Kyllä se nyt siltä näyttää, että elokuussa kutsuu Helsinki, Suvilahti ja Flow. Aamulla ilmestyneestä esiintyjäluettelosta löytyy sen verran monia kiinnostavia nimiä, että jo nämä kiinnitykset riittäisivät takaamaan hyvät festarit. Ja siis lisää esiintyjiä on vielä luvassa!
Mutta miettikää nyt, siellä on mm. Rubik, Lykke Li, Röyksopp, James Blake, Midlake ja sokerina pohjalla Kanye West, SIIS KANYE WEST! Mies, joka teki yhden viime vuoden nerokkaimmista levyistä ja jonka keikalle olen yrittänyt erittäin huonoin tuloksin päästä vuodesta 2005. Nyt on viimein pakko onnistua näkemään Kanye livenä!
Tänä vuonna en anna kaiken maailman tärkeilevien näyttäytyjien pilaa flowtani, vaan suljen silmäni ympäröiviltä ihmisiltä ja nautin vain musiikista. Esiintyjäluettelosta päätellen, kun tuosta festareiden olennaisimmasta asiasta on aika helppoa nautiskella.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste keikat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste keikat. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 6. huhtikuuta 2011
torstai 31. maaliskuuta 2011
Nostalgiamatka Liekin tahdissa (Liekki @ Klubi 30.3.2011)
Sanon heti: Liekin eilinen keikka olisi saanut olla vaikka miten epävireistä ulinaa, ja luutavasti silti olisin rakastanut sitä. Liekki plays Korppi -albumiklassikkokeikalta odotin lähinnä nostalgiamatkaa vuoteen 2003, ja voi pojat, miten ihana matka se olikaan!
Kevät 2003. Opiskelin eräässä kansanopistossa, jonka asuntolassa asuin. Oppituntien jälkeen menin huoneeseeni ja kuuntelin juuri aloittanutta YleX:ää radiosta, vaikka olin vannonut Mafian menetettyäni, boikotoivani mokomaa "nuortenkanavaa". Onneksi boikottini ei pitänyt ja kuulin Pienokaisen kanavalta ensimmäistä kertaa tuossa ankeassa asuntolahuoneessani, joka muuttui biisin aikana aina kummasti kauniimmaksi.
Muun muassa sinne asuntolan huoneeseen palasin eilisellä Liekin keikalla. Tunsin myös matkaavani ajassa paikkoihin, joissa en ole ollut. Luulin, luulen -biisin aikana tunsin ajoittain olevani 90-luvun grunge-keikalla. Tiukka kitarariffi toi mieleen Nirvanan ja omat vaatteeni vielä lisäsivät 90-lukufiilistä. Siinä seistessä tajusin, että juuri jostain tällaisista keikoista ja tällaisesta itsestäni haaveilin lapsena, 90-luvun puolivälissä luukuttaessani MTV:ltä musiikkivideoita. Haaveilin asuvani Turussa, haaveilin opiskelevani kieliä yliopstossa ja haaveilin käyväni keikoilla. Toisin sanoen tajusin Jannen kitaraa kuunnellessa toteuttaneeni nuo lapsuuteni haaveet. Koin sellaisen tunneryöpyn, että kun seuraava biisi, Tikari, alkoi soida ja kertosäkeessä haikeasti laulettiin "ollaan niin kuin ennen, kuin oltiin ennen, oi ollaan niin kuin ennen.." herkistyin kyyneliin.
Jos joku kahdeksan vuotta sitten olisi sanonut, että vuonna 2011 kyynelehtisin Liekin keikalla, olisin luultavasti pyöritellyt epäileväisesti silmiäni. Suhteeni Liekkiin kun ei aina ole ollut erityisen hyvä. Kun Magio-levy ilmestyi vuonna 2001, en oikeasti voinut käsittää, miten sitä saatettiin kehua arvosteluissa. Jälkikäteen ajatellen en oikeasti ollut edes perehtynyt levyyn kunnolla. Olin kai lähinnä laulukielen perusteella tuominnut levyn huonoksi. Kun sitten vuonna 2003 ilmestyi Korppi-albumi, tajusin, että Liekkihän oikeastaan on aika kiva bändi, varsinkin kun laulujen suomenkieliset sanat ovat juuri sopivan merkityksetöntä ajatusvirtaa, ennemminkin vain melodiaa korostavia äänteitä, joten lyriikat eivät aiheuttaneet minussa ärtymystä ja myötähäpeää.
Niin hieno levy kuin Korppi onkin, ei se aikoinaan saanut minua vakuuttuneeksi Liekin erinomaisuudesta, koska huonoksi leimaamani Magio-levy kummitteli edelleen mielessäni. Vaadittiin upea Rajan piirsin taa -albumi ennen kuin lopullisesti tajusin, miten mainio bändi Liekki on, ja silloin sitten viimein tajusin tutustua siihen Magioonkin paremmin havaitakseni, miten olin sen aikoinaan arvioinut täysin väärin.
En tiedä, miten onnellinen olisin ollut, jos eilisellä albumiklassikkokeikalla olisikin soitettu läpi tuo Rajan piirsin taa -levy läpi Korpin sijasta. Luultavasti olisin joskus Tytöt/Kadut/Paluu-biisin aikana alkanut itkeä hysteerisesti onnesta, kun kerta Korpinkin kappaleet saivat jo sydämen sykkyrälle, kyyneleet silmiin ja hymyn huulille. Ja tavallaan melko lähelle tuota Tytöt/Kadut/Paluu-biisiä keikalla jo päästiin, sillä encoressa bändi soitti kappaleita myös tuolta bändin kolmannelta albumilta. Oikeastaan jään toivomaan, että Liekki plays Korppi -konsertille tulisi jatko-osa Liekki plays Rajan piirsin taa.
Noin yleisesti eilinen keikka oli mainio nostalgiapala ja nautin joka hetkestä, vaikka parannettavaakin esityksessä vielä löytyi. Ehkäpä tänään Tampereella biisit soivat vielä eilisiltaistakin paremmin? Voin suositella Liekki plays Korppi -keikkaa lämpimästi kaikille Tampereen seudulla illalla liikkuville. Keikkaliput voi varata täältä, ja samasta osoitteesta löytyy lisätietoa illan keikasta.
Ps. Apua! Muistaako joku, mikä oli Liekin eilisen encoren toka biisi? En saa sitä nyt millään mieleen, ja tämäkös häiritsee. Kiitos paljon, jos joku tuon kappaleen muistaa! :)
Kevät 2003. Opiskelin eräässä kansanopistossa, jonka asuntolassa asuin. Oppituntien jälkeen menin huoneeseeni ja kuuntelin juuri aloittanutta YleX:ää radiosta, vaikka olin vannonut Mafian menetettyäni, boikotoivani mokomaa "nuortenkanavaa". Onneksi boikottini ei pitänyt ja kuulin Pienokaisen kanavalta ensimmäistä kertaa tuossa ankeassa asuntolahuoneessani, joka muuttui biisin aikana aina kummasti kauniimmaksi.
Muun muassa sinne asuntolan huoneeseen palasin eilisellä Liekin keikalla. Tunsin myös matkaavani ajassa paikkoihin, joissa en ole ollut. Luulin, luulen -biisin aikana tunsin ajoittain olevani 90-luvun grunge-keikalla. Tiukka kitarariffi toi mieleen Nirvanan ja omat vaatteeni vielä lisäsivät 90-lukufiilistä. Siinä seistessä tajusin, että juuri jostain tällaisista keikoista ja tällaisesta itsestäni haaveilin lapsena, 90-luvun puolivälissä luukuttaessani MTV:ltä musiikkivideoita. Haaveilin asuvani Turussa, haaveilin opiskelevani kieliä yliopstossa ja haaveilin käyväni keikoilla. Toisin sanoen tajusin Jannen kitaraa kuunnellessa toteuttaneeni nuo lapsuuteni haaveet. Koin sellaisen tunneryöpyn, että kun seuraava biisi, Tikari, alkoi soida ja kertosäkeessä haikeasti laulettiin "ollaan niin kuin ennen, kuin oltiin ennen, oi ollaan niin kuin ennen.." herkistyin kyyneliin.
Jos joku kahdeksan vuotta sitten olisi sanonut, että vuonna 2011 kyynelehtisin Liekin keikalla, olisin luultavasti pyöritellyt epäileväisesti silmiäni. Suhteeni Liekkiin kun ei aina ole ollut erityisen hyvä. Kun Magio-levy ilmestyi vuonna 2001, en oikeasti voinut käsittää, miten sitä saatettiin kehua arvosteluissa. Jälkikäteen ajatellen en oikeasti ollut edes perehtynyt levyyn kunnolla. Olin kai lähinnä laulukielen perusteella tuominnut levyn huonoksi. Kun sitten vuonna 2003 ilmestyi Korppi-albumi, tajusin, että Liekkihän oikeastaan on aika kiva bändi, varsinkin kun laulujen suomenkieliset sanat ovat juuri sopivan merkityksetöntä ajatusvirtaa, ennemminkin vain melodiaa korostavia äänteitä, joten lyriikat eivät aiheuttaneet minussa ärtymystä ja myötähäpeää.
Niin hieno levy kuin Korppi onkin, ei se aikoinaan saanut minua vakuuttuneeksi Liekin erinomaisuudesta, koska huonoksi leimaamani Magio-levy kummitteli edelleen mielessäni. Vaadittiin upea Rajan piirsin taa -albumi ennen kuin lopullisesti tajusin, miten mainio bändi Liekki on, ja silloin sitten viimein tajusin tutustua siihen Magioonkin paremmin havaitakseni, miten olin sen aikoinaan arvioinut täysin väärin.
En tiedä, miten onnellinen olisin ollut, jos eilisellä albumiklassikkokeikalla olisikin soitettu läpi tuo Rajan piirsin taa -levy läpi Korpin sijasta. Luultavasti olisin joskus Tytöt/Kadut/Paluu-biisin aikana alkanut itkeä hysteerisesti onnesta, kun kerta Korpinkin kappaleet saivat jo sydämen sykkyrälle, kyyneleet silmiin ja hymyn huulille. Ja tavallaan melko lähelle tuota Tytöt/Kadut/Paluu-biisiä keikalla jo päästiin, sillä encoressa bändi soitti kappaleita myös tuolta bändin kolmannelta albumilta. Oikeastaan jään toivomaan, että Liekki plays Korppi -konsertille tulisi jatko-osa Liekki plays Rajan piirsin taa.
Noin yleisesti eilinen keikka oli mainio nostalgiapala ja nautin joka hetkestä, vaikka parannettavaakin esityksessä vielä löytyi. Ehkäpä tänään Tampereella biisit soivat vielä eilisiltaistakin paremmin? Voin suositella Liekki plays Korppi -keikkaa lämpimästi kaikille Tampereen seudulla illalla liikkuville. Keikkaliput voi varata täältä, ja samasta osoitteesta löytyy lisätietoa illan keikasta.
Ps. Apua! Muistaako joku, mikä oli Liekin eilisen encoren toka biisi? En saa sitä nyt millään mieleen, ja tämäkös häiritsee. Kiitos paljon, jos joku tuon kappaleen muistaa! :)
keskiviikko 30. maaliskuuta 2011
Illan menovinkki: Liekki Klubilla
Tänä iltana Turun Klubilla Albumiklassikot-konserttisarjassa vuorossa Liekki plays Korppi -keikka. Itselläni päättyy yli kuukauden odotus, tuli nimittäin ostettua keikkalippu jo hyvissä ajoin, mutta kyllä niitä lippuja vielä tänäänkin on ostettavissa ovelta 10 eurolla. Ja mm. tätä siis on tänään kuultavissa:
Kannattaapa tuo hieno levy kuunnella vielä kokonaisuudessaan läpi vaikkapa Spotifysta.
Liekki plays Korppi
Turun Klubilla
Liput ovelta 10 euroa
Showtime klo 22
Kannattaapa tuo hieno levy kuunnella vielä kokonaisuudessaan läpi vaikkapa Spotifysta.
Liekki plays Korppi
Turun Klubilla
Liput ovelta 10 euroa
Showtime klo 22
maanantai 21. maaliskuuta 2011
Tallinnan tunnelmat
Kuumeinen tervehdys Turusta. Hivenen mönkään menneeltä Tallinnan reissulta sain tuliaisiksi flunssan. Keikkareissu Viroon ei sujunut aivan toivotulla tavalla.
Tarkoitushan oli päästä katsomaan Roxetten keikkaa, mutta kun perjantaina olimme nousseet hotellin edessä taksiin päästäksemme keikkapaikalle, kuski kertoi, että bändi on peruuttanut viime hetkillä esiintymisensä. Kaverin kanssa hämmentyneinä nousimme pois autosta ja lähdimme selvittelemään peruutuksen syitä. Selvisi, että Marie oli menettänyt äänensä ja peruutuksesta oli ilmoitettu vain paria tuntia aiemmin. No mutta kiva! Manailtuamme hetken onnetonta tuuriamme päädyimme sitten kuluttamaan illan Tallinnan kaupoissa ja irkkupubissa, jossa sentään pääsi kuulemaan hyvää livemusiikkia.
Lauantain ohjelma sentään sujui suunnitellusti. Lähinnä harmitti, ettei matkan alkuperäinen tarkoitus täyttynyt, mutta ainakin saatiin taas arvokas opetus siitä, että ulkomaille suuntautuvilla konserttimatkoilla on aina syytä varautua peruutuksiin ja yllätyksiin. Emmekä me kaverini kanssa olleet ainoita ulkomailta Tallinnaan saapuneita kuuntelijoita. Suomalaisia ja ruotsalaisia Roxette-faneja pyöri kaupungissa huomattavan paljon. Harvaa tällaista fania lohdutti tieto, että keikkaliput kävisivät heinäkuiselle korvauskeikalle.
Vaikka Tallinnan matkani ei nyt mikään täysi menestys ollut, ja flunssankin vielä tuliaisiksi sain, oli sentään kiva päästä vähän näkemään Tallinnaa päivänvalossa. Minä kun en ole koskaan aiemmin ollut kunnolla Tallinnassa, joten oli hauska päästä kiertelemään mm. vanhaan kaupunkiin kevätauringon paistaessa. Ihan kateus iski, kun katseli kauniita vanhoja taloja, tunnelmallisia ravintoloita ja lukuisia kahviloita. Nyt vaan harmitti, että kiirehtiessämme turhaan keikalle, emme ehtineet kaikista näistä paikoista kunnolla nauttia. Mutta ehkä sitten seuraavalla Tallinnan matkalla pääsen viimein syömään niitä syntisen herkullisen näköisiä kakkupaloja. Kun kerta keikkareissu Tallinnaan ei onnistunut, ehkä kakkureissu sentään onnistuisi. Ok, kakku-unelmista höpöttäminen osoittaa, ettei ajatukseni pysy kuumeelta kasassa. Parasta siis mönkiä takaisin vilttien alle lepäämään ja parantelemaan tuliaisflunssaa. Palailen linjoille toivuttuani tästä kirotusta köhästä ja kuumeesta.
perjantai 18. maaliskuuta 2011
Keikkamatkalle Tallinnaan...
