Seuraa pieni tunnustus: Ennen viime lauantaita en ollut ostanut uutta levyä kotiini lähes vuoteen. VUOTEEN! En käsitä, minne katosi se pieni levyhamsteri, joka oli mieluummin syömättä ruokaa kuin ostamatta vaikka viiimeisillä rahoillaan viikottaista perjantailevyä. Viime lauantaina kuitenkin pitkästä aikaa tunsin jaloissani pakottavan tarpeen askeltaa sisälle levykauppaan. Minun oli yksinkertaisesti pakko saada käsiini Disco Ensemblen uusin levy.
Disco Ensemblen kaksi edellistä albumia, Magic Recoveries ja The Island of Disco Ensemble, eivät ole päätyneet levysoittimessani samanlaiseen tehosoittoon kuin ikisuosikkini Viper Ethics ja First Aid Kit. Varsinkin Island of Disco Ensemble on jäänyt vähäiselle soitolle, vaikka kelpo levy kyseessä onkin. Myönnän, että erinomaisen First Aid Kitin jälkeen odotukset Disco Ensemblen levyille olivat kohtuuttoman suuret. Yksinkertaisesti mikään levy ei olisi voinut ylittää noita odotuksia, joten uuden Warriors-levyn kohdalla yritin minimoida pettymyksen riskit jättämällä lukematta bändiä tai levyä koskeneet kirjoitukset. Ennakko-odotuksia levylle oli luonut lähinnä Second Soul -single.
Etsiessäni viime lauantaina aamumusiikkia Spotifysta silmiini osui Warriorsin kansikuva. Klikkasin levyn soittoon. Kuunneltuani puolitoista biisiä kotivaatteet alkoivat lentää kohti pyykkikoria ja asu vaihtua levykauppakelpoiseen kuosiin. Oli selvää, että Warriors olisi pakko saada hypisteltäväksi käsiin pikimmiten.
Olin jo unohtunut, miten mahtavalta tuntuu astua sisälle levykauppaan, tarttua kauan odottamaansa levyyn, kiikuttaa se kassalle ja ojentaa juuri tätä ostohetkeä varten nostettu 20 euron seteli myyjälle. Kotimatkan ajan hymyilin vastaantulijoille hoopoa hymyä ja kotini alaovella aloin laskea sekunteja siihen, että pääsisin asettamaan levyn soittimeen. Kun Warriorsin Intron ekat tilutukset alkoivat vyöryä päälleni, en voinut kuin kaatua onnellisena selälleni lattialle, tuijottaa kattoa ja jatkaa tyytyväistä hymyilyä biisistä toiseen.
Kuten sanoin, olin ehtinyt kuulla levyltä puolitoista biisiä ennen levykauppaan kipittämistä, mikä kertoo levyn avauksen mahtavuudesta melkoisesti. Avausraita, Intro, on juuri sellainen voimakappale, jonka tahdissa jaksaa juosta Aninkaistenkadun ylämäkeä kohti Yliopistonkatua ja levykauppaa. Levyn erinomainen alku ei lässähdä Intron jälkeen, vaan ilmoille kajahtaa tyylikkäästi rullaava Second Soul ja vain himppusen verran rauhallisempi Too Much Feeling.
Jos sanoin, että Intron tahdissa on hyvä juosta, ei tätä levyä kyllä minään lenkkilevynä voi pitää. Kolmen ensimmäisen biisin jälkeen luvassa ei nimittäin ole hengähdystaukoa, vaan Eartha Kitt ja I've Seen the Future vyöryttävät levyä eteenpäin sellaisella sykkeellä, että huippukuntoisimmankin juoksijan pumppu pettäisi viimeistään tässä vaiheessa.
