Aijaijai, se on kuulkaas meikäläisellä joululoma nyt! Vuoden viimeinen tentti ohi, mieltä painaneet rästihommat suoritettu ja joulusiivouskin tiski- ja pyykkivuoren madaltamista vaille valmis! Ikkunatkin olen pessyt! Lattian tarkemman jynssäyksen jätin kuitenkin vielä väliin, se kun kuuluu jotenkin aatonaaton perinteisiini. Kun lapsena oppi, miten entisaikaan jouluksi lattiat kuurattiin ja aatoksi levitettiin puhtaita olkia lattialle, jotenkin sitä pitää itsekin kiinni tuollaisista perinteistä.
Omaan joulunaikaan kuuluu tietysti paljon musiikkia. Kauneimpia joululauluja en ole päässyt monista yrityksistä huolimatta laulamaan viime vuosina kirkkoon, mutta TYYn kuoron ja Kampus Sinfonietan perinteisessä joulukonsertissa olin tänäkin vuonna. Oli ihanaa nähdä, että kosertti oli vetänyt tuomiokirkkoon todella paljon yleisöä. Ja se musiikki, se oli kaunista. Lisäksi pääsi kerrankin laulamaan yhteislauluja orkesterin säestämänä. On se vaan eri asia laulaa En etsi valtaa, loistoa oikeat jouset taustalla soiden kuin pikkujoulujen surkean syntikan säestyksellä.
En etsi valtaa, loistoa on yksi lempijoululauluistani. Itse asiassa rakastan kaikkia Sibeliuksen joululauluja. Joulu saapuu portin luo, Tervehtii jo meitä joulu armahin ja Jo joutuu ilta on vaan harmillisen huonosti tunnettuja. Taisin jo vuosi sitten kirjoitta blogissa, että nämä joululaulut ansaitsisivat tulla laajempaan soittoon radiokanavillakin. Miksi soitetaan kymmeniä eri versioita Oi jouluyöstä, Kulkusista ja Pienestä rumpalipojasta, kun pienellä kaivelulla löytyisi tuoreen tuntuisia, harvemmin kuultuja joululauluja? Eikä Sibeliuksen joululaulutuotannostakaan aina tarvitsisi soittaa vain En etsi valtaa, loistoa- tai On hanget korkeat, nietokset-kappaleita.
Sibelius on muuten osasyyllinen blogihiljaisuuteenikin. Seurasin nimittäin varsin tiiviisti pari viikkoa sitten käytyä Sibelus-viulukilpailua. En mitenkään erityisen tiiviisti seuraa klassisen musiikin maailman tapahtumia, mutta kerran viidessä vuodessa uppoudun täysin viulumusiikin lumoihin. Sibelius-viulukilpailu on minulle vähän samanlaista herkkua kuin taitoluistelun puolella on olympialaisten miesten taitoluistelukisa, jota seuraan sellaisella intohimolla ja tarkkuudella, että kaikki muut hommat jää helposti hoitamatta.
Nyt kun viulukisasta on jo useampi viikko vierähtänyt, ei ole enää syytä kirjoittaa siitä erillistä postausta, mutta sen verran haluan kilpailusta todeta, että mielestäni palkinnot jaettiin tänä vuonna täysin oikein. Nettikeskusteluja seuratessa kyllä havaitsin, miten kaikki kisaa seuranneet eivät pitäneet Nikita Boriso-Glebskyn pehmeästä soitosta ja esiintymistyylistä, mutta itse arvostin kisan voittaneen venäläisen soittotapaa. Kauhistusta taas herätti soittajat, jotka näyttivät siltä kuin olisivat yrittäneet sahata jousellaan vanhan arvoviulun palasiksi. Jousen jouhetkin katkeilivat parilla soittajalla niin, että soiton päätyttyä jousi näytti enemmän ruoskalta kuin viulujouselta. Moneen tuo raju soittotyyli tuntui tekevän vaikutuksen, mutta minusta tuollainen soittotyyli ei aina tehnyt oikeutta soitetuille teoksille. Kärjistetysti voisi sanoa, että muutamien viulistien soittotyyli teki yhtä paljon oikeutta kappaleilla kuin jos Jouni Hynynen raakkuvalla äänellään laulaisi Sibeliuksen joululauluja.
Palailen illemmalla kirjoittelemaan ihan jostain muusta kuin klassisesta musiikista. Nyt lähden postittamaan joulukortteja. Muistakaahan muutkin, että tänään on viimeinen mahdollisuus postittaa kortit halvemmassa postiluokassa.
keskiviikko 15. joulukuuta 2010
tiistai 9. marraskuuta 2010
Talvi tulee...
Seuratessani, miten maahan pudonneet vaahteranlehdet peityvät lumeen, päässä soi Kentin VinterNoll2. Jokainen biisin musiikkivideon nähnyt varmasti ymmärtää, miksi.
VinterNoll2 soi päässäni joka ikinen syksy, aina ensilumen saapuessa. En yksinkertaisesti kykene kuuntelemaan tätä kappaletta kesällä ja kun se sitten lumen saapuessa palaa mieleeni, leveä hymy valtaa kasvoni. On kuin hyvä kaveri tulisi vuoden tauon jälkeen kylään. Ja tietysti tämän kappaleen kanssa täytyy sitten vaihtaa kuulumisia, mikä tapahtuu niin, että aluksi tapailen biisin sanoja, jotka ovat jo vähän päässeet unohtumaan, mutta kun pääsen vauhtiin, hoilaan tätä niin, että aivan varmasti talon puolikuurot mummotkin kuulevat lauluni.
Tosin parhaillaan en pysty laulamaan, sillä olen hermorauniona. Turussa ei tällä hetkellä sada lunta, vaan ikkunaa vasten rapisee jäistä tihkua ja pikkusiskoni on tuolla pimeässä myrskyssä ajelemassa pikkuruisella autollaan töistä kotiin. Jos minulla joku suojelusenkeli on, niin tämä saa kyllä luvan lähteä NYT pitämään siskostani huolta. Minulle ei voi tapahtua mitään pahaa istuskellessani nojatuolissa ja Kentiä kuunnellessa, mutta siskolle voi liikenteessä tapahtua vaikka mitä kaikkea kamalaa ja kauheaa. Toivottavasti sisko olisi kohta kotona, jotta voin lopettaa kynsieni järsimisen!
VinterNoll2 soi päässäni joka ikinen syksy, aina ensilumen saapuessa. En yksinkertaisesti kykene kuuntelemaan tätä kappaletta kesällä ja kun se sitten lumen saapuessa palaa mieleeni, leveä hymy valtaa kasvoni. On kuin hyvä kaveri tulisi vuoden tauon jälkeen kylään. Ja tietysti tämän kappaleen kanssa täytyy sitten vaihtaa kuulumisia, mikä tapahtuu niin, että aluksi tapailen biisin sanoja, jotka ovat jo vähän päässeet unohtumaan, mutta kun pääsen vauhtiin, hoilaan tätä niin, että aivan varmasti talon puolikuurot mummotkin kuulevat lauluni.
Tosin parhaillaan en pysty laulamaan, sillä olen hermorauniona. Turussa ei tällä hetkellä sada lunta, vaan ikkunaa vasten rapisee jäistä tihkua ja pikkusiskoni on tuolla pimeässä myrskyssä ajelemassa pikkuruisella autollaan töistä kotiin. Jos minulla joku suojelusenkeli on, niin tämä saa kyllä luvan lähteä NYT pitämään siskostani huolta. Minulle ei voi tapahtua mitään pahaa istuskellessani nojatuolissa ja Kentiä kuunnellessa, mutta siskolle voi liikenteessä tapahtua vaikka mitä kaikkea kamalaa ja kauheaa. Toivottavasti sisko olisi kohta kotona, jotta voin lopettaa kynsieni järsimisen!
tiistai 2. marraskuuta 2010
Marraskuu
Siitä tietää, että on marraskuu, kun tulee valtava tarve kuunnella Kentin B-sidor 95-00 -levyä. Eilisaamuna heräsin siihen, että päässä soi Chans, ja yllätyin itsekin tajutessani, että eihän sen soiminen voi olla sattumaan, että nythän tosiaan on marraskuu, kuukausi, jolloin B-sidor kuulostaa paremmalta kuin minään muuna aikana vuodesta. Uskomattoman tarkka voi nähtävästi sisäinen kalenterini olla, jos se on ajastettu yhteen sisäisen jukeboksini kanssa.
Aivan ehdoton lempibiisini B-sidor-levyltä on Utan dina andetag. Kappale on yksi kauneimmista lauluista, jonka tiedän. Uskomatonta, ettei tuota biisiä ole koskaan julkaistu omana singlenään, eikä se itse asiassa ollut aikoinaan edes perussinkun b-puoli, vaan Om du var här -maksisinkun kolmosraita. Kentillä onkin aina riittänyt hienoja biisejä sinkkujen lisäraidoiksi, ja muistan olleeni aikoinaan tosi iloinen siitä, että bändi tämän lähinnä b-puolista kasatun levyn julkaisi.
Sain B-sidorin lahjaksi päivänä, jolloin suustani oli vedetty kiireellisenä toimenpiteenä kaksi viisaudenhammasta. Ensimuistot levystä voisivat siis olla hyvinkin kivuliaat, mutta kiitos B-sidorin, muistot tuosta hampaidenpoistopäivästä ovat oikeasti pelkästään hyvät. Ja miten tarkasti muistankaan sen marraskuisen päivän ilman viileyden, kosteuden ja harmauden. Juuri samanlaisia harmaita päiviä nämä kaksi marraskuun ensimmäistä päivää ovat tänä vuonna olleet, ja varmaankin juuri siksi B-sidor on pyörinyt levysoittimessa toistolla.
Aivan ehdoton lempibiisini B-sidor-levyltä on Utan dina andetag. Kappale on yksi kauneimmista lauluista, jonka tiedän. Uskomatonta, ettei tuota biisiä ole koskaan julkaistu omana singlenään, eikä se itse asiassa ollut aikoinaan edes perussinkun b-puoli, vaan Om du var här -maksisinkun kolmosraita. Kentillä onkin aina riittänyt hienoja biisejä sinkkujen lisäraidoiksi, ja muistan olleeni aikoinaan tosi iloinen siitä, että bändi tämän lähinnä b-puolista kasatun levyn julkaisi.
Sain B-sidorin lahjaksi päivänä, jolloin suustani oli vedetty kiireellisenä toimenpiteenä kaksi viisaudenhammasta. Ensimuistot levystä voisivat siis olla hyvinkin kivuliaat, mutta kiitos B-sidorin, muistot tuosta hampaidenpoistopäivästä ovat oikeasti pelkästään hyvät. Ja miten tarkasti muistankaan sen marraskuisen päivän ilman viileyden, kosteuden ja harmauden. Juuri samanlaisia harmaita päiviä nämä kaksi marraskuun ensimmäistä päivää ovat tänä vuonna olleet, ja varmaankin juuri siksi B-sidor on pyörinyt levysoittimessa toistolla.
maanantai 25. lokakuuta 2010
The National, näemme maaliskuussa!
Voi pojat, miten onnellinen olen juuri nyt! Yleensä minulla on kehno mäihä keikkalippujen kohdalla, jos yritän hankkia liput nettikaupasta, mutta kerrankin minulla oli onnea. Sain kuin sainkin äsken ostettua lipun The Nationalin keikalle, vaikka Lippupalvelu myikin heti lipunmyynnin alettua minulle eioota. Painelin sitkeästi 'hae paikkoja'-painiketta ja lopulta kone näytti, että saisin ostettua itselleni lipun. Innosta tärisevin käsin sain jotenkin naputeltua tilaus- ja maksutiedot ja sen jälkeen olikin hyvä mennä Facebookiin hihkumaan riemusta.
Oma riemu laski hieman, kun näin, miten moni kaverini oli jäänyt liputta, vaikka kaikki olivat heränneetkin ajoissa lippujahtiin. Jotenkin niitä kavereita auttaakseni päätin vielä kerran katsella, josko Tikettiin tai Lippupalveluun olisi ilmestynyt edes yksi lippu myyntiin ja kuinka ollakaan Lippupalvelu tarjosi yllättäen vielä yhtä lippua. Kiireen vilkkaa tarkastin, josko joko liputon ystäväni olisi vielä Fb:ssa langoilla ja yksi onnekas kaveri, juuri se ehdottomasti suurin National-fani, sattui olemaan paikalla. Jos tulin onnelliseksi siitä, että sain itselleni keikalle lipun, vielä onnellisemmaksi oikeastaan tulin siitä, että sain ilahdutettua ystävääni lipulla.
Vaikka The Nationalilla melko paljon kuuntelijoita Suomesta löytyykin, en kyllä osannut odottaa, että keikkaliput myytäisiin lähes loppuun neljässä minuutissa. Siinä vaiheessa, kun tajusin omaa lippua ostaessa, mikä ruuhka nettisivuilla oli, olin kyllä tosi tyytyväinen, että olin herännyt aamulla ajoissa lippuostoksille, enkä ollut luottanut siihen, että kyllä niitä lippuja vielä tunnin ja parinkin päästä vielä onnistuisi saamaan. Kaverin lipun kohdalla minulla oli kyllä hemmetin moinen tuuri, sillä mitä tässä olen satunnaisia kokeiluja lippukaupassa vielä tehnyt, eipä tuonne ole tikettejä enää myyntiin vapautunut.
En malttaisi millään odottaa, että pääsen viimein kunnolla näkemään Nationalin, jonka High Violet -levyn uskallan jo nyt julistaa vuoden 2010 parhaaksi levyksi. Olen valmis itkemään onnesta, kunhan pääsen kuulemaan livenä Runawayn ja Englandin.
Voi tulisipa maaliskuu pian!
Oma riemu laski hieman, kun näin, miten moni kaverini oli jäänyt liputta, vaikka kaikki olivat heränneetkin ajoissa lippujahtiin. Jotenkin niitä kavereita auttaakseni päätin vielä kerran katsella, josko Tikettiin tai Lippupalveluun olisi ilmestynyt edes yksi lippu myyntiin ja kuinka ollakaan Lippupalvelu tarjosi yllättäen vielä yhtä lippua. Kiireen vilkkaa tarkastin, josko joko liputon ystäväni olisi vielä Fb:ssa langoilla ja yksi onnekas kaveri, juuri se ehdottomasti suurin National-fani, sattui olemaan paikalla. Jos tulin onnelliseksi siitä, että sain itselleni keikalle lipun, vielä onnellisemmaksi oikeastaan tulin siitä, että sain ilahdutettua ystävääni lipulla.
Vaikka The Nationalilla melko paljon kuuntelijoita Suomesta löytyykin, en kyllä osannut odottaa, että keikkaliput myytäisiin lähes loppuun neljässä minuutissa. Siinä vaiheessa, kun tajusin omaa lippua ostaessa, mikä ruuhka nettisivuilla oli, olin kyllä tosi tyytyväinen, että olin herännyt aamulla ajoissa lippuostoksille, enkä ollut luottanut siihen, että kyllä niitä lippuja vielä tunnin ja parinkin päästä vielä onnistuisi saamaan. Kaverin lipun kohdalla minulla oli kyllä hemmetin moinen tuuri, sillä mitä tässä olen satunnaisia kokeiluja lippukaupassa vielä tehnyt, eipä tuonne ole tikettejä enää myyntiin vapautunut.
En malttaisi millään odottaa, että pääsen viimein kunnolla näkemään Nationalin, jonka High Violet -levyn uskallan jo nyt julistaa vuoden 2010 parhaaksi levyksi. Olen valmis itkemään onnesta, kunhan pääsen kuulemaan livenä Runawayn ja Englandin.
Voi tulisipa maaliskuu pian!
maanantai 11. lokakuuta 2010
Day 11 - A song from your favorite band
Lempibändiä kysyttäessä olen oikeastaan koko ikäni vastannut aina samalla tavalla: The Beatles. Monien mielestä vastaus on tylsä ja jopa epärehellinen. En kuulemma vain jaksa oikeasti miettiä, mikä on suosikkini. Yritä siinä sitten nopeasti selittää, mitä kaikkea Beatles minulle merkitsee ja miten monilla tavoin se vaikuttaa ja näkyy elämässäni. Tiedän, että oikeastaan minkä tahansa muun bändin voisin elämästäni hylätä ja unohtaa, mutta Beatlesia en pystyisi. Se kun linkittyy elämässäni niin moneen rakkaaseen ja tärkeään asiaan.
Voisi kuvitella, että tämä päivämeemin kohta olisi todella helppo. Kyllähän nyt jokainen lempibändinsä tietää. Mutta vaikeuksia tuleekin siitä, minkä biisin tähän valitsee. Help! olisi helppo valinta, mutta käytin biisin jo lempilaulu-kohdassa. Lopulta päädyin Here Comes the Suniin.
Tämä kuuluu helposti elämäni kymmenen tärkeimmän biisin listalleni. Tähän liittyy kevyet kevätpäivät ja monet onnelliset muistot rakkaista ihmisistä. Sen lisäksi, että kappaleessa varsin suoraa lauletaan auringon saapumista talven jälkeen, kertoo kappale mielestäni yleisesti aurinkoisten aikojen saapumisesta synkkien aikojen jälkeen.
Myöhemmin tämän 30 päivän haasteen yhteydessä paljastan, minkä biisin haluan soitettavan hautajaisissani, mutta sen kohdan kappaleen lisäksi haluan kyllä Here Comes the Sunin hautajaissoittolistalleni. Veikkaan, että tämä kappale toisi ihmisille mieleen kauniita muistoja ja lohtua surun keskellä. Mutta ennen kuin nyt kuolla kupsahdan, niin toivon kyllä kuulevani tämän kappaleen vielä monen monta kertaa vastaanottaessani kevättä.
Voisi kuvitella, että tämä päivämeemin kohta olisi todella helppo. Kyllähän nyt jokainen lempibändinsä tietää. Mutta vaikeuksia tuleekin siitä, minkä biisin tähän valitsee. Help! olisi helppo valinta, mutta käytin biisin jo lempilaulu-kohdassa. Lopulta päädyin Here Comes the Suniin.
Tämä kuuluu helposti elämäni kymmenen tärkeimmän biisin listalleni. Tähän liittyy kevyet kevätpäivät ja monet onnelliset muistot rakkaista ihmisistä. Sen lisäksi, että kappaleessa varsin suoraa lauletaan auringon saapumista talven jälkeen, kertoo kappale mielestäni yleisesti aurinkoisten aikojen saapumisesta synkkien aikojen jälkeen.
Myöhemmin tämän 30 päivän haasteen yhteydessä paljastan, minkä biisin haluan soitettavan hautajaisissani, mutta sen kohdan kappaleen lisäksi haluan kyllä Here Comes the Sunin hautajaissoittolistalleni. Veikkaan, että tämä kappale toisi ihmisille mieleen kauniita muistoja ja lohtua surun keskellä. Mutta ennen kuin nyt kuolla kupsahdan, niin toivon kyllä kuulevani tämän kappaleen vielä monen monta kertaa vastaanottaessani kevättä.
sunnuntai 10. lokakuuta 2010
Unimusiikkia
Niin paljon kuin rakastankin syksyn pimeitä öitä kukkuessani hereillä aamuyön tunteina, nukkuessa pimeys aiheuttaa minulle ongelmia. Olen aiemminkin kertonut univaikeuksistani ja niiden ehkäisystä musiikin avulla. Vuosien saatossa on selvinnyt, mikä biisi todella on paras kappale tuudittamaan minut hyvään uneen.
Day 10 - A song that makes you fall asleep: Sigur Rós - Svefn-g-englar
Koko Sigur Rósin Ágætis byrjun -albumi on aivan loistavaa unimusiikkia, mutta varsin harvoin pysyn hereillä edes Svefn-g-englarin loppuun, jos olen hakeutunut makuuasentoon ja sulkenut silmäni.
Kuten tammikuussa kirjoitin, ehkäisen painajaisia ja unihalvauksia soittamalla musiikkia läpi yön. Kesän valoisten öiden aikana en musiikkia unien avuksi tarvitse. Jotenkin vielä elo- ja syyskuukin sujuvat ilman jatkuvia painajaisia ja muita uniongelmia, mutta lokakuussa pimeys alkaakin sitten hankaloittamaan nukkumista.