...käypi tieni. Aamulla lähtö Turusta Helsinkiin, josta matka jatkuu Tallinnaan. Tällä kertaa lähden hyvän ystäväni kanssa katsomaan, jälleen kerran, lapsuutemme suosikkibändiä Roxettea! Toiveissa on, ettei bändi esitä paljoakaan uusimman levyn kappaleita, vaan vetää kunnon hittikimaran. The Look, Listen to Your Heart, It Must Have Been Love, Joyride... näitä lapsuuden suosikkikappaleitani minä haluan kuulla.
Palailen sunnuntaina kertomaan, miltä Roxette tällä kertaa kuulosti. Mukavaa viikonloppua kaikille!
Palailen sunnuntaina kertomaan, miltä Roxette tällä kertaa kuulosti. Mukavaa viikonloppua kaikille!
lauantai 5. maaliskuuta 2011
The National @ Kulttuuritalo, 3.3.2011
Oijoijoi, torstainen The Nationalin keikka oli jotain niin ihanaa, että huumautunut pääni ei vieläkään ole täysin palannut normaalitilaansa. Yritänpä ajatella mitä tahansa muuta asiaa, huomaan parin minuutin jälkeen hyräileväni Vanderlyle Crybaby Geeksiä. Keikalla olleet varmasti tajuavat miksi.
Mutta palataanpa keikan alkuun, ei, palataan vielä hiukan enemmän ajassa taaksepäin, noin klo 19.20 kohdalle torstai-iltaa. En oikein tiedä, mikä mystinen ajanvenytin piti huolen siitä, että olin Kulttuuritalolla hiukan seitsemän jälkeen, vaikka olin Helsingissä perillä vasta kuudelta ja ennen Sturenkadulle suuntaamista minun oli ehdittävä apteekkiin ostamaan korvatulpat, hakemaan brittiherkkuja Behnford'silta ja käymään syömässä. Hämmästyttävästi kuitenkin olin kaikki asiani hoitaneena seisomassa hiukan seitsemän jälkeen Kulttuuritalon ovien takana. Suunnilleen klo 19.20 sitten näin lasien läpi Aaron Dessner'n heilumassa akustisen kitaransa kanssa aulassa, tai no, ehkä se oli Bryce, koska ei näitä veljeksiä ihan selästä ja sivuprofiilista äkkiä tunnista. Olipa kumpi tahansa veljeksistä, jotenkin se hetki sähköisti tunnelman. Sillä hetkellä tajusin, että ihan tuota pikaa todella kuulisin bändiä livenä.
Kahdeksalta ovet viimein avautuivat. Hirveä juoksu kohti narikkaa, t-paitapöytää ja rappuja ylös odottamaan salin ovien avautumista. Kaikki tämä touhotus palkittiin, kun saliin päästessä sain rynnättyä suoraa eturiviin. Mitä ylellisyyttä katsoa keikka niin, ettei silmien edessä heilu kenenkään korston (siis kenen tahansa yli 154-senttisen) ihmisen pää! Ja miten outoa oli, että lavan päällä käytännössä katsoen makoillessa piti vähän pelätä, ettei sormet jäisi jonnekin Mattin ja Dessnerien jalkojen alle.
Lämppärinä soittaneesta Sharon Van Ettenistä en tiennyt juuri mitään. Naislaulaja-allergiani takia aina hiukan hirvittää, miten pahasti reagoin naisesiintyjän ääneen. Sharonin ääni oli onneksi juuri sitä käheän heleää sorttia, joka ei nostata verenpainettani ja aiheuta ihottumaa. Itse asiassa tykkäsin Sharonin esiintymisestä todella paljon.
Kun National aloitti soiton, imoille alkoi lipua Runawayn sanat ja sävelet. Kun korvan vieressä olleista kaijuttimista kuuli Mattin äänen matalimatkin murahdukset ja tunsi pienempienkin nyanssien porautuvan sisuksiin, teki mieli ruveta itkemään onnesta. Jälleen kerran täytyy ihailla Kulttuuritalon akustiikkaa. Kun siihen yhdistetään suomalainen hiljainen yleisö, ei oikeastaan voinut nauttia pelkästä yleissoundista, kun väkisinkin alkoi kiinnittää huomiota ihan yksittäisiin äänen pikkuisiin sävyihin, jotka rokkiklubilla olisivat kadonnet jonnekin puuroiseenm harmaata sadepilveä muistuttavaan äänivalliin. Nyt Nationalin kirkkaat äänivallit olivat kauniin puhtaita, hattaramaisia cumulus humilis -kumpupilviä.
Turha tässä on selittää, mitkä biisit kuultiin, ja miltä ne tuntuivat. Riittää, kun sanon, että keikan tuoma lämmin tunne sydämessä ei tunnu katoavan millään ja keikan jälkeen harkitsin lipun hankkimista perjantainkin keikalle. Jos joku nyt kuitenkin haluaa tietää, mitä torstain keikalla soitettiin, settilista löytyy täältä.
Niin ja miksi sitten päässäni soi yhtenään alussa mainittu Vanderlyle Crybaby Geeks? No koska National päätti keikkansa kyseiseen biisin. Akustisesti kahden kitaran säestyksellä vedetty biisi kuulosti niin kauniilta, että totta puhuen en saanut laulettua biisistä itse mukana oikein mitään, kun pala oli kurkussa. Lähinnä tuijotin teevadin kokoisilla silmilläni ympärilleni, katsoin muuta yleisöä, bändiä lavalla ja ihmettelin, miten jotain niin kauniin kuuloista saattoi syntyä ympäröivistä, ihan tavallisista ihmististä. Annoin ilmassa väreilleen lämmön, rakkauden, kauneuden ja onnen vallata sisukseni. Ja jotain käsittämättömän huumaavaa oli se yleisön hurmoksellinen huuto, kun biisi päättyi. Koko yleisö kun tuntui räjähtävän yhtaikaisesti huutoihin ja taputuksiin.
Jos kuvittelin, että päivien laskeminen lakkaisi torstaiseen keikkaa, väärässä olin. Nyt alkaa uusi laskenta seuraavaan National-keikkaan. Jäljellä 125 päivää Ruissin alkuun. The National, näemme heinäkuussa!
Mutta palataanpa keikan alkuun, ei, palataan vielä hiukan enemmän ajassa taaksepäin, noin klo 19.20 kohdalle torstai-iltaa. En oikein tiedä, mikä mystinen ajanvenytin piti huolen siitä, että olin Kulttuuritalolla hiukan seitsemän jälkeen, vaikka olin Helsingissä perillä vasta kuudelta ja ennen Sturenkadulle suuntaamista minun oli ehdittävä apteekkiin ostamaan korvatulpat, hakemaan brittiherkkuja Behnford'silta ja käymään syömässä. Hämmästyttävästi kuitenkin olin kaikki asiani hoitaneena seisomassa hiukan seitsemän jälkeen Kulttuuritalon ovien takana. Suunnilleen klo 19.20 sitten näin lasien läpi Aaron Dessner'n heilumassa akustisen kitaransa kanssa aulassa, tai no, ehkä se oli Bryce, koska ei näitä veljeksiä ihan selästä ja sivuprofiilista äkkiä tunnista. Olipa kumpi tahansa veljeksistä, jotenkin se hetki sähköisti tunnelman. Sillä hetkellä tajusin, että ihan tuota pikaa todella kuulisin bändiä livenä.
Kahdeksalta ovet viimein avautuivat. Hirveä juoksu kohti narikkaa, t-paitapöytää ja rappuja ylös odottamaan salin ovien avautumista. Kaikki tämä touhotus palkittiin, kun saliin päästessä sain rynnättyä suoraa eturiviin. Mitä ylellisyyttä katsoa keikka niin, ettei silmien edessä heilu kenenkään korston (siis kenen tahansa yli 154-senttisen) ihmisen pää! Ja miten outoa oli, että lavan päällä käytännössä katsoen makoillessa piti vähän pelätä, ettei sormet jäisi jonnekin Mattin ja Dessnerien jalkojen alle.
Eturivistä saa hienoja kuvia mikkiständeistä
Lämppärinä soittaneesta Sharon Van Ettenistä en tiennyt juuri mitään. Naislaulaja-allergiani takia aina hiukan hirvittää, miten pahasti reagoin naisesiintyjän ääneen. Sharonin ääni oli onneksi juuri sitä käheän heleää sorttia, joka ei nostata verenpainettani ja aiheuta ihottumaa. Itse asiassa tykkäsin Sharonin esiintymisestä todella paljon.
Kun National aloitti soiton, imoille alkoi lipua Runawayn sanat ja sävelet. Kun korvan vieressä olleista kaijuttimista kuuli Mattin äänen matalimatkin murahdukset ja tunsi pienempienkin nyanssien porautuvan sisuksiin, teki mieli ruveta itkemään onnesta. Jälleen kerran täytyy ihailla Kulttuuritalon akustiikkaa. Kun siihen yhdistetään suomalainen hiljainen yleisö, ei oikeastaan voinut nauttia pelkästä yleissoundista, kun väkisinkin alkoi kiinnittää huomiota ihan yksittäisiin äänen pikkuisiin sävyihin, jotka rokkiklubilla olisivat kadonnet jonnekin puuroiseenm harmaata sadepilveä muistuttavaan äänivalliin. Nyt Nationalin kirkkaat äänivallit olivat kauniin puhtaita, hattaramaisia cumulus humilis -kumpupilviä.
Turha tässä on selittää, mitkä biisit kuultiin, ja miltä ne tuntuivat. Riittää, kun sanon, että keikan tuoma lämmin tunne sydämessä ei tunnu katoavan millään ja keikan jälkeen harkitsin lipun hankkimista perjantainkin keikalle. Jos joku nyt kuitenkin haluaa tietää, mitä torstain keikalla soitettiin, settilista löytyy täältä.
Niin ja miksi sitten päässäni soi yhtenään alussa mainittu Vanderlyle Crybaby Geeks? No koska National päätti keikkansa kyseiseen biisin. Akustisesti kahden kitaran säestyksellä vedetty biisi kuulosti niin kauniilta, että totta puhuen en saanut laulettua biisistä itse mukana oikein mitään, kun pala oli kurkussa. Lähinnä tuijotin teevadin kokoisilla silmilläni ympärilleni, katsoin muuta yleisöä, bändiä lavalla ja ihmettelin, miten jotain niin kauniin kuuloista saattoi syntyä ympäröivistä, ihan tavallisista ihmististä. Annoin ilmassa väreilleen lämmön, rakkauden, kauneuden ja onnen vallata sisukseni. Ja jotain käsittämättömän huumaavaa oli se yleisön hurmoksellinen huuto, kun biisi päättyi. Koko yleisö kun tuntui räjähtävän yhtaikaisesti huutoihin ja taputuksiin.
Jos kuvittelin, että päivien laskeminen lakkaisi torstaiseen keikkaa, väärässä olin. Nyt alkaa uusi laskenta seuraavaan National-keikkaan. Jäljellä 125 päivää Ruissin alkuun. The National, näemme heinäkuussa!
torstai 3. maaliskuuta 2011
The National, näemme viimeinkin!
Lokakuussa alkanut odotus päättyy viimein tänään! On koittanut päivä, johon olen laskenut päiviä viimeiset pari kuukautta. On The Nationalin keikkapäivä!
Onnesta keveänä liidän nyt junalle ja lähden kohti Helsinkiä ja Kulttuuritaloa. Hauskaa keikkaa kaikille, jotka Nationalin tänään tai huomenna näkee!
Onnesta keveänä liidän nyt junalle ja lähden kohti Helsinkiä ja Kulttuuritaloa. Hauskaa keikkaa kaikille, jotka Nationalin tänään tai huomenna näkee!
keskiviikko 23. helmikuuta 2011
Ruississa räjähtää...
Olen usein sanonut, että murrosikäni kesti sen parin kuukauden ajan, kun No Good -videota esitettiin MTV:llä yhtenään. Ei minulla 12-vuotiaana ollut tarvetta kapinoida vanhempiani vastaan, sen sijaan kapinoin mielessäni kotikaupunkiani ja sen tylsiä asukkaita vastaan. No Good (Start the Dance) oli minulle porttiavain, jonka avulla sain siirryttyä hetkeksi pois ärsyttävästä pohjalaiskaupungista maailman metropoleihin. Aina kun onnistuin olemaan hetkenkin yksin kotona, soitin biisiä täysillä ja pompin raivokkaasti sohvilla. Enkä muuten edes omistanut tätä biisiä levyllä tai kasetilla. Video todella pyöri MTV:llä niin usein, että sen aikalailla varmasti kuuli, jos ehti pitää telkkaria hetken verran iltapäivällä auki. Ja voi miten pahasti Keith Flintin tanssi ja surffitukka sotkivatkaan pikkuisen murkkutytön pään. Voin sanoan, että aika pahasti läpätti sydämeni, kun Keith ruudussa vilahti.
Nyt Prodigy on siis tulossa Ruisrockiin ja viimein saan kuulla biisin livenä, kaupungissa, jonne pikkumuksusta lähien olen halunnut muuttaa. Prodigy Turussa, voiko mitään mahtavampaa enää olla?! Epäilen, ettei pääni tule kestämään tätä, mutta vaikka Prodigyn keikka vaikuttaa terveydelleni vaaralliselta, pakko se on kokea.
lauantai 12. helmikuuta 2011
Perjantai-illan ylä- ja alamäkiä
Eilisillasta olisi pitänyt tulla mitä mainioin. Muistikirjan välissä oli lippu The Friendin ja Manboyn keikalle, ja perjantaisinhan on aina juhlafiilis viikonlopun alun kunniaksi. Mutta parhaimmankin tunnelman saa tehokkaasti pilattua väsymyksellä ja väärällä aikataulutuksella.
Kun ensin vetkuttelee kotona kaikkia valmistautumispuuhia mahdollisimman myöhään, täytyy keikalle lähteä lopulta hirveällä kiireellä. Ja kun juuri ennen Klubille rientämistä on vetänyt napaansa tuhdin annoksen pastaa, tietysti tuollaisen 20 minuutin reippaan kävelyn jälkeen olo on perille päästessä aika ähkyinen.
Viiden vuoden Turussa asumisen jälkeen tiedän oikein hyvin, kuinka monta minuuttia kestää kävellä pisteestä a pisteeseen b, mutta jostain käsittämättömästä syystä lasken mukaan aina turhat 20 minuuttia lisäaikaa kulkemiseen. Niinpä olin perillä Klubilla turhan aikaisin. Minulla oli siis aivan liian paljon aikaa tajuta, että muu yleisö oli kovin nuorta ja kaunista, kun taas itsellä oli ahdistava "olen vanha ja punakka täti, jonka hiuksetkin ovat kuin harakanpesä"-olo.
