Keskikesän soitetuimmat

Hyvänen aika, miten kesäpäivät ovat vierähtäneet nopeasti ohi! Blogista on tullut pidettyä tehokkaasti taukoa, mutta nyt aion tehdä paluun! Ja paluun tekevät myös soitetuimpien biisien listat. Tässä siis keskikesän 15 soitetuinta kappaletta.

Powderfinger: Waiting for the Sun

Phoenix: Fences

PMMP: Kesäkaverit

Miriam Makeba: Pata Pata

The Clash: Should I Stay Or Should I Go

Muse: Starlight

Tori Amos: Bouncing off Clouds

Metric: Satellite Mind

Light Pollution: Good Feelings

The XX: Islands

Damien Rice: 9 Crimes (demo)

Starsailor: Four to the Floor (Thin White Duke Mix)

Green Day: Longview

Jimmy Eat World: Firestarter

Rancid: Fall Back Down

(Spotifyn käyttäjät voivat kuunnella listan täältä)

Listan kaikkia biisejä on tullut kesän aikana laulettua, tanssittua tai muuten vain fiilisteltyä oikein kunnolla. Oikein tehosoitossa viimepäivinä on ollut tuo Jimmy Eat Worldin Prodigy-coveri. En tiedä, mikä tuossa JEW:n versiossa minua niin kovasti kiehtoo, mutta viime viikolla vietin useita tunteja soittaen biisiä toistolla, makaamalla lattialla ja suunnittelemalla syksyn juttuja.

Tällä viikolla olen kuunnellut melko syksyistä musiikki. Mutta palataan niihin tämän viikon soitetuimpiin biiseihin tarkemmin vasta ensi viikolla.

Synttärisankari

Tasan 28 vuotta sitten, helteisenä sunnuntai-iltana klo 21.03 tähän maailmaan tupsahti ruttunaamainen tyttövauva. Tuo vauva satuin olemaan minä, joten täällä on siis juhlittu synttäreitä!

Eiliset synttärijuhlat olivat mitä parhaimmat. Nyt vaan väsy painaa, enkä jaksa enempää kirjoitella, mutta tässä yksi illan aikana kuulluista biiseistä. Take Thatin Relight My Fire kuuluu ehdottomasti elämäni bilesoundtrackille.



Kiitos kaikille synttäreilläni olleille kavereille vielä kerran! Minulla oli mahtavaa!

Hikinen tanssija

Jokainen kirjoituksiani seurannut tietää, miten vihaan helteitä. Viime päivän megajymymiksikälehdistötätänytkutsuukaan-helteet ovat näännyttäneet niin allekirjoittaneen kuin bloginkin. Vaikka keksisin kirjoitettavaa, en jaksa jäsennellä ajatuksiani tänne. Minun energiani menee suihkussa juoksemiseen ja vesipullon täyttämiseen. Tai siis oikeastaan meni, mutta sitten tajusin, ettei tämän hikoilun tarvitse tuntua ällöttävältä ja turhalta.

Satuin pari iltaa sitten muistamaan äkkiä, miten 10 vuotta sitten Bournemouthin helteisillä tanssilattioilla hikoileminen tuntui suorastaan ihanalta. Kun useampi sata bailaaja oli hiestä märkinä kiinni toisissaan jättimäisellä tanssilattialla ja villiintyi ulvovaan hurmokseen Daruden Sandstormin kajahtaessa ilmoille, hiki ei todellakaan tuntunut ällöttävältä. Vaikka kaikki tanssijat olivat hiestä läpimärkiä, kenestäkään se ei tuntunut iljettävältä, korkeintaan ehkä eroottiselta.

Mieleeni juolahti, että ehkä tämä vallitseva hellekin tuntuisi tanssiessa suorastaan hyvältä. Ja toden totta, kun laitoin hyvää musiikkia soimaan ja aloin ensin liikuttaa kokeeksi pelkkää lantiota, olo parani heti! Mitä enemmän kroppaa liikutti, sitä siedettävämmältä kuumuus ja hikoilukin alkoivat tuntua.

Jostain syystä (ok, True Bloodin Amerikassa maanantaina esitetyn jakson takia) tanssibiisikseni valikoitui hieman outo, epätanssittavan oloinen kappale. Damien Ricen 9 Crimes -kappaleen demoversiossa on kuitenkin niin kiehtova pohjavääntö, että kun keskittyy kuuntelemaan rytmiä, säröä ja bassoa, pyrkii kehoni väkisin liikkeelle.