Onneksi tulin pari vuotta sitten nähneeksi Ylen esittämä Uniklinikka-sarja, jonka vinkeistä löysin avun sekä painajaisten että vielä kamalampien unihalvausten ehkäisemiseen. Pari viikkoa sitten en vielä tarvinnut hyvän unen avuksi tustamusiikkia, mutta sitten tuli koettua kamala painajaisyö, joka huipentui unihalvaukseen, joten nyt on taas Sigur Rósin levyt soineet öisin unien taustalla melkein joka yö.
Jos muuten joku nyt haluaa kokeilla muusiikkia omien univaikeuksien hoitoon, niin pieneksi vinkiksi voisin sanoa, että pitäkää huoli siitä, että levy soi koko yön läpi. Itse olen viime viikkojen aikana unohtanut muutamana yönä jättää levyn soimaan toistolle, ja noina öinä olen joko herännyt ahdistavaan hiljaisuuteen ja pimeyteen tai nähnyt painajaisia.
Musiikkia ei myöskään tarvitse soittaa kovalla äänenvoimakkuudella. Riittää, että itse pystyt sen juuri ja juuri kuulemaan. Itse asiassa turhan kovalla soitettu musiikki saattaa vain vaikeuttaa nukahtamista. Ja kolmanneksi kannattaa valita huolella taustalla soiva musiikki. Musiikki ei saa olla sellaista, että rupeat hyräilemään ja laulamaan sen mukana tai alat polkea jalalla tahtia. Periaatteessahan taustamusiikiksi riittää yksi hyvä kappale, mutta itse kuitenkin suosin kokonaisia levyjä, koska mielestäni nukun paremmin vaihtelevien biisien tahdissa kuin soittaessani vain yhtä kappaletta.
Klassinen musiikki unettaa monia, mutta jos valitset sitä unimusiikiksi, älä missään nimessä valitse taustalle summa mutikassa jotain kokonaista klassista teosta, joka nyt vain sattuu alkamaan rauhallisella osiolla. Olen erinäisiä kertoja sattunut nukahtamaan tällaisiin rauhallisiin kohtiin ja herännyt melkein sydänkohtaukseen, kun koko iso sinfoniaorkesteri on ruvennut hirvittävän forte fortissimon voimalla pauhaamaan seuraavassa osassa.
Ennen kaikkea hyvää unta metsästäessä kannattaa kokeilla, mikä itsellä toimii parhaana taustana unelle. Toiset nukkuvat parhaiten täydessä hiljaisuudessa ja pimeässä. Joku toinen taas nukkuu sikeästi kuunnellessaan valaiden laulua tai viidakon ääniä. Minä saan parhaat unet Ágætis byrjunin tahdissa, unilampun himmeässä valossa.
Day 10 - A song that makes you fall asleep: Sigur Rós - Svefn-g-englar
Koko Sigur Rósin Ágætis byrjun -albumi on aivan loistavaa unimusiikkia, mutta varsin harvoin pysyn hereillä edes Svefn-g-englarin loppuun, jos olen hakeutunut makuuasentoon ja sulkenut silmäni.
Kuten tammikuussa kirjoitin, ehkäisen painajaisia ja unihalvauksia soittamalla musiikkia läpi yön. Kesän valoisten öiden aikana en musiikkia unien avuksi tarvitse. Jotenkin vielä elo- ja syyskuukin sujuvat ilman jatkuvia painajaisia ja muita uniongelmia, mutta lokakuussa pimeys alkaakin sitten hankaloittamaan nukkumista.
Onneksi tulin pari vuotta sitten nähneeksi Ylen esittämä Uniklinikka-sarja, jonka vinkeistä löysin avun sekä painajaisten että vielä kamalampien unihalvausten ehkäisemiseen. Pari viikkoa sitten en vielä tarvinnut hyvän unen avuksi tustamusiikkia, mutta sitten tuli koettua kamala painajaisyö, joka huipentui unihalvaukseen, joten nyt on taas Sigur Rósin levyt soineet öisin unien taustalla melkein joka yö.
Jos muuten joku nyt haluaa kokeilla muusiikkia omien univaikeuksien hoitoon, niin pieneksi vinkiksi voisin sanoa, että pitäkää huoli siitä, että levy soi koko yön läpi. Itse olen viime viikkojen aikana unohtanut muutamana yönä jättää levyn soimaan toistolle, ja noina öinä olen joko herännyt ahdistavaan hiljaisuuteen ja pimeyteen tai nähnyt painajaisia.
Musiikkia ei myöskään tarvitse soittaa kovalla äänenvoimakkuudella. Riittää, että itse pystyt sen juuri ja juuri kuulemaan. Itse asiassa turhan kovalla soitettu musiikki saattaa vain vaikeuttaa nukahtamista. Ja kolmanneksi kannattaa valita huolella taustalla soiva musiikki. Musiikki ei saa olla sellaista, että rupeat hyräilemään ja laulamaan sen mukana tai alat polkea jalalla tahtia. Periaatteessahan taustamusiikiksi riittää yksi hyvä kappale, mutta itse kuitenkin suosin kokonaisia levyjä, koska mielestäni nukun paremmin vaihtelevien biisien tahdissa kuin soittaessani vain yhtä kappaletta.
Klassinen musiikki unettaa monia, mutta jos valitset sitä unimusiikiksi, älä missään nimessä valitse taustalle summa mutikassa jotain kokonaista klassista teosta, joka nyt vain sattuu alkamaan rauhallisella osiolla. Olen erinäisiä kertoja sattunut nukahtamaan tällaisiin rauhallisiin kohtiin ja herännyt melkein sydänkohtaukseen, kun koko iso sinfoniaorkesteri on ruvennut hirvittävän forte fortissimon voimalla pauhaamaan seuraavassa osassa.
Ennen kaikkea hyvää unta metsästäessä kannattaa kokeilla, mikä itsellä toimii parhaana taustana unelle. Toiset nukkuvat parhaiten täydessä hiljaisuudessa ja pimeässä. Joku toinen taas nukkuu sikeästi kuunnellessaan valaiden laulua tai viidakon ääniä. Minä saan parhaat unet Ágætis byrjunin tahdissa, unilampun himmeässä valossa.
Ennen kuin ne häviävät
Olen koukussa.
Olen koukussa luonto-ohjelmaan.
Olen niin koukussa luonto-ohjelmaan, että saatan katsoa kolme kertaa saman jakson sarjasta, ettei vaan mitään pääse menemään ohi.
Tämä aivan loistava sarja on Ylen tv1:llä pyörivä Kiehtova maailma: Ennen kuin ne häviävät. Sarjan jaksot esitetään sunnuntaisin klo 19.30 ja uusitaan keskiviikkoisin klo 13.00. Lisäksi jaksot löytyvät tv-esityksen jälkeen kahden viikon ajan Yle Areenasta. Sarjan ekaa jaksoa ei valitettavasti enää Areenaasta löydy, ja tätä kirjoittaessa toisen jakson esitysaikaakin on jäljellä vain kuutisen tuntia, mutta ai-ai-puoliapinoista kertova kolmas jakso on nähtävillä vielä viikon verran.
Sarjassa seurataan, kuinka näyttelijä Stephen Fry kiertää biologi Mark Carwardinen kanssa etsimässä samoja uhanalaisia eläinlajeja, joita Carwardine oli käynyt katselemassa kirjailija Douglas Adamsin kanssa 90-luvun alussa. Adams teki noiden retkien pohjalta suositun radio-ohjelman ja kirjan. Ennen kuin ne häviävät -sarja kertoo nyt, mitä noille uhanalaisille lajeille kuului vuonna 2008.
Täytyy sanoa, ettei sarjassa esitetylle lajeille kuulu lainkaan hyvää. Esimerkiksi toisessa jaksossa esiteltyä Zairenleveähuulisarvikuonoa miehet eivät enää onnistuneet löytämään ja jakson lopussa Stephen Fry kertoo, kuinka toimet lajin sukupuuttoon julistamistamiseksi on aloitettu.
Vaikka sarjassa koetaan paljon pettymyksiä, sarjassa on paljon myös iloisia ja toiveikkaita hetkiä. Eikä jaksoissa suinkaan keskitytä etsimään ja esittelemään vain yhtä eläinlajia, vaan itse asiassa ohjelmissa esitellään myös monien muiden lajien kohtaloa ja suojeluohjelmia. Seuraavalla videolla näytetään iloinen hetki simpanssien "orpokodissa".
Katselen kyllä paljon luonto-ohjelmia, mutta harvemmin jään niihin yhtä pahasti koukkuun kuin tähän sarjaan. Jaksojen ensiesitys menee kyllä minulta valitettavasti ohi samaan aikaan Nelosella pyörivän Dancen takia, mutta kunhan jakso on Areenaan ilmestynyt, katson sen sieltä heti. Keskiviikkoisin istun kuin tatti katsomassa jakson telkkarista ja yleensä olen katsonut jakson Areenasta vielä kertaalleen uudelleen.
Kaikkien luonto-ohjelmien ystävien ja Stephen Fry -fanien kannattaa kyllä ehdottomasti tämä sarja katsoa. Minä harkitsen jo sarjan DVD:n ostamista. Minä kun en vain tunnu kyllästyvän sarjaan ollenkaan!
Olen koukussa luonto-ohjelmaan.
Olen niin koukussa luonto-ohjelmaan, että saatan katsoa kolme kertaa saman jakson sarjasta, ettei vaan mitään pääse menemään ohi.
Tämä aivan loistava sarja on Ylen tv1:llä pyörivä Kiehtova maailma: Ennen kuin ne häviävät. Sarjan jaksot esitetään sunnuntaisin klo 19.30 ja uusitaan keskiviikkoisin klo 13.00. Lisäksi jaksot löytyvät tv-esityksen jälkeen kahden viikon ajan Yle Areenasta. Sarjan ekaa jaksoa ei valitettavasti enää Areenaasta löydy, ja tätä kirjoittaessa toisen jakson esitysaikaakin on jäljellä vain kuutisen tuntia, mutta ai-ai-puoliapinoista kertova kolmas jakso on nähtävillä vielä viikon verran.
Sarjassa seurataan, kuinka näyttelijä Stephen Fry kiertää biologi Mark Carwardinen kanssa etsimässä samoja uhanalaisia eläinlajeja, joita Carwardine oli käynyt katselemassa kirjailija Douglas Adamsin kanssa 90-luvun alussa. Adams teki noiden retkien pohjalta suositun radio-ohjelman ja kirjan. Ennen kuin ne häviävät -sarja kertoo nyt, mitä noille uhanalaisille lajeille kuului vuonna 2008.
Täytyy sanoa, ettei sarjassa esitetylle lajeille kuulu lainkaan hyvää. Esimerkiksi toisessa jaksossa esiteltyä Zairenleveähuulisarvikuonoa miehet eivät enää onnistuneet löytämään ja jakson lopussa Stephen Fry kertoo, kuinka toimet lajin sukupuuttoon julistamistamiseksi on aloitettu.
Vaikka sarjassa koetaan paljon pettymyksiä, sarjassa on paljon myös iloisia ja toiveikkaita hetkiä. Eikä jaksoissa suinkaan keskitytä etsimään ja esittelemään vain yhtä eläinlajia, vaan itse asiassa ohjelmissa esitellään myös monien muiden lajien kohtaloa ja suojeluohjelmia. Seuraavalla videolla näytetään iloinen hetki simpanssien "orpokodissa".
Katselen kyllä paljon luonto-ohjelmia, mutta harvemmin jään niihin yhtä pahasti koukkuun kuin tähän sarjaan. Jaksojen ensiesitys menee kyllä minulta valitettavasti ohi samaan aikaan Nelosella pyörivän Dancen takia, mutta kunhan jakso on Areenaan ilmestynyt, katson sen sieltä heti. Keskiviikkoisin istun kuin tatti katsomassa jakson telkkarista ja yleensä olen katsonut jakson Areenasta vielä kertaalleen uudelleen.
Kaikkien luonto-ohjelmien ystävien ja Stephen Fry -fanien kannattaa kyllä ehdottomasti tämä sarja katsoa. Minä harkitsen jo sarjan DVD:n ostamista. Minä kun en vain tunnu kyllästyvän sarjaan ollenkaan!
lauantai 9. lokakuuta 2010
Tanssibiisi
Rakastan tanssia. En hallitse monimutkaisia tanssiliikkeitä, mutta perusjorailu minulta sujuu. Tangon ja valssikin perusaskeleetkin hallitsen sen verran hyvin, ettei paniikki iske, jos niitä jostain syystä joudun tanssimaan. Joka syksy ja kevät tutkin läpi tanssikoulujen tarjonnan ja mietin, mihin alkeisryhmään minun tekisi mieli mennä mukaan, mutta aina on pupu mennyt pöksyyn, enkä ole lopulta uskaltanut mennä tunneille ollenkaan.
Viimeksi viikko sitten kaveri kannusti minua lähtemään tanssitunneille. Mutisin jotain sellaista, että juu kyllä voin tulla, mutta en mä tiiä osaanko mä yhtään mitään, että oon vaan tosi huono ja surkeassa kunnossa ja sekoilen askeleissa, enkä välttämättä opi enää mitään. Nyt yritän kovasti tsempata itseäni, jotta joulun jälkeen uskaltaisin johonkin alkeisryhmään mennä kompastelemaan. Sitä ennen tyydyn vain tanssahtelemaan seuraavan biisin tahdissa kotona ihan itselaatiman koreografian mukaan.
Day 09 - A song that you can dance to: Kayne West - Stronger
Tanssin kotona paljon. Jos nyt kuitenkin teemme eron siihen, että tanssahtelen musiikin tahdissa tai oikeasti varta vasten tanssin, voisin sanoa tanssivani päivittäin suunnilleen 15-60 minuutin verran. Noloa myöntää, etten erityisemmin harrasta liikuntaa, mutta tuolla tanssilla yritän pitää itseni edes jonkinlaisessa kunnossa.
Joinain päivinä minua laiskottaa, enkä millään jaksaisi nousta sängystä tai nojatuolin pohjalta. Noina päivinä yleensä maanittelen itseni liikkeelle jollain sellaisella kappaleella, joka suorastaan vaatii nousemaan ylös ja tanssimaan. Stronger toimii tällaisena herätyslääkkeenä kaikkein pahimpina laiskotteluhetkinä.
Stronger soi myös niinä iltoina, kun yritän pakottaa itseni tekemään jonkinlaista lihastreeniä. Tosin en minä tuolloinkaan mitään erityisiä jumppaliikkeitä tee, vaan silloinkin kaikki liikkeet teen tanssien. Miksi turhaan kiusata itseään kuntosalilla tai ahdistavilla "vielä jaksaa, vielä jaksaa!" -jumppatunneilla, kun aivan yhtä tehokkaasti voi liikkua miellyttävän musiikin tahdissa kotona? Itse asiassa ajatus tanssista kuulosta nyt niin houkuttelevalta, että taidan päästää Kanyen ääneen ja pompata tästä jaloilleni liikkumaan!
Viimeksi viikko sitten kaveri kannusti minua lähtemään tanssitunneille. Mutisin jotain sellaista, että juu kyllä voin tulla, mutta en mä tiiä osaanko mä yhtään mitään, että oon vaan tosi huono ja surkeassa kunnossa ja sekoilen askeleissa, enkä välttämättä opi enää mitään. Nyt yritän kovasti tsempata itseäni, jotta joulun jälkeen uskaltaisin johonkin alkeisryhmään mennä kompastelemaan. Sitä ennen tyydyn vain tanssahtelemaan seuraavan biisin tahdissa kotona ihan itselaatiman koreografian mukaan.
Day 09 - A song that you can dance to: Kayne West - Stronger
Tanssin kotona paljon. Jos nyt kuitenkin teemme eron siihen, että tanssahtelen musiikin tahdissa tai oikeasti varta vasten tanssin, voisin sanoa tanssivani päivittäin suunnilleen 15-60 minuutin verran. Noloa myöntää, etten erityisemmin harrasta liikuntaa, mutta tuolla tanssilla yritän pitää itseni edes jonkinlaisessa kunnossa.
Joinain päivinä minua laiskottaa, enkä millään jaksaisi nousta sängystä tai nojatuolin pohjalta. Noina päivinä yleensä maanittelen itseni liikkeelle jollain sellaisella kappaleella, joka suorastaan vaatii nousemaan ylös ja tanssimaan. Stronger toimii tällaisena herätyslääkkeenä kaikkein pahimpina laiskotteluhetkinä.
Stronger soi myös niinä iltoina, kun yritän pakottaa itseni tekemään jonkinlaista lihastreeniä. Tosin en minä tuolloinkaan mitään erityisiä jumppaliikkeitä tee, vaan silloinkin kaikki liikkeet teen tanssien. Miksi turhaan kiusata itseään kuntosalilla tai ahdistavilla "vielä jaksaa, vielä jaksaa!" -jumppatunneilla, kun aivan yhtä tehokkaasti voi liikkua miellyttävän musiikin tahdissa kotona? Itse asiassa ajatus tanssista kuulosta nyt niin houkuttelevalta, että taidan päästää Kanyen ääneen ja pompata tästä jaloilleni liikkumaan!
perjantai 8. lokakuuta 2010
Ohjelmasuositus: Monty Python - totuutta hipoen
Pidätkö Monty Pythonista? Tai onko sinusta koskaan tuntunut, että tästä komediaryhmästä olisi hyvä tietää edes jotakin, vaikka heidän huumorinsa ei juuri sinun nauruhermoasi kutkuttaisikaan? Jos vastasit näihin kysymyksiin kyllä, suosittelen sinulle katsottavaksi Yle Teemalla esitettävää Monty Python - totuutta hipoen -sarjaa.
Tietysti tätä sarjaa olisi pitänyt mainostaa jo aikaisemmin. Tänä iltana Teema esittää nimittäin sarjan viimeisen jakson, mutta onneksi lähes kaikki aiemmat jaksot on nähtävissä vielä Yle Areenassa. Vain ensimmäinen jakso on jo ehtinyt Areenasta poistua. Tuo avausjakso käsitteli Monty Pythonin jäsenten aikaa ennen Python-aikaa, joten mitään kovin olennaista ei ole jäänyt vielä näkemättä. Suosittelen silti katsomaan ainakin sarjan kakkosjakson Areenasta nopeasti, se kun poistuu näkyviltä kolmen päivän päästä.
Rakastan hyvin tehtyjä dokumentteja ja luulen, että seuraisin tätä Totuutta hipoen -sarjaa, vaikka en Monty Pythoneista olisi edes kiinnostunut. En pysty oikeastaan edes kuvailemaan, miten riemastunut olen, kun jostain minua kiinnostavasta aiheesta on tehty näin laadukas, hienosti ja rehellisesti taustoja ja historiaa esiin tuova sarja. Minua aivan erityisesti ilahduttaa se, miten sarjassa on käsitelty myös aiheita, joiden muistelu tai joista kertominen ei välttämättä ole Monty Pythonin jäsenillekään helppoa ja mukavaa. Sarjaa katsellessa on käynyt selväksi, että ohjelmassa haastatellut Pythonin jäsenet eivät ole halunneet kaunistella totuutta, vaan asioista on haluttu kertoa rehellisesti ja kattavasti.
Minusta on aivan mahtavaa, että Monty Pythonin jäsenet ovat itse kertomassa omasta historiastaan, eikä tästä ole tehty sellaista rasittavaa dokkaria, jossa kaikki maailman muut koomikot ovat vain ylistämässä idoleitaan ja kertomassa muualta opittuja faktoja, jolloin tarinasta yleensä kuullaan vain kauniisti kiilloiteltu versio. Nyt dokumentissa käy paremmin ilmi, miten kipeä asia John Cleesen lähtö omille teilleen muille Pythoneille oli tai miten Graham Chapmanin alkoholismi vaikutti ryhmän työskentelyyn.
Minusta täma Totuutta hipoen -sarja on mitä rentouttavinta perjantai-illan viihdettä. Kaiken viikon hälinän jälkeen on ihanaa istahtaa nojatuoliin ja katsella ja kuunnella ohjelmaa, jossa vanhat miehet istuvat mustaa taustaa vasten jakkaralla ja muistelevat menneisyyttään. Oikein harmittaa, että ensi perjantaina en voi enää rentoutua sarjan parissa. Mutta tänä iltana, viimeisen kerran, avaan telkkarin klo 21 Teemalta ja rentoudun Python-muistelmia kuunnellen.