Warriorsin alkupuoli on siis melkoista vauhtihuumaa, mutta puolivälissä levyä tahti rauhoittuu. With Every Step luikerteli heti ensi kuulemalla suoraa sydämeeni. Tämä levyn ehdoton suosikkibiisini repii sisuksissani vanhoja arpia auki, puhdistaa ja paikkaa vanhat vauriot kuntoon. Kertosäe ja väliosa kuuluvat ehdottomasti "laula keuhkojesi kyllyydestä mukana" -sarjaan.
Valitettavasti With Every Stepin jälkeen Warriorsin biisien laadussa tapahtuu pieni notkahdus. Hologram on tylsä täytekappale, mutta onneksi Spade Is the Anti-Heartin ryhdikkyys palauttaa levyn raiteilleen, vaikka aivan alkupuolen mahtavuuteen levyn loppupuolisko ei ylläkään. Chinese Sword rymistää eteenpäin tiukalla asenteella, 1000 Years ja Your Shadow saattavat levyn kelvolliseen päätökseen.
Siinä missä First Aid Kitillä Disco Ensemble tuntui osuttavan maaliin enemmän innon kuin suunnitelmallisuuden kautta, nyt bändi tuntuu kulkevan päämääräänsä paljon suoraviivaisemmin. Tähän suoraviivaisuuteen oli mielestäni pyritty jo The Island of Disco Ensemblellä, mutta tuolla levyllä paistaa läpi jonkinlainen yliyrittäminen. Ehkä Warriorsilla tuottajana toiminut Jukka Immonen on rentouttanut bändin, sillä nyt DE:n soitossa on taas aistittavissa enemmän intoa ja iloa kuin edellisen levyn aikaan, vaikka biisit ovat entistäkin napakampia ja hallitumpia.
Warriors ei ole First Aid Kitin kaltainen viiden tähden kultakimpale. Yksinkertaisesti levyn loppupuolen löysyys laskee arvosanaa hitusen, mutta vain hitusen, sillä niin mahtava levyn alkupuoli on. Neljä tähteä tämä levy ansaitsee kevyesti.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste levylautasella. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste levylautasella. Näytä kaikki tekstit
torstai 27. syyskuuta 2012
perjantai 8. huhtikuuta 2011
Vuosijuhlaviikonloppu
Periaatteessa ei olisi aikaa kirjoittaa tätä postausta, mutta haluan pikaisesti kertoa, että blogi on loppuviikon hiljaa. Tämä viikonloppu menee nimittäin juhliessa 50-vuotiasta ainejärjestöäni ja juhlien takia itsellänikin on paljon töitä tehtävänä. Pitäisi siivota, askarrella viimeisiä juhlakoristeita, noutaa korjailtu iltapuku, kerrata Pas d'Espagnen askeleet, pakata valmiiksi saunakamppeet sunnuntain sillistä varten ja tehdä noin tuhat muutakin asiaa ennen huomisiltaa. Ja tyhmä kun olen, olen jättänyt taas aivan liian monta asiaa hoidettavaksi viimeisenä mahdollisena päivänä, mutta eiköhän tästä urakasta taas jotenkin selvitä, kunhan ryhdyn heti hommiin.
Töiden vauhdittamiseen erinomaiseksi biisiksi on osoittautunut tänään 90-luvun poikabändimusiikki. East 17:in tahdissa pomppiessa tiskit ovat putsaantuneet supernopeudella ja vaatteet ovat kuin itsestään viikkautuneet siisteiksi pinoiksi kaappiin.
Äsh, nyt täytyy taas palata töiden pariin. Oikein hauskaa viikonloppua kaikille, nähdään maanantaina!
Töiden vauhdittamiseen erinomaiseksi biisiksi on osoittautunut tänään 90-luvun poikabändimusiikki. East 17:in tahdissa pomppiessa tiskit ovat putsaantuneet supernopeudella ja vaatteet ovat kuin itsestään viikkautuneet siisteiksi pinoiksi kaappiin.