Soitettuani biisiä melkein vuorokauden putkeen oli pakko vaihtaa kappaletta. Tarkoitus oli kirjoittaa Spotifyn hakukenttään Stardust, jotta löytäisin tämän kappaleen, mutta kirjoitinkin vahingossa Starsailor.

En ole pieneen aikaan Starsailoria kuunnellut, joten ajattelin nopeasti soittaa läpi heidän Top5-biisinsä. Ekat kaksi kappaletta menivät vähän ohi korvien, tosin kakkosbiisin kohdalla totesin, että tästä kai on jokin menevämpi remix olemassa. Ja niinhän siitä oli, sillä kolmas biisi oli juurikin tuo Thin White Duke mix Four to the Floor -biisistä.

Hitsi, miten hyvältä tuo kappale kuulostaa näin muutaman vuoden tauon jälkeen. Kun silmät pistää kiinni ja alkaa tanssia, melkein saan itseni palautettua Bournemouthin vanhan Opera House -klubin tanssilattialle. Eikä muuten helle vaivaa ollenkaan! Ja jos silmiä ei jaksa sulkea voi tanssahdella pitkin asuntoa ja järjestellä tavaroita. Kuin itsestään on asuntoni siistiytynyt ja havaitsin pesseeni jopa keittiön lattian, vaikka mielestäni olen vain tanssinut ja laulanut!

Jos siellä ruudun toisella puolella on nyt joku hikinen hellemököttäjä, niin kaivapa levyhyllystäsi lempi tanssilevysi esiin, pistä se soimaan ja ala tanssia! Voisin melkein taata, että olo paranee huomattavasti :)

Ruisrock-ennakko, tai ei sittenkään

Tarkoitus oli kirjoittaa pientä Ruisrock-ennakkoa, mutta enpä nyt sitten kirjoita. Päätin nimittäin viettää viikonloppuni kotona futiksen parissa ja skipata nämä rockfestarit, ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Kävi nimittäin niin, että kaverini joutui peruuttamaan tulonsa Turkuun työkiireiden takia, ja vaikka tykkään juoksennella festareilla mielelläni yksin, nyt pelkkä musiikkitarjonta ei olisi riittänyt syyksi lauantailipun ostamiseen. En ole valmis maksamaan 70 euroa lauantain lipusta, kun Ruisrock ei pysty tarjoamaan rahalle oikeastaan ollenkaan vastinetta. Don Huonojen paluukeikasta maksaisin ehkä juuri ja juuri 40 euroa, mutta en senttiäkään enempää. Olisihan tuossa toki päälle tulleet vielä esim. Disco Ensemble, Prince of Assyria ja pari muuta "ihan kivaa" bändiä, mutta silti, 70 euroa on tästä tarjonnasta liikaa, kun alkaa miettiä, että samalla rahalla pääsisi Flowhun päiväksi ja tarjolla olisi melkeinpä liikaa hyviä esiintyjiä.

Jo aiemmin keväällä kirjoitin pitkän valituksen Ruisrockin tarjonnasta. Tuolloin vielä elättelin toivoa, että festareille saataisiin kiinnitettyä kenties muutama isompikin bändi, mutta melkeinpä toisin kävi. Porcupine Tree joutui peruuttamaan tulonsa, eikä tilalle saatu lähellekään yhtä isoa bändiä. Oikeastaan ainoa vähän nimekkäämpi kiinnitys toukokuun jälkeen oli Slash, eikä tätä kitarasankaria varmaankaan aivan valtavat yleisömassat lähden katsomaan. Vaikka itsekin olen aikoinaan huoneeni seinillä Slashin kuvia pitänyt, oli suorastaan pettymys lukea, että tässä nyt olisi se kovasti etukäteen mainostettu ja hehkutettu "suuri nimi" sunnuntain esiintyjälistaan.

Kuten toukokuussa totesin, nyt on Ruisrockin JUHLAVUOSI. Tiedän, että taloustilanne on tiukka ja bändit ovat festarijärjestäjistä melkeinpä turhan kalliitta, mutta JUHLAVUOSI ei voi tulla järjestäjille yllätyksenä ja tätä vuotta varten olisi hyvin voitu kerätä pohjakassaa jo useamman vuoden ajan. JUHLAVUONNA esiintyjien pitäisi olla niin hyviä ja laadukkaita, ettei ketään surettaisi, vaikka festari menisi tämän jälkeen konkurssiin ja lopettaisi. Aina voitaisiin kuitenkin muistella festarin upeita hautajaisia. Nyt tuntuu pahasti siltä, että tällä surkealla The Baseballs-Lauri Tähkä-Vesa-Matti Loiri-humppalistalla Suomen vanhin ROCKfestivaali on tekemässä tappiota.