Tietysti tätä sarjaa olisi pitänyt mainostaa jo aikaisemmin. Tänä iltana Teema esittää nimittäin sarjan viimeisen jakson, mutta onneksi lähes kaikki aiemmat jaksot on nähtävissä vielä Yle Areenassa. Vain ensimmäinen jakso on jo ehtinyt Areenasta poistua. Tuo avausjakso käsitteli Monty Pythonin jäsenten aikaa ennen Python-aikaa, joten mitään kovin olennaista ei ole jäänyt vielä näkemättä. Suosittelen silti katsomaan ainakin sarjan kakkosjakson Areenasta nopeasti, se kun poistuu näkyviltä kolmen päivän päästä.
Rakastan hyvin tehtyjä dokumentteja ja luulen, että seuraisin tätä Totuutta hipoen -sarjaa, vaikka en Monty Pythoneista olisi edes kiinnostunut. En pysty oikeastaan edes kuvailemaan, miten riemastunut olen, kun jostain minua kiinnostavasta aiheesta on tehty näin laadukas, hienosti ja rehellisesti taustoja ja historiaa esiin tuova sarja. Minua aivan erityisesti ilahduttaa se, miten sarjassa on käsitelty myös aiheita, joiden muistelu tai joista kertominen ei välttämättä ole Monty Pythonin jäsenillekään helppoa ja mukavaa. Sarjaa katsellessa on käynyt selväksi, että ohjelmassa haastatellut Pythonin jäsenet eivät ole halunneet kaunistella totuutta, vaan asioista on haluttu kertoa rehellisesti ja kattavasti.
Minusta on aivan mahtavaa, että Monty Pythonin jäsenet ovat itse kertomassa omasta historiastaan, eikä tästä ole tehty sellaista rasittavaa dokkaria, jossa kaikki maailman muut koomikot ovat vain ylistämässä idoleitaan ja kertomassa muualta opittuja faktoja, jolloin tarinasta yleensä kuullaan vain kauniisti kiilloiteltu versio. Nyt dokumentissa käy paremmin ilmi, miten kipeä asia John Cleesen lähtö omille teilleen muille Pythoneille oli tai miten Graham Chapmanin alkoholismi vaikutti ryhmän työskentelyyn.
Minusta täma Totuutta hipoen -sarja on mitä rentouttavinta perjantai-illan viihdettä. Kaiken viikon hälinän jälkeen on ihanaa istahtaa nojatuoliin ja katsella ja kuunnella ohjelmaa, jossa vanhat miehet istuvat mustaa taustaa vasten jakkaralla ja muistelevat menneisyyttään. Oikein harmittaa, että ensi perjantaina en voi enää rentoutua sarjan parissa. Mutta tänä iltana, viimeisen kerran, avaan telkkarin klo 21 Teemalta ja rentoudun Python-muistelmia kuunnellen.
torstai 7. lokakuuta 2010
Sanoista
Olen useampaan kertaan täällä blogissakin maininnut, etten juurikaan kiinnitä huomiota biisien sanoihin. Minulle sävelet, äänien sävy ja kappaleiden tunnelma ovat tärkeämpiä kuin sanat. Minulla on kavereita, jotka tunnistavat biisit muutamasta sanasta, mutta pitkäkään melodianpätkä ei heille välttämättä vielä paljasta, mikä kappale on soitossa. Minä taas saatan tunnistaa kappaleen parhaimmillaan puolen sekunnin pätkästä, mutten onnistu tunnistamaan välttämättä edes lempikappaleitani sanojen perusteella. Toki nyt aivan jokaisen lempikappaleeni ensimmäiset sanat ja kertosäkeet osaan laulaa mukana, mutta toisen säkeistön sanoja en vain enää tunnista. Outona pidetään sitäkin, että tunnistan englannikieliset sanat helpoimmin kuin suomenkieliset. Tämä ei voi johtua pelkästään siitä, että kuuntelen todella vähän suomenkielistä musiikkia, vaan enemmänkin siitä, että englanninkieliset sanat jäävät vain paremmin mieleeni, koska ne soivat usein suomen sanoja paremmin.
Tunnen useita ihmisiä, jotka eivät voi sietää musiikkia, jossa lauletaan heille vieraalla kielellä. Musiikki ei kuulemma kosketa heitä pätkääkään, jos sanoja ei ymmärrä. Heistä on kummallista, miten saatan purskahtaa itkuun kuunnellessani vaikkapa Jacques Brelin ranskankielisiä tulkintoja, koska minulla ei ole hajuakaan siitä, mistä kappaleen sanat aivan tarkalleen kertovat. Mutta voi hyvänen aika, kyllähän nyt vaikka Ne Me Quitte Pas -kappaleen sanat melkein repii sydämen kappaleiksi, vaikka biisistä ei ymmärtäisi edes kappaleen nimeä!
Osaan lukuisten kappaleiden sanat passiivisesti ulkoa. Pystyn kyllä siis laulamaan kappaleiden mukana sanat hyvin ulkoa, mutta jos minun pitäisi äkkiä esittää yksin kappale ilman että sanat kuuluvat avukseni taustalla, joutuisin valitsemaan esityskappaleeni vain kourallisesta biisejä. Totta kai muistan ulkoa joulu- ja sitsilauluja sekä kaikenlaiset pikkukakkosenpostit ja liudan turhia mainosbiisejä, mutta vain muutaman biisin sanat osaan esityskelpoisesti ulkoa. Tässä nyt kuitenkin yksi biisi, jonka sanat mielestäni osaan ilman nuotteja ja kavereiden tukeakin.
Day 08 - A Song that you know all the words to: Semisonic: Secret Smile
Tässä biisissä on niin paljon toistoa, ettei mieleenpainettavia sanoja lopulta ole kovinkaan paljoa. Olen aina nauttinut tämän kappaleen laulamisesta. Tykkään leikitellä tämän kappaleen kanssa eri laulutyyleillä ja uskallan jopa sanoa, että tämän biisin todella osaan laulaa hyvin. Toisaalta, olen laulanut tätä kappaletta viimeisen 10 vuoden aikana niin paljon, että olisi melkoinen häpeä, jos en osaisi laulaa tätä hyvin ja muistaisi jokaista sanaa.
Tunnen useita ihmisiä, jotka eivät voi sietää musiikkia, jossa lauletaan heille vieraalla kielellä. Musiikki ei kuulemma kosketa heitä pätkääkään, jos sanoja ei ymmärrä. Heistä on kummallista, miten saatan purskahtaa itkuun kuunnellessani vaikkapa Jacques Brelin ranskankielisiä tulkintoja, koska minulla ei ole hajuakaan siitä, mistä kappaleen sanat aivan tarkalleen kertovat. Mutta voi hyvänen aika, kyllähän nyt vaikka Ne Me Quitte Pas -kappaleen sanat melkein repii sydämen kappaleiksi, vaikka biisistä ei ymmärtäisi edes kappaleen nimeä!
Osaan lukuisten kappaleiden sanat passiivisesti ulkoa. Pystyn kyllä siis laulamaan kappaleiden mukana sanat hyvin ulkoa, mutta jos minun pitäisi äkkiä esittää yksin kappale ilman että sanat kuuluvat avukseni taustalla, joutuisin valitsemaan esityskappaleeni vain kourallisesta biisejä. Totta kai muistan ulkoa joulu- ja sitsilauluja sekä kaikenlaiset pikkukakkosenpostit ja liudan turhia mainosbiisejä, mutta vain muutaman biisin sanat osaan esityskelpoisesti ulkoa. Tässä nyt kuitenkin yksi biisi, jonka sanat mielestäni osaan ilman nuotteja ja kavereiden tukeakin.
Day 08 - A Song that you know all the words to: Semisonic: Secret Smile
Tässä biisissä on niin paljon toistoa, ettei mieleenpainettavia sanoja lopulta ole kovinkaan paljoa. Olen aina nauttinut tämän kappaleen laulamisesta. Tykkään leikitellä tämän kappaleen kanssa eri laulutyyleillä ja uskallan jopa sanoa, että tämän biisin todella osaan laulaa hyvin. Toisaalta, olen laulanut tätä kappaletta viimeisen 10 vuoden aikana niin paljon, että olisi melkoinen häpeä, jos en osaisi laulaa tätä hyvin ja muistaisi jokaista sanaa.
Viikon varrelta
Aloitetaan vaikka siitä, että Prince sitten siirsi keikkaansa. Karmea pettymys. Nyt ei siis ole mitään tietoa siitä, koska mies tulee Suomeen tai tuleeko ollenkaan. Yritän pysyä positiivisena ja ajatella, että kyllä minä Princen vielä livenä näen ja kyllä hän Suomeen tulee, vaikka kieltämättä näitä vakuutteluitani on vaikeaa uskoa. Mutta onneksi tämä keikan siirtyminen ei aiheuttanut yhtä pahaa unettomuutta kuin lipunmyynnin aloituksen siirtyminen viime torstaina. Rehellisesti sanoen tuolloin stressaannuin myynnin siirtymisestä niin pahasti, että torstain ja perjantain välisenä yönä sain nukuttua kunnolla vain pari tuntia. Yllättäen kuitenkin jaksoin perjantaina koko illan ja yön tanssia ja nauraa humanistibileissä.
Bileet olivatkin yhdet parhaista pitkään aikaan. Kiitokset vaan ensinnäkin loistavalle dj:lle, joka hienosti oli valinnut soittoon Princeä, New Orderia ja Pulpia. Kerrankin sattoin jättää dj:n rauhaan, enkä käynyt häiritsemässä tätä lukuisin toivein. Myös Dynamossa dj soitti Blue Mondayn, joten mun hyvä New Order -onneni saattaa olla käytetty loppuun. Noin kaiken kaikkiaan perjantai oli lopulta ihan mahtava ja jatkoilta kotiin palasin vasta aamulla. Oli kiva huomata, että joskus, kun tunnelma on hyvä, minäkin vielä jaksan hillua koko yön tanssimassa ja jatkoilla. Mutta kieltämättä lauantain kuorokonsertissa valvottu yö painoi sen verran, että muutaman biisin aikana sain todella taistella, ettei silmät lupsahda kiinni.
Viikonloppu menikin aika lailla perheen parissa. Oli esimerkiksi mahtavaa käydä äidin ja siskon kanssa sieniretkellä. Voi sitä riemua, kun sangot alkoi täyttyä sienistä, vaikka aluksi vaikuttikin siltä, ettei me mitään sieniä löydettäisikään. Sienestyksen jälkeen menin vielä siskon luo kylään katselemaan leffaa. Kiitos perjantaisten diskoliikkeideni katsottiin Saturday Night Fever, jota noloa kyllä en koskaan aiemmin ollut kokonaan nähnyt. Täytyy todeta, että omat tanssimuuvssit kalpenivat kyllä täysin John Travoltan liikkeille
Piristävän viikonlopun jälkeen oli mukavaa aloittaa tämä viikko, joka on mennyt opiskellessa ja leffoja katsellessa. Makuunissa on meneillään leffaralli, jolloin leffavuokraus maksaa puolet normaalista, joten tuota tarjousta on tullut hyödynnettyä ihan kiitettävästi. Eilen tuli vuokrattua Crazy Heart, jonka pääosasta Jeff Bridges aivan ansaitusti voitti parhaan miespääosan Oscarin. Useamman kerran sain pyyhkäistä silmäkulmiani ihan vain miehen tuskaisen olemuksen ja huohotuksen takia. Jotain niin aitoa ja pelottavan todellista tuossa roolisuorituksessa oli. Voin lämpimästi suositella leffaa, mutta mikään kevyt popcornin mutustelun taustalle sopiva välipalaelokuva tämä ei sitten ole. Ja ainakin minuun tämä leffa teki niin syvän vaikutuksen, että tänään en voi mitään kovin raskasta leffaa katsella. Jos siis jotain tänään katsottavakseni vuokraan, leffan on syytä olla juurikin kevyttä höttöä, ei mitään vakavamielistä ja suurta keskittymistä vaativaa draamaa.
Bileet olivatkin yhdet parhaista pitkään aikaan. Kiitokset vaan ensinnäkin loistavalle dj:lle, joka hienosti oli valinnut soittoon Princeä, New Orderia ja Pulpia. Kerrankin sattoin jättää dj:n rauhaan, enkä käynyt häiritsemässä tätä lukuisin toivein. Myös Dynamossa dj soitti Blue Mondayn, joten mun hyvä New Order -onneni saattaa olla käytetty loppuun. Noin kaiken kaikkiaan perjantai oli lopulta ihan mahtava ja jatkoilta kotiin palasin vasta aamulla. Oli kiva huomata, että joskus, kun tunnelma on hyvä, minäkin vielä jaksan hillua koko yön tanssimassa ja jatkoilla. Mutta kieltämättä lauantain kuorokonsertissa valvottu yö painoi sen verran, että muutaman biisin aikana sain todella taistella, ettei silmät lupsahda kiinni.
Viikonloppu menikin aika lailla perheen parissa. Oli esimerkiksi mahtavaa käydä äidin ja siskon kanssa sieniretkellä. Voi sitä riemua, kun sangot alkoi täyttyä sienistä, vaikka aluksi vaikuttikin siltä, ettei me mitään sieniä löydettäisikään. Sienestyksen jälkeen menin vielä siskon luo kylään katselemaan leffaa. Kiitos perjantaisten diskoliikkeideni katsottiin Saturday Night Fever, jota noloa kyllä en koskaan aiemmin ollut kokonaan nähnyt. Täytyy todeta, että omat tanssimuuvssit kalpenivat kyllä täysin John Travoltan liikkeille
Piristävän viikonlopun jälkeen oli mukavaa aloittaa tämä viikko, joka on mennyt opiskellessa ja leffoja katsellessa. Makuunissa on meneillään leffaralli, jolloin leffavuokraus maksaa puolet normaalista, joten tuota tarjousta on tullut hyödynnettyä ihan kiitettävästi. Eilen tuli vuokrattua Crazy Heart, jonka pääosasta Jeff Bridges aivan ansaitusti voitti parhaan miespääosan Oscarin. Useamman kerran sain pyyhkäistä silmäkulmiani ihan vain miehen tuskaisen olemuksen ja huohotuksen takia. Jotain niin aitoa ja pelottavan todellista tuossa roolisuorituksessa oli. Voin lämpimästi suositella leffaa, mutta mikään kevyt popcornin mutustelun taustalle sopiva välipalaelokuva tämä ei sitten ole. Ja ainakin minuun tämä leffa teki niin syvän vaikutuksen, että tänään en voi mitään kovin raskasta leffaa katsella. Jos siis jotain tänään katsottavakseni vuokraan, leffan on syytä olla juurikin kevyttä höttöä, ei mitään vakavamielistä ja suurta keskittymistä vaativaa draamaa.
perjantai 1. lokakuuta 2010
Lipputuska
Kuten ehkä olette kuulleetkin, Princen konsertin lippujen piti tulla tänään myyntiin, mutta viime hetkillä tuota lipunmyynnin aloittamista siirrettiin. Olin jo koko eilispäivän kuin tulisilla hiilillä. Kävin tiedusteluretkellä Lippupisteen myymälöissä tarkastamassa, mistä liikkeestä minun olisi nopeinta käydä liput ostamassa. Laadin tarkan suunnitelman, mitä käytäviä pitkin minun olisi nopeinta sännätä rullaportaille ja kuinka nopeasti hissit liikkuvat. Sainkin valmisteltua mielestäni hyvän suunnitelman nopeaan lipunhankintaa ja palasin kotiin.
Kotona netti auki ja eikös heti ensimmäinen silmiin osuva uutinen sitten kertonut, että keikan lipunmyynnin aloittamista on lykätty. Turhaan olin siis eilispäivän järsinyt jännittyneenä kynsiäni. Harmi vaan, että Princen keikan lippujen aiheuttama tuska jatkuu nyt sitten epämääräisen ajan. Ja minä todella olen kehittänyt itselleni tästä pahan stressin. Väijyn yhtenään Lippu.fi:n sivuilla, hakkaan f5-näppäintä ja odotan, koska ruutuun ilmestyisi uutinen, jossa kerrotaan uusi lipunmyynnin alkamispäivä.
En koskaan aikaisemmin ole jännittänyt minkään lipun ostamista näin paljoa. Näen päässäni ahdistavia kuvia siitä, etten saa ostettua itselleni lippua, vaikka olisin lippujonossa ensimmäinen asiakas. Liputtomana sitten katselisin uutisista keikallemenijöiden haastetteluja, joissa väki toteaisi tulleensa keikalle "koska vaimo käsi" tai "kun firma maksoi lipun".
Pakko muuten valittaa tuosta 8 lippua/asiakas -kiintiöstä, jota perustellaan lippujen suurella kysynnällä. Omasta mielestäni suuren kysynnän aikana kiintiö voisi aivan hyvin olla vielä matalampi. Harva ihminen ihan oikeasti ostaa 8 lippua itselleen ja kavereilleen, vaan kyllä niistä lipuista ainakin pari tuppaa Huuto.nettiin päätymään. Omasta tuttavapiiristäkin noita lippuja trokaavia kavereita sattuu löytymään ja vaikka tiedän, että tämä on heidän tapansa hankia muutama lisäeuro opintotuen oheen, kyllä minä hieman paheksun moista toimintaa. Minusta kun liput kuuluvat artistien ja bändien faneille ja heillä tulee olla oikeus ostaa liput kohtuulliseen hintaan.
Kaikkeni kyllä teen, että saan oman lippuni ostettua keikalle ennen yhtän trokaria. Ainoa hyvä asia tässä lipunmyyniviivästyksessä onkin se, että ehdin hioa vielä lipunhankintataktiikkaani. Näyttäisi siltä, että Turusta löytyy sittenkin myyntipaikka, jossa myyntitiskille päästäkseen ei tarvitse juosta rappusia ylös ja väistellä vaaterekkejä tai tavarahyllyjä, mikä tietysti on hirveä etu tällaisen pahimmillaan minuuttipeliksi muuttuvan myyntitapahtuman kohdalla. Mutta äsh, tulisipa tuo uusi lipunmyynnin alkamisajankohta pian tietooni! Jos tietoa ei tänään tule, ei kannata ihmetellä illalla oudon kiemurtelevia liikkeitäni tanssilattialla. Ihan vain jännityksen takia minä luikertelen kummallisesti!
Kotona netti auki ja eikös heti ensimmäinen silmiin osuva uutinen sitten kertonut, että keikan lipunmyynnin aloittamista on lykätty. Turhaan olin siis eilispäivän järsinyt jännittyneenä kynsiäni. Harmi vaan, että Princen keikan lippujen aiheuttama tuska jatkuu nyt sitten epämääräisen ajan. Ja minä todella olen kehittänyt itselleni tästä pahan stressin. Väijyn yhtenään Lippu.fi:n sivuilla, hakkaan f5-näppäintä ja odotan, koska ruutuun ilmestyisi uutinen, jossa kerrotaan uusi lipunmyynnin alkamispäivä.
En koskaan aikaisemmin ole jännittänyt minkään lipun ostamista näin paljoa. Näen päässäni ahdistavia kuvia siitä, etten saa ostettua itselleni lippua, vaikka olisin lippujonossa ensimmäinen asiakas. Liputtomana sitten katselisin uutisista keikallemenijöiden haastetteluja, joissa väki toteaisi tulleensa keikalle "koska vaimo käsi" tai "kun firma maksoi lipun".
Pakko muuten valittaa tuosta 8 lippua/asiakas -kiintiöstä, jota perustellaan lippujen suurella kysynnällä. Omasta mielestäni suuren kysynnän aikana kiintiö voisi aivan hyvin olla vielä matalampi. Harva ihminen ihan oikeasti ostaa 8 lippua itselleen ja kavereilleen, vaan kyllä niistä lipuista ainakin pari tuppaa Huuto.nettiin päätymään. Omasta tuttavapiiristäkin noita lippuja trokaavia kavereita sattuu löytymään ja vaikka tiedän, että tämä on heidän tapansa hankia muutama lisäeuro opintotuen oheen, kyllä minä hieman paheksun moista toimintaa. Minusta kun liput kuuluvat artistien ja bändien faneille ja heillä tulee olla oikeus ostaa liput kohtuulliseen hintaan.