Äsh, nyt täytyy taas palata töiden pariin. Oikein hauskaa viikonloppua kaikille, nähdään maanantaina!
keskiviikko 6. huhtikuuta 2011
Alkuviikon biisi
Erehdyin viikonloppuna lukemaan netin keskustelupalstoilta kansan syvien rivien mielipiteitä pakkoruotsista. Kuten arvata saattaa, seurauksena oli kohonnut verenpaine ja aivan kammottavan paha migreeni. Sisälläni herännyt kapinahenki johti siihen, että viime päivinä ihanan Veronica Maggion Jag kommer -biisi on raikunut stereoistani todellisella raivosoitolla.
Joku ehkä muistaa, että Veronica palaa levylautaselleni joka kevät. Sopivasti Maggio julkaisee tänä keväänä viimein uuden levynsä. Kuumeisesti odottamani Satan i gatan -levy ilmestyy ainakin Ruotsissa 27. huhtikuuta, ja taidanpa tuon levyn tilata itselle jo ennakkoon, jotta varmasti sen tuolloin käsiini saan. Siihen asti ei auta kuin lauleskella yhä uudelleen ja uudelleen, että "jag kommer, jag kommer, jag kommer, jag kommer, jag är nästan däääääär..."
Joku ehkä muistaa, että Veronica palaa levylautaselleni joka kevät. Sopivasti Maggio julkaisee tänä keväänä viimein uuden levynsä. Kuumeisesti odottamani Satan i gatan -levy ilmestyy ainakin Ruotsissa 27. huhtikuuta, ja taidanpa tuon levyn tilata itselle jo ennakkoon, jotta varmasti sen tuolloin käsiini saan. Siihen asti ei auta kuin lauleskella yhä uudelleen ja uudelleen, että "jag kommer, jag kommer, jag kommer, jag kommer, jag är nästan däääääär..."
torstai 31. maaliskuuta 2011
Shining Light
Jos jokin bändi palaa levylautasellani tehosoittoon vuosi toisensa perään juuri näihin aikoihin vuodesta, on se Ash. Yksi ehdottomista kevätbiiseistä on bändin Free All Angels -levyn hitti, Shining Light.
Olen aina pitänyt Ashia minun bändinäni, jota en ole halunnut liikaa edes mainostella, ettei vaan liian suuri yleisö (mikä ikinä se sitten onkaan) löytäisi bändiä ja "varastaisi" sitä minulta. Suhtaudun bändiin erittäin omistushaluisesti, ja siksipä olin tukehtua pasta-annokseeni, kun hiljattain kuulin tv-mainoksessa laimean cover-version juuri Shining Light -kappaleesta.
Kyseessä oli sen verran ison vaatefirman mainos, että aavistin löytäväni netistä coverin esittäjän. Pettymys oli valtava, kun selvisi, että esittäjä on kovasti ihailemani Annie Lennox. Eikä tuo kamala versiointi ole edes mikään uusi juttu, vaan Lennox on levyttänyt biisin jo pari vuotta sitten.
En edes uskalla lukea YouTubesta Lennoxin videoiden kommentteja. Voin arvata, miten siellä kehutaan tätä hänen versiota ja väittävät Ashin tulkintaa huonommaksi, ja miten pari Ash-fania yrittää puolustella alkuperäisversiota saaden vihaa niskaansa. Niin paljon kuin Annieta ihailen, nyt täytyy kyllä sanoa, että tämä kamala tekopirteä tulkinta Ashin biisistä on julmetun ärsyttävä ja olisi saanut jäädä levyttämättä.
