöt ihastuksen kohde. Harvemmin näkee pikkutyttöjen kirkuvan viulistille hysteerisenä!

Rybakin vierailut tarkoituksena oli tietysti markkinoida uutta Fairytales-albumia. En tietenkään malttanut olla tarkastamatta, josko levy löytyisi Spotifysta, ja siellähän se oli kuunneltavissa.

Suoraan sanoen olen hyvin hämmentynyt siitä, miten paljon olen levyä viime päivinä kuunnellut. Missään nimessä mikään viiden tai neljänkään tähden levy Fairytales ei ole, mutta koska varsinkin levyn alkupuolen kappaleet saavat minut tanssahtelemaan, biisit pysyvät soitossa.

Miksi Fairytales ei sitten ansaitse kiitettäviä pisteitä, vaikka siitä pidänkin. No, Fairytalesia tehdessä ongelmana on selvästi ollut sopivien biisien puute. Levyn ei kestä edes 40 minuuttia ja kappaleet ovat melkoista sillisalaattia. Ilmeisesti tuottajilla ei ole ollut aivan tarkkaa suunnitelmaa siitä, miltä Alexanderin halutaan juuri tällä levyllä kuulostavan.

Avausraidaksi valittu Roll With the Wind on tarttuva ja lupailee paljon. Kakkosbiisiksi on sijoitettu levyn suurin hitti, viisuvoittokappale Fairytale. Nämä kappaleet ovat vielä linjassa keskenään, mutta sitten tulee todella omituinen Dolphin-kappale, jossa sotketaan folkia, stadionrockia ja tavallista poppia. Kummallisen tyylikikkailun takia kappaleesta tulee sekava. Lisäksi tuottajalle ja biisin miksaajalle tiedoksi, että jos taustalaulujen tuplauksella halutaan saada aikaiseksi jotain stadion-efektiä, niin tuplatkaa niitä lauluraitoja sitten kunnolla! Nyt kuulostaa siltä, että Alexanderin taustalla kaksi pikku-Alexia yrittäisi laulaa jylhästi taustaa, mutta pahvilaatikkoon sullotut taustalaulajat eivät saa ääntään kunnolla kuuluviin.

Levyn neljäs kappale, Kiss and Tell, pelauttaa levyn takaisin raiteilleen. Letkeä Funny Little World -kappale on oikein suloinen, ja tässä kappaleessa Alexanderin ääni nosti mieleeni vuoden 2000 viisuissa kolmanneksi tulleen latvialaisbändi Brainstorm-yhtyeen laulaja Renars Kaupersin.

Farytalesin kolme viimeistä laulua ovat rauhallisia balladeja, jotka toimivat lähinnä tuutulauluina. Eihän tällainen levy tietenkään voi olla täynnä reipasta folkpoppia, mutta kolme itkuballadia peräkkäin lopussa on liikaa. Joko nämä rauhalliset kappaleet olisi pitänyt ripotella pitkin levyä tai sitten niistä olisi ainakin yksi pitänyt tiputtaa pois levyltä, mutta nyt levyn loppu on liian raskas, eikä Rybakin parhaat puolet tule kunnolla esiin.

Levyn päättää Song from a Secret Garden, jolla Alexander esittelee soittotaitojaan viulustina. Kauniistihan Rybak soittaa, mutta kysymys kuuluu, kuuluuko tämä kappale tälle levylle. Onneksi instrumentaalikappale on säästetty levyn päätösraidaksi, joten se ei riko levyn rakennetta.

Harmittaa vietävästi, ettei Rybakin ensilevyyn ole panostettu täysillä. Kun käsissä olisi lahjakas artisti, joka on herättänyt kiinnostusta jopa Amerikassa, ihmetyttää, miksi levy on tehty selvästi hirveällä kiireellä. Jos joskus pitäisi malttaa tehdä hyvä levy käyntikortiksi maailmalle, nyt olisi Rybakin uralla se hetki. Jos levy ilmestyy pari viikkoa viisuvoiton jälkeen, on se aivan liian nopeasti! Tällaisen tähden levyä tulisi hioa kunnon ammattilaisten kanssa hieman pidempään!

Jos nyt olen aivan rehellinen, niin toivon, että ennen seuraavaa levyä Rybakin taustalle tulee kunnon koneisto ammattisäveltäjineen ja huipputuottajineen. Ja ei, en todellakaan nyt tarkoita, että Alexanderin pitäisi lopettaa biisien tekeminen. Rybakin sävellyksiin tämä levy ei kaadu. Väitän kuitenkin, että levy voisi olla parempikin, jos biisintekoon olisi haettu apua kokeneemmilta ammattilaisilta.