Toivottavasti tämä vuosi ei jää Ruisrockin viimeiseksi. Mutta minua ei pätkääkään haittaisi, jos tämä vuosi olisi viimeinen vuosi kun Vantaan festivaalit oy järjestää nämä festarit. Niin huonosti ovat Juhani Merimaa ja kumppanit vuosia näitä juhlia järjestänyt, että jopa minä osaisin mielestäni pitää tuotteestani parempaa huolta. Useana vuonna olen lähettänyt pitkän palautteen festareiden jälkeen järjestäjille, antanut parannusehdotuksia (joilla mielestäni jopa säästettäisiin rahaa!) ja yrittänyt osaltani kehittää ihan ilmaiseksi tätä minulle rakasta festivaalia, mutta ilmeisesti palautteeni on ohitettu edes sitä lukematta tai tarkemmin asioita miettimättä. Suoraa sanoen minulle on tullut tunne, ettei tällaiselle festarikävijän mielipiteelle anneta mitään arvoa.

Tänä vuonna en ole todistamassa Ruisrockin järjestelyjä, mutta aion tiedustelutietojeni avulla selvittää, vieläkö samat vanhat virheet on alueella toistettu. Ja kaikesta huolimatta yritän ehkä tänäkin vuonna lähettää palautetta ja antaa kehitysehdotuksia, jos vaikka Turun kulttuuripääkaupunkivuoden kunniaksi jopa Vantaan festivaalit oy olisivat valmiita panostamaan perinteiseen festivaaliin entistä enemmän.

UNELMAFINAALI!

Niinhän siinä sitten kävi, että Espanjakin eteni eilen finaaliin ja nyt loppuottelussa pelaa kaksi pitkäaikaista suosikkijoukkuettani! Voi tätä suurta iloa ja riemua! No hieman ehkä harmittaa, että taas kerran jompi kumpi suosikeistani kuitenkin joutuu pettymään. 15 vuotta olen toivonut Hollannille menestystä ja kun joukkue sitten viimein pelaa MM-finaalissa, vastassa on Espanja, jonka kulttuuriin muodostan aivan ainutlaatuisen tulisen rakkaussuhteen. Oivoi, ehkä sittenkin olisi helpompaa jännittää finaalia, jossa pelaisi Uruguay tai Saksa. Nuo kaksi maatahan kohtaavat toisensa pronssiottelussa, jossa olen kyllä vahvasti Uruguayn puolella. Olisi jalkapallon voitto, ettei Saksa jälleen kerran olisi kärkikolmikossa.

Tämä upea Hollanti-Espanja-finaali muutti viikonlopun aikatauluni täysin. Siinä missä vielä eilen alkuillasta harkitsin vahvasti Ruisrockin la-su-lipun ostamista, nyt en voi ajatellakaan sunnuntailipun hankkimista. Sunnuntaina toki esiintyisi kaikkein mielenkiintoisimmat bändit, mutta taitaisipa nuo keikat jäädä kaiken finaalijännityksen takia kunnolla kokematta ja unohduksiin.

Kun jo nyt pulssi kohoaa aina loppuottelua miettiessä, sunnuntaina taitaa lähteä järki kokonaan. Parempi siis pysytellä kotona, valmistella illaksi tapaksia ja varata jääkaappiin hieman hollantilaista olutta ja jättää suosiosta reissu Ruissaloon väliin. Illalla voin sitten rauhassa nauttia espanjalais-hollantilaisesta menusta ja katsella varmasti hyvää futisottelua. Ja voittipa kumpi maa tahansa, pelin jälkeen korkkaan kyllä pienen kuoharipullon, sillä kun reilusti yli kymmenen vuotta on toivonut, rukoillut ja tanssinut ties mitä poppatansseja, jotta nämä maat MM-finaaliin etenisivät, täytyy minun jotenkin juhlia tätä tilannetta. Niin monet katkerat itkut olen vuosien aikana ehtinyt näiden maiden tappioiden takia itkeä, että nyt tämä tuntuu aivan kuin unelta, kun molemmat maat ovat viimein finaalissa!