The Friendin astuessa lavalle olin melko huonolla tuulella, mutta onneksi poikien energinen esiintyminen sai suupielet nousemaan hymyyn. Oli pitkästä aikaa hauska kuunnella nuorta bändiä, joka sai hokemaa päässä sellaisia ilmauksia kuten "erittäin lupaava", "todella kiva" ja "hiukan kokemusta vielä lisää, ja sitten tämä on tosi hyvä". Oikeastaan ainoa asia, jota Friendin keikalla harmittelin oli korvatulppien unohtuminen kotiin. Hyväkin musiikki kun alkaa tuntua kovin ikävältä siinä vaiheessa, kun korvat kipeytyvät turhan kovista äänistä.
Manboyn aloittaessa olin jo ehtinyt askarrella itselleni toimivat tulpat korviin, mutta moni muu asia menikin sitten bändin setin aikana pieleen. Ensinnäkin tajusin suunnilleen tokan biisin kohdalla olevani aivan kauhean väsynyt. Nothing Compares 2 U:n aikana olo alkoi muuttua enemmänkin kuumeiseksi kuin väsyneeksi. Jotenkin sain sitten tajuttua, että en minä sairaaksi ole tulossa, kunhan nyt vain olen kärsimässä nestehukasta, kun koko päivän aikana nestettä oli tullut tankattua huimat 5 desiä, tämäkin oluen muodossa. Joku muu olisi tässä vaiheessa varmaankin ujuttautunut kohti baaritiskiä, mutta minä en, kun kerta olin saanut valloitettua itselleni erinomaisen katselupaikan.
En siis ollut itse aivan parhaimmassa vireystilassa, eikä sitä ollut kyllä bändikään. Ensinnäkin minusta vaikutti, että bändikin oli väsynyt tai ainakaan heidän energiansa ei riittänyt nostattamaan omaa koomafiilistäni juurikaan. Lisäksi Antin kitara oli laiteongelmista johtuen epävireessä, mikä kaltaistani virenatsia häiritsi melkoisesti, mutta kun aivan aitiopaikalta näin, miten kitaristi yritti tehdä kaikkensa vireen palauttamiseksi, saatoin vain todeta, että joskus epävireisyys on vain pakko hyväksyä livemusiikissa.
Manboyn keikka ei siis ollut tällä kertaa yhtä hyvä kuin viime kesänä nähty veto. Pikkuisen harmitti sekin, että settilistassa lukenut A Bore jätettiin soittamatta. Toisaalta tästä pettymyksestä saan syyttä vähän itseänikin, mitäs olin käynyt lunttaamassa settilistaa ennakkoon, vaikka hyvin tiedän, että yleensä biisilistan vilkuilulla aiheuttaa itselleen vain harmia.
Kävellessäni raikkaassa ulkoilmassa Klubilta kotiin tulin siihen tulokseen, että pikkupettymyksistä huolimatta ilta oli tarjonnut monta hyvääkin hetkeä. Ja kun kotona kuuman kaakaokupin äärellä muistelin keikkoja, olo parani vielä huomattavasti. Erityisen iloinen olin siitä, ettei korvat soineet keikkojen jälkeen. Mikä ihme siinä on, että Klubin tiloissa, varsinkin Ilta-lavan keikoilla musiikki tuntuu soivan aivan järjettömän kovaa? Ja koskahan muistaisin ottaa omat tulpat mukaan keikalle? Kyllähän baaritiskiltä voi lunastaa itselleen korvatulpat, mutta omille korville nuo tulpat ovat aivan liian isot. Nyt täytyi askarrella itse epämääräiset tee-se-itse-tulpat, joiden tehoon ei koskaan oikein voi luottaa, mutta nähtävästi 10 vuoden tulppa-askartelukokemuksella sain aikaiseksi tällä kertaa ihan riittävän vaimentavat korvatukkeet. Silti aion kirjoittaa kalenteriin tulevien keikkapäivien kohdalle seuraavan merkinnän: Muista tulpat ja juo riittävästi!
perjantai 11. helmikuuta 2011
Menovinkki lauantai-illalle
Hoi kaikki Turun suunnalla nyt lauantaina liikkuvat! Jos lauantai-illan suunnitelmat ovat vielä auki ja tanssijalka vipattaa, tulkaahan huomenna Kårenille tansseihin!
" Kampus sinfonietan hyppy kevyen musiikin puolelle tarjoaa
tanssimusiikkia menneiden vuosikymmenten hengessä.
Luvassa swing-musiikin helmiä sekä suloisimpia suomi-iskelmiä
(mm. Irving Berlin, Cus Kahn, Henry Mancini, Erkki Melartin, Cole Porter)."
Lippuja voi ostaa ennakkoon Ella ja Louis -levykaupasta (Kauppiaskatu 13, Turku)
Orkesterin ensimmäinen setti alkaa kuulemma klo 20.30, joten tanssimaan pääsee, vaikka Kårenille ei aivan heti ovien aukeamisen jälkeen ehtisi. Ja jos olet kuten isäni, etkä tanssilattialle uskaltaudu, paikalle voi saapua ihan vain kuuntelemaan hyvää musiikkia.
keskiviikko 15. joulukuuta 2010
JOULULOMA!
Aijaijai, se on kuulkaas meikäläisellä joululoma nyt! Vuoden viimeinen tentti ohi, mieltä painaneet rästihommat suoritettu ja joulusiivouskin tiski- ja pyykkivuoren madaltamista vaille valmis! Ikkunatkin olen pessyt! Lattian tarkemman jynssäyksen jätin kuitenkin vielä väliin, se kun kuuluu jotenkin aatonaaton perinteisiini. Kun lapsena oppi, miten entisaikaan jouluksi lattiat kuurattiin ja aatoksi levitettiin puhtaita olkia lattialle, jotenkin sitä pitää itsekin kiinni tuollaisista perinteistä.
Omaan joulunaikaan kuuluu tietysti paljon musiikkia. Kauneimpia joululauluja en ole päässyt monista yrityksistä huolimatta laulamaan viime vuosina kirkkoon, mutta TYYn kuoron ja Kampus Sinfonietan perinteisessä joulukonsertissa olin tänäkin vuonna. Oli ihanaa nähdä, että kosertti oli vetänyt tuomiokirkkoon todella paljon yleisöä. Ja se musiikki, se oli kaunista. Lisäksi pääsi kerrankin laulamaan yhteislauluja orkesterin säestämänä. On se vaan eri asia laulaa En etsi valtaa, loistoa oikeat jouset taustalla soiden kuin pikkujoulujen surkean syntikan säestyksellä.
En etsi valtaa, loistoa on yksi lempijoululauluistani. Itse asiassa rakastan kaikkia Sibeliuksen joululauluja. Joulu saapuu portin luo, Tervehtii jo meitä joulu armahin ja Jo joutuu ilta on vaan harmillisen huonosti tunnettuja. Taisin jo vuosi sitten kirjoitta blogissa, että nämä joululaulut ansaitsisivat tulla laajempaan soittoon radiokanavillakin. Miksi soitetaan kymmeniä eri versioita Oi jouluyöstä, Kulkusista ja Pienestä rumpalipojasta, kun pienellä kaivelulla löytyisi tuoreen tuntuisia, harvemmin kuultuja joululauluja? Eikä Sibeliuksen joululaulutuotannostakaan aina tarvitsisi soittaa vain En etsi valtaa, loistoa- tai On hanget korkeat, nietokset-kappaleita.
Sibelius on muuten osasyyllinen blogihiljaisuuteenikin. Seurasin nimittäin varsin tiiviisti pari viikkoa sitten käytyä Sibelus-viulukilpailua. En mitenkään erityisen tiiviisti seuraa klassisen musiikin maailman tapahtumia, mutta kerran viidessä vuodessa uppoudun täysin viulumusiikin lumoihin. Sibelius-viulukilpailu on minulle vähän samanlaista herkkua kuin taitoluistelun puolella on olympialaisten miesten taitoluistelukisa, jota seuraan sellaisella intohimolla ja tarkkuudella, että kaikki muut hommat jää helposti hoitamatta.
Nyt kun viulukisasta on jo useampi viikko vierähtänyt, ei ole enää syytä kirjoittaa siitä erillistä postausta, mutta sen verran haluan kilpailusta todeta, että mielestäni palkinnot jaettiin tänä vuonna täysin oikein. Nettikeskusteluja seuratessa kyllä havaitsin, miten kaikki kisaa seuranneet eivät pitäneet Nikita Boriso-Glebskyn pehmeästä soitosta ja esiintymistyylistä, mutta itse arvostin kisan voittaneen venäläisen soittotapaa. Kauhistusta taas herätti soittajat, jotka näyttivät siltä kuin olisivat yrittäneet sahata jousellaan vanhan arvoviulun palasiksi. Jousen jouhetkin katkeilivat parilla soittajalla niin, että soiton päätyttyä jousi näytti enemmän ruoskalta kuin viulujouselta. Moneen tuo raju soittotyyli tuntui tekevän vaikutuksen, mutta minusta tuollainen soittotyyli ei aina tehnyt oikeutta soitetuille teoksille. Kärjistetysti voisi sanoa, että muutamien viulistien soittotyyli teki yhtä paljon oikeutta kappaleilla kuin jos Jouni Hynynen raakkuvalla äänellään laulaisi Sibeliuksen joululauluja.
Palailen illemmalla kirjoittelemaan ihan jostain muusta kuin klassisesta musiikista. Nyt lähden postittamaan joulukortteja. Muistakaahan muutkin, että tänään on viimeinen mahdollisuus postittaa kortit halvemmassa postiluokassa.
Omaan joulunaikaan kuuluu tietysti paljon musiikkia. Kauneimpia joululauluja en ole päässyt monista yrityksistä huolimatta laulamaan viime vuosina kirkkoon, mutta TYYn kuoron ja Kampus Sinfonietan perinteisessä joulukonsertissa olin tänäkin vuonna. Oli ihanaa nähdä, että kosertti oli vetänyt tuomiokirkkoon todella paljon yleisöä. Ja se musiikki, se oli kaunista. Lisäksi pääsi kerrankin laulamaan yhteislauluja orkesterin säestämänä. On se vaan eri asia laulaa En etsi valtaa, loistoa oikeat jouset taustalla soiden kuin pikkujoulujen surkean syntikan säestyksellä.
En etsi valtaa, loistoa on yksi lempijoululauluistani. Itse asiassa rakastan kaikkia Sibeliuksen joululauluja. Joulu saapuu portin luo, Tervehtii jo meitä joulu armahin ja Jo joutuu ilta on vaan harmillisen huonosti tunnettuja. Taisin jo vuosi sitten kirjoitta blogissa, että nämä joululaulut ansaitsisivat tulla laajempaan soittoon radiokanavillakin. Miksi soitetaan kymmeniä eri versioita Oi jouluyöstä, Kulkusista ja Pienestä rumpalipojasta, kun pienellä kaivelulla löytyisi tuoreen tuntuisia, harvemmin kuultuja joululauluja? Eikä Sibeliuksen joululaulutuotannostakaan aina tarvitsisi soittaa vain En etsi valtaa, loistoa- tai On hanget korkeat, nietokset-kappaleita.
Sibelius on muuten osasyyllinen blogihiljaisuuteenikin. Seurasin nimittäin varsin tiiviisti pari viikkoa sitten käytyä Sibelus-viulukilpailua. En mitenkään erityisen tiiviisti seuraa klassisen musiikin maailman tapahtumia, mutta kerran viidessä vuodessa uppoudun täysin viulumusiikin lumoihin. Sibelius-viulukilpailu on minulle vähän samanlaista herkkua kuin taitoluistelun puolella on olympialaisten miesten taitoluistelukisa, jota seuraan sellaisella intohimolla ja tarkkuudella, että kaikki muut hommat jää helposti hoitamatta.
Nyt kun viulukisasta on jo useampi viikko vierähtänyt, ei ole enää syytä kirjoittaa siitä erillistä postausta, mutta sen verran haluan kilpailusta todeta, että mielestäni palkinnot jaettiin tänä vuonna täysin oikein. Nettikeskusteluja seuratessa kyllä havaitsin, miten kaikki kisaa seuranneet eivät pitäneet Nikita Boriso-Glebskyn pehmeästä soitosta ja esiintymistyylistä, mutta itse arvostin kisan voittaneen venäläisen soittotapaa. Kauhistusta taas herätti soittajat, jotka näyttivät siltä kuin olisivat yrittäneet sahata jousellaan vanhan arvoviulun palasiksi. Jousen jouhetkin katkeilivat parilla soittajalla niin, että soiton päätyttyä jousi näytti enemmän ruoskalta kuin viulujouselta. Moneen tuo raju soittotyyli tuntui tekevän vaikutuksen, mutta minusta tuollainen soittotyyli ei aina tehnyt oikeutta soitetuille teoksille. Kärjistetysti voisi sanoa, että muutamien viulistien soittotyyli teki yhtä paljon oikeutta kappaleilla kuin jos Jouni Hynynen raakkuvalla äänellään laulaisi Sibeliuksen joululauluja.
Palailen illemmalla kirjoittelemaan ihan jostain muusta kuin klassisesta musiikista. Nyt lähden postittamaan joulukortteja. Muistakaahan muutkin, että tänään on viimeinen mahdollisuus postittaa kortit halvemmassa postiluokassa.
maanantai 25. lokakuuta 2010
The National, näemme maaliskuussa!
Voi pojat, miten onnellinen olen juuri nyt! Yleensä minulla on kehno mäihä keikkalippujen kohdalla, jos yritän hankkia liput nettikaupasta, mutta kerrankin minulla oli onnea. Sain kuin sainkin äsken ostettua lipun The Nationalin keikalle, vaikka Lippupalvelu myikin heti lipunmyynnin alettua minulle eioota. Painelin sitkeästi 'hae paikkoja'-painiketta ja lopulta kone näytti, että saisin ostettua itselleni lipun. Innosta tärisevin käsin sain jotenkin naputeltua tilaus- ja maksutiedot ja sen jälkeen olikin hyvä mennä Facebookiin hihkumaan riemusta.
Oma riemu laski hieman, kun näin, miten moni kaverini oli jäänyt liputta, vaikka kaikki olivat heränneetkin ajoissa lippujahtiin. Jotenkin niitä kavereita auttaakseni päätin vielä kerran katsella, josko Tikettiin tai Lippupalveluun olisi ilmestynyt edes yksi lippu myyntiin ja kuinka ollakaan Lippupalvelu tarjosi yllättäen vielä yhtä lippua. Kiireen vilkkaa tarkastin, josko joko liputon ystäväni olisi vielä Fb:ssa langoilla ja yksi onnekas kaveri, juuri se ehdottomasti suurin National-fani, sattui olemaan paikalla. Jos tulin onnelliseksi siitä, että sain itselleni keikalle lipun, vielä onnellisemmaksi oikeastaan tulin siitä, että sain ilahdutettua ystävääni lipulla.
Vaikka The Nationalilla melko paljon kuuntelijoita Suomesta löytyykin, en kyllä osannut odottaa, että keikkaliput myytäisiin lähes loppuun neljässä minuutissa. Siinä vaiheessa, kun tajusin omaa lippua ostaessa, mikä ruuhka nettisivuilla oli, olin kyllä tosi tyytyväinen, että olin herännyt aamulla ajoissa lippuostoksille, enkä ollut luottanut siihen, että kyllä niitä lippuja vielä tunnin ja parinkin päästä vielä onnistuisi saamaan. Kaverin lipun kohdalla minulla oli kyllä hemmetin moinen tuuri, sillä mitä tässä olen satunnaisia kokeiluja lippukaupassa vielä tehnyt, eipä tuonne ole tikettejä enää myyntiin vapautunut.