Fairytalesia voi kuunnella niin Spotifysta kuin Rybakin MySpace-sivuiltakin.

Painajaisia ja kevyttä hömppää

Viime yö oli yksi viime vuosien kamalimmista. Normaalisti valvon kahteen asti yöllä, mutta eilen aloin tuntea oloni väsyneeksi jo puoliltaöin. Päätin mennä ajoissa nukkumaan, kuvitellen kerrankin herääväni pirteänä yhdeksän kieppeillä aamulla.

Vaivuin mukavaan horrokseen, mutta kivan unen sijaan aloin nähdä painajaista. Havahdui herelle, torkahdin uudelleen, näin painajasta ja havahduin hereille. Koko loppuyö jatkui samaa rataa. Nukahdin, heräsin painajaiseen, nukahdin, heräsin painajaiseen... Pisin yhtäjaksoinen uni taisi kestää parisen tuntia, mutta herätessä koin unihalvauksen, joka on hemmetin ahdistava tila, jossa tavallaan on hereillä, mutta kropan liikuttaminen tuntuu mahdottomalta. Jälleen kerran mieleen muistui Mewn Jonas Bjerren syksyllä 2005 antama haastattelu, jossa mies kertoi univaikeuksistaan. Hassua kyllä, vasta tuosta haastattelusta sain tietää unihalvauksista, joista ajoittain kärsin.

En tajua, miksi ihmeessä yritin viime yönä väkisin nukkua, kun kerta siitä ei tullut mitään. Onneksi sentään tajusin nousta ylös, kun herätyskello aamulla soi. Kävin hoitamassa pari tärkeää asiaa ja palasin kotiin päivätorkuille jo klo 11, jolloin normaalisti vasta heräisin. Onneksi päiväunet sujuivat ongelmitta ja pääsin edes suht pirteänä lähtemään kaupungille.

Kamalan yön jälkeen halusin päästä lukemaan jotain kevyttä hömppää. Tiesin itse asiassa tarkalleen, että haluan lukea näyttelijänä tunnetuksi tulleen Steve Martinin kirjoittaman Tavaratalon tyttö -kirjan.


Olin viikonloppuna pyöritellyt käsissäni videovuokraamossa kirjasta tehtyä Shopgirl-elokuvaa, mutta tiukan rahatilanteen takia en uskaltanut sitä vuokrata, koska minulla ei ollut mitään ennakkotietoa leffasta. Onneksi kirjastosta voi lainata aivan ilmaiseksi kirjoja, joten päätin mennä sinne tutustumaan leffan tarinaan.

Koska naapurini tekee jälleen kerran jotain remonttia, halusin lukea kirjan nimenomaan kirjastossa. Pääkirjaston uudet sohvat ovat ikävän muovisen näköiset, mutta onneksi niillä on kuitenkin hyvä löhöillä lukemassa. Tavaratalon tyttö oli juuri sopivan kevyttä luettavaa huonosti nukutun yön jälkeen. 190-sivuisen kirjan sai luettua yhdeltä istumalta, eikä tarina ollut muutenkaan liian raskasta luettavaa. Toisaalta Tavaratalon tyttö oli kuitenkin sata kertaa mielekkäämpää luettavaa kuin romanttinen kioskikirjallisuus, joka tekee minut lähinnä kiukkuiseksi.

Jos tykkäät lukea kesäisin kevyttä hömppää, suosittelen sinulle lämpimästi Tavaratalon tyttöä. Nyt vaan harmittaa, että Shopgirl-dvd sattui olemaan lainassa kirjastosta. Olisi nimittäin hirveä hinku nähdä elokuva HETI, mutta valitettavasti en ole viikonlopun jälkeen kokenut äkkirikastumista, joten minulla ei taida olla varaa käydä vuokraamassa elokuvaa juuri tällä hetkellä. Toisaalta juuri nyt olo on niin väsynyt, että taidan mennä hetkeksi katsomaan unia. Taitaa olla päivän toisten päikkäreiden aika.

Top5: Michael Jackson -muistot

Tätä listaa olen jo pariin kertaan lupaillut ja nyt virallisten muistotilaisuuksien jälkeen onkin sopiva aika julkaista nämä omat muistot Jacksonista.