Toki ihan pienen pieni harmitus jäytää sisälläni, että Belle & Sebastian, Florence and the Machine, The Ark ja Regina Spector jää nyt näkemättä, mutta minkäs sille voi, että nämä mielenkiintoisimmat bändit soittavat finaalin kanssa päällekäin tai juuri silloin, kun täytyy rynnistää busseille, jotta ehtisi kotiin ennen loppuottelun alkua. Ja kyllä tällä kertaa tämä unelmafinaali menee ehdottomasti hyvän musiikin edelle!

Viime viikon katselukokemuksia

Kuten joku vielä varmasti muistaa, olin tasan viikko sitten katsomassa Twilight-sarjan kolmannen elokuvan, Epäilys. Edellinen Uusikuu-elokuva oli ollut sellaista surkeaa kuraa, että odotukset tätä uutuutta kohtaan eivät olleet korkealla. Vaikka siis olin tietoinen siitä, ettei kyseessä ole elokuvahistorian merkkiteos, pakkohan tuo leffa oli ensi-iltapäivänä nähdä. Olin kuulkaa silloin lippujen ennakkomyynnin alkamispäivänä kärppänä heti aamusta ostamassa minulle ja kaverilleni lippuja, jotta varmasti pääsisimme leffaan. Kyllä, minulla saattaa olla jonkin ruuvi vähän löysällä päästäni.

Kuva

Ehkä alhaisten odotusteni takia leffa vaikutti lopulta oikein kelpo viihteeltä. Tämä leffasarjan kolmas osa oli huomattavasti parempi kuin edellinen osa ja vähäiset odotukseni ylittyivät. Siinä missä Uusikuu-leffa oli jotenkin turhan sidoksissa kirjaan ja venähti vähän turhan pitkäksi, Epäilyksessä kirjaa oli tajuttu tiivistää aika rankastikin. Ja dialogiin oli ymmärretty lisätä ihan hauskoja pikkuheittoja kirjan ulkopuolelta, mikä lisäsi mukavasti huumoria kohtauksiin. Musiikki oli tuttuun tapaan hyvää, mutta parissa kohdassa vain tökerösti leikattua. Kolmesta päänäyttelijästä hyvän arvosanan voi antaa vain Taylor Lautnerille. Se poika sentään ei ole vain pelkkiä esiteltäviä vatsalihaksia, vaan poika ilmentää ihan hyvin hahmonsa tunteitakin. Robert Pattinsonin pökkelömäisyys jotenkin vielä on selitettävissä sillä, että vampyyrit voivat olla ilmeettömiä (tällaisiahan oikeastaan kaikki Twilightin vampyyrit tuntuvat olevan), mutta Kristen Stewartilta toivoisi kyllä irtoavan vähän enemmän ilmeitä, joista selviäisi roolihahmon tunteet. Nyt Stewartilla on kasvoillaan koko ajan oikeastaan yksi ainoa ilme, eikä siitä ota selvää, onko tyttö ahdistunut, onnellinen, rakastunut vai vihainen. No mutta, elokuva nyt kuitenkin oli aivan kelpo viihdettä varsinkin Twilight-faneille.

Twilightin jälkeen oli torstaina luvassa toinen leffailta kaverini kanssa. Tällä kertaa katsoimme Stanley Kubrickin Hohdon. En uskalla katsoa tuota elokuvaa yksin, koska pelkään ahdistuvani liikaa. Onneksi minulla on kaveri, joka nimeää Hohdon yhdeksi lempielokuvistaan, joten häntä oli tietyisti hyvä pyytää katseluseuraksi.

Kuva

Leffa tosiaan oli ahdistava, mutta samalla todella kiehtova. Olen siis nähnyt leffan useita kertoja ennenkin, mutta voi jösses kuinka se nostatti edelleen niskakarvani pystyyn. Onneksi tällä kertaa pahinta jännitystä helpotti se, että keskityin tutkimaan kuvakulmia ja lavasteita tavallista tarkemmin. Viitisen vuotta sitten olin Berliinissä VALTAVASSA Stanley Kubrick -näyttelyssä, jossa pääsin näkemään leffan rekvisiittaa livenä ja perehtymään aika kattavasti Kubrickin elokuviin. Nyt sitten yritin kiinnittää Hohtoa katsellessa huomiota kaikkiin niihin asioihin, joita olin näyttelyssä nähnyt ja oppinut. Mutta kyllä silti leffan tapahtumat ja  hyytävä tunnelma vain saivat varastettua huomioni. Ja onneksi oli kaveri vieressä, jotta oli joku, jolle aina välillä saattoi puhua ja purkaa tuntemuksiaan.