En malttaisi millään odottaa, että pääsen viimein kunnolla näkemään Nationalin, jonka High Violet -levyn uskallan jo nyt julistaa vuoden 2010 parhaaksi levyksi. Olen valmis itkemään onnesta, kunhan pääsen kuulemaan livenä Runawayn ja Englandin.
Voi tulisipa maaliskuu pian!
Oma riemu laski hieman, kun näin, miten moni kaverini oli jäänyt liputta, vaikka kaikki olivat heränneetkin ajoissa lippujahtiin. Jotenkin niitä kavereita auttaakseni päätin vielä kerran katsella, josko Tikettiin tai Lippupalveluun olisi ilmestynyt edes yksi lippu myyntiin ja kuinka ollakaan Lippupalvelu tarjosi yllättäen vielä yhtä lippua. Kiireen vilkkaa tarkastin, josko joko liputon ystäväni olisi vielä Fb:ssa langoilla ja yksi onnekas kaveri, juuri se ehdottomasti suurin National-fani, sattui olemaan paikalla. Jos tulin onnelliseksi siitä, että sain itselleni keikalle lipun, vielä onnellisemmaksi oikeastaan tulin siitä, että sain ilahdutettua ystävääni lipulla.
Vaikka The Nationalilla melko paljon kuuntelijoita Suomesta löytyykin, en kyllä osannut odottaa, että keikkaliput myytäisiin lähes loppuun neljässä minuutissa. Siinä vaiheessa, kun tajusin omaa lippua ostaessa, mikä ruuhka nettisivuilla oli, olin kyllä tosi tyytyväinen, että olin herännyt aamulla ajoissa lippuostoksille, enkä ollut luottanut siihen, että kyllä niitä lippuja vielä tunnin ja parinkin päästä vielä onnistuisi saamaan. Kaverin lipun kohdalla minulla oli kyllä hemmetin moinen tuuri, sillä mitä tässä olen satunnaisia kokeiluja lippukaupassa vielä tehnyt, eipä tuonne ole tikettejä enää myyntiin vapautunut.
En malttaisi millään odottaa, että pääsen viimein kunnolla näkemään Nationalin, jonka High Violet -levyn uskallan jo nyt julistaa vuoden 2010 parhaaksi levyksi. Olen valmis itkemään onnesta, kunhan pääsen kuulemaan livenä Runawayn ja Englandin.
Voi tulisipa maaliskuu pian!
perjantai 1. lokakuuta 2010
Lipputuska
Kuten ehkä olette kuulleetkin, Princen konsertin lippujen piti tulla tänään myyntiin, mutta viime hetkillä tuota lipunmyynnin aloittamista siirrettiin. Olin jo koko eilispäivän kuin tulisilla hiilillä. Kävin tiedusteluretkellä Lippupisteen myymälöissä tarkastamassa, mistä liikkeestä minun olisi nopeinta käydä liput ostamassa. Laadin tarkan suunnitelman, mitä käytäviä pitkin minun olisi nopeinta sännätä rullaportaille ja kuinka nopeasti hissit liikkuvat. Sainkin valmisteltua mielestäni hyvän suunnitelman nopeaan lipunhankintaa ja palasin kotiin.
Kotona netti auki ja eikös heti ensimmäinen silmiin osuva uutinen sitten kertonut, että keikan lipunmyynnin aloittamista on lykätty. Turhaan olin siis eilispäivän järsinyt jännittyneenä kynsiäni. Harmi vaan, että Princen keikan lippujen aiheuttama tuska jatkuu nyt sitten epämääräisen ajan. Ja minä todella olen kehittänyt itselleni tästä pahan stressin. Väijyn yhtenään Lippu.fi:n sivuilla, hakkaan f5-näppäintä ja odotan, koska ruutuun ilmestyisi uutinen, jossa kerrotaan uusi lipunmyynnin alkamispäivä.
En koskaan aikaisemmin ole jännittänyt minkään lipun ostamista näin paljoa. Näen päässäni ahdistavia kuvia siitä, etten saa ostettua itselleni lippua, vaikka olisin lippujonossa ensimmäinen asiakas. Liputtomana sitten katselisin uutisista keikallemenijöiden haastetteluja, joissa väki toteaisi tulleensa keikalle "koska vaimo käsi" tai "kun firma maksoi lipun".
Pakko muuten valittaa tuosta 8 lippua/asiakas -kiintiöstä, jota perustellaan lippujen suurella kysynnällä. Omasta mielestäni suuren kysynnän aikana kiintiö voisi aivan hyvin olla vielä matalampi. Harva ihminen ihan oikeasti ostaa 8 lippua itselleen ja kavereilleen, vaan kyllä niistä lipuista ainakin pari tuppaa Huuto.nettiin päätymään. Omasta tuttavapiiristäkin noita lippuja trokaavia kavereita sattuu löytymään ja vaikka tiedän, että tämä on heidän tapansa hankia muutama lisäeuro opintotuen oheen, kyllä minä hieman paheksun moista toimintaa. Minusta kun liput kuuluvat artistien ja bändien faneille ja heillä tulee olla oikeus ostaa liput kohtuulliseen hintaan.
Kaikkeni kyllä teen, että saan oman lippuni ostettua keikalle ennen yhtän trokaria. Ainoa hyvä asia tässä lipunmyyniviivästyksessä onkin se, että ehdin hioa vielä lipunhankintataktiikkaani. Näyttäisi siltä, että Turusta löytyy sittenkin myyntipaikka, jossa myyntitiskille päästäkseen ei tarvitse juosta rappusia ylös ja väistellä vaaterekkejä tai tavarahyllyjä, mikä tietysti on hirveä etu tällaisen pahimmillaan minuuttipeliksi muuttuvan myyntitapahtuman kohdalla. Mutta äsh, tulisipa tuo uusi lipunmyynnin alkamisajankohta pian tietooni! Jos tietoa ei tänään tule, ei kannata ihmetellä illalla oudon kiemurtelevia liikkeitäni tanssilattialla. Ihan vain jännityksen takia minä luikertelen kummallisesti!
Kotona netti auki ja eikös heti ensimmäinen silmiin osuva uutinen sitten kertonut, että keikan lipunmyynnin aloittamista on lykätty. Turhaan olin siis eilispäivän järsinyt jännittyneenä kynsiäni. Harmi vaan, että Princen keikan lippujen aiheuttama tuska jatkuu nyt sitten epämääräisen ajan. Ja minä todella olen kehittänyt itselleni tästä pahan stressin. Väijyn yhtenään Lippu.fi:n sivuilla, hakkaan f5-näppäintä ja odotan, koska ruutuun ilmestyisi uutinen, jossa kerrotaan uusi lipunmyynnin alkamispäivä.
En koskaan aikaisemmin ole jännittänyt minkään lipun ostamista näin paljoa. Näen päässäni ahdistavia kuvia siitä, etten saa ostettua itselleni lippua, vaikka olisin lippujonossa ensimmäinen asiakas. Liputtomana sitten katselisin uutisista keikallemenijöiden haastetteluja, joissa väki toteaisi tulleensa keikalle "koska vaimo käsi" tai "kun firma maksoi lipun".
Pakko muuten valittaa tuosta 8 lippua/asiakas -kiintiöstä, jota perustellaan lippujen suurella kysynnällä. Omasta mielestäni suuren kysynnän aikana kiintiö voisi aivan hyvin olla vielä matalampi. Harva ihminen ihan oikeasti ostaa 8 lippua itselleen ja kavereilleen, vaan kyllä niistä lipuista ainakin pari tuppaa Huuto.nettiin päätymään. Omasta tuttavapiiristäkin noita lippuja trokaavia kavereita sattuu löytymään ja vaikka tiedän, että tämä on heidän tapansa hankia muutama lisäeuro opintotuen oheen, kyllä minä hieman paheksun moista toimintaa. Minusta kun liput kuuluvat artistien ja bändien faneille ja heillä tulee olla oikeus ostaa liput kohtuulliseen hintaan.
Kaikkeni kyllä teen, että saan oman lippuni ostettua keikalle ennen yhtän trokaria. Ainoa hyvä asia tässä lipunmyyniviivästyksessä onkin se, että ehdin hioa vielä lipunhankintataktiikkaani. Näyttäisi siltä, että Turusta löytyy sittenkin myyntipaikka, jossa myyntitiskille päästäkseen ei tarvitse juosta rappusia ylös ja väistellä vaaterekkejä tai tavarahyllyjä, mikä tietysti on hirveä etu tällaisen pahimmillaan minuuttipeliksi muuttuvan myyntitapahtuman kohdalla. Mutta äsh, tulisipa tuo uusi lipunmyynnin alkamisajankohta pian tietooni! Jos tietoa ei tänään tule, ei kannata ihmetellä illalla oudon kiemurtelevia liikkeitäni tanssilattialla. Ihan vain jännityksen takia minä luikertelen kummallisesti!
maanantai 27. syyskuuta 2010
Prince Suomeen!
On se ihanaa, että kun Ylen puoli yhdeksän uutiset kertoo Princen tulevan Suomeen, äitini soittaa ja tiedustelee, joko toinen munuaiseni on myynnissä. Tällä keskustelunavauksella äitini viittasi viime perjantaiseen Facebook-viestiini, jossa totesin, että jos tämä uutinen pitää paikkaansa, myyn vaikka toisen munuaiseni, jotta pääsen Princen keikalle. Äitini on sivusta seurannut reilut 20 vuotta kestänyttä Prince-fanitustani, joten hän taitaa tietää, että olisin valmis tekemään melko epätoivoisiakin temppuja saadakseni lipun keikalle. Nyt kuulemma voin jättää ainakin lippurahojen hankintaa koskevat temppuilut väliin, mutta toki perjantaiaamun lipunostokikkailuja joudun vielä harrastamaan.
Yleensä muistan hyvinkin tarkasti, miten olen minkäkin lempiartistini löytänyt, mutta Princen kohdalla muistikuvat ovat hieman hatarat. On kuitenkin loogista olettaa, että tämänkin artistin olen MTV:n musiikkivideoiden virrasta aikoinaan bongannut. Ensimmäiset aivan tarkat muistikuvat on vuodelta 1990, jolloin isäni osti minulle Seinäjoen Anttilasta miehen Graffiti Bridge -albumin c-kasettina. Ei isäni sitä kasettia olisi ostanut, jos sitä en olisi osannut kauniisti pyytää. 8-vuotiaaseen minuun kyllä jotenkin vetosi - ja no, vetoaa kyllä edelleen - tuollaiset androgyynit, tummat ja vähän erikoisen näköiset miehet, joten saattaa olla, että ihan tämän levyn kansikuvankin perusteella kiinnostuin Princestä.
Sen nyt kuitenkin muistan, että ensimmäiset biisit, jotka olen Princeen yhdistänyt ovat Purple Rain ja 1999, ja nämä biisit tiesin jo ennen tuon Graffiti Bridge -kasetin saamista (biisithän sitä paitsi ovat ilmestyneet jo ennen Graffiti Bridgen ilmestymistä). Tuohon Princen kasettiin taas liittyy hassu muisto, että kuuntelin sitä aina "salaa" kotona. Lähinnä siis silloin, kun olin yksin kotona. Ja näin jälkikäteen ajatellen oli ehkä hyvä, että lallattelin biisien tahdissa yksin, sillä nyt aikuisena on tullut useammankin kerran punasteltua biisien sanojen takia ja ajateltua, että "hyvä kun kukaan ei silloin aikoinaan kuullut". Vuonna 1991 ilmestynyttä Diamonds and Pearls -levyä yritin kyllä kuunnella julkisemmin, mutta isoveljeni ei levystä pitänyt. Minulla on omat aavistukseni siitä, miten häiritsevältä 13-vuotiaasta veljestäni on saattanut tuntua, kun pikkusisko on laulanut mukana jotain Creamin tai Gett Offin sanoja, jotka nyt eivät varsinaisesti olleet aivan 9-vuotiaan laulettavaksi sopivia. Tosin taisi minullakin sanojen sisällöstä jokin pieni käsitys olla, koska muistan, etten koskaan vanhempien kuullen noita kappaleita soittanut.
Tuntuu jotenkin hassulta, että aivan oikeasti olen odottanu Princen keikalle pääsemistä yli 20 vuotta. Nimittäin kun miehen piti esiintyä Suomessa vuonna 1990, eräs pieni Lotta oli kovin katkera, koska ei voinut keikalle tietenkään lähteä. Muistaakseni sitten myöhemmin Suosikista luin, että Prince oli perunut keikkansa, ja taisin olla hieman iloinenkin, kun kerta en ollut mitään keikkaa menettänytkään.
Jos jonkin keikan missaaminen on minua muutaman viime vuoden aikana harmittanut erityisen paljon, niin Princen kesän Roskilde-visiitin näkemättä jääminen on suorastaan itkettänyt minua aina, kun olen keikan arvosteluja lukenut. Mieshän oli vetänyt Tanskassa sellaisen esityksen, että arvostelijoiden ylistyssanat ovat olleet loppua kesken. En edes uskalla toivoa, että Prince saisi Suomessa vedettyä yhtä mahtavaa keikkaa kuin Roskildessa, mutta minulle riittäisi, että näkisin miehen edes tämän kokoisena pisteenä lavalla ja kuulisin jonkin lempibiiseistäni livenä. Muttamutta, ensin pitää perjantaina saada ostettua lippu keikalle. Nyt siis alkaa sotasuunnitelman laatiminen, jotta aivan varmasti lipun itselleni saan. Onko siellä muuten muita keikalle mieliviä?
Yleensä muistan hyvinkin tarkasti, miten olen minkäkin lempiartistini löytänyt, mutta Princen kohdalla muistikuvat ovat hieman hatarat. On kuitenkin loogista olettaa, että tämänkin artistin olen MTV:n musiikkivideoiden virrasta aikoinaan bongannut. Ensimmäiset aivan tarkat muistikuvat on vuodelta 1990, jolloin isäni osti minulle Seinäjoen Anttilasta miehen Graffiti Bridge -albumin c-kasettina. Ei isäni sitä kasettia olisi ostanut, jos sitä en olisi osannut kauniisti pyytää. 8-vuotiaaseen minuun kyllä jotenkin vetosi - ja no, vetoaa kyllä edelleen - tuollaiset androgyynit, tummat ja vähän erikoisen näköiset miehet, joten saattaa olla, että ihan tämän levyn kansikuvankin perusteella kiinnostuin Princestä.