1. Dangerous-levyn kuunteleminen pikkusiskon kanssa kirjastossa

Tämä on ehdottomasti lempimuistoni. Pikkusiskoni ei oikeastaan koskaan ole ollut erityisen suuri popmusiikin kuuntelija, mutta Jackson teki häneenkin vaikutuksen. Eräänä iltapävänä, joskus vuonna 1991 pyöräilimme kirjastoon kuuntelemaan Jacksonin tuoreinta levyä yhdessä. Eihän tuo nyt niin ihmeelliseltä asialta kuullosta, mutta minulle oli iso asia, että kerrankin kuunnellaan siskon kanssa samaa levyä tyytyväisinä.

2. Thriller-videon ensinäkeminen

Näin tämän videon vasta useampi vuosi sen ilmestymisen jälkeen. Eihän sitä nyt ihan pikkulasten silmille ole tehty. Toisaalta aika pieni olin tuolla ensimmäisellä katselukerrallakin vielä olin. Taisin olla 8-vuotias, kun sain katsoa videon vanhempien seurassa. Video katsottiin nauhalta yhdessä, mikä nyt jälkikäteen tuntuu oudolta. Luultavasti tämä katselutuokio oli siis etukäteen suunniteltu. Kun ottaa huomioon, miten paljon tuijotin tuohon aikaan yksin MTV:ltä musiikkivideoita, tuntuu vanhempien toiminta jälkikäteen ihan järkevältä. Jos olisin sattumalta nähnyt videon yksin, olisin varmaan nähnyt loppuelämäni painajaisia noista tanssivista zombiesta. Nyt vieressä oli vanhemmat turvallisesti selittämässä, miten tanssijat oli maskeerattu ja mitä se suusta tuleva lima oikein oli. Sen keskustelun jälkeen video ei enää tuntunut lainkaan pelottavalta.

3. Black or White-videon tutkiminen nauhalta

Kuulostaa varmaan oudolta, mutta aikoinaan tämän videon efektit ja leikkaus olivat jotain aivan uskomatoman hienoa. Siis se kohta videossa, jossa ihmisten kasvot muuttuvat toisiksi oli ihmeellistä ja aivan ennennäkemätöntä. Meilläkin kotona musiikkivideo ensin äänitettiin talteen ja katsottiin sitten hidastettuna, jotta nähtiin, miten tuon kohta oli leikattu. Tällaisten koko perheen voimin suoritettujen analysointien jälkeen ei kai ole ihme, että olen kiinnostunut elokuvaleikkaamisesta ja musiikkivideoista.

4. Bad-musiikkivideo

Aikoinaan odotin tämän videon näkemistä MTV:n MJ-viikonlopuissa levottomasti pyöriskellen. Olin ihastunut juuri siihen Jacksoniin, joka tässä videossa esiintyy. Se nahkapuku. Ne tanssiliikeet. Se lauluääni. Ja kuitenkaan Bad ei loppujen lopuksi ole edes oma suosikkibiisini Jacksonilta. Bad kyllä pääsisi parhaat MJ-kappaleet -listalle, mutta ei ole mitenkään varmaa, että se olisi kärkikolmikossa. Ja muuten, mitään listaa MJ:n suosikkibiiseistäni en ole tekemässä. Miehen upealta uralta löytyy niin hienoja kappaleita, ettei niitä voi laittaa paremmuusjärjestykseen.

5. Michael Jacksonin tanssiliikkeet

Ainahan jaksetaan muistella Jacksonin Moonwalkia, mutta samalla unohdetaan miehen muut tanssiliikkeet. Jokainen voi yrittää tehdä piruetin yhtä sulavasti ja paikallaan kuin Jackson ja huomata, että yhtä nopean pyörähdyksen aikaan saaminen ei ole todellakaan helppoa. Jackson tullaan muistamaan loistavana artistina, mutta tärkeää olisi muistaa hänet myös erinomaisena tanssijana ja tanssin kehittäjänä. Kiinnostuneena odotan, miten tämän vuoden Tanssi, jos osaat -kisassa muistellaan Jacksonia tanssin kautta. Olen varma, että jotenkin miehen kuolema ohjelmassa huomioidaan, ja olen varma myös siitä, että ohjelman huipputanssijatkaan eivät onnistu Jacksonin liikkeissä lähellekään esikuvan veroisesti.