Laskin muuten juuri, että tänä vuonna on minun ja Ashin suhteen juhlavuosi! Siitä tulee kuluneeksi tasan 15 vuotta, kun löysin tämän bändin keväällä 1996. Miten siitäkin voi olla jo noin monta vuotta? Voisiko nyt joku ystävällinen festarijärjestäjä tuoda tämän bändin viimein uudelleen Suomeen? Silloin 15 vuotta sitten missasin bändin Provinssi-keikan, koska vanhempieni mielestä olin liian nuori festareille. Joten pliispliispliiiis kaikki keikkajärjestäjät, yrittäkää saada Ash Suomeen, varsinkin kun vielä olisi mahdollisuus, että keikkakitaristiksi tulisi Bloc Partysta tuttu Russell Lissack. Ja jos Russell keskittyy jo Bloc Partyn uuden levyn suunnitteluun, minä kyllä huolin kolmehenkisen Ashinkin tänne keikalle.
Olen aina pitänyt Ashia minun bändinäni, jota en ole halunnut liikaa edes mainostella, ettei vaan liian suuri yleisö (mikä ikinä se sitten onkaan) löytäisi bändiä ja "varastaisi" sitä minulta. Suhtaudun bändiin erittäin omistushaluisesti, ja siksipä olin tukehtua pasta-annokseeni, kun hiljattain kuulin tv-mainoksessa laimean cover-version juuri Shining Light -kappaleesta.
Kyseessä oli sen verran ison vaatefirman mainos, että aavistin löytäväni netistä coverin esittäjän. Pettymys oli valtava, kun selvisi, että esittäjä on kovasti ihailemani Annie Lennox. Eikä tuo kamala versiointi ole edes mikään uusi juttu, vaan Lennox on levyttänyt biisin jo pari vuotta sitten.
En edes uskalla lukea YouTubesta Lennoxin videoiden kommentteja. Voin arvata, miten siellä kehutaan tätä hänen versiota ja väittävät Ashin tulkintaa huonommaksi, ja miten pari Ash-fania yrittää puolustella alkuperäisversiota saaden vihaa niskaansa. Niin paljon kuin Annieta ihailen, nyt täytyy kyllä sanoa, että tämä kamala tekopirteä tulkinta Ashin biisistä on julmetun ärsyttävä ja olisi saanut jäädä levyttämättä.
Laskin muuten juuri, että tänä vuonna on minun ja Ashin suhteen juhlavuosi! Siitä tulee kuluneeksi tasan 15 vuotta, kun löysin tämän bändin keväällä 1996. Miten siitäkin voi olla jo noin monta vuotta? Voisiko nyt joku ystävällinen festarijärjestäjä tuoda tämän bändin viimein uudelleen Suomeen? Silloin 15 vuotta sitten missasin bändin Provinssi-keikan, koska vanhempieni mielestä olin liian nuori festareille. Joten pliispliispliiiis kaikki keikkajärjestäjät, yrittäkää saada Ash Suomeen, varsinkin kun vielä olisi mahdollisuus, että keikkakitaristiksi tulisi Bloc Partysta tuttu Russell Lissack. Ja jos Russell keskittyy jo Bloc Partyn uuden levyn suunnitteluun, minä kyllä huolin kolmehenkisen Ashinkin tänne keikalle.
tiistai 8. maaliskuuta 2011
Carole King: Tapestry
The Nationalin keikkapostauksessa ohimennen jo mainitsinkin kärsiväni naislaulaja-allergiasta. Voin kirjoittaa aiheesta myöhemmin kokonaisen postauksen, mutta keskitytään näin naistenpäivän kunniaksi naislaulajaan, jonka ääni ei aiheuta migreeniä ja ihottumaa.
Helmikuun lempilevykseni nousi Carole Kingin Tapestry. Levyhän on klassikko, mutta itse en aiemmin ole siihen tarkemmin perehtynyt. Muutama viikko sitten estin kuunneltavaksi uutta musiikkia, mutta uutuuksien seasta ei löytynyt mitään sykähdyttävää kuuneltavaa, joten päädyin kaivelemaan klassikoita, joihin on ollut tarkoitus tutustua tarkemmin. Koska perheessäni King on ollut viime aikoina esillä, tuntui luontevalta valita soittoon hänen tunnetuin levynsä.