Sen nyt kuitenkin muistan, että ensimmäiset biisit, jotka olen Princeen yhdistänyt ovat Purple Rain ja 1999, ja nämä biisit tiesin jo ennen tuon Graffiti Bridge -kasetin saamista (biisithän sitä paitsi ovat ilmestyneet jo ennen Graffiti Bridgen ilmestymistä). Tuohon Princen kasettiin taas liittyy hassu muisto, että kuuntelin sitä aina "salaa" kotona. Lähinnä siis silloin, kun olin yksin kotona. Ja näin jälkikäteen ajatellen oli ehkä hyvä, että lallattelin biisien tahdissa yksin, sillä nyt aikuisena on tullut useammankin kerran punasteltua biisien sanojen takia ja ajateltua, että "hyvä kun kukaan ei silloin aikoinaan kuullut". Vuonna 1991 ilmestynyttä Diamonds and Pearls -levyä yritin kyllä kuunnella julkisemmin, mutta isoveljeni ei levystä pitänyt. Minulla on omat aavistukseni siitä, miten häiritsevältä 13-vuotiaasta veljestäni on saattanut tuntua, kun pikkusisko on laulanut mukana jotain Creamin tai Gett Offin sanoja, jotka nyt eivät varsinaisesti olleet aivan 9-vuotiaan laulettavaksi sopivia. Tosin taisi minullakin sanojen sisällöstä jokin pieni käsitys olla, koska muistan, etten koskaan vanhempien kuullen noita kappaleita soittanut.
Tuntuu jotenkin hassulta, että aivan oikeasti olen odottanu Princen keikalle pääsemistä yli 20 vuotta. Nimittäin kun miehen piti esiintyä Suomessa vuonna 1990, eräs pieni Lotta oli kovin katkera, koska ei voinut keikalle tietenkään lähteä. Muistaakseni sitten myöhemmin Suosikista luin, että Prince oli perunut keikkansa, ja taisin olla hieman iloinenkin, kun kerta en ollut mitään keikkaa menettänytkään.
Jos jonkin keikan missaaminen on minua muutaman viime vuoden aikana harmittanut erityisen paljon, niin Princen kesän Roskilde-visiitin näkemättä jääminen on suorastaan itkettänyt minua aina, kun olen keikan arvosteluja lukenut. Mieshän oli vetänyt Tanskassa sellaisen esityksen, että arvostelijoiden ylistyssanat ovat olleet loppua kesken. En edes uskalla toivoa, että Prince saisi Suomessa vedettyä yhtä mahtavaa keikkaa kuin Roskildessa, mutta minulle riittäisi, että näkisin miehen edes tämän kokoisena pisteenä lavalla ja kuulisin jonkin lempibiiseistäni livenä. Muttamutta, ensin pitää perjantaina saada ostettua lippu keikalle. Nyt siis alkaa sotasuunnitelman laatiminen, jotta aivan varmasti lipun itselleni saan. Onko siellä muuten muita keikalle mieliviä?
maanantai 13. syyskuuta 2010
7.12.2003
En tiedä, johtuuko viime aikojen runsas Mew kuuntelu enemmän syksystä vai siitä, että kuuden vaatteen haasteen takia kuljen yhtenään Mew-paita päälläni, mutta yhtä kaikki bändin levyt ovat olleet kovassa kulutuksessa viime aikoina. Ei ollut mitenkään erityisen vaikeaa keksiä, minkä yhtyeen biisin ja tapahtuman valitsisin biisihaasteen seuraavaan kohtaan.
Day 07 - A song that reminds you of a certain event: Mew: Wherever
Joulukuussa 2003 Mew tuli esiintymään Tavastialle ja muistan miten suunnattomasti jännitin tuota keikkaa etukäteen. Ensinnäkin olin menossa ensimmäistä kertaa eläessäni Tavastialle ja kaiken lisäksi minun piti mennä keikalle yksin. Olin venyttänyt keikalle lähtemistä niin pitkään, että saapuessani Tavastialle koko sali oli jo täynnä väkeä. En saanut ujutettua itseäni lähelle lavaa, joten keikan aikana näin vain muutaman vilauksen bändistä lavalla, mutta muuten sain tyytyä tuijottamaan ihmisten selkiä. Jotenkin minua ei kuitenkaan jäänyt harmittamaan tausta-animaatiovideoiden näkemättömyys, vaan keikasta jäi hienot muistot, jos en ota huomioon takanani seisseiden poikien puheita.
Niin, ne takana seisseet pojat todella laskivat ajoittain tunnelmaani keikan aikana. Poikaporukasta vain yksi tuntui tuntevan bändin entuudestaan, eikä hänkään mikään suuri Mew-fani ollut, vaikka sellaisena esiintyikin. Poika tuntui kahlanneen läpi kaikki internetin Mew-artikkelit, sillä häneltä löytyi kyllä suunnaton määrä Mew-nippelitietoutta, mutta musiikista hän ei sitten mitään tiennytkään.
Mewn Wherever on ollut minulle yksi lempikappaleita Mewn tuotannosta aina siitä hetkestä lähtien, kun kuulin biisin ensimmäistä kertaa Comforting Sounds -singlen b-puolena. En ollut uskaltanut toivoa bändin esittävän biisiä keikalla, joten riemastuin suuresti tunnistaessani bändin ensisävelet soimassa Tavastian ilmassa. Ja eikö sitten tämä Mew-tietäjäpoika oikein kovaan ääneen alkanut selittää, että "TÄÄ ON UUSI BIISI!" Muistan, miten otsani kurtistui kiukusta, miten purin huulta ja yritin olla suuttumata pojalle. Lopulta sain kuin sainkin keskityttyä biisiin, enkä kääntynyt vaahtoamaan pojalle, kuinka kyseessä suinkaan ei ollut uusi biisi, vaan itse asiassa vanha kappale, joka oli äänitetty uudelleen Comforting Sounds -singellle, mutta alun perin kyseessä oli A Triumph for Man -levyn kappale.
Minulta meni useampi vuosi siihen, että sain jotenkin annettua anteeksi tuolle tietäjäpojalle kaikki hänen höpinänsä keikalla. Nyt toki ymmärrän, ettei aivan kaikki Mew-fanitkaan voineet Wherever-biisiä Tavastialla tuntea, koska harva fanikaan Mewn sinkkuja tuolloin omisti, ja vuonna 2003 tuota A Triumph for Man -levyä ei juuri mistään löytynyt. Muistan, että aikoinaan Huuto.netissä porukka huusi levyä jollain hirmuisella 100-130 euron hinnalla. Nyttemminhän tuo Mewn debyyttilevy on julkaistu uudelleen ja kaupasta sitä saa alle 20 eurolla.
Vuoden 2003 jälkeen olen nähnyt Mewn useampaankin kertaan, ja keikkakokemukset ovat sekoittuneet toisiinsa, mutta tuosta Tavastian keikasta erityispiirteeksi on jäänyt Wherevern kuuleminen. Ja koska tuon Tavastian keikan jälkeen alkoi maahan sataa lunta, joka vuosi ensilumen sataessa maahan päässäni soi Wherevern kertosäe. Lisäksi biisi tuo mieleen Tavastialla käydyn bändipaitaepisodin ja Remu Aaltosen näkemisen grillijonossa, mutta eipä niistä tapahtumista kerrota nyt sen enempää, vaikka ne ovat kyllä hauskoja muistoja tuon joulukuisen illan ajalta :)
Day 07 - A song that reminds you of a certain event: Mew: Wherever
Joulukuussa 2003 Mew tuli esiintymään Tavastialle ja muistan miten suunnattomasti jännitin tuota keikkaa etukäteen. Ensinnäkin olin menossa ensimmäistä kertaa eläessäni Tavastialle ja kaiken lisäksi minun piti mennä keikalle yksin. Olin venyttänyt keikalle lähtemistä niin pitkään, että saapuessani Tavastialle koko sali oli jo täynnä väkeä. En saanut ujutettua itseäni lähelle lavaa, joten keikan aikana näin vain muutaman vilauksen bändistä lavalla, mutta muuten sain tyytyä tuijottamaan ihmisten selkiä. Jotenkin minua ei kuitenkaan jäänyt harmittamaan tausta-animaatiovideoiden näkemättömyys, vaan keikasta jäi hienot muistot, jos en ota huomioon takanani seisseiden poikien puheita.
Niin, ne takana seisseet pojat todella laskivat ajoittain tunnelmaani keikan aikana. Poikaporukasta vain yksi tuntui tuntevan bändin entuudestaan, eikä hänkään mikään suuri Mew-fani ollut, vaikka sellaisena esiintyikin. Poika tuntui kahlanneen läpi kaikki internetin Mew-artikkelit, sillä häneltä löytyi kyllä suunnaton määrä Mew-nippelitietoutta, mutta musiikista hän ei sitten mitään tiennytkään.
Mewn Wherever on ollut minulle yksi lempikappaleita Mewn tuotannosta aina siitä hetkestä lähtien, kun kuulin biisin ensimmäistä kertaa Comforting Sounds -singlen b-puolena. En ollut uskaltanut toivoa bändin esittävän biisiä keikalla, joten riemastuin suuresti tunnistaessani bändin ensisävelet soimassa Tavastian ilmassa. Ja eikö sitten tämä Mew-tietäjäpoika oikein kovaan ääneen alkanut selittää, että "TÄÄ ON UUSI BIISI!" Muistan, miten otsani kurtistui kiukusta, miten purin huulta ja yritin olla suuttumata pojalle. Lopulta sain kuin sainkin keskityttyä biisiin, enkä kääntynyt vaahtoamaan pojalle, kuinka kyseessä suinkaan ei ollut uusi biisi, vaan itse asiassa vanha kappale, joka oli äänitetty uudelleen Comforting Sounds -singellle, mutta alun perin kyseessä oli A Triumph for Man -levyn kappale.
Minulta meni useampi vuosi siihen, että sain jotenkin annettua anteeksi tuolle tietäjäpojalle kaikki hänen höpinänsä keikalla. Nyt toki ymmärrän, ettei aivan kaikki Mew-fanitkaan voineet Wherever-biisiä Tavastialla tuntea, koska harva fanikaan Mewn sinkkuja tuolloin omisti, ja vuonna 2003 tuota A Triumph for Man -levyä ei juuri mistään löytynyt. Muistan, että aikoinaan Huuto.netissä porukka huusi levyä jollain hirmuisella 100-130 euron hinnalla. Nyttemminhän tuo Mewn debyyttilevy on julkaistu uudelleen ja kaupasta sitä saa alle 20 eurolla.
Vuoden 2003 jälkeen olen nähnyt Mewn useampaankin kertaan, ja keikkakokemukset ovat sekoittuneet toisiinsa, mutta tuosta Tavastian keikasta erityispiirteeksi on jäänyt Wherevern kuuleminen. Ja koska tuon Tavastian keikan jälkeen alkoi maahan sataa lunta, joka vuosi ensilumen sataessa maahan päässäni soi Wherevern kertosäe. Lisäksi biisi tuo mieleen Tavastialla käydyn bändipaitaepisodin ja Remu Aaltosen näkemisen grillijonossa, mutta eipä niistä tapahtumista kerrota nyt sen enempää, vaikka ne ovat kyllä hauskoja muistoja tuon joulukuisen illan ajalta :)
sunnuntai 22. elokuuta 2010
Manboy @ Klubi 21.8.10
Illan suunnitelmiin tuli muutos edellisen postauksen jälkeen. Kävin nimittäin sittenkin katsomassa Manboyta Klubilla!
Alkuillasta nukuttujen pitkien päiväunien jälkeen tunsin oloni sen verran hyväksi, että totesin voivani lähteä keikalle, kunhan pitäisin käsijarrun pohjassa, enkä intoutuisi laulamaan ja tanssimaan biisien tahdissa. Mitä pahaa muka pelkkä seisominen ja musiikin kuunteleminen voisi tehdä?
Kiitos sairastelun aikana kehittämäni kännykkäsudoku-addiktion onnistuin missaamaan Manboyn keikasta ensimmäiset puolitoista biisiä. Siinä missä fiksu ihminen olisi heti Molly Grows Upin setin jälkeen vaihtanut Klubin salista toiseen, minä neropatti päätin odottaa ruuhkan laantumista ja pelata ihan vähän vain sudokua. Lopulta naputtelin koko sudokuruudukon täyteen, jolloin sitten tajusin olevani myöhässä Manboyn keikalta. Onneksi toivuin tästä takaiskusta nopeasti, enkä pilannut loppukeikkaa kiukuttelemalla itseni kanssa.
Myöhästymisestä huolimatta ehdin kuulla itselleni tärkeät kappaleet, kuten A Reasonin, Please Stop Cryingin ja A Boren, joka muuten saattoi koitua ääneni kohtaloksi. En vain yksinkertaisesti malttanut olla laulamatta mukana, joten huomenna saattaa ääni olla uudelleen hiukan vinkuva ja rahiseva, mutta jos A Bore jäi viimeiseksi laulamakseni biisiksi, kehtaanpahan ainakin myöntää, mikä laulu tuhosi ääneni!
Oli ihanaa nähdä Manboy yli kuuden vuoden tauon jälkeen livenä. Vuosien aikana bändi on kehittynyt valtavasti ja kuulosti todella hyvältä. Jotenkin keikalla palautui mieleen myös hassuja pikkuasioita Provinssin 2004 keikasta. Mieleeni palasi mm. tuon keikan jälkeen netissä käyty keskustelu siitä, pilasiko soundiongelmat Manboyn keikan vai oliko keikka kaikkine puutteineenkin hyvä. Ja hassua kyllä mieleeni palautui myös Provinssin keikalla vieressäni seisseen pojan kasvot ja lauluääni. Hassua mitä kaikkea sainkaan kaivettua mielestäni esiin nyt, kun kuulin vuosien tauon jälkeen A Boren uudelleen livenä.
Bändin esityksen lisäksi nautin tänä iltana myös keikan yleisöstä. Miten ihania, musiikin tahdissa eläviä ihmisiä salissa olikaan! Tiedän, että kuulostaa hullulta, kun kehun yleisöä, mutta minä todella tarvitsin tämän illan yleisöä palauttamaan uskoni ihmisten kykyyn kuunnella ja nauttia musiikista Flown ahdistavien kokemusten jälkeen.
Kaiken kaikkiaan oli oikein kiva ilta, enkä usko Klubilla piipahtamisen hirvittävästi toipumistani lopulta hidastavan. Itse asiassa jaksan uskoa, että parantava popmusiikki (jota Manboy sentään on ollut oikein virallisen rautaisannoksen verran!) vain edisti paranemistani. Mutta aamullahan sen sitten näkee, millainen on päivän kunto. Nyt kuitenkin fiilis on mitä mainion!
Alkuillasta nukuttujen pitkien päiväunien jälkeen tunsin oloni sen verran hyväksi, että totesin voivani lähteä keikalle, kunhan pitäisin käsijarrun pohjassa, enkä intoutuisi laulamaan ja tanssimaan biisien tahdissa. Mitä pahaa muka pelkkä seisominen ja musiikin kuunteleminen voisi tehdä?
Kiitos sairastelun aikana kehittämäni kännykkäsudoku-addiktion onnistuin missaamaan Manboyn keikasta ensimmäiset puolitoista biisiä. Siinä missä fiksu ihminen olisi heti Molly Grows Upin setin jälkeen vaihtanut Klubin salista toiseen, minä neropatti päätin odottaa ruuhkan laantumista ja pelata ihan vähän vain sudokua. Lopulta naputtelin koko sudokuruudukon täyteen, jolloin sitten tajusin olevani myöhässä Manboyn keikalta. Onneksi toivuin tästä takaiskusta nopeasti, enkä pilannut loppukeikkaa kiukuttelemalla itseni kanssa.