Top5: Ruisrock 2009

Koska olin jakanut Ruisrock-kokemukset kahdeksi eri jutuksi, ajattelin vielä tehdä yhteenvedon parhaista keikoista koko viikonlopulta. Tässä top5-lista viikonlopun kohokohdista:

1. The Crashin jäähyväiset

Olihan se hekisesti hyvinkin raskasta jättää jäähyväiset bändille, jonka tahdissa on kasvanut viimeiset 10 vuotta. Olin n. 17-vuotias lapsi, kun ensimmäistä kertaa kuulin Sugared-biisin. Nyt lähes 27-vuotiaana tuo biisi merkitsee niin paljon enemmän kuin tuolloin 10 vuotta sitten. Ei siis ollut ihme, että parku pääsi, kun bändi viimeistä kertaa aloitti kappaleen livenä. Kyyneleistä huolimatta festareiden hienoin ja tunteikkain hetki oli juuri Crashin hautajaiset.

2. Faith No More

Enpä olisi vielä vuosi sitten uskonut, että pääsen kuin pääsenkin näkemään tämän bändin livenä. Ja Mike Patton on toki superihana *huokaus*. Mikä ilo ja onni, että pääsin näkemään tämän keikan!

3. Mew

Miten paljon olenkaan odottanut näkeväni tämän bändin jälleen livenä! Niin suloista, niin kaunista! No ok, eihän tämä ollut bändin paras keikka, mutta ilmassa ollut jälleennäkemisen riemu ja uusien biisien kuuleminen nostivat tämän kuitenkin listan kolmostilalle.

4. Disco Ensemble

Kiitos PMMP:n peruuntumisen Disco Ensemble pääsi esiintymään Ruissiin. Voi pojat, miten hienon keikan bändi vetikään! Kun keikka alkaa lempibiisillä ja perässä seuraa todellinen hittiputki, joka vedetään läpi loistavalla energialla, eihän sitä voi tehdä muuta kuin hyppiä ja laulaa raivokkaasti mukana :)

5. Asa ja Jätkäjätkät

Kiitos Asan piristävän esityksen oma festariviikonloppu lähti käyntiin erinomaisesti. Vielä portista alueelle sisään kävellessä olo oli heikko, eikä mielialakaan ollut paras mahdollinen, mutta Asan ja bändin show paransi olon heti ensi tahtien jälkeen.

Lyhyesti voisi todeta, että viikonlopun top5 äsyttävät asiat olivat huono sää, väsynyt ja ponneton CMX, kipeät jalat, pöly ja kalliit festariruuat. Onneksi hyvä musiikki ja seura sai unohtamaan nämä kiukkua aiheuttavat asiat :)

Ruisrock: Sunnuntai

Jos lauantai oli Ruisrockissa fyysisesti rankka päivä, sunnuntai oli sitä henkisesti. Kyllähän minä tiesin, että The Crashin jäähyväiset tulisivat olemaan kova paikka, mutta en tajunnut, miten raskaasti lopulta ottaisin yhden lempibändini lopettamisen.

Koska lauantain jälkeen kaipasimme kavereiden kanssa pitkiä yöunia, lähdimme Ruissaloon sunnuntaina vasta myöhään iltapäivällä. Olisin mieluusti mennyt katsomaan The Gaslight Anthemia vähän lähemmäs lavaa, mutta nyt halusin päästä hyvissä ajoin Rantalavan eteen varaamaan hyviä paikkoja Crashin keikalle. Onneksi Gaslight Anthem soitti viereisellä Pavilijonkilavalla, joten sentään kuulin bändin. En tiedä, miten hyviltä soundit kuulostivat lähempänä lavaa, mutta Rantalavan kohdalla new jerseyläisbändi kuulosti todella hyvältä, vaikkakin lavaenergia ei sinne kyllä enää kantautunut.

Päästessäni Rantalavalle asti sain todeta, etten todellakaan ollut ainoa The Crash -fani, joka oli päättänyt tulla ajoissa varaamaan itselleen hyvän paikan. Väkeä oli sen verran paljon seuraamassa jo bändin soundcheckiä, että porukka intoutui antamaan aplodeja ja yhtymään lauluihin mukaan ennen varsinaisen keikan alkua.