Vaikka Tapestryyn en kokonaisuutena ollut aiemmin tutustunut, sen hitit kyllä entuudestaan tunsin. Tosin aika monta kertaa levyn ensimmäisen kuuntelukerran aikana tuli hämmästeltyä, onko tämäkin biisi tältä levyltä ja onko tämäkin biisi Kingin kappale. Mitenkään yllättävää ei ole, jos lauluja ei Kingin tekemiksi tiedä. Tapestryn kappaleista kun esimerkiksi (You Make Me Feel Like) A Natural Woman- ja Will You Love Me Tomorrow -hitit ovat alunperin tulleet tunnetuksi Aretha Franklinin ja The Shirelles -tyttöbändin esittämänä. Lisäksi iso osa Tapestryn hiteistä on päätynyt muiden esittäjien coveroimaksi, mutta kappaleet ovat siis kaikki joko kokonaan tai osittain Kingin kirjoittamia.
Jo Tapestryn alku on melkoinen hittiputki: I Feel the Earth Move, So Far Away ja It´s Too Late ovat kaikki klassikoita, ja kun vielä neljäs kappale, Home Again, on yksi omista lempikappaleistani levyltä, voisin melkein loputtomasti kuunnella pelkästään levyn alkua.
Tietenkään pelkän levyn alkuosan kuunteleminen ei olisi järkevää, sillä tietysti tällaisella levyllä on monia hienoja lauluja myös loppuosassa. Loppupuolen helmiä ovat mm. You've Got a Friend, jo mainitut (You Make Me Feel Like) A Natural Woman- ja Will You Love Me Tomorrow ja levyn nimikappale. Lisäksi mukaan mahtuu Where You Lead -kappale, jonka jokainen Gilmoren tytöt -sarjan katsoja tuntee. Tuon tv-sarjan tunnariversion King kylläkin äänitti uudelleen yhdessä tyttärensä kanssa, joten aivan samalta biisi ei Tapestrylla kuulosta.
Ilmestyessään vuonna 1971 Tapestry oli USA:n listaykkönen 15 viikkoa putkeen, mikä on pisin aika, jonka naisartisti on listaykkösenä koskaan viettänyt. Kaiken lisäksi Tapesty pysyi Billboard top 200 -listalla yli kuusi vuotta. Ja kun levy on nauttinut melkoista arvostusta aina ilmestymisestään lähtien, ei ole ihme, että tämän levyn oikeastaan tuntee, vaikka sitä ei koskaan kokonaisuudessaan olisi kuullut, eikä sitä mielestään edes tuntisi.
Pidän kovasti Kingin laulutyylistä. Äänen hiomattomuus, voima ja rajuus tuovat lauluihin elämää. Kingin äänessä on aitoa tunnetta, ei pingottavaa pyrkimystä kauniiseen ääneen tai turhia lurituksia ja vänkytyksiä, joilla väkisin yritetään rakentaa tulkintaa. Kingin tulkinta tulee sydämestä, ei laskelmoidusti aivoista.
Jos Tapestrya et vielä tunne, suosittelen kuuntelemaan sen vaikka Spotifysta. Jos taas levy kuuluu jo suosikkeihisi, kuuntele toki se uudelleen, sillä tähän levyyn ei voi kyllästyä.
Helmikuun lempilevykseni nousi Carole Kingin Tapestry. Levyhän on klassikko, mutta itse en aiemmin ole siihen tarkemmin perehtynyt. Muutama viikko sitten estin kuunneltavaksi uutta musiikkia, mutta uutuuksien seasta ei löytynyt mitään sykähdyttävää kuuneltavaa, joten päädyin kaivelemaan klassikoita, joihin on ollut tarkoitus tutustua tarkemmin. Koska perheessäni King on ollut viime aikoina esillä, tuntui luontevalta valita soittoon hänen tunnetuin levynsä.