Myöhästymisestä huolimatta ehdin kuulla itselleni tärkeät kappaleet, kuten A Reasonin, Please Stop Cryingin ja A Boren, joka muuten saattoi koitua ääneni kohtaloksi. En vain yksinkertaisesti malttanut olla laulamatta mukana, joten huomenna saattaa ääni olla uudelleen hiukan vinkuva ja rahiseva, mutta jos A Bore jäi viimeiseksi laulamakseni biisiksi, kehtaanpahan ainakin myöntää, mikä laulu tuhosi ääneni!
Oli ihanaa nähdä Manboy yli kuuden vuoden tauon jälkeen livenä. Vuosien aikana bändi on kehittynyt valtavasti ja kuulosti todella hyvältä. Jotenkin keikalla palautui mieleen myös hassuja pikkuasioita Provinssin 2004 keikasta. Mieleeni palasi mm. tuon keikan jälkeen netissä käyty keskustelu siitä, pilasiko soundiongelmat Manboyn keikan vai oliko keikka kaikkine puutteineenkin hyvä. Ja hassua kyllä mieleeni palautui myös Provinssin keikalla vieressäni seisseen pojan kasvot ja lauluääni. Hassua mitä kaikkea sainkaan kaivettua mielestäni esiin nyt, kun kuulin vuosien tauon jälkeen A Boren uudelleen livenä.
Bändin esityksen lisäksi nautin tänä iltana myös keikan yleisöstä. Miten ihania, musiikin tahdissa eläviä ihmisiä salissa olikaan! Tiedän, että kuulostaa hullulta, kun kehun yleisöä, mutta minä todella tarvitsin tämän illan yleisöä palauttamaan uskoni ihmisten kykyyn kuunnella ja nauttia musiikista Flown ahdistavien kokemusten jälkeen.
Kaiken kaikkiaan oli oikein kiva ilta, enkä usko Klubilla piipahtamisen hirvittävästi toipumistani lopulta hidastavan. Itse asiassa jaksan uskoa, että parantava popmusiikki (jota Manboy sentään on ollut oikein virallisen rautaisannoksen verran!) vain edisti paranemistani. Mutta aamullahan sen sitten näkee, millainen on päivän kunto. Nyt kuitenkin fiilis on mitä mainion!
lauantai 21. elokuuta 2010
Menkää te keikalle, minä en pääse!
Nyt harmittaa. Harmittaa vietävästi! Olin ajatellut meneväni tänään Turun Klubille kuuntelemaan Humalistonkatukasi Rock Nightiin mm. Manboyta, mutta sen sijaan, että pääsisin pomppimaan Please Stop Cryingin tahdissa, minä vietän iltani samalla tavoin kuin viimeiset kuusi iltaa olen jo viettänyt: kotona kirjoja lukien, levyjä soitellen, yskien ja niistäen.
Menee hermot tähän kirottuun tautiin. Ennen Klubille menoa olisi ollut tarkoitus piipahtaa ostamassa toffeeta Stockalta ja hakea kirjakaupasta ja kirjastosta lisää luettavaa, mutta ehei, mitään noista suunnitelmistani en saa toteutettua, kun yskä, nuha ja ajoittainen kurja olo pitää vankina kotona. Kotona lepäillessa olo pysyy itse asiassa ihan hyvänä ajoittaisia yskänpuuskia ja nuhaa lukuunottamatta, mutta pienikin rasitus pahentaa oloa huomattavasti.
Haluaisin kirkua turhautumiseni takia, mutta sitäkään en voi tehdä, koska poissa pysytellyt ääneni ei salli moista. Arvatkaa vaan, miten kaipaan normaalia puhumista ja laulamista. Kaipaan myös fyysistä rasitusta, mikä kohdallani on jo pienimuotoinen ihme, mutta oikeasti jalkani haluaisivat lenkille kaiken tämän kotona makoilun ja istuskelun jälkeen. Eilinen kahden korttelin kävelylenkki kuitenkin todisti, ettei minulla ole mitään asiaa pidemmille lenkeille ennen kuin yskä on täysin ohi. Niin että parempi vain jättää Klubin rokki-iltakin väliin, koska siihen liittyisi kävelymatkoja, pomppimista ja lauleskelua.
Olisin vaan niin kovin mielelläni nähnyt Manboyn livenä 6 vuoden tauon jälkeen. Joulukuussa tulee kuluneeksi 10 vuotta siitä, kun Radiomafian Upteekin rautiksen kautta bändin löysin. Näiden 10 vuoden aikana olen ostanut hyllyyni bändin kaikki levyt, mutta keikalle olen päässyt vain kerran, Provinssissa 2004. Ties miten monet kerrat olen Manboyn keikalle yrittänyt mennä, mutta aina tielle on tullut jokin este. Ilmeisesti jotkin ylemmät voimat tahtovat, etten bändiä pääse näkemään. Ja ilmeisesti samojen voimien mielestä erityisen kova yskä on paras tapa pitää minut kaukana bändistä, koska muistan tarkasti, että ainakin edellisen Manboyn Turun keikan aikana makasin kotona köhimässä. Tuolloin kiusana oli myös korkea kuume, jota onneksi nyt ei ole.
Kaikki te terveet turkulaiset, menkää te tänään puolestani Klubille! Tuolla Humalistonkatu Rock Nightissa soittavat myös mm. Telenovelas ja Half Apple, jotka nekin olisin halunnut nähdä. Liput maksavat vaivaiset 2 euroa (sis. narikan!) ja ovet aukeaa klo 21.
Menee hermot tähän kirottuun tautiin. Ennen Klubille menoa olisi ollut tarkoitus piipahtaa ostamassa toffeeta Stockalta ja hakea kirjakaupasta ja kirjastosta lisää luettavaa, mutta ehei, mitään noista suunnitelmistani en saa toteutettua, kun yskä, nuha ja ajoittainen kurja olo pitää vankina kotona. Kotona lepäillessa olo pysyy itse asiassa ihan hyvänä ajoittaisia yskänpuuskia ja nuhaa lukuunottamatta, mutta pienikin rasitus pahentaa oloa huomattavasti.
Haluaisin kirkua turhautumiseni takia, mutta sitäkään en voi tehdä, koska poissa pysytellyt ääneni ei salli moista. Arvatkaa vaan, miten kaipaan normaalia puhumista ja laulamista. Kaipaan myös fyysistä rasitusta, mikä kohdallani on jo pienimuotoinen ihme, mutta oikeasti jalkani haluaisivat lenkille kaiken tämän kotona makoilun ja istuskelun jälkeen. Eilinen kahden korttelin kävelylenkki kuitenkin todisti, ettei minulla ole mitään asiaa pidemmille lenkeille ennen kuin yskä on täysin ohi. Niin että parempi vain jättää Klubin rokki-iltakin väliin, koska siihen liittyisi kävelymatkoja, pomppimista ja lauleskelua.
Olisin vaan niin kovin mielelläni nähnyt Manboyn livenä 6 vuoden tauon jälkeen. Joulukuussa tulee kuluneeksi 10 vuotta siitä, kun Radiomafian Upteekin rautiksen kautta bändin löysin. Näiden 10 vuoden aikana olen ostanut hyllyyni bändin kaikki levyt, mutta keikalle olen päässyt vain kerran, Provinssissa 2004. Ties miten monet kerrat olen Manboyn keikalle yrittänyt mennä, mutta aina tielle on tullut jokin este. Ilmeisesti jotkin ylemmät voimat tahtovat, etten bändiä pääse näkemään. Ja ilmeisesti samojen voimien mielestä erityisen kova yskä on paras tapa pitää minut kaukana bändistä, koska muistan tarkasti, että ainakin edellisen Manboyn Turun keikan aikana makasin kotona köhimässä. Tuolloin kiusana oli myös korkea kuume, jota onneksi nyt ei ole.
Kaikki te terveet turkulaiset, menkää te tänään puolestani Klubille! Tuolla Humalistonkatu Rock Nightissa soittavat myös mm. Telenovelas ja Half Apple, jotka nekin olisin halunnut nähdä. Liput maksavat vaivaiset 2 euroa (sis. narikan!) ja ovet aukeaa klo 21.
keskiviikko 18. elokuuta 2010
Vielä vähän Flow-valitusta
Olen maannut eilen ja tänään flunssaisena kotona ja pohtinut aivan liikaa uudelleen ja uudelleen Flown tapahtumia. Kuten jo maanantaina sanoin, kaikki ei festareilla ollut aivan niin mahtavaa kuin minulle etukäteen oli kehuttu. Iso osa keikoista jäi hieman vaisuiksi, ruokatarjonta oli jo liiankin hienostelevaa ja ennen kaikkea iso osa ihmisistä tuntui olevan paikalla vääristä syistä ja väärällä asenteella.
Vaisuista keikoista syyttäisin enemmän yleisöä kuin bändejä. Kun paikalla oli valtavasti väkeä, jolle musiikki ei ole keikoilla pääasia, tunnelma jää aika vaisuksi. Nyt monella keikalla vaikutti siltä, että iso osa porukasta tuntui vain stressaavan, onko kynsissä varmasti juuri oikea punaisen sävy, kampaus kohdillaan ja vaatteet varmasti viimeisimpien katumuotivirtausten mukaiset.
Ja vaikka tämä kaikki nyt kuulostaa siltä, että paikalla olleet naiset olisivat olleet pahimpia tunnelmanpilaajia, ihan yhtä pahoja näyttäytyjiä miestenkin joukossa oli. Miehillä oli myös kumma tarve päteä musiikkitietämyksellään. Kaikki vain tuntuivat tietävän esiintyjistä samat asiat - kas kummaa, juuri ne faktat, jotka Flown artistiesittelyvihkosessa oli kerrottu. Niin ja biisitietämys taas tuntui rajoittuvan Flown virallisiin Spotify-soittolistoihin. Useammin kuin kerran teki mieli tarttua poikien kauluspaitojen liepeisiin, vähän ravistella tyyppejä ja karjua, että jotkut meistä ovat tulleet kuuntelemaan tänne bändejä, eikä jonkin omaa tietämystään jakavan tyypin ääntä. Onneksi eturiveissä riitti muitakin tyyppejä, jotka olivat tulleet festareille aivan tavallisissa vaatteissa ja musiikin takia, jotta jostain sentään helpolla löysi samanhenkistä seuraa.
En oikeasti pysty ymmärtämään ihmisiä, jotka stressaavat ja suunnittelevat viikkokausia festariasuaan ja hiovat ulkomuotoaan vielä metromatkalla kohti Suvilahtea. Olisikohan jotain kenties pielessä, jos Flowta varten on käytävä ostamassa uusia merkkivaatteita? Miksi joidenkin on pakko päteä heinäkuun lopusta lähtien, kuinka heillä on lippu Flowhun? Niin ja miksi Flown nimeä ei voi lausua normaalilla äänellä ja äänenpainolla? Miksi täytyy sanoa "minä menen FLOWhun"?
Mitä iloa tuollainen Flow-lipulla pätevä, omaa ulkonäköään ja asuaan yhtenään tarkkaileva festarivieras lopulta tapahtumasta edes saa? Minusta tuntui, että paikalla oli tosi paljon ihmisiä, jotka eivät olleet onnellisia. Ihmisiä, jotka eivät hetkeksikään saaneet rentouduttua. Minulle festareissa ihaninta on juurikin se, että voin hetkeksi kadota väkimassaan, olla täysin persoonaton "jokuvain", unohtaa huolet ja murheet ja tanssia itseni onnelliseksi hyvien esiintyjien tahdissa. Oikeasti koko festarin onnellisimmat ihmiset näin Ricardo Villalobosin klubisetin aikana, kun mies oli soittanut reilun tunnin verran ja tanssilattialta oli poistunut kaikki ne ihmiset, jotka olivat tulleet paikalle vain voidakseen kehua myöhemmin kavereilleen työ- tai opiskelupaikalla olleensa kuuntelemassa "maailman parasta dj:tä". Ihmiset, jotka olivat valmiita hikoilemaan vaatteensa läpimäriksi, sulkemaan silmänsä ja hytkymään mitä kummallisemmilla tavoilla musiikin tahdissa olivat rentoja, vapaita, onnellisia ja kauniita. Kukaan miestä ei taatusti miettinyt, näytämmekö typeriltä, onko vaatteemme tyylikkäitä ja mitä muut miestä ajattelee. Me vain tanssimme, nautimme ja hymyilimme toisillemme.
Flowhun kaipaisi lisää rentoutta ja aitoutta. Nyt festarista tuntuu tulevan omituinen pönötysjuhla, jossa porukka seisoo mukapersoonallisissa katumuotiasuissa juomassa pillillä skumppaa hyvien artistien joutuessa taustamusiikin esittäjiksi. Ja mua oikeasti harmittaa olla todistamassa lempiesiintyjieni keikkoja, jotka menee mönkään vain kylmänviileän yleisön takia, kun kukaan ei kehtaa nostaa käsiä ylös ja hakata käsillä tahtia, ettei vaan näytä hölmöltä (ainoa hetki, kun kädet viitsittiin nostaa ilmaan oli sillä hetkellä, kun iPhonella piti saada napattua kuva todistusaineistoksi esiintyjän näkemisestä). Ne persoonattoman kohteliaat pikkuaplodit biisien välissä ei paljoa artisteja lämmitä, jos on tottunut lavalla siihen, että yleisö kiljuu ja tanssii hurmoksessa ja innostuu muistakin kappaleista kuin niistä kahdesta suurimmasta hitistä. Rakkaat ihmiset, jos teillä ei ole tarkoitustakaan nauttia musiikkitapahtumassa musiikista, voisitteko joko a) olla ostamatta lippuja koko tapahtumaan tai b) pysytellä ainakin poissa kiekoilta, jotta hyytävä rokkipoliisimeininkinne ei pilaisi meidän fanien tunnelmaa.
Jottei tämä kirjoitus olisi pelkkää kiukuttelua, lopuksi haluan esittää kiitokset kaikille niille ihanille ihmisille, joiden kanssa sain pitää hauskaa Kiki Paun, Villa Nahin, Airin ja The xx:n keikkojen eturivissä. Ja kiitos niille ihanille, rennoille ja kauniille ihmisille, jotka jaoitte kanssani tanssilattian Villalobosin setin aikana. Te oikeasti muistutitte minulle, mikä niillä tanssilattioilla on parasta: Teidän seassa, minä sain unohtaa itseni ja vain tanssia ja nauttia musiikista ja tunnelmasta, todella vain heittäytyä flown vietäväksi.
Vaisuista keikoista syyttäisin enemmän yleisöä kuin bändejä. Kun paikalla oli valtavasti väkeä, jolle musiikki ei ole keikoilla pääasia, tunnelma jää aika vaisuksi. Nyt monella keikalla vaikutti siltä, että iso osa porukasta tuntui vain stressaavan, onko kynsissä varmasti juuri oikea punaisen sävy, kampaus kohdillaan ja vaatteet varmasti viimeisimpien katumuotivirtausten mukaiset.