Keikan alkuun mennessä Rantalavan edusta oli täynnä väkeä. Suurimman osan keikasta saatoin nauttia aivan kuin olisin olllut millä tahansa Crashin keikalla. Star-biisin lähtiessä soimaan yleisöön heitettiin valtavia ilmapalloja, mikä nostatti juhlatunnelmaa entisestään. Vasta keikan loppupuolella soitetun Flashin kitarasoolon aikana nousi isompi pala kurkkuun. Encoressa bändi soitti The Smithsin There Is a Light That Never Goes Out -biisin, joka jo sellaisenaan herkistää aina, mutta bändin kaunis tulkinta kappaleesta ja videotaululla näytetyt valokuvat bändin uran varrella saivat veden nousemaan silmiin. Silti olo oli vielä varsin rauhallinen ja lähinnä haikea.

Jos joskus mainitsen, että jokin kirja, laulu, elokuva tai tv-ohjelma on itkettänyt minua, tarkoitan, että silmiini on kohonnut pari kyyneltä. Tuollainen pikkuitku minulta pääsi myös The Crashin Klubin keikalla pari kuukautta sitten ja jotain vastaavaa odotin kokevani sunnuntainakin. Kun bändi ilmoitti soittavansa viimeisen biisin, ”sen mistä kaikki alkoi”, pääsi minulta omaksi yllätyksekseni valtaisa parku, ei mikään pikkuitku. Vavahtelin nyyhkytysteni voimasta niin kovin, että oikeassa kyljessä jokin lihaskin muljahti ikävästi. Onneksi vieressä oli rakkaita kavereita lohduttamassa, sillä yksin olisin varmasti lysähtänyt maahan itkemään. Onneksi sentään ehdin jo Sugaredin ekan säkeistön aikana koota itseni ja ehdin vielä nauttia The Crashin keikan viimeisistäkin minuuteista.

The Crashin keikan jälkeen olo oli tyhjä ja sekava, totta puhuen se on sitä hivenen edelleen. Mikä onni, että Niittylavalla oli juuri alkanut Gogol Bordellon keikka. Bändi oli saanut aikaiseksi perinteiseen tapaan loistavat bileet, joihin mukaan heittäytyessä unohtui kaikki surut ja tyhjä olo. Gogol Bordello näytti saavan ihmiset tanssimaan todella villisti. Eipä ollut väliä miten sitä heilui, pomppi tai viuhtoi käsiään, kun ympärillä näkyi mitä ihmeellisempiä tanssityylejä. Kuten vanha viisaus sanoo, tanssiessa ihmiset näyttävät aina kauniilta. Oli ihanaa nähdä ihmisten kasvoilla tanssin ja musiikin aiheuttama riemu. Gogol Bordello todella toimi loistavana terapiana Crash-itkujen jälkeen :)

Kavereiden suosituksesta menin jatkamaan bileitä !!!-bändin keikalle. Teltassa jatkuikin melko pirteät bileet. Bändin solisti Nic Offer riemastutti katsojia lähtemällä tanssimaan keskelle yleisöä, mutta järjestysmiehet näyttivät kyllä saavan moisista tempauksista harmaita hiuksia. Harmi vain, että itse jouduin hieman hillitsemään tanssahtelua keikalla jalkakipujen takia. Lisäksi voimia täytyi vielä säästää illan pääesiintyjää varten.

Olin pitkään harmissani, että voinut lähteä katsomaan Faith No Moren keikkaa Helsinkiin. Miten paljon riemastuinkaan, kun kuulin, että bändi tulee myös Ruisrockiin. Olsihan se nyt mahtavaa päästä kuulemaan bändiä, josta on tykännyt mistä lie vuodesta 1991 tai jotain, ja jonka laulaja on lähes yhtä komea kuin Johnny Depp!

FNM:n soittajat saapuivat lavalle pastellin värisissä puvuissa ja varsin keski-ikäisen näköisenä. Jos soittajien ulkonäöstä ei olisi tunnistanut bändiä Faith No Moreksi, olisi ensimmäisen biisin aikana saattanut luulla, että lavalla on jokin tavallista parempi laivaorkesteri soittamassa Peaches & Herbin Reunited-biisiä. Easy-kappale taisi olla suurelle yleisölle ensimmäinen tuttu hitti bändiltä. Kavereiden kanssa seisoimme toisessa reunassa, suunnilleen miksauslavan kohdilla, missä ympärillä vaikutti seisovan hieman vanhempaa, n. 30-45-vuotiasta väkeä, joka oli selvästi tullut kuuntelemaan omien teinivuosien suosikkibändiä. Kun Ashes to Ashes lähti soimaan, yllättäen näistä varsin hillityn oloisista ihmisistä kuoriutui esiin taas se raivokkaasti pomppiva fani. Ja no, itsekin tuli kyllä otettua mekoisia pomppuja tuossa vaiheessa keikkaa. Sama juttu sitten mm. Midlife Crisis- ja Epic-biisin kohdalla.