Vaikka Tapestryyn en kokonaisuutena ollut aiemmin tutustunut, sen hitit kyllä entuudestaan tunsin. Tosin aika monta kertaa levyn ensimmäisen kuuntelukerran aikana tuli hämmästeltyä, onko tämäkin biisi tältä levyltä ja onko tämäkin biisi Kingin kappale. Mitenkään yllättävää ei ole, jos lauluja ei Kingin tekemiksi tiedä. Tapestryn kappaleista kun esimerkiksi (You Make Me Feel Like) A Natural Woman- ja Will You Love Me Tomorrow -hitit ovat alunperin tulleet tunnetuksi Aretha Franklinin ja The Shirelles -tyttöbändin esittämänä. Lisäksi iso osa Tapestryn hiteistä on päätynyt muiden esittäjien coveroimaksi, mutta kappaleet ovat siis kaikki joko kokonaan tai osittain Kingin kirjoittamia.
Jo Tapestryn alku on melkoinen hittiputki: I Feel the Earth Move, So Far Away ja It´s Too Late ovat kaikki klassikoita, ja kun vielä neljäs kappale, Home Again, on yksi omista lempikappaleistani levyltä, voisin melkein loputtomasti kuunnella pelkästään levyn alkua.
Tietenkään pelkän levyn alkuosan kuunteleminen ei olisi järkevää, sillä tietysti tällaisella levyllä on monia hienoja lauluja myös loppuosassa. Loppupuolen helmiä ovat mm. You've Got a Friend, jo mainitut (You Make Me Feel Like) A Natural Woman- ja Will You Love Me Tomorrow ja levyn nimikappale. Lisäksi mukaan mahtuu Where You Lead -kappale, jonka jokainen Gilmoren tytöt -sarjan katsoja tuntee. Tuon tv-sarjan tunnariversion King kylläkin äänitti uudelleen yhdessä tyttärensä kanssa, joten aivan samalta biisi ei Tapestrylla kuulosta.
Ilmestyessään vuonna 1971 Tapestry oli USA:n listaykkönen 15 viikkoa putkeen, mikä on pisin aika, jonka naisartisti on listaykkösenä koskaan viettänyt. Kaiken lisäksi Tapesty pysyi Billboard top 200 -listalla yli kuusi vuotta. Ja kun levy on nauttinut melkoista arvostusta aina ilmestymisestään lähtien, ei ole ihme, että tämän levyn oikeastaan tuntee, vaikka sitä ei koskaan kokonaisuudessaan olisi kuullut, eikä sitä mielestään edes tuntisi.
Pidän kovasti Kingin laulutyylistä. Äänen hiomattomuus, voima ja rajuus tuovat lauluihin elämää. Kingin äänessä on aitoa tunnetta, ei pingottavaa pyrkimystä kauniiseen ääneen tai turhia lurituksia ja vänkytyksiä, joilla väkisin yritetään rakentaa tulkintaa. Kingin tulkinta tulee sydämestä, ei laskelmoidusti aivoista.
Jos Tapestrya et vielä tunne, suosittelen kuuntelemaan sen vaikka Spotifysta. Jos taas levy kuuluu jo suosikkeihisi, kuuntele toki se uudelleen, sillä tähän levyyn ei voi kyllästyä.
Hauskaa naistenpäivän ja laskiaistiistain jatkoa!
maanantai 21. helmikuuta 2011
Merkkejä lähestyvästä keväästä
Juuri nyt tietäisin ilman kalenteriakin, että on helmikuun loppu. Ai mistäkö? No siitä, että päässä on alkanut soida Tori Amosin Cornflake Girl.
Kun talvipäivän aurinko alkaa hohtaa hieman punertavana hangilla, taivas on sininen ja valo paljastaa, että ympröivä talvi alkaa kuitenkin hiljalleen vaihtua pakkasista huolimatta kevääseen, silloin minulle iskee pakottava tarve kuunnella Cornflake Girliä.