Kaikkeni kyllä teen, että saan oman lippuni ostettua keikalle ennen yhtän trokaria. Ainoa hyvä asia tässä lipunmyyniviivästyksessä onkin se, että ehdin hioa vielä lipunhankintataktiikkaani. Näyttäisi siltä, että Turusta löytyy sittenkin myyntipaikka, jossa myyntitiskille päästäkseen ei tarvitse juosta rappusia ylös ja väistellä vaaterekkejä tai tavarahyllyjä, mikä tietysti on hirveä etu tällaisen pahimmillaan minuuttipeliksi muuttuvan myyntitapahtuman kohdalla. Mutta äsh, tulisipa tuo uusi lipunmyynnin alkamisajankohta pian tietooni! Jos tietoa ei tänään tule, ei kannata ihmetellä illalla oudon kiemurtelevia liikkeitäni tanssilattialla. Ihan vain jännityksen takia minä luikertelen kummallisesti!
maanantai 27. syyskuuta 2010
Prince Suomeen!
On se ihanaa, että kun Ylen puoli yhdeksän uutiset kertoo Princen tulevan Suomeen, äitini soittaa ja tiedustelee, joko toinen munuaiseni on myynnissä. Tällä keskustelunavauksella äitini viittasi viime perjantaiseen Facebook-viestiini, jossa totesin, että jos tämä uutinen pitää paikkaansa, myyn vaikka toisen munuaiseni, jotta pääsen Princen keikalle. Äitini on sivusta seurannut reilut 20 vuotta kestänyttä Prince-fanitustani, joten hän taitaa tietää, että olisin valmis tekemään melko epätoivoisiakin temppuja saadakseni lipun keikalle. Nyt kuulemma voin jättää ainakin lippurahojen hankintaa koskevat temppuilut väliin, mutta toki perjantaiaamun lipunostokikkailuja joudun vielä harrastamaan.
Yleensä muistan hyvinkin tarkasti, miten olen minkäkin lempiartistini löytänyt, mutta Princen kohdalla muistikuvat ovat hieman hatarat. On kuitenkin loogista olettaa, että tämänkin artistin olen MTV:n musiikkivideoiden virrasta aikoinaan bongannut. Ensimmäiset aivan tarkat muistikuvat on vuodelta 1990, jolloin isäni osti minulle Seinäjoen Anttilasta miehen Graffiti Bridge -albumin c-kasettina. Ei isäni sitä kasettia olisi ostanut, jos sitä en olisi osannut kauniisti pyytää. 8-vuotiaaseen minuun kyllä jotenkin vetosi - ja no, vetoaa kyllä edelleen - tuollaiset androgyynit, tummat ja vähän erikoisen näköiset miehet, joten saattaa olla, että ihan tämän levyn kansikuvankin perusteella kiinnostuin Princestä.
Sen nyt kuitenkin muistan, että ensimmäiset biisit, jotka olen Princeen yhdistänyt ovat Purple Rain ja 1999, ja nämä biisit tiesin jo ennen tuon Graffiti Bridge -kasetin saamista (biisithän sitä paitsi ovat ilmestyneet jo ennen Graffiti Bridgen ilmestymistä). Tuohon Princen kasettiin taas liittyy hassu muisto, että kuuntelin sitä aina "salaa" kotona. Lähinnä siis silloin, kun olin yksin kotona. Ja näin jälkikäteen ajatellen oli ehkä hyvä, että lallattelin biisien tahdissa yksin, sillä nyt aikuisena on tullut useammankin kerran punasteltua biisien sanojen takia ja ajateltua, että "hyvä kun kukaan ei silloin aikoinaan kuullut". Vuonna 1991 ilmestynyttä Diamonds and Pearls -levyä yritin kyllä kuunnella julkisemmin, mutta isoveljeni ei levystä pitänyt. Minulla on omat aavistukseni siitä, miten häiritsevältä 13-vuotiaasta veljestäni on saattanut tuntua, kun pikkusisko on laulanut mukana jotain Creamin tai Gett Offin sanoja, jotka nyt eivät varsinaisesti olleet aivan 9-vuotiaan laulettavaksi sopivia. Tosin taisi minullakin sanojen sisällöstä jokin pieni käsitys olla, koska muistan, etten koskaan vanhempien kuullen noita kappaleita soittanut.
Tuntuu jotenkin hassulta, että aivan oikeasti olen odottanu Princen keikalle pääsemistä yli 20 vuotta. Nimittäin kun miehen piti esiintyä Suomessa vuonna 1990, eräs pieni Lotta oli kovin katkera, koska ei voinut keikalle tietenkään lähteä. Muistaakseni sitten myöhemmin Suosikista luin, että Prince oli perunut keikkansa, ja taisin olla hieman iloinenkin, kun kerta en ollut mitään keikkaa menettänytkään.
Jos jonkin keikan missaaminen on minua muutaman viime vuoden aikana harmittanut erityisen paljon, niin Princen kesän Roskilde-visiitin näkemättä jääminen on suorastaan itkettänyt minua aina, kun olen keikan arvosteluja lukenut. Mieshän oli vetänyt Tanskassa sellaisen esityksen, että arvostelijoiden ylistyssanat ovat olleet loppua kesken. En edes uskalla toivoa, että Prince saisi Suomessa vedettyä yhtä mahtavaa keikkaa kuin Roskildessa, mutta minulle riittäisi, että näkisin miehen edes tämän kokoisena pisteenä lavalla ja kuulisin jonkin lempibiiseistäni livenä. Muttamutta, ensin pitää perjantaina saada ostettua lippu keikalle. Nyt siis alkaa sotasuunnitelman laatiminen, jotta aivan varmasti lipun itselleni saan. Onko siellä muuten muita keikalle mieliviä?
Yleensä muistan hyvinkin tarkasti, miten olen minkäkin lempiartistini löytänyt, mutta Princen kohdalla muistikuvat ovat hieman hatarat. On kuitenkin loogista olettaa, että tämänkin artistin olen MTV:n musiikkivideoiden virrasta aikoinaan bongannut. Ensimmäiset aivan tarkat muistikuvat on vuodelta 1990, jolloin isäni osti minulle Seinäjoen Anttilasta miehen Graffiti Bridge -albumin c-kasettina. Ei isäni sitä kasettia olisi ostanut, jos sitä en olisi osannut kauniisti pyytää. 8-vuotiaaseen minuun kyllä jotenkin vetosi - ja no, vetoaa kyllä edelleen - tuollaiset androgyynit, tummat ja vähän erikoisen näköiset miehet, joten saattaa olla, että ihan tämän levyn kansikuvankin perusteella kiinnostuin Princestä.
Sen nyt kuitenkin muistan, että ensimmäiset biisit, jotka olen Princeen yhdistänyt ovat Purple Rain ja 1999, ja nämä biisit tiesin jo ennen tuon Graffiti Bridge -kasetin saamista (biisithän sitä paitsi ovat ilmestyneet jo ennen Graffiti Bridgen ilmestymistä). Tuohon Princen kasettiin taas liittyy hassu muisto, että kuuntelin sitä aina "salaa" kotona. Lähinnä siis silloin, kun olin yksin kotona. Ja näin jälkikäteen ajatellen oli ehkä hyvä, että lallattelin biisien tahdissa yksin, sillä nyt aikuisena on tullut useammankin kerran punasteltua biisien sanojen takia ja ajateltua, että "hyvä kun kukaan ei silloin aikoinaan kuullut". Vuonna 1991 ilmestynyttä Diamonds and Pearls -levyä yritin kyllä kuunnella julkisemmin, mutta isoveljeni ei levystä pitänyt. Minulla on omat aavistukseni siitä, miten häiritsevältä 13-vuotiaasta veljestäni on saattanut tuntua, kun pikkusisko on laulanut mukana jotain Creamin tai Gett Offin sanoja, jotka nyt eivät varsinaisesti olleet aivan 9-vuotiaan laulettavaksi sopivia. Tosin taisi minullakin sanojen sisällöstä jokin pieni käsitys olla, koska muistan, etten koskaan vanhempien kuullen noita kappaleita soittanut.
Tuntuu jotenkin hassulta, että aivan oikeasti olen odottanu Princen keikalle pääsemistä yli 20 vuotta. Nimittäin kun miehen piti esiintyä Suomessa vuonna 1990, eräs pieni Lotta oli kovin katkera, koska ei voinut keikalle tietenkään lähteä. Muistaakseni sitten myöhemmin Suosikista luin, että Prince oli perunut keikkansa, ja taisin olla hieman iloinenkin, kun kerta en ollut mitään keikkaa menettänytkään.
Jos jonkin keikan missaaminen on minua muutaman viime vuoden aikana harmittanut erityisen paljon, niin Princen kesän Roskilde-visiitin näkemättä jääminen on suorastaan itkettänyt minua aina, kun olen keikan arvosteluja lukenut. Mieshän oli vetänyt Tanskassa sellaisen esityksen, että arvostelijoiden ylistyssanat ovat olleet loppua kesken. En edes uskalla toivoa, että Prince saisi Suomessa vedettyä yhtä mahtavaa keikkaa kuin Roskildessa, mutta minulle riittäisi, että näkisin miehen edes tämän kokoisena pisteenä lavalla ja kuulisin jonkin lempibiiseistäni livenä. Muttamutta, ensin pitää perjantaina saada ostettua lippu keikalle. Nyt siis alkaa sotasuunnitelman laatiminen, jotta aivan varmasti lipun itselleni saan. Onko siellä muuten muita keikalle mieliviä?
Kiukkusiivousta Bloc Partyn tahdissa
Aamulla heräsiin ihanaan syksyn auringonpaisteeseen. Mutta kun sain silmät auki, ympärillä näkyi sotkuistakin sotkuisempi asunto, jossa tuolit ovat täynnä pyykkipinoja, epämääräiset paperipinot keräilevät pöydillä ja nurkissa pölyä ja keittiössä astiapinot uhmaavat maan vetovoimaa.
Nyt sitten kaamean kiukun vallassa siivoan asuntoani kuin hullu, huudattaen samalla stereoista Bloc Partyn Silent Alarm -levyä, joka vuosien saatossa on osoittautunut erittäin hyväksi taustamusiikiksi tällaisten raivosiivouskohtausten aikana. Siistiä ja puhdasta jälkeä syntyy hujauksessa, kun taustalla soi Like Eating Glass, Positive Tension, This Modern Love tai Helicopter, jonka tahdissa korkeimmistakin nurkista jaksaa pomppia pyyhkimään pölyt.
Upea sää houkuttelee nyt hetkeksi ulos kävelylle, mutta urakka tiskiharjan ja pölyhuiskun varressa jatkuu valitettavasti vielä illan ajan. Ei tällaista hyvää siivousfiilistä nimittäin pidä heittää hukkaan ;) Naapurin mummoille täytyy kuitenkin sallia pieni tauko Bloc Partyn kuuntelusta, joten lenkkipolut kutsuva.
Nyt sitten kaamean kiukun vallassa siivoan asuntoani kuin hullu, huudattaen samalla stereoista Bloc Partyn Silent Alarm -levyä, joka vuosien saatossa on osoittautunut erittäin hyväksi taustamusiikiksi tällaisten raivosiivouskohtausten aikana. Siistiä ja puhdasta jälkeä syntyy hujauksessa, kun taustalla soi Like Eating Glass, Positive Tension, This Modern Love tai Helicopter, jonka tahdissa korkeimmistakin nurkista jaksaa pomppia pyyhkimään pölyt.
Upea sää houkuttelee nyt hetkeksi ulos kävelylle, mutta urakka tiskiharjan ja pölyhuiskun varressa jatkuu valitettavasti vielä illan ajan. Ei tällaista hyvää siivousfiilistä nimittäin pidä heittää hukkaan ;) Naapurin mummoille täytyy kuitenkin sallia pieni tauko Bloc Partyn kuuntelusta, joten lenkkipolut kutsuva.
Ihanan aurinkoista syysmaanantaita kaikille!
sunnuntai 26. syyskuuta 2010
Sunnuntain leffavinkki: Reality Bites
Tiedättehän, miten rakastan ja kaipaan 90-lukua. Yksi suurimmista syistä siihen, että pari vuotta sitten aloin kaipailla takaisin tuota vuosikymmentä on Reality Bites -elokuva, joka esitetään tänään telkkarissa.
Tässä elokuvassa tiivistyy jotenkin äärimmäisen hyvin 90-luvun puolivälin henki ja minulle tämä elokuva toimiikin jonkinlaisena aikakoneen korvikkeena aina silloin, kun haluan muistella 90-luvun alkupuoliskoa ja ns. X-sukupolvea, jonka tarinan tämä elokuva mielestäni hienosti kertoo.
Winona Ryder nousi tämän elokuvan takia jonkinlaiseksi tyyliesikuvakseni. Ja voi miten ihastuinkaan koko 12-vuotiaan kiihkeydellä aikoinaan Ethan Hawkeen leffan trailerin nähtyäni. Ja sitten tässä leffassa on vielä hyvä soundtrack, jolta suureksi hitiksi nousi mm. tämä biisi
Vihasin tätä Lisa Loebin Stay-biisiä sen ollessa suuri hitti, mutta muutamia vuosia myöhemmin tästä kappaleesta tuli minulle hyvinkin rakas. Laulan tämän mielelläni aina, jos pääsen pelaamaan SingStar '90s -peliä. Tuon musiikkivideon on muuten ohjannut Ethan Hawke.
Stay oli hitti Suomessakin, mutta vielä enemmän radiosoittoa täällä soundtrackin biiseistä sai Big Mountainin Baby I Love Your Way -kappale.
Tuon videon katsominen nostaa välillä vähän turhankin suuren palan kurkkuun ja vedet silmiin, kun muistan, miten katselin MTV:ltä tätä musiikkivideota ja Reality Bitesin esittelypätkiä MTV:n leffaohjelmasta harmitellen samalla, etten pääsisi katsomaan elokuvaa teatteriin, koska kukaan kavereistani ei halunnut leffaa nähdä. Vuonna 1982 syntyneiden kavereideni keskuudessa Reality Bites ei ollut mikään iso juttu, toisin kuin esimerkiksi vuonna 1978 syntyneen isoveljeni ikäryhmässä.
Myöhemmin toki olenkin sitten Reality Bitesin nähnyt monen monta kertaa. Nyt vain oma leffa-dvd-levyni on jotenkin vioittunut, eikä se suostu pyörimään kunnolla, joten olen enemmän kuin onnellinen, että leffa tulee tänään telkkarista. Avatkaahan tekin klo 14.35 televisio MTV3:lta, ja katsokaa tämä elokuva.
Tässä elokuvassa tiivistyy jotenkin äärimmäisen hyvin 90-luvun puolivälin henki ja minulle tämä elokuva toimiikin jonkinlaisena aikakoneen korvikkeena aina silloin, kun haluan muistella 90-luvun alkupuoliskoa ja ns. X-sukupolvea, jonka tarinan tämä elokuva mielestäni hienosti kertoo.
Winona Ryder nousi tämän elokuvan takia jonkinlaiseksi tyyliesikuvakseni. Ja voi miten ihastuinkaan koko 12-vuotiaan kiihkeydellä aikoinaan Ethan Hawkeen leffan trailerin nähtyäni. Ja sitten tässä leffassa on vielä hyvä soundtrack, jolta suureksi hitiksi nousi mm. tämä biisi
Vihasin tätä Lisa Loebin Stay-biisiä sen ollessa suuri hitti, mutta muutamia vuosia myöhemmin tästä kappaleesta tuli minulle hyvinkin rakas. Laulan tämän mielelläni aina, jos pääsen pelaamaan SingStar '90s -peliä. Tuon musiikkivideon on muuten ohjannut Ethan Hawke.
Stay oli hitti Suomessakin, mutta vielä enemmän radiosoittoa täällä soundtrackin biiseistä sai Big Mountainin Baby I Love Your Way -kappale.
Tuon videon katsominen nostaa välillä vähän turhankin suuren palan kurkkuun ja vedet silmiin, kun muistan, miten katselin MTV:ltä tätä musiikkivideota ja Reality Bitesin esittelypätkiä MTV:n leffaohjelmasta harmitellen samalla, etten pääsisi katsomaan elokuvaa teatteriin, koska kukaan kavereistani ei halunnut leffaa nähdä. Vuonna 1982 syntyneiden kavereideni keskuudessa Reality Bites ei ollut mikään iso juttu, toisin kuin esimerkiksi vuonna 1978 syntyneen isoveljeni ikäryhmässä.
Myöhemmin toki olenkin sitten Reality Bitesin nähnyt monen monta kertaa. Nyt vain oma leffa-dvd-levyni on jotenkin vioittunut, eikä se suostu pyörimään kunnolla, joten olen enemmän kuin onnellinen, että leffa tulee tänään telkkarista. Avatkaahan tekin klo 14.35 televisio MTV3:lta, ja katsokaa tämä elokuva.
keskiviikko 15. syyskuuta 2010
Of Montreal - False Priest
Viimeiset pari viikkoa olen laskenut päiviä Of Montrealin False Priest -levyn ilmestymiseen, joten aamulla pettymys oli suuri, kun kuumeisen odotuksen jälkeen en voinutkaan juosta 8raitaan sitä ostamaan. Näin flunssatoipilaana ei ole fiksua juosta minnekään, enkä myöskään halunnut vilustuttaa itseäni vesisateessa, joten jouduin siis jättämään levyshoppailun väliin tältä päivältä. Onneksi levy on kuitenkin kuunneltavissa Spotifysta, joten pientä helpotusta tuskaani sentään sain. Mutta huomenna, huomenna minä kipitän vinhaa vauhtia levykauppaan, koska olen viimein terve :)
Jos heittelisin musiikkitehosekoittimeen vanhempien levyhyllystä äidin T-Rex-levyt ja isän Bowie-levyt, pari 60-70-luvun taitteen raskaampaa rockalbumia ja minun vanhat Prince-kasetit sekä pari silmät kiinni valittua satunnaislevyä, olettaisin musiikkismoothien kuulostavan todella paljon Of Montrealin False Priestilta.
Haluaisin kovasti pitää bileet, joissa vieraat puhaltelisivat aluksi ilmapalloja avausbiisi I Feel Ya' Struttern tahdissa. Our Riotous Defectsin aikana porukka voisi noukkia cocktailtikkuihin tökittyjä lihapullia, juustopaloja, pikkunakkeja ja hedelmä- ja vihannestikkuja. Kun soittoon lähtisi Coquet Coquette, väki voisi tanssia villasukkasillaan viinilasit kädessä.
False Priestin tunnelma tuo niin vahvasti mieleen 70-luvun lopun ja vanhempieni opiskeluajan, että mielikuvissani bilettävillä kavereillani on yllä leveälahkeiset vakosamettihousut, tiukat t-paidat, pooloneuleet ja isot, paksut muovirillit. Toisaalta on False Priestin biiseissä paljon myös nykyaikaa.
Of Montreal sekoittaa niin tehokkaasti eri musiikkityylejä, että yhden biisin sisältä saattaa löytää viitteitä Beatlesiin, Bowieen, 70-luvun funkiin, 90-luvun houseen ja vielä pariin muuhunkin musiikkityyliin ja aikakauteen. Näistä sekalaisista aineksista Of Montreal on onnistunut kuitenkin valmistamaan herkullisia biisejä. False Priestin kappaleet maistuvat minusta pirskahtelevalta, hivenen kirpeältä kuohuviiniltä, jonka sekaan on ripoteltu jäisiä vadelmia - siis todella, todella hyvältä.
Of Montreal on jälleen kerran tehnyt levyn joka saa keskiviikon koti-illan tuntumaan riemukkailta bileiltä. Juuri tällaista levyä minä Of Montrealilta toivoinkin, joten en voi kuin kiittää ja kehua Kevin Barnesia ja kumppaneita mainiosta levystä. Ja miten jo odotankaan sunnuntaisia kävelylenkkejä ruskan värjäämällä Puolalanmäellä ja jokirannassa Famine Affairin soidessa korvissani. Oijoi, False Priestin tahdissa syksystäni tulee vielä erinomainen!