Ja vaikka tämä kaikki nyt kuulostaa siltä, että paikalla olleet naiset olisivat olleet pahimpia tunnelmanpilaajia, ihan yhtä pahoja näyttäytyjiä miestenkin joukossa oli. Miehillä oli myös kumma tarve päteä musiikkitietämyksellään. Kaikki vain tuntuivat tietävän esiintyjistä samat asiat - kas kummaa, juuri ne faktat, jotka Flown artistiesittelyvihkosessa oli kerrottu. Niin ja biisitietämys taas tuntui rajoittuvan Flown virallisiin Spotify-soittolistoihin. Useammin kuin kerran teki mieli tarttua poikien kauluspaitojen liepeisiin, vähän ravistella tyyppejä ja karjua, että jotkut meistä ovat tulleet kuuntelemaan tänne bändejä, eikä jonkin omaa tietämystään jakavan tyypin ääntä. Onneksi eturiveissä riitti muitakin tyyppejä, jotka olivat tulleet festareille aivan tavallisissa vaatteissa ja musiikin takia, jotta jostain sentään helpolla löysi samanhenkistä seuraa.
En oikeasti pysty ymmärtämään ihmisiä, jotka stressaavat ja suunnittelevat viikkokausia festariasuaan ja hiovat ulkomuotoaan vielä metromatkalla kohti Suvilahtea. Olisikohan jotain kenties pielessä, jos Flowta varten on käytävä ostamassa uusia merkkivaatteita? Miksi joidenkin on pakko päteä heinäkuun lopusta lähtien, kuinka heillä on lippu Flowhun? Niin ja miksi Flown nimeä ei voi lausua normaalilla äänellä ja äänenpainolla? Miksi täytyy sanoa "minä menen FLOWhun"?
Mitä iloa tuollainen Flow-lipulla pätevä, omaa ulkonäköään ja asuaan yhtenään tarkkaileva festarivieras lopulta tapahtumasta edes saa? Minusta tuntui, että paikalla oli tosi paljon ihmisiä, jotka eivät olleet onnellisia. Ihmisiä, jotka eivät hetkeksikään saaneet rentouduttua. Minulle festareissa ihaninta on juurikin se, että voin hetkeksi kadota väkimassaan, olla täysin persoonaton "jokuvain", unohtaa huolet ja murheet ja tanssia itseni onnelliseksi hyvien esiintyjien tahdissa. Oikeasti koko festarin onnellisimmat ihmiset näin Ricardo Villalobosin klubisetin aikana, kun mies oli soittanut reilun tunnin verran ja tanssilattialta oli poistunut kaikki ne ihmiset, jotka olivat tulleet paikalle vain voidakseen kehua myöhemmin kavereilleen työ- tai opiskelupaikalla olleensa kuuntelemassa "maailman parasta dj:tä". Ihmiset, jotka olivat valmiita hikoilemaan vaatteensa läpimäriksi, sulkemaan silmänsä ja hytkymään mitä kummallisemmilla tavoilla musiikin tahdissa olivat rentoja, vapaita, onnellisia ja kauniita. Kukaan miestä ei taatusti miettinyt, näytämmekö typeriltä, onko vaatteemme tyylikkäitä ja mitä muut miestä ajattelee. Me vain tanssimme, nautimme ja hymyilimme toisillemme.
Flowhun kaipaisi lisää rentoutta ja aitoutta. Nyt festarista tuntuu tulevan omituinen pönötysjuhla, jossa porukka seisoo mukapersoonallisissa katumuotiasuissa juomassa pillillä skumppaa hyvien artistien joutuessa taustamusiikin esittäjiksi. Ja mua oikeasti harmittaa olla todistamassa lempiesiintyjieni keikkoja, jotka menee mönkään vain kylmänviileän yleisön takia, kun kukaan ei kehtaa nostaa käsiä ylös ja hakata käsillä tahtia, ettei vaan näytä hölmöltä (ainoa hetki, kun kädet viitsittiin nostaa ilmaan oli sillä hetkellä, kun iPhonella piti saada napattua kuva todistusaineistoksi esiintyjän näkemisestä). Ne persoonattoman kohteliaat pikkuaplodit biisien välissä ei paljoa artisteja lämmitä, jos on tottunut lavalla siihen, että yleisö kiljuu ja tanssii hurmoksessa ja innostuu muistakin kappaleista kuin niistä kahdesta suurimmasta hitistä. Rakkaat ihmiset, jos teillä ei ole tarkoitustakaan nauttia musiikkitapahtumassa musiikista, voisitteko joko a) olla ostamatta lippuja koko tapahtumaan tai b) pysytellä ainakin poissa kiekoilta, jotta hyytävä rokkipoliisimeininkinne ei pilaisi meidän fanien tunnelmaa.
Jottei tämä kirjoitus olisi pelkkää kiukuttelua, lopuksi haluan esittää kiitokset kaikille niille ihanille ihmisille, joiden kanssa sain pitää hauskaa Kiki Paun, Villa Nahin, Airin ja The xx:n keikkojen eturivissä. Ja kiitos niille ihanille, rennoille ja kauniille ihmisille, jotka jaoitte kanssani tanssilattian Villalobosin setin aikana. Te oikeasti muistutitte minulle, mikä niillä tanssilattioilla on parasta: Teidän seassa, minä sain unohtaa itseni ja vain tanssia ja nauttia musiikista ja tunnelmasta, todella vain heittäytyä flown vietäväksi.
maanantai 16. elokuuta 2010
Flow 2010
Huh, mikä viikonloppu takana! Kuten otsikosta voi päätellä, kävin viikonloppuna Helsingissä Flowssa. Nyt on jalat kipeät, olo väsynyt ja rasittunut ja ääneni on TÄYSIN kateissa. Hyvä päivä siis kirjoittaa blogiin, koska juuri mihinkään muuhun en parhaillaan kykene.
Olin Flowssa nyt ensimmäistä kertaa. Paljon hyvää olen tapahtumasta toki aiemmin kuullut ja osaan kehuista olen valmis yhtymään, mutta tietyistä asioista täytyy kyllä hieman purnatakin. Esimerkiksi erinomaiseksi mainostettu ruokatarjonta oli minulle kaikkine susheineen ja raakasuklaakonvehteineen vähän turhan erikoisuutta tavoitteleva ja kevyt, koska nälän yllättäessä olisin vain kaivannut ison annoksen jotain tuhtia ja lämmintä ruokaa, jonka valikoima alueella olikin sitten aika vaatimaton. Toisaalta, löytyihän sieltä ruokalistalta lopulta yksi hyvä annos, jonka söin sekä perjantaina että sunnuntaina. Todettakoon kuitenkin, etten onnekseni ole pähkinäallergikko, jotta sain kuin sainkin vatsani mukavasti täyteen. Mutta silti, olisiko se niin kamalaa, jos paikalla olisi yksi koju, josta saisi jotain tavallista ruokaa, eikä vähän turhan hienostelevia ja erikoisia ruokalajeja?
Pidin myös siitä, että ihmiset olivat alueella kohteliaita ja harvinaisen vähän päihtyneitä. Ja vaikka toki itseänikin risoo, että osa tulee tapahtumaan vain esitelläkseen tyylikkäimmät asunsa ja pätemään, kuinka on oikein Flowssa, totta kai ihmisten siisti ulkomuoto miellytti. Sanon nyt kuitenkin, että melkeinpä eniten viikonlopun aikana pidin asusta, joka oli Mokoma-paitoineen ja reisitaskuhousuineen kotoisin aivan eri festareilta. Tuo asu oli ihailtavan rehellinen, eikä sillä ollut tarjoitus miellyttää muotipoliiseja.
Minulle Flowssa pääasia on kuitenkin hyvä musiikki. Harmi vain, että useammalla keikalla tämä tyylikkäästi pukeutunut, sushipalleroita ja terveyspirtelöitä nauttiva yleisö oli niin coolia, että esiintyjätkin tuntuivat hyytyvän jähmeiden kuuntelijoidensa edessä. Otetaan nyt esimerkiksi Airin keikka, jota moni tuntui pitäneen etäisenä ja kylmänä rutiinivetona. No, itsehän tätä keikkaa eturivistä seuranneena voin sanoa, että niinä hetkinä, kun eturivi kiljui ja jakoi rakkautta yhtyeelle, rumpalilla vahvistettu ranskalaiskaksikko kyllä otti katse- ja hymykontaktia yleisöön. Varsinkin ihanan Nicolas Godinin lämmintä hymyä todella välillä tarvitsin, koska takaa puhalsi muun yleisön hyytävä rokkipoliisi-tuuli. Mielestäni ei ole reilua haukkua bändiä, jos kerta itse on lähtenyt keikalle kädet puuskassa ja otsa rypyssä, eikä jaa bändille sellaista energiaa, joka siivittäisi yhtyeen huippuesitykseen. Itse asiassa aika monella keikalla minulle tuli Flowssa tunne, että iso osa yleisöstä on paikalla voidakseen vain myöhemmin leuhkia ystävilleen, kuinka on nähnyt tuon ja tämän bändin livenä, eikä musiikki oikeasti merkinnyt näille ihmisille mitään.
Olin Flowssa siis perjantaina ja sunnuntaina. Perjantaina olin paikalla heti alueen porttien avautuessa ja kiiruhdin katsomaan Kiki Paun keikkaa. Iltapäivän ensimmäisen esiintyjän tehtävä ei koskaan ole helppo, mutta ihan kohtalaisen hyvin bändi tehtävästään suoriutui. Yleisö valui paikalle pikku hiljaa pitkin keikkaa ja oli enemmän uteliasta kuin innokasta. Pojat jammailivat lavalla ihan mukavasti, mutta uppoutuivat soitteluunsa välillä sen verran intohimoisesti, että tuntui unohtavan yleisönsä vähän liiankin pitkäksi aikaa. Kelpo keikka kuitenkin ja hyvä aloitus minun Flowlleni.
Illan parhaimman bändikeikan mielestäni tarjosi Villa Nah. Tuolla keikalla yleisön ja bändin tunnelmat ja ajatukset tuntuivat kohtaavan. Villa Nahin keikassa oli syvyyttä, pehmeyttä ja herkkyyttä. Ja yleisö siis kerrankin oli mukana tunnelmassa, eikä tuijotellut kädet puuskassa jalkateriään tai liioitellut innostustaan (Marina And The Diamondsin keikalla tuollaista yli-innokkuutta mielestäni oli aistittavissa, ainakin sen ensimmäisen 15 minuutin aikana, jotka paikalla olin). Lisäksi Villa Nah kuulosti livenä erittäin hyvältä. Tässä maailmassa on tottunut siihen, että levyllä hyvältä kuulostava yhtye on livenä piinaavaa kuunneltavaa, mutta Villa Nah kuulosti keikalla oikeastaan paremmalta kuin levyllä, jota keväällä kehuin.
Villa Nahin keikan jälkeen ehdin nähdä loppuosan Broken Bellsin esityksestä. Bändi kuulemma oli aloittanut keikan hyvin, mutta jossain vaiheessa tunnelma oli lässähtänyt. En tiedä, miltä koko keikan seuranneesta tyypistä keikka vaikutti, mutta minulle tuli olo, että suvantovaiheen jälkeen tunnelma loppua kohti edes hiukan parani uudelleen. Mutta jotenkin Broken Bellskin vaikutti vähän jähmeältä ja etäiseltä lavalla. Ja tosiaan samalta ilmeisesti myöhemmin illalla soittaneen Airinkin keikka oli tuntunut, jos ei ollut aivan eturivissä näkemässä soittajien hymyjä ja ystävällisiä katseita.
Airin keikan päätyttyä siirryin Voimala Clubille kuuntelemaan Four Tetin settiä. Onneksi en ole taipuvainen ahdistumaan suurenkaan väkijoukon keskellä, vaikka porukka olisi pakkautunut tiiviiseen kasaan, joten selvisin klubin sisälle ilman paniikkikohtausta. Jono klubille oli aivan järjetön. Porukkaa oli pakkautunut ovien eteen aivan liikaa liian pienelle alueelle. Sen sijaan, että sisään olisi yritetty mennä esim. kahden tai kolmen hengen levyisenä jonona, ihmiset olivat leveissä riveissä ja jono oli yksi ihmisklöntti, jossa sivuilla olevat jonottajat pääsivät ovista sisään paljon nopeammin kuin massan keskellä seisseet tyypit. Minä olin onnekas ja pääsin jonossa aivan "reunakaistalle", joten pääsin sisälle varsin nopeasti, mutta samalla tunsin ohittaneeni monen monta kymmentä ihmistä. Toisalta täytyy sanoa, että minä en kuitenkaan tuuppinut väkeä sivuun ja tunkenut itseäni väkisin muiden ohi. Moista härskiä ohittelua jonossa kuitenkin varsin runsaasti nähtiin.
Jos itsensä Voimalan sisälle sain ängettyä, kaikki jonotus kyllä palkittiin. Four Tet sai yleisön tanssimaan ja heilumaan varsin innokkaasti. Hyvään tunnelmaan päästyä olikin harmi kuulla, että Ricardo Villalobosin lento oli myöhässä, eikä mies pääsisikään aloittamaan keikkaansa aikataulussa. Paikalle saapunut yleisö yritti sitten seuraavan 30 minuutin ajan tappaa aikaansa ja pitää fiilistä yllä, kunnes Ricardo oltiin saatu kiidätettyä paikalle.
Minulle Villalobosin klubisetti oli koko viikonlopun kohokohta. Olen hiukan reilun vuoden odottanut, että pääsisin kuulemaan Ricardon settiä jossain. Voitte siis kuvitella riemuni määrän, kun näin Villalobosin nimen Flown esiintyjäluettelossa. Enää en ihmettele, miksi miestä on kutsuttu maailman parhaaksi dj:ksi. Voi jestas se mies on NERO! En voi kuin ihailla, miten sujuvasti hän saa musiikin ja tunnelman virtaamaan eteenpäin. Ja voi miten minä tanssin ja nautin! PakkoPAKKOPAKKO päästä uudelleenkin tanssimaan Villalobosin tahdissa, vaikka kaikella perjantain tanssilla sainkin itseni rasittumaan sen verran, että jalkani menivät aikas pahaan kuntoon. Eilisen keikat näinkin vain särkylääkkeiden ja sisun voimin.
Eilisistä keikoista The Radio Dept. oli minulle ehkä pienoinen pettymys. En yleensä jaksa olla soundinatsi, mutta nyt kyllä miksaus oli mielestäni ajoittain pahasti pielessä. Ainakin minun korviini koneiden ja koskettimien äänet pauhasivat liian kovaa ja peittivät laulun alleen. En tiedä, mitä keikalta olin oikeasti odottanut, mutta sen päätyttyä olin kuitenkin hivenen pettynyt. Ehkä olin vain huonolla tuulella, koska olin edelleen harmissani, ettei Jónsi päässyt sairastapauksen vuoksi esiintymään Flowhun. Toisaalta Jónsin peruuntuminen mahdollisti sen, että pääsin näkemään Cariboun keikan. Yllättäen päälavalle siirretty bändi oli minulle entuudestaan varsin tuntematon, mutta nyt olen siitä kovasti innostunut. Unohdin keikalla täysin kipeät jalat ja köhisevän kurkkuni ja lopussa tanssin kuin jaloissani ei mitään vikaa edes olisi.