Mike Pattonin laulua oli ilo kuunnella. Vaatii melkoista pokkaa ja asennetta laulaa kesken rock-keikan Bee Geesin I Started a Joke tai Burt Bacharachin This Guy's in Love with You. Kaiken huipuksi biisit eivät vaikuttaneet pätkääkään päälleliimatuilta tai typeriltä vitseiltä, vaan Patton lauloi ne hyvin, säilyttäen jollain kumman tavalla koko ajan rockasenteen, vaikka päällä oli rikkinäisten farkkujen ja t-paidan sijaan lohenpunainen puku! Puolentoista tunnin keikan aikana en kertaakaan kyllästynyn ja viimeisen biisin jälkeen lähinnä ihmettelin, joko keikka loppui ja miten nopeasti aika olikaan kulunut.

Kaikin puolin Ruisrock oli tänä vuonna erinomainen kokemus. Pitkät kävelymatkat busseille on toki ärsyttäviä, varsinkin yön pimeydessä, mutta oikealla asenteella ja kuunnon kengillä sekään ei onnistu pilaamaan hyvää festarifiilistä. Sen sijaan 8 euron ruoka-annokset kyllä raivostuttavat. Ei ole kenenkään, ei myyjän eikä asiakkaan etu, että hinta suututtaa asiakkaan. Ainakin itse tuli vietyä sunnuntaina omat eväät festareille, kun yksinkertaisesti ei ollut enää varaa ostaa ylihintaisia makkaraperunoita tai juomia. Mitä tapahtui 5 euron makkaraperunoille? Entä miten on mahdollista, että KAIKISSA kojuissa ruoka-annos maksaa 8 euroa? Ja turha väittää, että raaka-aineiden hinnat ovat nousseet. 8 eurolla tekee makkaraperunoita lähemmäs 10 hengelle, jos annokset ovat yhtä pieniä ja vähämakkaraisia kuin festareilla. Ensi vuonna en suostu enää näitä kiskurihintoja maksamaan makkaraperunoista, vaan saavun paikalle ison eväslaukun kanssa >:(

Ruisrocktunnelmia: Lauantai

Vihdoin ja viimein olen sen verran toipunut Ruisrockista, että pystyn kertomaan, millaista festareilla oli. Koska jo lauantain kekoista tulee kirjoitettua pitkästi, jätän suosiolla sunnuntaista kertomisen toiseen kirjoitukseen.

Kylmä ja kostea lauantai oli rankka päivä. En aivan joutunut juoksemaan keikalta toiselle, mutta kiirettä kuitenkin piti. Pitkäksi venähtäneestä perjantai-illasta johtuen en ollut ihan täydessä terässä lauantaina. Kaikesta huolimatta pääsin Ruissaloon aivan laatimani suunnitelman mukaisesti. Ensimmäisenä pääsin nauttimaan Asan keikasta.

Asan energistä esitystä seuratessa väsy ja heikko olo katosivat tanssiessa. Hassua, miten musiikki todella voi parantaa sekunnissa olon kamalasta loistavaksi. Toisaalta homma toimii valitettavasti myös toisin päin, mikä tuli todettua seuraavaksi nähdyllä CMX:n keikalla.

CMX:n tyypit näyttivät siltä, ettei heitä kiinnostaisi pätkääkään olla soittamassa lavalla. Kun seurasi yleisön reaktioita, oli helppo nähdä useilla naamoilla pettynyt ja surullinen ilme. Aivan kuin kaikki olisivat miettineet, miksi ihmeessä bändi on lavalla, jos soittohommat eivät tuota enää iloa. Asan tuottama hyvä olo katosi minulla täysin. Onneksi lääkettä oli taas tulossa, kun pääsin kaverin kanssa pomppimaan Don Johnson Big Bandin keikalle.