Levyn kansikuva poimittu täältä
Jos heittelisin musiikkitehosekoittimeen vanhempien levyhyllystä äidin T-Rex-levyt ja isän Bowie-levyt, pari 60-70-luvun taitteen raskaampaa rockalbumia ja minun vanhat Prince-kasetit sekä pari silmät kiinni valittua satunnaislevyä, olettaisin musiikkismoothien kuulostavan todella paljon Of Montrealin False Priestilta.
Haluaisin kovasti pitää bileet, joissa vieraat puhaltelisivat aluksi ilmapalloja avausbiisi I Feel Ya' Struttern tahdissa. Our Riotous Defectsin aikana porukka voisi noukkia cocktailtikkuihin tökittyjä lihapullia, juustopaloja, pikkunakkeja ja hedelmä- ja vihannestikkuja. Kun soittoon lähtisi Coquet Coquette, väki voisi tanssia villasukkasillaan viinilasit kädessä.
False Priestin tunnelma tuo niin vahvasti mieleen 70-luvun lopun ja vanhempieni opiskeluajan, että mielikuvissani bilettävillä kavereillani on yllä leveälahkeiset vakosamettihousut, tiukat t-paidat, pooloneuleet ja isot, paksut muovirillit. Toisaalta on False Priestin biiseissä paljon myös nykyaikaa.
Of Montreal sekoittaa niin tehokkaasti eri musiikkityylejä, että yhden biisin sisältä saattaa löytää viitteitä Beatlesiin, Bowieen, 70-luvun funkiin, 90-luvun houseen ja vielä pariin muuhunkin musiikkityyliin ja aikakauteen. Näistä sekalaisista aineksista Of Montreal on onnistunut kuitenkin valmistamaan herkullisia biisejä. False Priestin kappaleet maistuvat minusta pirskahtelevalta, hivenen kirpeältä kuohuviiniltä, jonka sekaan on ripoteltu jäisiä vadelmia - siis todella, todella hyvältä.
Of Montreal on jälleen kerran tehnyt levyn joka saa keskiviikon koti-illan tuntumaan riemukkailta bileiltä. Juuri tällaista levyä minä Of Montrealilta toivoinkin, joten en voi kuin kiittää ja kehua Kevin Barnesia ja kumppaneita mainiosta levystä. Ja miten jo odotankaan sunnuntaisia kävelylenkkejä ruskan värjäämällä Puolalanmäellä ja jokirannassa Famine Affairin soidessa korvissani. Oijoi, False Priestin tahdissa syksystäni tulee vielä erinomainen!
Olisinpa kuin Björk
Muutaman viime tunnin ajan olen tuijottanut Björkin Debut-levyn kantta suorastaan lumoutuneena. Tuossa Jean-Baptiste Mondinon ottamassa kuvassa minua viehättää juuri nyt aivan erityisesti Björkin hiukset ja villapaita. Voisinko saada samanlaiset nyt heti?
Ajauduin tuijottamaan kuvaa ruvettuani kuutelemaan levyltä Play Dead -biisiä, joka onkin soinut toistolla nämä viimeiset pari tuntia.
Ajauduin tuijottamaan kuvaa ruvettuani kuutelemaan levyltä Play Dead -biisiä, joka onkin soinut toistolla nämä viimeiset pari tuntia.
Play Dead oli ensimmäinen Björkin kappale, johon aikoinaan ihastuin. Debut-albumin ilmestyessä olin MTV:tä liikaa tuijottava 11-vuotias, joka ei ollut tottunut kuuntelemaan mitään Björkin kaltaista. Big Time Sensualityn musiikkivideo oli ensikosketukseni Björkiin, ja vaikka en kappaleesta pitänyt, tuota videota katsoin hullaantuneena. Tajusin juuri, että tuolloinkin ihailin Björkin vaatteita ja hiuksia, joten nähtävästi asiat eivät ole aivan hirveästi muuttuneet 17 vuodessa.
Human Behaviour oli seuraava Björk-video, johon kiinnitin huomioni. En todellakaan tajunnut Michel Gondryn ohjaaman videon tarinaa 11-vuotiaana, mutta videon yksityiskohdat kiehtoivat minua kovasti. Tämä video saattaa edelleen löytyä joltain vapisevalta vhs-kasetilta, jolle olen kerännyt aikoinaan mielestäni hienoja musiikkivideoita.
Play Dead oli ensimmäinen kappale Björkiltä, jossa huomiotani ei varastanut musiikkivideo, vaan kerrankin ihastuin biisiin. Minulle oli kai pikku hiljaa ruvennut aukenemaan Björkin musiikkityyli. Play Dead kuuluu minulla erityisesti talven synkkien iltojen taustalle, mutta kyllä se näin sateisena syysyönäkin kuulostaa erinomaiselta.
Debut on oikeastaan ainoa Björkin levy, jota säännöllisesti kuuntelen. Kaikki uudempi tuotanto naiselta on minulle aika paljon vieraampaa, vaikka aina uuden levyn ilmestyessä innoissani siihen käynkin tutustumassa. Kuitenkin vasta Spotifyn myötä ihan kunnolla perehdyin Björkin pariin viimeisimpään levyyn. Debut-levyä muuten pääsee kuuntelemaan Spotifysta klikkaamalla tästä.
Minun täytyy nyt tunnustaa, että olen vuosien saatossa sanonut vaikka mitä typeriä vähättelyijä Björkistä. En nyt varsinaisesti ole haukkunut Björkin musiikkia, mutta jotain varsin kitkeriä sanoja kuitenkin olen sanonut. Oikeasti olen vain ollut naiselle aivan järjettömän kateellinen tämän lauluäänestä, lahjakkuudesta, taiteellisuudesta ja rohkeudesta. Sen verran kuitenkin olen vuosien saatossa kypsynyt ja järkiintynyt, etten enää katkeran kateellisena vähättele Björkin lahjakkuutta. Toisin kuin 15-vuotiaana, enää en pienellä äänellä päässäni väitä itselleni, että minusta voisi tulla Björk. Ei, ei minusta voisi tulla. Kenestäkään ei voi tulla Björk. Mutta toki voin haavella, että olisin kuin Björk, ja tuon hiustyylin osalta aion kyllä hyvin pian ollakin. Hiukset pliis, kasvakaa nopeasti viimeiset viisi lisäsenttiä pituutta!
tiistai 14. syyskuuta 2010
Levylautasella syyskuun sekametelisoppa
Seuraava soittolista on jotain niin sekalaista ja epämääräistä, että jos haluaisin pitää kiinni edes jonkinlaisesta katu-uskottavuudesta, en paljastaisi listaa alkuunkaan. Mutta toisaalta tämä lista paljastaa ainakin sen, että kuuntelen musiikkia enemmänkin hetken mielihalujen perusteella kuin huolellisesti valikoiden.
En kyllä alunperin edes tajunnut, että soittolistasta on tulossa tällainen sekametelisoppa, mutta tehdessäni kappaleista Spotify-soittolistaa havaitsin, miten epämääräisen vaihtelevista biiseistä pitäisi saada aikaiseksi jotenkin järkevän kuuloinen kokonaisuus. Toisaalta sekalaisuus tekee tästä listasta aika hauskan ja persoonallisen, joten lopulta en edes jäänyt pahemmin hiomaan mitään kauniisti eteenpäin lipuvaa soittista, koska jos tunnelmat vaihtuvat kuulijan mielestä vähän turhan äkkiväärästi, se vain kuvastaa biisien satunnaisuutta. Mutta näytetääs nyt teillekin, millaisten biisien tahdissa täällä on syyskuun alku mennyt.
Näitä soitetuimpien biisien listoja tehdessä en siisti listoilta pois noloja kappaleita, vaan yritän aivan oikeasti valita listoille juuri ne eniten kuuntelemani biisit. Usein kyllä tipauttelen listoilta pois lauluja, jotka ovat olleet vain hieman aikaisemmin soittolistallani. Joskus kappale voi jäädä listan ulkopuolelle, koska se vain yksinkertaisesti ei sovi muun listan tunnelmaan. Jotain suomenkielistä rap-biisiä nyt vaan on kovin vaikea upottaa luontavaksi osaksi listaa, joka muuten on täynnä englanninkielistä poppia ja rokkia.
En muuten keksi selitystä sille, miksi juuri nämä biisit ovat saaneet erityisen paljon soittoa viime aikoina. Ihan rehelisesti voin sanoa, että soitossa on ylipäätään ollut aivan muutamat levyt ja niiltä vielä muutamat tietyt biisit. Mew, Kent, Powderfinger ja The Smiths liittyvät syksyyn. Roxette, Sigur Rós ja Maija Poppanen (siis A Spoonful of Sugar -kappale) liittyvät osittain flunssaa ja osittain univaikeuksiin. Mutta Markuksen, Paven ja Nylon Beatin biiseille en keksi mitään selitystä. Ne nyt vaan ovat putkahtaneet jossain vaiheessa mieleeni ja päätyneet soittoon. Ehkä olen kaivannut flunssan keskelle syntikkasoundeja? No sen nyt kuitenkin tiedän, että tuo Jag är en vampyr -biisi on toiminut minulla todella tehokkaana vitamiinipommina. Siispä jos siellä on joku flunssan riuduttama lukija, kuutele ihmeessä tuo Markuksen biisi ja kokeile, piristäisikö se sinua yhtä tehokkaasti kuin minua.
En kyllä alunperin edes tajunnut, että soittolistasta on tulossa tällainen sekametelisoppa, mutta tehdessäni kappaleista Spotify-soittolistaa havaitsin, miten epämääräisen vaihtelevista biiseistä pitäisi saada aikaiseksi jotenkin järkevän kuuloinen kokonaisuus. Toisaalta sekalaisuus tekee tästä listasta aika hauskan ja persoonallisen, joten lopulta en edes jäänyt pahemmin hiomaan mitään kauniisti eteenpäin lipuvaa soittista, koska jos tunnelmat vaihtuvat kuulijan mielestä vähän turhan äkkiväärästi, se vain kuvastaa biisien satunnaisuutta. Mutta näytetääs nyt teillekin, millaisten biisien tahdissa täällä on syyskuun alku mennyt.
Markus Krunegård - Jag är en vampyr
Pave Maijanen - Lähtisitkö
Roxette - Fading Like a Flower
Nylon Beat - Anna mulle
Mew - 156
Kent - Berg & dalvana
Powderfinger - These Days
The Smiths - Asleep
Sigur Rós - Sæglópur
Julie Andrews - A Spoonful of Sugar
(Lista kuunneltavissa Spotifysta)
Näitä soitetuimpien biisien listoja tehdessä en siisti listoilta pois noloja kappaleita, vaan yritän aivan oikeasti valita listoille juuri ne eniten kuuntelemani biisit. Usein kyllä tipauttelen listoilta pois lauluja, jotka ovat olleet vain hieman aikaisemmin soittolistallani. Joskus kappale voi jäädä listan ulkopuolelle, koska se vain yksinkertaisesti ei sovi muun listan tunnelmaan. Jotain suomenkielistä rap-biisiä nyt vaan on kovin vaikea upottaa luontavaksi osaksi listaa, joka muuten on täynnä englanninkielistä poppia ja rokkia.
En muuten keksi selitystä sille, miksi juuri nämä biisit ovat saaneet erityisen paljon soittoa viime aikoina. Ihan rehelisesti voin sanoa, että soitossa on ylipäätään ollut aivan muutamat levyt ja niiltä vielä muutamat tietyt biisit. Mew, Kent, Powderfinger ja The Smiths liittyvät syksyyn. Roxette, Sigur Rós ja Maija Poppanen (siis A Spoonful of Sugar -kappale) liittyvät osittain flunssaa ja osittain univaikeuksiin. Mutta Markuksen, Paven ja Nylon Beatin biiseille en keksi mitään selitystä. Ne nyt vaan ovat putkahtaneet jossain vaiheessa mieleeni ja päätyneet soittoon. Ehkä olen kaivannut flunssan keskelle syntikkasoundeja? No sen nyt kuitenkin tiedän, että tuo Jag är en vampyr -biisi on toiminut minulla todella tehokkaana vitamiinipommina. Siispä jos siellä on joku flunssan riuduttama lukija, kuutele ihmeessä tuo Markuksen biisi ja kokeile, piristäisikö se sinua yhtä tehokkaasti kuin minua.
maanantai 13. syyskuuta 2010
7.12.2003
En tiedä, johtuuko viime aikojen runsas Mew kuuntelu enemmän syksystä vai siitä, että kuuden vaatteen haasteen takia kuljen yhtenään Mew-paita päälläni, mutta yhtä kaikki bändin levyt ovat olleet kovassa kulutuksessa viime aikoina. Ei ollut mitenkään erityisen vaikeaa keksiä, minkä yhtyeen biisin ja tapahtuman valitsisin biisihaasteen seuraavaan kohtaan.
Day 07 - A song that reminds you of a certain event: Mew: Wherever
Joulukuussa 2003 Mew tuli esiintymään Tavastialle ja muistan miten suunnattomasti jännitin tuota keikkaa etukäteen. Ensinnäkin olin menossa ensimmäistä kertaa eläessäni Tavastialle ja kaiken lisäksi minun piti mennä keikalle yksin. Olin venyttänyt keikalle lähtemistä niin pitkään, että saapuessani Tavastialle koko sali oli jo täynnä väkeä. En saanut ujutettua itseäni lähelle lavaa, joten keikan aikana näin vain muutaman vilauksen bändistä lavalla, mutta muuten sain tyytyä tuijottamaan ihmisten selkiä. Jotenkin minua ei kuitenkaan jäänyt harmittamaan tausta-animaatiovideoiden näkemättömyys, vaan keikasta jäi hienot muistot, jos en ota huomioon takanani seisseiden poikien puheita.
Niin, ne takana seisseet pojat todella laskivat ajoittain tunnelmaani keikan aikana. Poikaporukasta vain yksi tuntui tuntevan bändin entuudestaan, eikä hänkään mikään suuri Mew-fani ollut, vaikka sellaisena esiintyikin. Poika tuntui kahlanneen läpi kaikki internetin Mew-artikkelit, sillä häneltä löytyi kyllä suunnaton määrä Mew-nippelitietoutta, mutta musiikista hän ei sitten mitään tiennytkään.
Mewn Wherever on ollut minulle yksi lempikappaleita Mewn tuotannosta aina siitä hetkestä lähtien, kun kuulin biisin ensimmäistä kertaa Comforting Sounds -singlen b-puolena. En ollut uskaltanut toivoa bändin esittävän biisiä keikalla, joten riemastuin suuresti tunnistaessani bändin ensisävelet soimassa Tavastian ilmassa. Ja eikö sitten tämä Mew-tietäjäpoika oikein kovaan ääneen alkanut selittää, että "TÄÄ ON UUSI BIISI!" Muistan, miten otsani kurtistui kiukusta, miten purin huulta ja yritin olla suuttumata pojalle. Lopulta sain kuin sainkin keskityttyä biisiin, enkä kääntynyt vaahtoamaan pojalle, kuinka kyseessä suinkaan ei ollut uusi biisi, vaan itse asiassa vanha kappale, joka oli äänitetty uudelleen Comforting Sounds -singellle, mutta alun perin kyseessä oli A Triumph for Man -levyn kappale.
Minulta meni useampi vuosi siihen, että sain jotenkin annettua anteeksi tuolle tietäjäpojalle kaikki hänen höpinänsä keikalla. Nyt toki ymmärrän, ettei aivan kaikki Mew-fanitkaan voineet Wherever-biisiä Tavastialla tuntea, koska harva fanikaan Mewn sinkkuja tuolloin omisti, ja vuonna 2003 tuota A Triumph for Man -levyä ei juuri mistään löytynyt. Muistan, että aikoinaan Huuto.netissä porukka huusi levyä jollain hirmuisella 100-130 euron hinnalla. Nyttemminhän tuo Mewn debyyttilevy on julkaistu uudelleen ja kaupasta sitä saa alle 20 eurolla.
Vuoden 2003 jälkeen olen nähnyt Mewn useampaankin kertaan, ja keikkakokemukset ovat sekoittuneet toisiinsa, mutta tuosta Tavastian keikasta erityispiirteeksi on jäänyt Wherevern kuuleminen. Ja koska tuon Tavastian keikan jälkeen alkoi maahan sataa lunta, joka vuosi ensilumen sataessa maahan päässäni soi Wherevern kertosäe. Lisäksi biisi tuo mieleen Tavastialla käydyn bändipaitaepisodin ja Remu Aaltosen näkemisen grillijonossa, mutta eipä niistä tapahtumista kerrota nyt sen enempää, vaikka ne ovat kyllä hauskoja muistoja tuon joulukuisen illan ajalta :)
Day 07 - A song that reminds you of a certain event: Mew: Wherever
Joulukuussa 2003 Mew tuli esiintymään Tavastialle ja muistan miten suunnattomasti jännitin tuota keikkaa etukäteen. Ensinnäkin olin menossa ensimmäistä kertaa eläessäni Tavastialle ja kaiken lisäksi minun piti mennä keikalle yksin. Olin venyttänyt keikalle lähtemistä niin pitkään, että saapuessani Tavastialle koko sali oli jo täynnä väkeä. En saanut ujutettua itseäni lähelle lavaa, joten keikan aikana näin vain muutaman vilauksen bändistä lavalla, mutta muuten sain tyytyä tuijottamaan ihmisten selkiä. Jotenkin minua ei kuitenkaan jäänyt harmittamaan tausta-animaatiovideoiden näkemättömyys, vaan keikasta jäi hienot muistot, jos en ota huomioon takanani seisseiden poikien puheita.
Niin, ne takana seisseet pojat todella laskivat ajoittain tunnelmaani keikan aikana. Poikaporukasta vain yksi tuntui tuntevan bändin entuudestaan, eikä hänkään mikään suuri Mew-fani ollut, vaikka sellaisena esiintyikin. Poika tuntui kahlanneen läpi kaikki internetin Mew-artikkelit, sillä häneltä löytyi kyllä suunnaton määrä Mew-nippelitietoutta, mutta musiikista hän ei sitten mitään tiennytkään.
Mewn Wherever on ollut minulle yksi lempikappaleita Mewn tuotannosta aina siitä hetkestä lähtien, kun kuulin biisin ensimmäistä kertaa Comforting Sounds -singlen b-puolena. En ollut uskaltanut toivoa bändin esittävän biisiä keikalla, joten riemastuin suuresti tunnistaessani bändin ensisävelet soimassa Tavastian ilmassa. Ja eikö sitten tämä Mew-tietäjäpoika oikein kovaan ääneen alkanut selittää, että "TÄÄ ON UUSI BIISI!" Muistan, miten otsani kurtistui kiukusta, miten purin huulta ja yritin olla suuttumata pojalle. Lopulta sain kuin sainkin keskityttyä biisiin, enkä kääntynyt vaahtoamaan pojalle, kuinka kyseessä suinkaan ei ollut uusi biisi, vaan itse asiassa vanha kappale, joka oli äänitetty uudelleen Comforting Sounds -singellle, mutta alun perin kyseessä oli A Triumph for Man -levyn kappale.
Minulta meni useampi vuosi siihen, että sain jotenkin annettua anteeksi tuolle tietäjäpojalle kaikki hänen höpinänsä keikalla. Nyt toki ymmärrän, ettei aivan kaikki Mew-fanitkaan voineet Wherever-biisiä Tavastialla tuntea, koska harva fanikaan Mewn sinkkuja tuolloin omisti, ja vuonna 2003 tuota A Triumph for Man -levyä ei juuri mistään löytynyt. Muistan, että aikoinaan Huuto.netissä porukka huusi levyä jollain hirmuisella 100-130 euron hinnalla. Nyttemminhän tuo Mewn debyyttilevy on julkaistu uudelleen ja kaupasta sitä saa alle 20 eurolla.