Kahden leffaillan jälkeen olikin sitten loppuviikosta vuorossa musiikkinäytelmän vuoro. Olin katsomassa sunnuntaina Konserttitalolla The Infernal Comedyn näytöstä. 

 Kuva

Pikkusiskoni oli hankkinut koko perheelleni liput esitykseen, koska pääroolia näytteli John Malkovich, jota koko perheeni arvostaa kovasti. Minulle kyllä päivän tähtihetki oli se, kun tajusin Konserttitalon edessä sullovani kylmää roiskeläppäpitsaa suuhuni kauheassa kiireessä suoraa Malkovichin vieressä! Olen ihaillut miehen näyttelijänlahjoja vuosikaudet, joten tuollaisen idolin vieressä haisevan einespitsan syöminen oli sekä hienoa että noloa. Niin noloa, etten sitten kehdannut pyytää mieheltä edes nimmaria tai valokuvaa, mutta onneksi sentään paikalle ehtineet vanhempani ja veljeni ehtivät todistamaan, että kyllä minä siinä Malkovichin vieressä olin päässyt seisomaan melkein kuin Johnny Depp konsanaan! (tietysti sillä erotuksella, ettei Johnny sullonut suuhunsa rullattua roiskeläppäpitsaa).

Näytelmä oli mainio yhdistelmä monologinäytelmää ja musiikkiteatteria. Malkovich oli erinomainen, samoin kuin esityksessä laulaneet sopraanot. Ja kivaa oli kokea vaihteeksi tuollaista kulttuuria, kun aivan turhan harvoin sitä teatteriin menee monologiesityksiä katsomaan tai käy kuuntelemassa ammattilaisorkestereiden klassisia konsertteja. Iso kiitos siskolle vielä lipuista!

Futista helteessä

Pahoittelen viime päivien blogihiljaisuutta. Ajatus ei oikein näillä helteillä toimi ja ainoat asiat, joihin parhaillaan kykenen ovat lattialla makaaminen, sisustusblogien kuvien katselu, jäätelön syöminen ja lyhyiden torkkujen nukkuminen. Kuten jo toukokuussa totesin, vihaan hellettä, eikä tämä sää tee minulle ollenkaan hyvää.Voi miten kaipaan jo kirpeitä syyssäitä! Ihan oikeasti ihmiset, miten ihmeessä te kestätte päivä kaupalla tätä kuumuutta? Minä tunnen läkähtyväni ja kuolevani minä hetkenä hyvänsä!

Toivottavasti kuolema ei iskisi kuitenkaan ennen illan Uruguay-Hollanti-pelin loppua. Olen niin kovasti odottanut tätä matsia! Miten onnellinen olenkaan, että rakkaat oranssipaidat pelaavat välierissä! Kurja vaan, että samalla joudun toivomaan tappiota Uruguaylle, joka lumosi minut kisojen ensimmäisessä ottelussaan niin, että aloin toivoa maalle finaalipaikkaa siinä tapauksessa, ettei Espanja ja Hollanti menestyisi. Nyt sitten olen todellisissa ongelmissa, kun neljästä mukana olevasta maasta toivoisin oikeastaan kolmelle joukkueelle mestaruutta. No mutta pääasia on, ettei finaalissa pelaa Saksa!

Unelmafinaalissa vastakkain olisivat Espanja ja Hollanti. Tuolloin en joutuisi välittämään pätkääkään siitä, kumpi joukkue voittaisi, koska rakastan niitä molempia. Toisaalta pelin loputtua olo olisi varmasti mitä kamalin, sillä itkisin onnesta voittajan puolesta ja parkuisin pettyneiden häviäjien takia. En nyt kuitenkaan ala toivoa finaalista Espanja-Uruguay- tai Saksa-Hollanti-matsia välttääkseni itkeskelykohtauksen. Kyllä paras finaali olisi kuitenkin noiden kahden suosikkini kesken.

Nyt täytyy jo ruveta valmistautumaan illan ottelua varten. Täytyisi ensinnäkin saada digiboksi toimimaan, jotten joudu lähtemään minnekään ihmisten ilmoille katsomaan peliä. Tiedän, että illan peliä jännittäessä tulen tulistumaan, tuskastumaan ja äännähtelemään niin typerästi, ettei kummallinen käytökseni kaipaa ylimääräistä yleisöä. Yritän huomenna helletokkurasta huomimatta päästä kertomaan viime viikon leffa- ja teatterikokemuksistani, mutta nyt alan maanitella tuota reistailevaa digiboksia takaisin yhteistyöhön kanssani.