DJBB:n keikat eivät ole koskaan pettymyksiä. Niiden aikana tulee aina unohdettua hetkeksi kaikki murheet, tanssittua villisti ja pidettyä hauskaa. Voin rehellisesti sanoa, että näin nyt heikoimman DJBB-keikkani, mutta siltikään esitystä ei voi haukkua. Minulla vaan oli ikävä vierailevia soittajia ja Emma Salokoskea. Pienistä puutteista huolimatta yleisöllä ainakin tuntui olevan keikalla hauskaa.

Jotta päivän pomppimiset eivät olisi päättyneet heti DJBB:n jälkeen, suuntasin päälavalla esiintyneen Disco Ensemblen keikalle. Lyhyellä varoitusajalla PMMP:n korvaajaksi tullut bändi oli aivan mahtavassa vedossa. Heti keikan alkuun bändi soitti lempikappaleeni So Long, Sistersin, jota vuosi sitten bändin keikalla turhaan odottelin. Nyt kun sitten pääsin suosikkibiisini kuulemaan pitkästä aikaa livenä, pääni oli räjähtää onnesta. Muutenkin bändi veti melkoisen hittikimaran keikalla ja ainakin eturiveissä porukka pomppi täysillä mukana.

Disco Ensemblen keikan loppupuolella alkoi tihuttaa taivaalta vettä. Pakenin kuivattelemaan kastunutta sadeviittaa Telttaan, jossa oli alkamassa Ladytronin esitys. Olin jo etukäteen suunnitellut katsovani brittibändin esityksen, vaikka samaan aikaan Rantalavalla olisi soittanut Tehosekoitin. Teltan pimeydessä ja tanssiessa en heti tiennytkään, että olin välttynyt vähän kovemmaltakin sateelta. Ladytronin keikka oli hyvä, mutta omiin korviini kuulosti siltä, että miksauksen kanssa oli jotain ongelmia läpi keikan. Tosin erityisemmin en soundeja kuunnellut, kun tanssin itseäni lämpimäksi.

Myös Glasvegasin keikalla oli pakko pomppia ja tanssahdella, jotten olisi selvästi liian vähissä vaatteissani palellut jatkuvasti. Ihmettelen, miten ihmeessä helletoppeihin ja minihameisiin pukeutuneet tytöt pysyivät lämpimänä, kun itse palelin paksuissa sukkiksissani, housuissani ja collegetakissani, vaikka kuinka yritin vielä pitää itseni liikkeessä. Glasvegasin keikalla satuin näkemään myös Helsingin Sanomien Otto Talvion, joka on musiikkitoimittajista suurin suosikkini. Oli helppo nähdä, että Talvio piti keikasta, ja sunnuntain lehdestä lukemani arvio vahvisti, että aivan oikein olin Talvion ilmeitä lukenut.


Halusin niin kovasti nähdä Mewn keikan eturiveistä, että Glasvegasin keikan jälkeen ehdin vain muutaman biisin ajan kuunnella australialaista The Living Endiä. Minulla ei ollut suoraan sanoen hajuakaan, mikä tämä ”Australian Eppu Normaali” oikeastaan on. Australialainen kaveri kuitenkin oli selvästi innoissaan keikasta, joten hänelle varmasti oli hieno kokemus päästä näkemään bändi eturivistä. Itse kuitenkin livahdin keikalta ajoissa pois ja suuntasin Niittylavan eteen odottamaan illan pääesiintyjää.

En muista, olenko aiemmin kirjoittanut rakastavani Mewta. Näin bändin ensimmäistä kertaa livenä juuri Ruisrockissa vuonna 2003 ja se oli rakkautta ensi kuulemalta. Viime lauantain keikkaa odotin hieman jännittyneenä. Erityisesti odotin kuulevani tulevan levyn kappaleita, mitkä kuulostivat yllättävänkin hyvältä, kun ottaa huomioon, ettei niitä juurikaan ole vielä livenä soitettu. Selvästi keikkarutiini oli vielä bändillä hakusessa tauon jäljiltä, mutta hyvältä Mew kuulosti edelleen ja bändi oli juuri niin ihana kuin ennenkin. Toivottavasti bändi tulee syksyllä uudelleen Suomeen, sillä odotan kovasti näkeväni bändin esiitymässä pienemmällä lavalla. Lisäksi toivon, että syksymmällä minulla olisi jo varaa ostaa itselleni uusi Mew-paita. Vanhat vuonna 2003 ja 2006 ostetut paidat kun voivat koska tahansa kulua puhki, enkä osaa elää ilman lempibändin t-paitoja.