Vuoden 2003 jälkeen olen nähnyt Mewn useampaankin kertaan, ja keikkakokemukset ovat sekoittuneet toisiinsa, mutta tuosta Tavastian keikasta erityispiirteeksi on jäänyt Wherevern kuuleminen. Ja koska tuon Tavastian keikan jälkeen alkoi maahan sataa lunta, joka vuosi ensilumen sataessa maahan päässäni soi Wherevern kertosäe. Lisäksi biisi tuo mieleen Tavastialla käydyn bändipaitaepisodin ja Remu Aaltosen näkemisen grillijonossa, mutta eipä niistä tapahtumista kerrota nyt sen enempää, vaikka ne ovat kyllä hauskoja muistoja tuon joulukuisen illan ajalta :)
sunnuntai 12. syyskuuta 2010
Flunssapotilas
Tiedättekö mitä? Olen ollut nyt kuukauden flunssainen. Minähän sain neljä viikkoa sitten Flowsta flunssan, eikä tämä pirun tauti ole mennyt missään vaiheessa kunnolla ohi. Flunssan alun kuumeilu meni ohi parissa päivässä, mutta koko ajan joko nuha, yskä tai vetämätön olo ovat kuitenkin olleet kiusanani.
Köhän ja nuhan takia en ole kuukauteen pystynyt esimerkiksi laulamaan. Ihmiselle, joka lauleskelee kotona yhtenään moinen pakkolaulamattomuus on osoittautunut henkisesti yllättävän raskaaksi. En ole aiemmin edes tajunnut, miten paljon normaalisti laulan. Ilmeisesti hyvin usein ajatellessani huuliltani livahtaa pieniä sävelmiä. Nyt tukkoinen tai rahisevä ääni on nostanut tietoisuuteeni jokaisen laulahdukseni, kun joudun lopettamaan laulamisen ennen sen varsinaista alkamistakaan. Laulamattomuus taas on tehnyt minusta kärsimättömän, turhautuneen ja kiukkuisen.
Eilisaamuna heräsin viimein hyvävointisena. Riemastuin suuresti, kun pystyin viimein jopa laulamaan. Ääni kyllä kuulosti vielä oudolta ja voimattomalta, mutta joka tapauksessa sain laulettua. Muutenkin olo oli pirteä ja lauleskelun jälkeen kevyt. Iltapäivällä kävin kaupungilla, tulin kotiin ja yhtäkkiä mainio olo vaihtuikin aivan päinvastaiseksi. Ihan kuin joku olisi kääntänyt katkaisian toiseen asentoon. Aloin aivastella ja jouduin niistämään yhtenään. Pian nivelet alkoivat särkeä niin, että tiesin kuumeen olevan nousussa. Kaikki pirteä voima katosi kehosta. Yhtäkkiä olinkin taas selvästi sairas, en vain vähän flunssainen.
Viime yö meni pipariksi kuumeen aiheuttaminen painajaisten ja tukkoisen nenän takia. Väsyneenä ajatukseni eivät juosseet normaalisti ja varmaankin tunnin ajan itkin voimattomana miettien, miten ihmeessä jaksaisin aamulla lähteä apteekkiin, koska kaikki särkylääkkeeni olivat loppumassa. Onneksi aamulla muistin katsoa keittiön kuivamuonakaappiin, jonne keväällä olin varastoinut kaikki flunssalääkkeeni. Viimein sain doupattua oloni sen verran hyväksi, että sain nukahdettua kunnon unille.
Kropassani ei taida olla ainoatakaan niveltä, johon ei parhaillaan sattuisi kuumeen takia. Nenäni on punainen ja kipeä kaikeasta niistämisestä. Silmistä valuu niin paljon vettä, etten totta puhuen ole varma, kuinka epämääräisiä kirjainjonoja parhaillaan kirjoitan, sillä silmät eivät tarkenna katsetta tietokoneruudulle. Tämä sairastelu ei ole yhtään kivaa!!! Mutta sairastellessa voi sentään kuunnella musiikkia. Seuraava biisi on melkein yhtä hyvä lääke flunssaan kuin äiti silittämässä hiuksia ja isän keittämä hunajatee, eli oikeastaan aika hyvää lääkettä :)
Köhän ja nuhan takia en ole kuukauteen pystynyt esimerkiksi laulamaan. Ihmiselle, joka lauleskelee kotona yhtenään moinen pakkolaulamattomuus on osoittautunut henkisesti yllättävän raskaaksi. En ole aiemmin edes tajunnut, miten paljon normaalisti laulan. Ilmeisesti hyvin usein ajatellessani huuliltani livahtaa pieniä sävelmiä. Nyt tukkoinen tai rahisevä ääni on nostanut tietoisuuteeni jokaisen laulahdukseni, kun joudun lopettamaan laulamisen ennen sen varsinaista alkamistakaan. Laulamattomuus taas on tehnyt minusta kärsimättömän, turhautuneen ja kiukkuisen.
Eilisaamuna heräsin viimein hyvävointisena. Riemastuin suuresti, kun pystyin viimein jopa laulamaan. Ääni kyllä kuulosti vielä oudolta ja voimattomalta, mutta joka tapauksessa sain laulettua. Muutenkin olo oli pirteä ja lauleskelun jälkeen kevyt. Iltapäivällä kävin kaupungilla, tulin kotiin ja yhtäkkiä mainio olo vaihtuikin aivan päinvastaiseksi. Ihan kuin joku olisi kääntänyt katkaisian toiseen asentoon. Aloin aivastella ja jouduin niistämään yhtenään. Pian nivelet alkoivat särkeä niin, että tiesin kuumeen olevan nousussa. Kaikki pirteä voima katosi kehosta. Yhtäkkiä olinkin taas selvästi sairas, en vain vähän flunssainen.
Viime yö meni pipariksi kuumeen aiheuttaminen painajaisten ja tukkoisen nenän takia. Väsyneenä ajatukseni eivät juosseet normaalisti ja varmaankin tunnin ajan itkin voimattomana miettien, miten ihmeessä jaksaisin aamulla lähteä apteekkiin, koska kaikki särkylääkkeeni olivat loppumassa. Onneksi aamulla muistin katsoa keittiön kuivamuonakaappiin, jonne keväällä olin varastoinut kaikki flunssalääkkeeni. Viimein sain doupattua oloni sen verran hyväksi, että sain nukahdettua kunnon unille.
Kropassani ei taida olla ainoatakaan niveltä, johon ei parhaillaan sattuisi kuumeen takia. Nenäni on punainen ja kipeä kaikeasta niistämisestä. Silmistä valuu niin paljon vettä, etten totta puhuen ole varma, kuinka epämääräisiä kirjainjonoja parhaillaan kirjoitan, sillä silmät eivät tarkenna katsetta tietokoneruudulle. Tämä sairastelu ei ole yhtään kivaa!!! Mutta sairastellessa voi sentään kuunnella musiikkia. Seuraava biisi on melkein yhtä hyvä lääke flunssaan kuin äiti silittämässä hiuksia ja isän keittämä hunajatee, eli oikeastaan aika hyvää lääkettä :)
keskiviikko 8. syyskuuta 2010
Kännykkävinkkejä vailla
Rakkaalle kännykälleni on iskenyt dementia. Rassukka ei enää viiden vuoden kunnioitettavassa iässä muista, mitä soittoääniä hänen tulisi soitella, koska näytön valon pitäisi vilkkua ja nähtävästi aamuherääminenkin on Nokia 6020:lleni jopa minua vaikeampaa. Ilmeisesti minun täytyy hyväksyä, että hyvin palvellut, ihana puhelimeni täytyy päästää eläkkeelle. Nyt vain pitäisi löytää nopeasti seuraaja vanhalle kännykälleni.
Uudelle puhelimelle on muutamia vaatimuksia. Sen tulee ensinnäkin tuntua kädessä puhelimelta - luurilta, jolla todella on tarkoitus soitella ystäville. Ja tästä syystä esimerkisi iPhone ei ole minkäänlainen vaihtoehto minulle. En muutenkaan ole erityisen ihastuntu iPhoneen, mutta aivan erityisen paljon minua ärsyttää ajatus siitä, että kyseessä pitäisi olla puhelin, jolla siis soitetaan puheluita, mutta juuri tuossa käytössä luuri on tavattoman huono.
Toinen syy, miksei iPhone tai mikään muukaan kosketusnäyttöpuhelin tule kyseeseen on näppäimistössä. Minä haluan, että puhelimessa on näppäimet, joilla tekstiviestien kirjoittaminen on helppoa. Näppäimiä pitää pystyä painelemaan peukalon kynnen syrjällä, ei niinkään sormenpäillä. Minä en opettele uutta naputtelutekniikkaa, kun kerta kymmenessä vuodessa olen hionut nykyisen tekniikkani sujuvaksi. Toki minut voi yrittää vakuuttaa uskomaan, että kosketusnäytöt eivät ole pidemmän päälle niin hirveitä, kun nyt luulen, mutta toisaalta eipä markkinoilta taida löytyä kosketusnäyttöpuhelinta, joka sopisi minun budjettiini.
Hyvien näppäinten lisäksi uudessa puhelimessa pitäisi olla edes kohtuullinen kamera ja suht iso näyttö. Muuten kännykän ulkonäkö saisi olla varsin perinteinen. Mitään superihmeellistä en kännykältäni siis vaadi, mutta hyvän puhelimen löytäminen tuntuu silti olevan yllättävän vaikeaa. Kaikki peruspuhelimena mainostetut halvat yksilöt ovat näppäimiltään surkeita tai ihan himpun verran jo liiankin pelkistettyjä ominaisuuksiltaan. Kalliimmissa puhelimissa tuntuu olevan kaikenlaista ylimääräistä sisältöä, jota mielelläni en puhelimeeni haluaisi, koska havaintojeni mukaan ne vain aiheuttavat puhelimissa vikoja. Ei minun puhelimeni tarvitse olla tietokoneen, pelikonsolin, levysoittimen ja kameran korvike. Riittää, että puhelimella saisi soitettua ja lähetettyä viestejä. Minun puhelimellani on tarkoitus pitää yhteyttä ihmisiin, ei sen tarvitse toimia minun viihdyttäjänäni. Valitettavasti niitä turhia ominaisuuksia joudun kuitenkin tulevassa puhelimessani sietämään, koska markkinoilta ei löydy luurin luuria, jossa jotain ylimääräistä ei olisi, ja toisaalta en ole valmis tinkimään omista vähäisistä perusvaatimuksista.
Alkuviikon aikana olen selannut läpi eri puhelinmallien ominaisuuksia ja jatkoharkintaan toistaiseksi ovat päässeet seuraavat mallit:
Tässä puhelimessa miellyttää aika iso osa ominaisuuksista, muotoilu ja kieltämättä myös hinta. Mutta koska en ole päässyt hypistelemään puhelinta käsissäni, en esimerkiksi uskalla olla varma noista näppäimistä. Nykyisin tuntuu niin Nokian kuin muidenkin merkkien puhelimissa olevan kovasta muovista tehdyt näppäimet. Näppäimistöt kyllä näyttävät tyylikkäiltä, mutta viestien kirjoittaminen on tuskaa. En pidä näppäinten selvästi muovisesta tunnusta, vaan haluan joustavat, kumimaiset näppäimet. Netistä lukemieni arvostelujen mukaan tässä on meillyttävä peruspuhelin, mutta toisaalta en uskalla luottaa mihinkään arvosteluihin, vaan haluan itse päästä hypistelemään tätä luuria ja tehdä valintani vasta kunnon tutustumisen jälkeen.
Nokia 6710 Navigator
Tästä puhelimesta minulla on jo käyttökokemustakin, sillä äitini osti (muistaakseni) juuri tällaisen itselleen reilu kuukausi sitten. Vaikuttaisi jämäkältä, hyvältä peruspuhelimelta, vaikkakin minulle tuo navigaattori saattaisi hieman turha ollakin. Kun kerta en Turusta juuri minnekään poistu, en aivan helposti pääse myöskään eksymään. Ulkonäkö puhelimella on jo vähän liiankin miesmäinen jopa minun makuuni, mutta jos jostain puhelimessa olen valmis tinkimään, niin nimenomaan muotoilusta, jos se ei vaikuta käyttömukavuuten muuten mitenkään.
Hintaa tällä olisi reippaasti enemmän kuin C5:llä, mutta jos voisin luottaa siihen, että tämä toimii hyvin ja pitkään, ei tuo hintalappu aivan kamalan pahalta tunnu.
Seuraava puhelin onkin sitten jo yli budjettini, mutta kovasti olen sitä netissä käynyt silti katselemassa.
Nokia C6
Tässä puhelimessa on niin paljon kaikkea turhaa, mutta yhtä kaikki se jaksaa kiinnostaa silti. En halua kosketusnäyttöä, ilman QWERTY-näppäimistöäkin pärjäisin ja onhan tässä nyt vaikka mitä ylimääräistä sälää sisuksissaan, joten en usko maksavani noita ylimääräisiä kymppejä tämän hinnasta, kun kerta en tämän tyyppistä puhelinta kaipaa. Jos joku nyt kuitenkin osaa sanoa hyvän perustelun sille, miksi hankkisin juuri C6:n, enkä jompaa kumpaa noista kahdesta ensin esitellystä kännykästä, jättäkäänhän perustelut kommenttiboksiin.
Kommentteihin voi antaa suosituksia myös muista puhelimista. Vaikka itse suosin Nokiaa, jonka käyttöliittymä sopii aivoilleni kokemukseni mukaan parhaiten, vinkkejä voi antaa myös muiden merkkien kännyköistä. Ja erityisen mielelläni kuulisin käyttökokemuksia noista nyt harkitsemistani puhelimista.
Uudelle puhelimelle on muutamia vaatimuksia. Sen tulee ensinnäkin tuntua kädessä puhelimelta - luurilta, jolla todella on tarkoitus soitella ystäville. Ja tästä syystä esimerkisi iPhone ei ole minkäänlainen vaihtoehto minulle. En muutenkaan ole erityisen ihastuntu iPhoneen, mutta aivan erityisen paljon minua ärsyttää ajatus siitä, että kyseessä pitäisi olla puhelin, jolla siis soitetaan puheluita, mutta juuri tuossa käytössä luuri on tavattoman huono.
Toinen syy, miksei iPhone tai mikään muukaan kosketusnäyttöpuhelin tule kyseeseen on näppäimistössä. Minä haluan, että puhelimessa on näppäimet, joilla tekstiviestien kirjoittaminen on helppoa. Näppäimiä pitää pystyä painelemaan peukalon kynnen syrjällä, ei niinkään sormenpäillä. Minä en opettele uutta naputtelutekniikkaa, kun kerta kymmenessä vuodessa olen hionut nykyisen tekniikkani sujuvaksi. Toki minut voi yrittää vakuuttaa uskomaan, että kosketusnäytöt eivät ole pidemmän päälle niin hirveitä, kun nyt luulen, mutta toisaalta eipä markkinoilta taida löytyä kosketusnäyttöpuhelinta, joka sopisi minun budjettiini.
Hyvien näppäinten lisäksi uudessa puhelimessa pitäisi olla edes kohtuullinen kamera ja suht iso näyttö. Muuten kännykän ulkonäkö saisi olla varsin perinteinen. Mitään superihmeellistä en kännykältäni siis vaadi, mutta hyvän puhelimen löytäminen tuntuu silti olevan yllättävän vaikeaa. Kaikki peruspuhelimena mainostetut halvat yksilöt ovat näppäimiltään surkeita tai ihan himpun verran jo liiankin pelkistettyjä ominaisuuksiltaan. Kalliimmissa puhelimissa tuntuu olevan kaikenlaista ylimääräistä sisältöä, jota mielelläni en puhelimeeni haluaisi, koska havaintojeni mukaan ne vain aiheuttavat puhelimissa vikoja. Ei minun puhelimeni tarvitse olla tietokoneen, pelikonsolin, levysoittimen ja kameran korvike. Riittää, että puhelimella saisi soitettua ja lähetettyä viestejä. Minun puhelimellani on tarkoitus pitää yhteyttä ihmisiin, ei sen tarvitse toimia minun viihdyttäjänäni. Valitettavasti niitä turhia ominaisuuksia joudun kuitenkin tulevassa puhelimessani sietämään, koska markkinoilta ei löydy luurin luuria, jossa jotain ylimääräistä ei olisi, ja toisaalta en ole valmis tinkimään omista vähäisistä perusvaatimuksista.
Alkuviikon aikana olen selannut läpi eri puhelinmallien ominaisuuksia ja jatkoharkintaan toistaiseksi ovat päässeet seuraavat mallit:
Tässä puhelimessa miellyttää aika iso osa ominaisuuksista, muotoilu ja kieltämättä myös hinta. Mutta koska en ole päässyt hypistelemään puhelinta käsissäni, en esimerkiksi uskalla olla varma noista näppäimistä. Nykyisin tuntuu niin Nokian kuin muidenkin merkkien puhelimissa olevan kovasta muovista tehdyt näppäimet. Näppäimistöt kyllä näyttävät tyylikkäiltä, mutta viestien kirjoittaminen on tuskaa. En pidä näppäinten selvästi muovisesta tunnusta, vaan haluan joustavat, kumimaiset näppäimet. Netistä lukemieni arvostelujen mukaan tässä on meillyttävä peruspuhelin, mutta toisaalta en uskalla luottaa mihinkään arvosteluihin, vaan haluan itse päästä hypistelemään tätä luuria ja tehdä valintani vasta kunnon tutustumisen jälkeen.
Nokia 6710 Navigator
Tästä puhelimesta minulla on jo käyttökokemustakin, sillä äitini osti (muistaakseni) juuri tällaisen itselleen reilu kuukausi sitten. Vaikuttaisi jämäkältä, hyvältä peruspuhelimelta, vaikkakin minulle tuo navigaattori saattaisi hieman turha ollakin. Kun kerta en Turusta juuri minnekään poistu, en aivan helposti pääse myöskään eksymään. Ulkonäkö puhelimella on jo vähän liiankin miesmäinen jopa minun makuuni, mutta jos jostain puhelimessa olen valmis tinkimään, niin nimenomaan muotoilusta, jos se ei vaikuta käyttömukavuuten muuten mitenkään.
Hintaa tällä olisi reippaasti enemmän kuin C5:llä, mutta jos voisin luottaa siihen, että tämä toimii hyvin ja pitkään, ei tuo hintalappu aivan kamalan pahalta tunnu.
Seuraava puhelin onkin sitten jo yli budjettini, mutta kovasti olen sitä netissä käynyt silti katselemassa.
Nokia C6
Tässä puhelimessa on niin paljon kaikkea turhaa, mutta yhtä kaikki se jaksaa kiinnostaa silti. En halua kosketusnäyttöä, ilman QWERTY-näppäimistöäkin pärjäisin ja onhan tässä nyt vaikka mitä ylimääräistä sälää sisuksissaan, joten en usko maksavani noita ylimääräisiä kymppejä tämän hinnasta, kun kerta en tämän tyyppistä puhelinta kaipaa. Jos joku nyt kuitenkin osaa sanoa hyvän perustelun sille, miksi hankkisin juuri C6:n, enkä jompaa kumpaa noista kahdesta ensin esitellystä kännykästä, jättäkäänhän perustelut kommenttiboksiin.
Kommentteihin voi antaa suosituksia myös muista puhelimista. Vaikka itse suosin Nokiaa, jonka käyttöliittymä sopii aivoilleni kokemukseni mukaan parhaiten, vinkkejä voi antaa myös muiden merkkien kännyköistä. Ja erityisen mielelläni kuulisin käyttökokemuksia noista nyt harkitsemistani puhelimista.
lauantai 4. syyskuuta 2010
Lauantain leffavinkki: Aamiainen Tiffanylla
Hei kaikki, avatkaa ihmeessä tänään telkkari Yle Teemalta klo 21.52, niin näette yhden lempielokuvistani! Aamiainen Tiffanylla on klassikko, joka jokaisen pitäisi nähdä ainakin kerran elämässään, mutta tätä leffaa kelpaa katsella yhä uudelleen ja uudelleen.
Rakastan tätä elokuvaa. Muutama vuosi sitten sain kavereiltani synttärilahjaksi leffan dvd:llä ja seinälleni vielä hienon Breakfast at Tiffany's -taulun. Taulua ihailen päivittäin, leffankin katselen ainakin pari kertaa vuodessa. En vain kyllästy Aamiaiseen Tiffanylla koskaan. Elokuvassa on kaunis tarina tarina, mainio musiikki, hieno puvustus, ihanat näyttelijät... Yksinkertaisesti vain loistava elokuva.