Tämä Tori Amosin hitti ilmestyi tammikuussa 1994. Tuohon aikaan sain viettää koulun jälkeen tunnin tai pari yksin kotona katsomassa rauhassa MTV:tä. Luultavasti jonain aurinkoisena helmikuun iltapäivänä olen kuullut tämän biisin, koska vuosi toisensa perään joudun näin helmikuun loppupuolella kaivamaan esiin Under the Pink -levyn ja kuuntelemaan toistolla tätä yhtä biisiä aina siihen saakka, että aurinko laskee. Mutta tänään aurinko on vielä hetken näkyvissä, joten Torin ääni ja heleä piano soikoon pimeän tuloon saakka.
Kun talvipäivän aurinko alkaa hohtaa hieman punertavana hangilla, taivas on sininen ja valo paljastaa, että ympröivä talvi alkaa kuitenkin hiljalleen vaihtua pakkasista huolimatta kevääseen, silloin minulle iskee pakottava tarve kuunnella Cornflake Girliä.
Tämä Tori Amosin hitti ilmestyi tammikuussa 1994. Tuohon aikaan sain viettää koulun jälkeen tunnin tai pari yksin kotona katsomassa rauhassa MTV:tä. Luultavasti jonain aurinkoisena helmikuun iltapäivänä olen kuullut tämän biisin, koska vuosi toisensa perään joudun näin helmikuun loppupuolella kaivamaan esiin Under the Pink -levyn ja kuuntelemaan toistolla tätä yhtä biisiä aina siihen saakka, että aurinko laskee. Mutta tänään aurinko on vielä hetken näkyvissä, joten Torin ääni ja heleä piano soikoon pimeän tuloon saakka.
lauantai 19. helmikuuta 2011
Aamujen biisi
Muutaman viime viikon aikana päivät eivät ole tahtoneet lähteä käyntiin ilman seuraavan biisin kuuntelua.
Jos en soita päivän ensimmäisenä kappaleena Janie's Got a Gunia, kaikki muu musiikki kuulostaa laimeata korvikkeelta siihen saakaa, kunnes kappaleen kuuntelen. Ja onpa tässä ollut sellaisiakin päiviä, etten juuri muita biisejä ole saanut kuunneltua, kun olen jumittanut vain tämän yhden biisin tahdissa.
Totta kai tämä Aerosmith-jumitus liittyy American Idoliin ja Steven Tyleriin. Mutta syy siihen, että kuuntelen juuri Janie's Got a Gunia, enkä vaikkapa Dream Onia, liittyy ensimmäiseen Aerosmith-muistooni.
Olin kai joskus loppuvuodesta 1989 nukahtanut illalla sohvalle, koska muistan heränneeni katselemaan Janie's Got a Gun -videota. Muistan vain, että silmäni olivat unenpöpperöiset, isä oli lisännyt televisioon tavallista enemmän ääntä ja minä kyselin, "kuka tuo apinan näköinen mies on?" Muistan senkin, että äiti vastasi laulajan olevan Steven Tyler. Muistan olleeni aivan huumaantunut sekä musiikista että Steven Tylerin ulkonäöstä, tyylistä ja mikrofonitelineen huiveista. Kumma kyllä olin ihan ääneen kysynyt vanhemmiltani, miten huutavan paviaanin näköinen mies voi olla niin kaunis. Sitä en tarkalleen muista, mitä vanhemmat minulle vastasivat, mutta äidin on ollut pakko kehua Tylerin ulkonäköä, koska olen painanut mieleeni, että äitikin tykkää Aerosmithin laulajasta.