Ruisrockin lauantai oli kurjasta säästä huolimatta keikkojen puolesta mahtava. Jalat tuli kipeäksi pomppimisesta ja tanssahtelusta, mutta tulipahan ainakin suoritettua päivän jumppa-annos :)

Sunnuntain kokemuksistani kirjoitan lisää myöhemmin. Luvassa mm. tunnelmia The Crashin jäähyväiskeikalta.

Vauhdikas Ruisrock edessä!

Millainen ihminen tarvitsee rockfestareille 15 minuutin tarkkuudella laaditun aikataulun, johon on merkitty mukaan myös ruokatauot? Askartelin tänään itselleni tarkan lukujärjestyksen viikonlopuksi, jotta varmasti ehdin nähdä kaikki haluamani bändit Ruisrockissa.

Lauantaina on ehdottomasti nähtävä ainakin Asa, Don Johnson Big Band, Disco Ensemble ja Mew. Ladytron ja Tehosekoitin esiintyvät ikävästi yhtä aikaa, joten en ole täysin varma, kumpaa lopulta päädyn kuuntelemaan. Ladytronia olisi tarkoitus katsoa ainakin aluksi, mutta jos keikka ei sytytä, siirryn Tehiksen lavalle. Ainoat sopivat ruokahetket lauantaina on Reginan ja Glasvegasin keikkojen aikoihin. Molemmat bändit haluan nähdä, mutta jossain välissä on pakko myös syödä. Lisäksi tarkoitus olisi ehtiä vähän hengailla kavereidenkin kanssa, mutta vielä en ole saanut ratkaistua, milloin ehdin ystäviäni nähdä. Aikatauluun on kuitenkin varattu aivan oma sarake kaveritapaamisten merkitsemistä varten :D

Sunnuntaina onkin sitten paremmin aikaa nähdä kavereita. Silloin en joudu juoksemaan lavojen välillä, vaan ehdin rauhallisesti siirtyä mielenkiintoisilta keikoilta toiselle. Oikeastaan vain Faith No Moren ja The Crashin keikat on pakko nähdä, mutta toki montaa muutakin kiinnostavaa esiintyjää olisi tarkoitus ehtiä kuuntelemaan.

Kunpa lauatai tulisi nopeasti, jotta pääsisin viimein nauttimaan hyvästä musiikista ja festaritunnelmasta! Ja onneksi tiedän, että sunnuntai-iltana on ainakin joku ystävä pitämässä huolen siitä, että pääsen ehjänä kotiin, sillä joku saattaa olla Mike Pattonin näkemisestä sen verran sekaisin, ettei osaa suunnistaa paluubussille ;)

Kesähengailua

Pikkusiskoni sai puhuttua minut viikonloppuna mukaansa vanhempien kesämökille. Oli mukavaa viettää vaihteeksi aikaa perheen kanssa. Kroketin peluu ja frisbeen heittely tuli todettu edelleen mukavaksi tavaksi kuluttaa lomapäiviä. Lisäksi liitokiekon ja mm. pallon heittely tekivät kaltaiselleni tumpelolle todella hyvää, koska molemmat kehittivät selvästi motoriikkaani.

Kroketin peluun ja mökkeilyn lisäksi pääsin eilen perheen kanssa pienelle lomareissulle. Kaunis sää sai meidät lähtemään Raaseporiin. Ensin huristelimme autoilla Fiskariin, jossa nautitun pikniklounaan jälkeen ajoimme katsomaan Raaseporin linnaa. Päiväretkemme viimeinen kohde oli Tammisaaren keskusta. Vanhan kaupungin pikkukaduilla kameroiden muistikortit täyttyivät nopeasti. Pienessä puutarhakahvilassa nautitu mansikkaleivokset kruunasivat koko mahtavan reissun. Pakko todeta, että oma matkakuume Ruotsiin katosi lähes kokonaan Raaseporin piipahduksen jälkeen, mutta samalla iski hirveä hinku päästä uudelleen Tammisaareen :) Kannattaa ehdottomasti lähteä piipahtamaan Raaseporissa kauniina kesäpäivänä, jos siihen vain on mahdollisuus!

Nyt sitten parantelen punaista ihoani Turussa ja valmistaudun Ruisrockiin, josta lisää aivan tuota pikaa. Joskus ensi viikolla lupaan myös kirjoittaa listan Michael Jackson -muistoistani. Mutta ensin siis Ruisrock-asiaa...