Syytän Audrey Hepburnia sekä leffan kampaajaa ja puvustajaa siitä, että yritän parhaillaan kasvattaa itselleni taas pitkiä hiuksia sekä himoitsen täydellistä pikkumustaa mekkoa. Ja on ne muutkin leffassa Audreyn yllä nähdyt asut aika ihania. Mutta Audreyn lisäksi tässä elokuvassa nähdään toinen aivan ihana näyttelijä: George Peppard.
Oi katsokaa nyt noita Georgen sinisiä silmiä! Kaikille miehille pieni pyyntö: voisitteko pukeutua useammin, kuten George Peppard tässä elokuvassa. Thing for the Bling -blogin Teemu olikin kirjoittanut mainion esittelyn Peppardin pukeutumistyylistä leffassa. Suosittelen lukemaan jutun täältä.
Nyt minä lähden ostamaan illaksi croissantteja. Tätä leffaa katsoessa kun voisarvet ja hyvä kahvi ovat parasta leffaevästä, alkaahan leffa kohtauksella, jossa Audrey Hepburn nauttii näitä eväitä aamiaisena Tiffanyn jalokiviliikkeen edessä.
Ai niin, ennen leffaa Teema esittää Naisten kuvia -teemalauantaissa Chick Flicks - elokuvia naisille -dokumentin, joka kuulostaa varsin mielenkiintoiselta katsottavalta sekin. Dokkarissa puhutaan esittelytekstin mukaan "Hollywoodin naisroolien muutoksista ja mimmileffojen historiasta". Kaikkien dokumentista kiinnostuneiden kannattaa siis avata Teema jo klo 21.
Syytän Audrey Hepburnia sekä leffan kampaajaa ja puvustajaa siitä, että yritän parhaillaan kasvattaa itselleni taas pitkiä hiuksia sekä himoitsen täydellistä pikkumustaa mekkoa. Ja on ne muutkin leffassa Audreyn yllä nähdyt asut aika ihania. Mutta Audreyn lisäksi tässä elokuvassa nähdään toinen aivan ihana näyttelijä: George Peppard.
Oi katsokaa nyt noita Georgen sinisiä silmiä! Kaikille miehille pieni pyyntö: voisitteko pukeutua useammin, kuten George Peppard tässä elokuvassa. Thing for the Bling -blogin Teemu olikin kirjoittanut mainion esittelyn Peppardin pukeutumistyylistä leffassa. Suosittelen lukemaan jutun täältä.
Nyt minä lähden ostamaan illaksi croissantteja. Tätä leffaa katsoessa kun voisarvet ja hyvä kahvi ovat parasta leffaevästä, alkaahan leffa kohtauksella, jossa Audrey Hepburn nauttii näitä eväitä aamiaisena Tiffanyn jalokiviliikkeen edessä.
Ai niin, ennen leffaa Teema esittää Naisten kuvia -teemalauantaissa Chick Flicks - elokuvia naisille -dokumentin, joka kuulostaa varsin mielenkiintoiselta katsottavalta sekin. Dokkarissa puhutaan esittelytekstin mukaan "Hollywoodin naisroolien muutoksista ja mimmileffojen historiasta". Kaikkien dokumentista kiinnostuneiden kannattaa siis avata Teema jo klo 21.
perjantai 3. syyskuuta 2010
6 vaatetta: Vaatehuoltoa
Kuuden vaatteen haasteesta on kulunut vasta kolme päivää, mutta monenlaiset ajatukset ovat näiden päivien aikana jo ehtineet päässäni pyöriä. Yksi pohdiskelemani asia on ollut vaatteiden hoito ja pyykkäys.
Olen useammassakin blogissa törmännyt keskusteluun siitä, onko kuuden vaatteen haaste lopulta kovinkaan ekologinen, koska ihmiset joutuvat pesemään vajaita koneellisia pyykkiä. No, haastekuukautena joidenkin pyykkäystavat toki saattavat olla hivenen tavallista epäekologisempia kuin normaalisti, mutta jos tämän haasteen jälkeen on oppinut esimerkiksi hillitsemään jatkuvaa vaatteiden vaihtamis- ja ostosrumbaa, kuukauden vesituhlailut eivät mielestäni ole kamala asia. En kyllä toisaalta ymmärrä, miksi muutamat vaatteet pitäisi pestä tyhjässä pyykkikoneessa? Kyllä sinne näiden haastekuusikon vaatteiden lisäksi menee alu-, urheilu- ja yövaatteitakin ja varsin pienellä vesimäärällä nämä muutamat vaatteet saa pestyä myös käsin.
Itse olen havahtunut siihen, että yritän aiempaa tarkemmin pitää kuusi vaatettani niin puhtaina, ettei niitä edes tarvitsisi pestä usein. En aina ole ollu mikään mallikansalainen pyykkien pesemisessä, mutta kovasti olen yrittänyt tapojani parantaa. Pari vuotta sitten havahduin siihen, että pyykkipinoni olivat jatkuvasti aivan järkyttävän kokoisia. Oli pakko ruveta miettimään, mistä sitä pyykkiä oikein syntyy. Lopulta tulin siihen tulokseen, että pesen yhtenään lähes puhtaita vaatteita (kuten muuten jonkin tutkimuksen mukaan suurin osa suomalaisista nykyisin tekee). Pyykkipinot alkoivat kummasti madaltua, kun totuin taas tuulettamaan vaatteita, pesemään niistä heti pois pikkutahrat ja käyttämään aluvaatteita, jotka suojaisivat päälivaatteita hiostumiselta. Kaikki tämä oli minulle tuttua lapsuudessa, mutta johonkin nuo vanhat tavat tuntuivat kadonneen muutettuani pois vanhempieni luota. Myönnän kuitenkin, että vaatteiden tuulettamisesta ja suojaamisesta huolimatta tuotan silti tarpeettoman paljon pyykkiä.
Valitessani syyskuun kuutta vaatetta yksi tärkeimpiä valintaperusteita oli vaatteiden helppohoitoisuus. Villatakki, silkkihame, mekko ja farkut eivät vaadi jatkuvaa pesua, sillä yleensä niille riittää hoidoksi tuulettaminen. T- ja kauluspaitani toki välillä hiostuvat ja vaativat pesua, mutta aivan yhtenään nekään eivät pyykkiin joudu, koska molempien paitojen alla käytän alupaitoja, jotka toimivat, dödön lisäksi, hyvänä hajupuskurina varsinaisille vaatteilleni. Kun nuo varsinaiset paidat lopulta pyykkiin päätyvät, koneeseen meneekin sitten seuraksi jo kasa aluvaatteita, sukkia, sukkahousuja ja haasteen ulkopuolelle jätetyt urheilu- ja yövaatteet. Vajaita pyykkikoneellisia ei siis tarvitse pestä, mutta toisaalta pyykkituvassa ei tarvitse käydä aivan yhtä usein kuin aikaisemmin.
Parin viime päivän aikana olen myös oppinut vaihtamaan käyttövaatteet heti kotiin tullessa kotivaatteisiin, jotka ovat siis myös yövaatteet. Harvemmin onnistun vaatteitani julkisilla paikoilla sotkemaan, mutta kotona niille sitten läikkyykin maitoa tai tipahtelee pastakastiketta, joten minun on tärkeää saada kuusi vaatettani henkareille turvaan heti kotiin palattuani. Ja tiedättekö, tuo vaatteiden vaihto tuntuu ihanan rentouttavalta. Päivän stressit kaikkoavat, kun laskostelen farkut tuolille ja ripusta villatakin ja t-paidan ulos tuulettumaan. Samalla tulen tarkistaneeksi, että vaatteet ovat siistit ja kunnossa.
Kun vaatteita on käytössä vain kuusi, niistä todella haluaa pitää hyvää huolta. Ja nyt kun olen kiinnittänyt huomiota käyttövaatteideni kuntoon, olen tullut tarkastaneeksi ja korjailleeksi myös vaatekaapissa lokakuuta odottavien vaatteiden vikoja. Eilisiltana istuin nojatuolissa ompelemassa korjausta odottaneisiin vaatteisiini nappeja, paikkailin pieniä reikiä ja vahvistin hapertuneita saumoja. Normaalisti koen olevani liian kiireinen, väsynyt tai ties mitä tällaisten pikkupuuhien hoitoon, mutta nyt minulla oli ompelun lisäksi aikaa lukemiseen, kirjoittamiseen, kokkaamiseen ja vielä telkkarin katseluun. Ja kaikki "onko mulla varmasti huomiseksi puhtaita vaatteita" -stressikin oli koko illan poissa mielestä, kun tiesin seuraavan päivän vaatteiden olevan käyttökunnossa henkarilla.
Tämä kuuden vaatteen haaste on saanut minut ihan todella miettimään, miten kehnosti normaalisti hoidan vaatteitani ja miten vähän niitä lopulta tunnun arvostavan. Vanhempani ovat vielä eläneet aikana, jolloin heillä oli ihan oikeaan vain yhdet juhlavaatteet, yhdet arkivaatteet ja yhdet kotivaatteet. Näitä harvoja vaatteita sitten todella paikkailtiin, muodistettiin ja hoidettiin, jotta ne pysyisivät hyvinä. Kotimekkojen päällekin puettiin suojaksi vielä essut, jotta vaatteet eivät kärsisi. Pitihän sillä kotimekolla kuitenkin käydä hoitamassa asunnon ulkopuolella arkisemmat askareet. Tunnen itseni nyt aivan pilallehemmotelluksi kerskakulttuurikakaraksi, vaikken erityisen paljon vaatteita edes omista. Kuitenkin minulla on niin paljon vaatteita, ettei minun ole tarvinnut niitä erityisemmin suojella ja hoitaa. Toivon todella, että kuluvan kuukauden aikana saisin juurrutettua päähäni syvälle ajatuksen siitä, että kunnitoitan ja hoidan vaatteitani jatkossa entistä paremmin.
Olen useammassakin blogissa törmännyt keskusteluun siitä, onko kuuden vaatteen haaste lopulta kovinkaan ekologinen, koska ihmiset joutuvat pesemään vajaita koneellisia pyykkiä. No, haastekuukautena joidenkin pyykkäystavat toki saattavat olla hivenen tavallista epäekologisempia kuin normaalisti, mutta jos tämän haasteen jälkeen on oppinut esimerkiksi hillitsemään jatkuvaa vaatteiden vaihtamis- ja ostosrumbaa, kuukauden vesituhlailut eivät mielestäni ole kamala asia. En kyllä toisaalta ymmärrä, miksi muutamat vaatteet pitäisi pestä tyhjässä pyykkikoneessa? Kyllä sinne näiden haastekuusikon vaatteiden lisäksi menee alu-, urheilu- ja yövaatteitakin ja varsin pienellä vesimäärällä nämä muutamat vaatteet saa pestyä myös käsin.
Itse olen havahtunut siihen, että yritän aiempaa tarkemmin pitää kuusi vaatettani niin puhtaina, ettei niitä edes tarvitsisi pestä usein. En aina ole ollu mikään mallikansalainen pyykkien pesemisessä, mutta kovasti olen yrittänyt tapojani parantaa. Pari vuotta sitten havahduin siihen, että pyykkipinoni olivat jatkuvasti aivan järkyttävän kokoisia. Oli pakko ruveta miettimään, mistä sitä pyykkiä oikein syntyy. Lopulta tulin siihen tulokseen, että pesen yhtenään lähes puhtaita vaatteita (kuten muuten jonkin tutkimuksen mukaan suurin osa suomalaisista nykyisin tekee). Pyykkipinot alkoivat kummasti madaltua, kun totuin taas tuulettamaan vaatteita, pesemään niistä heti pois pikkutahrat ja käyttämään aluvaatteita, jotka suojaisivat päälivaatteita hiostumiselta. Kaikki tämä oli minulle tuttua lapsuudessa, mutta johonkin nuo vanhat tavat tuntuivat kadonneen muutettuani pois vanhempieni luota. Myönnän kuitenkin, että vaatteiden tuulettamisesta ja suojaamisesta huolimatta tuotan silti tarpeettoman paljon pyykkiä.
Valitessani syyskuun kuutta vaatetta yksi tärkeimpiä valintaperusteita oli vaatteiden helppohoitoisuus. Villatakki, silkkihame, mekko ja farkut eivät vaadi jatkuvaa pesua, sillä yleensä niille riittää hoidoksi tuulettaminen. T- ja kauluspaitani toki välillä hiostuvat ja vaativat pesua, mutta aivan yhtenään nekään eivät pyykkiin joudu, koska molempien paitojen alla käytän alupaitoja, jotka toimivat, dödön lisäksi, hyvänä hajupuskurina varsinaisille vaatteilleni. Kun nuo varsinaiset paidat lopulta pyykkiin päätyvät, koneeseen meneekin sitten seuraksi jo kasa aluvaatteita, sukkia, sukkahousuja ja haasteen ulkopuolelle jätetyt urheilu- ja yövaatteet. Vajaita pyykkikoneellisia ei siis tarvitse pestä, mutta toisaalta pyykkituvassa ei tarvitse käydä aivan yhtä usein kuin aikaisemmin.
Parin viime päivän aikana olen myös oppinut vaihtamaan käyttövaatteet heti kotiin tullessa kotivaatteisiin, jotka ovat siis myös yövaatteet. Harvemmin onnistun vaatteitani julkisilla paikoilla sotkemaan, mutta kotona niille sitten läikkyykin maitoa tai tipahtelee pastakastiketta, joten minun on tärkeää saada kuusi vaatettani henkareille turvaan heti kotiin palattuani. Ja tiedättekö, tuo vaatteiden vaihto tuntuu ihanan rentouttavalta. Päivän stressit kaikkoavat, kun laskostelen farkut tuolille ja ripusta villatakin ja t-paidan ulos tuulettumaan. Samalla tulen tarkistaneeksi, että vaatteet ovat siistit ja kunnossa.
Kun vaatteita on käytössä vain kuusi, niistä todella haluaa pitää hyvää huolta. Ja nyt kun olen kiinnittänyt huomiota käyttövaatteideni kuntoon, olen tullut tarkastaneeksi ja korjailleeksi myös vaatekaapissa lokakuuta odottavien vaatteiden vikoja. Eilisiltana istuin nojatuolissa ompelemassa korjausta odottaneisiin vaatteisiini nappeja, paikkailin pieniä reikiä ja vahvistin hapertuneita saumoja. Normaalisti koen olevani liian kiireinen, väsynyt tai ties mitä tällaisten pikkupuuhien hoitoon, mutta nyt minulla oli ompelun lisäksi aikaa lukemiseen, kirjoittamiseen, kokkaamiseen ja vielä telkkarin katseluun. Ja kaikki "onko mulla varmasti huomiseksi puhtaita vaatteita" -stressikin oli koko illan poissa mielestä, kun tiesin seuraavan päivän vaatteiden olevan käyttökunnossa henkarilla.
Tämä kuuden vaatteen haaste on saanut minut ihan todella miettimään, miten kehnosti normaalisti hoidan vaatteitani ja miten vähän niitä lopulta tunnun arvostavan. Vanhempani ovat vielä eläneet aikana, jolloin heillä oli ihan oikeaan vain yhdet juhlavaatteet, yhdet arkivaatteet ja yhdet kotivaatteet. Näitä harvoja vaatteita sitten todella paikkailtiin, muodistettiin ja hoidettiin, jotta ne pysyisivät hyvinä. Kotimekkojen päällekin puettiin suojaksi vielä essut, jotta vaatteet eivät kärsisi. Pitihän sillä kotimekolla kuitenkin käydä hoitamassa asunnon ulkopuolella arkisemmat askareet. Tunnen itseni nyt aivan pilallehemmotelluksi kerskakulttuurikakaraksi, vaikken erityisen paljon vaatteita edes omista. Kuitenkin minulla on niin paljon vaatteita, ettei minun ole tarvinnut niitä erityisemmin suojella ja hoitaa. Toivon todella, että kuluvan kuukauden aikana saisin juurrutettua päähäni syvälle ajatuksen siitä, että kunnitoitan ja hoidan vaatteitani jatkossa entistä paremmin.
torstai 2. syyskuuta 2010
Haasteita kerrakseen
Kuuden vaatteen haasteen ja biisihaasteen lisäksi elämääni on viime päivinä ilmestynyt isoja arjen haasteitakin. Eilisiltana niskaan pudonnut ikävä uutispommi aluksi lamautti ja aiheutti pientä ahdistusta, mutta nukutun yön jälkeen lamaannus helpotti ja pikkuhiljaa sain kasattua itselleni suunnitelman, jonka avulla ikävästä tilanteesta pitäisi pystyä luikertelemaan pois. Pieniä haasteita on luvassa, mutta kun pakko on selviytyä, kyllä minä myös selviän! Lannistumisesta ei olisi mitään hyötyä. Päinvastoin, sillä sitä vasta asiat hankalaksi itselleen tekisikin! Ja no näistä pikkuhaasteista pääsee sentään jotenkin eroon, koska kyseessä ei kuitenkaan ole oikeudelta tulleet haasteet :)
Palataanpa nyt kuitenkin niihin kevyisiin ja mukaviin haasteisiin. Vaatehaasteen kuulumisia kirjoittelen huomenna, keskitytään tänään biisimeemiin.
Day 06 - A song that reminds of you of somewhere: The Rasmus: In the Shadows
Elokuu 2004, jokin Hyde Parkin laidalla oleva Sainsbury's -kauppa, Lontoo.
Kädessä vesipullo ja yrttisipsipussi, ehkä myös kolmioleipäpakkaus. Ranteessa roikkuvassa keltaisessa muovipussissa Notting Hillistä ostettuja persikoita. Ja kaiuttimista kuuluu tuttu "Ooo-o-Oo-ooo, Ooo-o-Ooo-ooo-o-ooo".
Seison kassajonossa ja mietin, mikä hemmetin tuttu biisi onkaan kyseessä. Sitten alkaa säkeistö ja tajuan, että Rasmushan se on, In the Shadows. Tekisi mieli laulaa mukana, mutta kassaneiti tuskin arvostaisi laululurittelujani. Maksan siis ostokset ja tanssahtelen biisiä meilessäni hyräilen kaverin kanssa puistoon syömään eväitä. Väsyttää ja yritämme torkkua nurmikolla, mutta keltainen muovipussi ja persikoiden tuoksu houkuttelee paikalle ampiaisia. Ei auta kuin kerätä tavarat kasaan ja lähteä tallustelemaan kohti metroasemaa.
Kaiken tämän muistan vielä syyskuussa 2010. Muistan muovipussit, mehiläiset, väsyneen tunteen ja persikoista tahmeat sormet oikeastaan aina, kun In the Shadows soi. Ja juuri nyt, kun Lontoo-ikävä on suunnattoman suuri, eikä varaa matkailuun ole, on se sentään kiva liidellä muistoissa takaisin Hyde Parkiin In the Shadowsin tahdissa.
Palataanpa nyt kuitenkin niihin kevyisiin ja mukaviin haasteisiin. Vaatehaasteen kuulumisia kirjoittelen huomenna, keskitytään tänään biisimeemiin.
Day 06 - A song that reminds of you of somewhere: The Rasmus: In the Shadows
Elokuu 2004, jokin Hyde Parkin laidalla oleva Sainsbury's -kauppa, Lontoo.
Kädessä vesipullo ja yrttisipsipussi, ehkä myös kolmioleipäpakkaus. Ranteessa roikkuvassa keltaisessa muovipussissa Notting Hillistä ostettuja persikoita. Ja kaiuttimista kuuluu tuttu "Ooo-o-Oo-ooo, Ooo-o-Ooo-ooo-o-ooo".
Seison kassajonossa ja mietin, mikä hemmetin tuttu biisi onkaan kyseessä. Sitten alkaa säkeistö ja tajuan, että Rasmushan se on, In the Shadows. Tekisi mieli laulaa mukana, mutta kassaneiti tuskin arvostaisi laululurittelujani. Maksan siis ostokset ja tanssahtelen biisiä meilessäni hyräilen kaverin kanssa puistoon syömään eväitä. Väsyttää ja yritämme torkkua nurmikolla, mutta keltainen muovipussi ja persikoiden tuoksu houkuttelee paikalle ampiaisia. Ei auta kuin kerätä tavarat kasaan ja lähteä tallustelemaan kohti metroasemaa.