Heti bändin lopetettua kivut kyllä tulivat takaisin. Ja pahaksi onneksi havaitsin sitten selkänikin olevan väsynyt ja kurkkukivun pahentuneen. Pelkäsin jo, että The xx:n keikka menisi osaltani lähinnä henkiinjäämistaistelun merkeissä, mutta kun bändi sitten aloitti, kaikki vaivat unohtuivat taas. Eturivissä, suoraa kaiuttimien edessä musiikki kuulosti välillä hivenen vääristyneeltä (kovat bassot peittivät kaiken muun alleen), mutta hyvä näköala lavalle kyllä korvasi puutteet musiikissa. Kuten eräs takanani seissyt tyttö totesi, bändi näytti mielettömän hyvältä ja varsinkin Romy niin kauniilta, ettei siitä meinannut saada katsetta irti, vaikka vieressä seisoi komea mies. Ok, musiikki toki oli keikalla pääasia ja se bändillä on erinomaista, varsinkin jos kuunteli musiikkia kauempana kaiuttimista. Pidin myös välispiikkien pehmeästä tyylistä ja oikeastaan minulla oli tavattoman lämmin olo tuon keikan jälkeen sisälläni (enkä suostu uskomaan, että tunteeni olisi johtunut nousevasta kuumeesta, vaan taatusti bändin hyvyydestä).
Kaiken kaikkiaan Flow oli kuitenkin mukava kokemus. Onko muilla samat tunnelmat keikoilta vai olenko ainoa, joka oli onnellinen Airin ja The xx:n keikkojen jälkeen, tanssi jalkansa tohjoksi Villalobosin settiä kuunnellessa ja oli pettynyt Radio Deptiin?
Olin Flowssa nyt ensimmäistä kertaa. Paljon hyvää olen tapahtumasta toki aiemmin kuullut ja osaan kehuista olen valmis yhtymään, mutta tietyistä asioista täytyy kyllä hieman purnatakin. Esimerkiksi erinomaiseksi mainostettu ruokatarjonta oli minulle kaikkine susheineen ja raakasuklaakonvehteineen vähän turhan erikoisuutta tavoitteleva ja kevyt, koska nälän yllättäessä olisin vain kaivannut ison annoksen jotain tuhtia ja lämmintä ruokaa, jonka valikoima alueella olikin sitten aika vaatimaton. Toisaalta, löytyihän sieltä ruokalistalta lopulta yksi hyvä annos, jonka söin sekä perjantaina että sunnuntaina. Todettakoon kuitenkin, etten onnekseni ole pähkinäallergikko, jotta sain kuin sainkin vatsani mukavasti täyteen. Mutta silti, olisiko se niin kamalaa, jos paikalla olisi yksi koju, josta saisi jotain tavallista ruokaa, eikä vähän turhan hienostelevia ja erikoisia ruokalajeja?
Pidin myös siitä, että ihmiset olivat alueella kohteliaita ja harvinaisen vähän päihtyneitä. Ja vaikka toki itseänikin risoo, että osa tulee tapahtumaan vain esitelläkseen tyylikkäimmät asunsa ja pätemään, kuinka on oikein Flowssa, totta kai ihmisten siisti ulkomuoto miellytti. Sanon nyt kuitenkin, että melkeinpä eniten viikonlopun aikana pidin asusta, joka oli Mokoma-paitoineen ja reisitaskuhousuineen kotoisin aivan eri festareilta. Tuo asu oli ihailtavan rehellinen, eikä sillä ollut tarjoitus miellyttää muotipoliiseja.
Minulle Flowssa pääasia on kuitenkin hyvä musiikki. Harmi vain, että useammalla keikalla tämä tyylikkäästi pukeutunut, sushipalleroita ja terveyspirtelöitä nauttiva yleisö oli niin coolia, että esiintyjätkin tuntuivat hyytyvän jähmeiden kuuntelijoidensa edessä. Otetaan nyt esimerkiksi Airin keikka, jota moni tuntui pitäneen etäisenä ja kylmänä rutiinivetona. No, itsehän tätä keikkaa eturivistä seuranneena voin sanoa, että niinä hetkinä, kun eturivi kiljui ja jakoi rakkautta yhtyeelle, rumpalilla vahvistettu ranskalaiskaksikko kyllä otti katse- ja hymykontaktia yleisöön. Varsinkin ihanan Nicolas Godinin lämmintä hymyä todella välillä tarvitsin, koska takaa puhalsi muun yleisön hyytävä rokkipoliisi-tuuli. Mielestäni ei ole reilua haukkua bändiä, jos kerta itse on lähtenyt keikalle kädet puuskassa ja otsa rypyssä, eikä jaa bändille sellaista energiaa, joka siivittäisi yhtyeen huippuesitykseen. Itse asiassa aika monella keikalla minulle tuli Flowssa tunne, että iso osa yleisöstä on paikalla voidakseen vain myöhemmin leuhkia ystävilleen, kuinka on nähnyt tuon ja tämän bändin livenä, eikä musiikki oikeasti merkinnyt näille ihmisille mitään.
Olin Flowssa siis perjantaina ja sunnuntaina. Perjantaina olin paikalla heti alueen porttien avautuessa ja kiiruhdin katsomaan Kiki Paun keikkaa. Iltapäivän ensimmäisen esiintyjän tehtävä ei koskaan ole helppo, mutta ihan kohtalaisen hyvin bändi tehtävästään suoriutui. Yleisö valui paikalle pikku hiljaa pitkin keikkaa ja oli enemmän uteliasta kuin innokasta. Pojat jammailivat lavalla ihan mukavasti, mutta uppoutuivat soitteluunsa välillä sen verran intohimoisesti, että tuntui unohtavan yleisönsä vähän liiankin pitkäksi aikaa. Kelpo keikka kuitenkin ja hyvä aloitus minun Flowlleni.
Illan parhaimman bändikeikan mielestäni tarjosi Villa Nah. Tuolla keikalla yleisön ja bändin tunnelmat ja ajatukset tuntuivat kohtaavan. Villa Nahin keikassa oli syvyyttä, pehmeyttä ja herkkyyttä. Ja yleisö siis kerrankin oli mukana tunnelmassa, eikä tuijotellut kädet puuskassa jalkateriään tai liioitellut innostustaan (Marina And The Diamondsin keikalla tuollaista yli-innokkuutta mielestäni oli aistittavissa, ainakin sen ensimmäisen 15 minuutin aikana, jotka paikalla olin). Lisäksi Villa Nah kuulosti livenä erittäin hyvältä. Tässä maailmassa on tottunut siihen, että levyllä hyvältä kuulostava yhtye on livenä piinaavaa kuunneltavaa, mutta Villa Nah kuulosti keikalla oikeastaan paremmalta kuin levyllä, jota keväällä kehuin.
Villa Nahin keikan jälkeen ehdin nähdä loppuosan Broken Bellsin esityksestä. Bändi kuulemma oli aloittanut keikan hyvin, mutta jossain vaiheessa tunnelma oli lässähtänyt. En tiedä, miltä koko keikan seuranneesta tyypistä keikka vaikutti, mutta minulle tuli olo, että suvantovaiheen jälkeen tunnelma loppua kohti edes hiukan parani uudelleen. Mutta jotenkin Broken Bellskin vaikutti vähän jähmeältä ja etäiseltä lavalla. Ja tosiaan samalta ilmeisesti myöhemmin illalla soittaneen Airinkin keikka oli tuntunut, jos ei ollut aivan eturivissä näkemässä soittajien hymyjä ja ystävällisiä katseita.
Airin keikan päätyttyä siirryin Voimala Clubille kuuntelemaan Four Tetin settiä. Onneksi en ole taipuvainen ahdistumaan suurenkaan väkijoukon keskellä, vaikka porukka olisi pakkautunut tiiviiseen kasaan, joten selvisin klubin sisälle ilman paniikkikohtausta. Jono klubille oli aivan järjetön. Porukkaa oli pakkautunut ovien eteen aivan liikaa liian pienelle alueelle. Sen sijaan, että sisään olisi yritetty mennä esim. kahden tai kolmen hengen levyisenä jonona, ihmiset olivat leveissä riveissä ja jono oli yksi ihmisklöntti, jossa sivuilla olevat jonottajat pääsivät ovista sisään paljon nopeammin kuin massan keskellä seisseet tyypit. Minä olin onnekas ja pääsin jonossa aivan "reunakaistalle", joten pääsin sisälle varsin nopeasti, mutta samalla tunsin ohittaneeni monen monta kymmentä ihmistä. Toisalta täytyy sanoa, että minä en kuitenkaan tuuppinut väkeä sivuun ja tunkenut itseäni väkisin muiden ohi. Moista härskiä ohittelua jonossa kuitenkin varsin runsaasti nähtiin.
Jos itsensä Voimalan sisälle sain ängettyä, kaikki jonotus kyllä palkittiin. Four Tet sai yleisön tanssimaan ja heilumaan varsin innokkaasti. Hyvään tunnelmaan päästyä olikin harmi kuulla, että Ricardo Villalobosin lento oli myöhässä, eikä mies pääsisikään aloittamaan keikkaansa aikataulussa. Paikalle saapunut yleisö yritti sitten seuraavan 30 minuutin ajan tappaa aikaansa ja pitää fiilistä yllä, kunnes Ricardo oltiin saatu kiidätettyä paikalle.
Minulle Villalobosin klubisetti oli koko viikonlopun kohokohta. Olen hiukan reilun vuoden odottanut, että pääsisin kuulemaan Ricardon settiä jossain. Voitte siis kuvitella riemuni määrän, kun näin Villalobosin nimen Flown esiintyjäluettelossa. Enää en ihmettele, miksi miestä on kutsuttu maailman parhaaksi dj:ksi. Voi jestas se mies on NERO! En voi kuin ihailla, miten sujuvasti hän saa musiikin ja tunnelman virtaamaan eteenpäin. Ja voi miten minä tanssin ja nautin! PakkoPAKKOPAKKO päästä uudelleenkin tanssimaan Villalobosin tahdissa, vaikka kaikella perjantain tanssilla sainkin itseni rasittumaan sen verran, että jalkani menivät aikas pahaan kuntoon. Eilisen keikat näinkin vain särkylääkkeiden ja sisun voimin.
Eilisistä keikoista The Radio Dept. oli minulle ehkä pienoinen pettymys. En yleensä jaksa olla soundinatsi, mutta nyt kyllä miksaus oli mielestäni ajoittain pahasti pielessä. Ainakin minun korviini koneiden ja koskettimien äänet pauhasivat liian kovaa ja peittivät laulun alleen. En tiedä, mitä keikalta olin oikeasti odottanut, mutta sen päätyttyä olin kuitenkin hivenen pettynyt. Ehkä olin vain huonolla tuulella, koska olin edelleen harmissani, ettei Jónsi päässyt sairastapauksen vuoksi esiintymään Flowhun. Toisaalta Jónsin peruuntuminen mahdollisti sen, että pääsin näkemään Cariboun keikan. Yllättäen päälavalle siirretty bändi oli minulle entuudestaan varsin tuntematon, mutta nyt olen siitä kovasti innostunut. Unohdin keikalla täysin kipeät jalat ja köhisevän kurkkuni ja lopussa tanssin kuin jaloissani ei mitään vikaa edes olisi.
Heti bändin lopetettua kivut kyllä tulivat takaisin. Ja pahaksi onneksi havaitsin sitten selkänikin olevan väsynyt ja kurkkukivun pahentuneen. Pelkäsin jo, että The xx:n keikka menisi osaltani lähinnä henkiinjäämistaistelun merkeissä, mutta kun bändi sitten aloitti, kaikki vaivat unohtuivat taas. Eturivissä, suoraa kaiuttimien edessä musiikki kuulosti välillä hivenen vääristyneeltä (kovat bassot peittivät kaiken muun alleen), mutta hyvä näköala lavalle kyllä korvasi puutteet musiikissa. Kuten eräs takanani seissyt tyttö totesi, bändi näytti mielettömän hyvältä ja varsinkin Romy niin kauniilta, ettei siitä meinannut saada katsetta irti, vaikka vieressä seisoi komea mies. Ok, musiikki toki oli keikalla pääasia ja se bändillä on erinomaista, varsinkin jos kuunteli musiikkia kauempana kaiuttimista. Pidin myös välispiikkien pehmeästä tyylistä ja oikeastaan minulla oli tavattoman lämmin olo tuon keikan jälkeen sisälläni (enkä suostu uskomaan, että tunteeni olisi johtunut nousevasta kuumeesta, vaan taatusti bändin hyvyydestä).
Kaiken kaikkiaan Flow oli kuitenkin mukava kokemus. Onko muilla samat tunnelmat keikoilta vai olenko ainoa, joka oli onnellinen Airin ja The xx:n keikkojen jälkeen, tanssi jalkansa tohjoksi Villalobosin settiä kuunnellessa ja oli pettynyt Radio Deptiin?
lauantai 22. toukokuuta 2010
Suunnitelmat uusiksi
Tarkoitus oli katsoa tänään illalla Neloselta elokuva Pretty in Pink - vaaleanpunainen unelma. 1980-luvun teinielokuvat ovat loistavaa viihdettä ja tämä elokuva yksi genren parhaimpia. Olin suunnitellut ostavani vaahtokarkkeja, suklaata ja viettäväni leffan parissa mukavan tyttöillan.
Suunnitelmiin tuli kuitenkin muutos, kun pikkusisko kysyi, haluanko tulla hänen orkesterinsa konserttiin. Tällaiset harvinaiset konserttitilaisuudet menevät tietysti leffaillan ohi ja niinpä sitten olen tänään kuuntelemassa siskoni orkesterin soittoa. Mikä parasta, saan vanhempieni lisäksi seurakseni konserttiin Amerikassa asuvan serkkuni. Tässä melkein lasken minuutteja siihen, että pääsen taas tapaamaan Suomessa vierailevan serkkuni.
Suunnitelmiin tuli kuitenkin muutos, kun pikkusisko kysyi, haluanko tulla hänen orkesterinsa konserttiin. Tällaiset harvinaiset konserttitilaisuudet menevät tietysti leffaillan ohi ja niinpä sitten olen tänään kuuntelemassa siskoni orkesterin soittoa. Mikä parasta, saan vanhempieni lisäksi seurakseni konserttiin Amerikassa asuvan serkkuni. Tässä melkein lasken minuutteja siihen, että pääsen taas tapaamaan Suomessa vierailevan serkkuni.
Kaikille Turussa liikkuville klassisen musiikin ystäville suosittelen tietysti saapumista konserttiin, mutta jos musiikki ei kiinnosta ja illaksi pitää tekemistä keksiä, suosittelen avaamaan telkkarin klo 19 Neloselta ja katsomaan yhden teinielokuvien klassikoista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)