Kaiken tämän muistan vielä syyskuussa 2010. Muistan muovipussit, mehiläiset, väsyneen tunteen ja persikoista tahmeat sormet oikeastaan aina, kun In the Shadows soi. Ja juuri nyt, kun Lontoo-ikävä on suunnattoman suuri, eikä varaa matkailuun ole, on se sentään kiva liidellä muistoissa takaisin Hyde Parkiin In the Shadowsin tahdissa.
keskiviikko 1. syyskuuta 2010
Päivämeemin paluu
Törmäsin tänään kaupassa käydessä kaveriini, joka sanoi seuraavaa:
"Heeeei..! Mitä se semmoinen on, et aloitat uuden haasteen, vaiks vanhakin on kesken? Muistutan sua, et blogissasi on MUN päiväbiisimeemikin kesken!"
Hupshei! Jalkapallon MM-kisat ja kaikki muut mainiot kesäpuuhat saivat koko meemin hetkeksi unohtumaan! Mutta A, kuten sinulle lupasin, palaan biisimeemiin välittömästi. Älä enää kanna kaunaa! ;D
---
Day 05 - A song that reminds you of someone: Matchbox 20: 3AM
Olikohan se nyt vuotta 1997 vai 1998? No joka tapauksessa noihin aikoihin nettiyhteys ja sähköpostiosoitteet olivat aivan uusi juttu tällaisille ihan tavallisille ihmisille. Olin juuri perustanut itselleni Hotmailiin sähköpostiosoitteen ja surffailin innoissan netin ihmeellisessä maailmassa. Suurena Saku Koivun fanina etsin miehestä kertovia nettisivuja ja jollekin ihme kanadalaiselle Saku Koivu -keskustelupalstalle eksyessäni jätin sinne lopulta kömpelöllä englannilla viestin, jossa kerroin, kuinka olen Suomesta kotoisin ja miten valtavasti Sakua ihailen. Jotenkin tuohon viestiin vielä linkittyi kakkossähköpostini osoite (kyllä, minulle oli kerrottu, että roskapostin takia täytyy olla virallinen ja netissä jaettava epävirallinen sähköpostiosoite).
Muutama päivä kirjoitukseni julkaisemisen jälkeen sähköpostissani oli viesti montrealilaiselta Sophielta. Tuo sähköposti on valitettavasti on jo päätynyt bittien hautausmaalle, mutta sen muistan, kuinka Sophie selitti olevansa Saku-fani, joka haluaisi suomalaisen e-mailystävän. Olin innoissani: viimein minullakin olisi ulkomaalainen kirjekaveri! Eikä me lähetettäisi mitään tavallisia kirjeitä, vaan vieläpä oikein nykyaikaisia e-maileja!
Olin kamalan arka kirjoittamaan viestejä englanniksi, joten kyselin Sophielta aluksi vain helppoja kysymyksiä, kuten "What is your favourite band?" Sophie vastasi pitävänsä Matchbox 20 -nimisestä bändistä. "Do you know that band?" kysyi Sophie. No, en kyllä tuolloin tiennyt, mutta olisihan minulla internet, josta voisin saada tietoa bändistä. Muutama haku Yahoolla ja AltaVistalla ja löytyihän netin syvyyksistä sitten bändin jonkinlaiset nettisivut. Kaiken lisäksi sivuilta saattoi kuunnella kolme biisiä. 3AM-biisin kohdalla tajusin, että olen kuullut kappaleen joskus aikaisemminkin. Kirjoitin innoissani Sophille tietäväni biisin ja halusin tietää bändistä lisää. Pian Kanadasta tuli piiiiitkä kirjoitus, johon oli kerätty kuvalinkkejä bändistä. Kiitokseksi lähetin Sophielle listan linkkejä kaikkiin mielestäni hienoihin netistä löytyviin Saku-kuviin, joista sitten kirjoitimme ihastuneen hysteerisiä kommentteja toisillemme seuraavat viikot.
Yhteyteni Sophieen katkesi vuosia sitten, mutta levyhyllyyni hän ehti jättää jälkensä. Edelleen omistan kolme Matchbox 20 -levyä, joita kuunnellessa muistelen hauskaa kanadalaista kaveriani ja aikaa, jolloin sähköposti oli jotain uutta, jännittävää ja erikoista. Ja aina silloin tällöin, kun yöllä valvon kotonani ja havaitsen kellon olevan kolme, saatan päästää ilmoille pienen laulun ♫♫It's 3 am I must be lonely...♫♫
"Heeeei..! Mitä se semmoinen on, et aloitat uuden haasteen, vaiks vanhakin on kesken? Muistutan sua, et blogissasi on MUN päiväbiisimeemikin kesken!"
Hupshei! Jalkapallon MM-kisat ja kaikki muut mainiot kesäpuuhat saivat koko meemin hetkeksi unohtumaan! Mutta A, kuten sinulle lupasin, palaan biisimeemiin välittömästi. Älä enää kanna kaunaa! ;D
---
Day 05 - A song that reminds you of someone: Matchbox 20: 3AM
Olikohan se nyt vuotta 1997 vai 1998? No joka tapauksessa noihin aikoihin nettiyhteys ja sähköpostiosoitteet olivat aivan uusi juttu tällaisille ihan tavallisille ihmisille. Olin juuri perustanut itselleni Hotmailiin sähköpostiosoitteen ja surffailin innoissan netin ihmeellisessä maailmassa. Suurena Saku Koivun fanina etsin miehestä kertovia nettisivuja ja jollekin ihme kanadalaiselle Saku Koivu -keskustelupalstalle eksyessäni jätin sinne lopulta kömpelöllä englannilla viestin, jossa kerroin, kuinka olen Suomesta kotoisin ja miten valtavasti Sakua ihailen. Jotenkin tuohon viestiin vielä linkittyi kakkossähköpostini osoite (kyllä, minulle oli kerrottu, että roskapostin takia täytyy olla virallinen ja netissä jaettava epävirallinen sähköpostiosoite).
Muutama päivä kirjoitukseni julkaisemisen jälkeen sähköpostissani oli viesti montrealilaiselta Sophielta. Tuo sähköposti on valitettavasti on jo päätynyt bittien hautausmaalle, mutta sen muistan, kuinka Sophie selitti olevansa Saku-fani, joka haluaisi suomalaisen e-mailystävän. Olin innoissani: viimein minullakin olisi ulkomaalainen kirjekaveri! Eikä me lähetettäisi mitään tavallisia kirjeitä, vaan vieläpä oikein nykyaikaisia e-maileja!
Olin kamalan arka kirjoittamaan viestejä englanniksi, joten kyselin Sophielta aluksi vain helppoja kysymyksiä, kuten "What is your favourite band?" Sophie vastasi pitävänsä Matchbox 20 -nimisestä bändistä. "Do you know that band?" kysyi Sophie. No, en kyllä tuolloin tiennyt, mutta olisihan minulla internet, josta voisin saada tietoa bändistä. Muutama haku Yahoolla ja AltaVistalla ja löytyihän netin syvyyksistä sitten bändin jonkinlaiset nettisivut. Kaiken lisäksi sivuilta saattoi kuunnella kolme biisiä. 3AM-biisin kohdalla tajusin, että olen kuullut kappaleen joskus aikaisemminkin. Kirjoitin innoissani Sophille tietäväni biisin ja halusin tietää bändistä lisää. Pian Kanadasta tuli piiiiitkä kirjoitus, johon oli kerätty kuvalinkkejä bändistä. Kiitokseksi lähetin Sophielle listan linkkejä kaikkiin mielestäni hienoihin netistä löytyviin Saku-kuviin, joista sitten kirjoitimme ihastuneen hysteerisiä kommentteja toisillemme seuraavat viikot.
Yhteyteni Sophieen katkesi vuosia sitten, mutta levyhyllyyni hän ehti jättää jälkensä. Edelleen omistan kolme Matchbox 20 -levyä, joita kuunnellessa muistelen hauskaa kanadalaista kaveriani ja aikaa, jolloin sähköposti oli jotain uutta, jännittävää ja erikoista. Ja aina silloin tällöin, kun yöllä valvon kotonani ja havaitsen kellon olevan kolme, saatan päästää ilmoille pienen laulun ♫♫It's 3 am I must be lonely...♫♫
tiistai 31. elokuuta 2010
Syyskuun kuusi vaatetta
Minulla on syyni siihen, miksi kirjoitan tässä blogissa huomattavasti enemmän musiikista kuin vaatteista. Musiikista jakstan puhua loputtomasti, vaatteista en niinkään. Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin, tykkään kyllä harkita asujani, seurailla muotimaailman virtauksia ja hypistellä vaatteita ja asusteita, mutta harvemmin keksin mitään niin painavaa sanottavaa pukeutumisesta, että jaksaisin siitä kirjoittaa.
Jos pitäisin päivän asujani esittelevää muotiblogia, noin kuukaudessa porukka tympääntyisi näkemään vaateyhdistelmiäni, jotka ovat oikeastaan aina samoja, eikä mitenkään erityisen inspiroivia. Kuvissa vilahtaisivat kerta toisensa jälkeen samat farkut, bändipaidat, neuletakit, tennarit ja pari lempparimekkoa yhdisteltynä aina samoilla tavoin. Tyyliäni voisi kai luonnehtia sanoilla tavallinen ja tylsä. Mutta minä en jaksa välittää siitä, mitä muut asuistani noin yleisesti ajattelevat. Minä haluan olla vaatteissa, joissa tunnen oloni hyväksi.
Miksi sitten kirjoitan nyt vaatteista? No koska syyskuun ajan aion kiinnittää pukeutumiseeni hieman enemmän huomiota. Syy tähän on Uusi musta -blogin kuuden vaatteen haaste.
Säännöt haasteessa ovat seuraavat:
1. Valitse korkeintaan kuusi vaatetta, joita käytät syyskuun ajan eli 1.-30.9. Myös legginsit, neuleet ja topit ovat vaatteita. Vaatteita saa siis olla myös vähemmän kuin kuusi.
2. Kuuteen vaatteeseen ei lasketa alusvaatteita, päällystakkeja, sukkahousuja, huiveja, kenkiä, koruja, hattuja, hansikkaita jne.
3. Kuuden vaatteen lisäksi saa käyttää erikseen myös urheiluvaatteita, yövaatteita ja bilevaatteita. Näissä kuitenkin kehotetaan tarkkaan harkintaan ja minimalismiin - miten tiukasti, siitä päätät itse. Jos sinulla on kaksi täysin samanlaista ja samanväristä vaatetta, ne voidaan laskea yhdeksi.
4. Luo ja julkaise omat sääntösi, jos tämä määritelmä ei sinulle sovi.
Minulle tämä haaste on melkeinpä liian helppo, koska jos t-paitoja ei oteta huomioon, käytän oikeastaan vain kahdeksaa muuta vaatetta. Ok, hieman venytän tuolloin sääntöjen vaatemääritelmän rajoja, koska lasken lenggingsit ja topit alusvaatteisiin, mutta muuten käytössä ovat aina samat farkut, hameet ja neuletakit.
En todellakaan joutunut miettimään minuutti kaupalla, mitkä kuusi vaatetta haasteeseen valitsisin. Tarvitsi vain vilkaista nojatuoliin ja katsoa, mitä vaatteita sitä on tullut viimeisen viikon aikana käyttäneeksi. Pari t-paitaa pois laskuista ja kuusi haastevaatetta oli valittuna. Seuraaviin vaatteisiin olisi tarkoitus pukeutua koko syyskuun ajan
Itse asiassa vielä aamulla ajattelin, etten mitenkään erityisen tiukasti vaatisi itseäni pukeutumaan vain kuuteen vaatteeseen kuukauden ajan, mutta vaatteita kuvatessa totesin, että hemmetti vie, jos kerta olen venyttänyt sääntöjä niin, että saan käyttää toppeja ja paria alupaitaa (2 ohutta mustaa t-paitaa, jotka näkyisivät korkeintaan tuon punaisen mekon alta), niin noilla narulla roikkuvilla kuudella vaatteella syyskuu sujuu aivan helposti. Leggingsejä en syyskuussa aio käyttää, joten niillä en haasteen aikana sääntöjä joudu enää lisää venyttämään.
Seuraavassa vielä vähän tarkemmat esittelyt syyskuun kuudesta vaatteesta. Ensiksi tärkein ja rakkain vaate
Mew-paita
Kuukausi ilman Mew-paitaa olisi kuin kuukausi ilman asuntoa. Ja sitä paitsi joidenkin ihmisten mielestä en ole Lotta, jos minulla ei ole ylläni ainakin kerran kahdessa viikossa jokin Mew-paidoistani. Tämä kuusikkoon valittu paitani on siis rakkain vaatteeni. Se on ostettu bändin Tavastian keikalta vuonna 2003 ja vaikka vähän venähtänyt ja haalistunut jo onkin, käyttömäärään nähden se on uskomattoman hyvässä kunnossa. Valehtelematta voin sanoa paidan olleen ensimmäisten käyttövuosiensa aikana ylläni lähes joka toinen päivä. Edelleenkin sillä on vähintään 50 käyttökertaa vuodessa. Vielä viiden vuoden jälkeenkin tämä paita silkkihameeseen yhdistettynä tuntuu minusta aivan yhtä hyvältä bilevaatteelta kuin jokin uusi mekko tai toppi.
Musta neuletakki ja punainen lempimekko
Ohuesta villasta ja kashmirista valmistettu neuletakki on lämmin, helppohoitoinen, asiallinen ja sopii yhdistettäväksi kaikkien vaatteiden kanssa.
Punainen mekko on tämän hetken lempivaatteeni. Ensinnäkin tuo löysä, lähes säkkimäinen mekko on supermukava päällä. Toiseksi se henkii monella tavalla 90-lukua, mikä nyt ei suoranainen ihme ole, koska mekko on valmistettu Suomessa 1990-luvun alussa. Mekko on äitini vanha ja vuosien saatossa tuota on vaatekaappiini monet kerrat tarjottu, mutta aina olen siitä kieltäytynyt. Olenpa ollut tuota UFFillekin lähettämässä, mutta onneksi äiti on vaatteen aina säästänyt, sillä nyt rakastan mekkoani.
Musta silkkihame
Farkut
Ilman farkkuja en vain tule toimeen!
Ruutupaita
Tästä paidasta ei edustavaa valokuvaa saa sitten millään! Kyseessä on siis lyhythihainen puuvillakauluspaita. Silkkihameen kanssa siitä tulee yllättävän juhlava ja asiallinen, farkkujen kanssa taas sellaisenaan vähän country-henkinen, mutta kun päälle pukee neuletakin, asu muuttuu hyvinkin asialliseksi. Lisäksi tulin havainneeksi, että tämä ruutupaita sopii yhteen punaisen mekkoni kanssa! Erityisen ilahtunut olin huomatessani, että paidan saa puettua kauniisti punaisen mekkoni päälle! Juuri tällaisiahan nämä haastevaatteet pitääkin olla, että niitä saa puettua monella tavalla ristiin ja rastiin ja päällekkäin :)
---
Siinä nyt sitten jonkinlainen pikkukurkistus vaatekaappiini. Asujani esitteleviä postauksia en blogiini aio kuukauden aikana kirjoitella, mutta muita haasteen herättämiä mietteitä ajattelin kyllä kertoilla.
Jos pitäisin päivän asujani esittelevää muotiblogia, noin kuukaudessa porukka tympääntyisi näkemään vaateyhdistelmiäni, jotka ovat oikeastaan aina samoja, eikä mitenkään erityisen inspiroivia. Kuvissa vilahtaisivat kerta toisensa jälkeen samat farkut, bändipaidat, neuletakit, tennarit ja pari lempparimekkoa yhdisteltynä aina samoilla tavoin. Tyyliäni voisi kai luonnehtia sanoilla tavallinen ja tylsä. Mutta minä en jaksa välittää siitä, mitä muut asuistani noin yleisesti ajattelevat. Minä haluan olla vaatteissa, joissa tunnen oloni hyväksi.
Miksi sitten kirjoitan nyt vaatteista? No koska syyskuun ajan aion kiinnittää pukeutumiseeni hieman enemmän huomiota. Syy tähän on Uusi musta -blogin kuuden vaatteen haaste.
Säännöt haasteessa ovat seuraavat:
1. Valitse korkeintaan kuusi vaatetta, joita käytät syyskuun ajan eli 1.-30.9. Myös legginsit, neuleet ja topit ovat vaatteita. Vaatteita saa siis olla myös vähemmän kuin kuusi.
2. Kuuteen vaatteeseen ei lasketa alusvaatteita, päällystakkeja, sukkahousuja, huiveja, kenkiä, koruja, hattuja, hansikkaita jne.
3. Kuuden vaatteen lisäksi saa käyttää erikseen myös urheiluvaatteita, yövaatteita ja bilevaatteita. Näissä kuitenkin kehotetaan tarkkaan harkintaan ja minimalismiin - miten tiukasti, siitä päätät itse. Jos sinulla on kaksi täysin samanlaista ja samanväristä vaatetta, ne voidaan laskea yhdeksi.
4. Luo ja julkaise omat sääntösi, jos tämä määritelmä ei sinulle sovi.
Minulle tämä haaste on melkeinpä liian helppo, koska jos t-paitoja ei oteta huomioon, käytän oikeastaan vain kahdeksaa muuta vaatetta. Ok, hieman venytän tuolloin sääntöjen vaatemääritelmän rajoja, koska lasken lenggingsit ja topit alusvaatteisiin, mutta muuten käytössä ovat aina samat farkut, hameet ja neuletakit.
En todellakaan joutunut miettimään minuutti kaupalla, mitkä kuusi vaatetta haasteeseen valitsisin. Tarvitsi vain vilkaista nojatuoliin ja katsoa, mitä vaatteita sitä on tullut viimeisen viikon aikana käyttäneeksi. Pari t-paitaa pois laskuista ja kuusi haastevaatetta oli valittuna. Seuraaviin vaatteisiin olisi tarkoitus pukeutua koko syyskuun ajan
Seuraavassa vielä vähän tarkemmat esittelyt syyskuun kuudesta vaatteesta. Ensiksi tärkein ja rakkain vaate
Mew-paita
Musta neuletakki ja punainen lempimekko
Punainen mekko on tämän hetken lempivaatteeni. Ensinnäkin tuo löysä, lähes säkkimäinen mekko on supermukava päällä. Toiseksi se henkii monella tavalla 90-lukua, mikä nyt ei suoranainen ihme ole, koska mekko on valmistettu Suomessa 1990-luvun alussa. Mekko on äitini vanha ja vuosien saatossa tuota on vaatekaappiini monet kerrat tarjottu, mutta aina olen siitä kieltäytynyt. Olenpa ollut tuota UFFillekin lähettämässä, mutta onneksi äiti on vaatteen aina säästänyt, sillä nyt rakastan mekkoani.
Musta silkkihame
(Kyllä, se on musta, vaikka valokuvissa haluaa harmaaksi aina muuttuakin)
Tämä on pieni riskivalinta, koska viisi vuotta ahkerassa käytössä ollut silkkihame on hapertumassa puhki. Alunperin äitini ompeli tämän silkkisen kietaisuhameet pikkujouluhameeksi marraskuussa 2005. Nyt hame on jo aika rassukka, mutta onpa sitä kyllä käytettykin bileissä, sitseillä, juhlissa, luennoilla ja reissuissa. Tämä kevyt silkkivaate vie matkalaukussa tilaa suunnilleen saman verran kuin sukkapari! Mikä onni, että äiti on luvannut ommella minulle täksi jouluksi uuden vastaavan hameen, sillä vanha saattaa revetä rikki ylläni koska tahansa. Jos tämä vaate hajoaa syyskuun aikana, vaatekuusikkoon nousee farkkuhameeni, joka on melkein yhtä monikäyttöinen kuin tämä silkki-ihanuus.Farkut
Ruutupaita
---
Siinä nyt sitten jonkinlainen pikkukurkistus vaatekaappiini. Asujani esitteleviä postauksia en blogiini aio kuukauden aikana kirjoitella, mutta muita haasteen herättämiä mietteitä ajattelin kyllä kertoilla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)