Videon näkemisen jälkeen olisin halunnut kuulla lisää "eerössmithin" musiikkia. Ongelmana oli, etten osannut kirjoittaa bändin nimeä ja hirmu arkana ja nololta tuntuvia tilanteita välttävänä lapsena en uskaltanut sanoa ääneen bändin nimeä, koska pelkäsin sanovani sen väärin, vaikka tuosta ääntämistavastani joku varmasti olisi tajunnut, mitä bändiä etsin. Kaiken lisäksi olin painanut mieleeni levyn nimen väärin. Minä muistin, että levyn nimi olisi Jump, vaikka oikeastihan Janie's Got a Gun on Pump-nimiseltä levyltä. Kirjaston täditkään eivät siis levyä osanneet minulle etsiä.
Ilmeisestikään Janie's Got a Gunin musiikkivideota ei esitetty MTV:lläkään kuin ilta-aikaan, sillä ennen vuotta 1993 en montaakaan kertaa Aerosmithiä lopulta kuullut,ja aina kun "poliisiautovideon" näin, näin sen ilta-aikaan. Ei muuten ole ihme, että David Fincherin ohjaamasta videosta on mieleen jäänyt juuri poliisiautojen valot Tylerin lisäksi. Tuossa videossa kun tehdään valoilla mielestäni hienoja siirtymiä bändin ja "Janien tarinan" välillä. Nythän Fincher on muuten ehdolla parhaan ohjaajan Oscarin saajaksi elokuvasta The Social Network. Ja tästä voisin helposti aloittaakin jauhamisen vanhojen musiikkivideoiden erinomaisuudesta nykyvideoihin verrattuna, mutta jätetään se aihe suosiolla tuleviin postauksiin.
Jos en soita päivän ensimmäisenä kappaleena Janie's Got a Gunia, kaikki muu musiikki kuulostaa laimeata korvikkeelta siihen saakaa, kunnes kappaleen kuuntelen. Ja onpa tässä ollut sellaisiakin päiviä, etten juuri muita biisejä ole saanut kuunneltua, kun olen jumittanut vain tämän yhden biisin tahdissa.
Totta kai tämä Aerosmith-jumitus liittyy American Idoliin ja Steven Tyleriin. Mutta syy siihen, että kuuntelen juuri Janie's Got a Gunia, enkä vaikkapa Dream Onia, liittyy ensimmäiseen Aerosmith-muistooni.
Olin kai joskus loppuvuodesta 1989 nukahtanut illalla sohvalle, koska muistan heränneeni katselemaan Janie's Got a Gun -videota. Muistan vain, että silmäni olivat unenpöpperöiset, isä oli lisännyt televisioon tavallista enemmän ääntä ja minä kyselin, "kuka tuo apinan näköinen mies on?" Muistan senkin, että äiti vastasi laulajan olevan Steven Tyler. Muistan olleeni aivan huumaantunut sekä musiikista että Steven Tylerin ulkonäöstä, tyylistä ja mikrofonitelineen huiveista. Kumma kyllä olin ihan ääneen kysynyt vanhemmiltani, miten huutavan paviaanin näköinen mies voi olla niin kaunis. Sitä en tarkalleen muista, mitä vanhemmat minulle vastasivat, mutta äidin on ollut pakko kehua Tylerin ulkonäköä, koska olen painanut mieleeni, että äitikin tykkää Aerosmithin laulajasta.
Videon näkemisen jälkeen olisin halunnut kuulla lisää "eerössmithin" musiikkia. Ongelmana oli, etten osannut kirjoittaa bändin nimeä ja hirmu arkana ja nololta tuntuvia tilanteita välttävänä lapsena en uskaltanut sanoa ääneen bändin nimeä, koska pelkäsin sanovani sen väärin, vaikka tuosta ääntämistavastani joku varmasti olisi tajunnut, mitä bändiä etsin. Kaiken lisäksi olin painanut mieleeni levyn nimen väärin. Minä muistin, että levyn nimi olisi Jump, vaikka oikeastihan Janie's Got a Gun on Pump-nimiseltä levyltä. Kirjaston täditkään eivät siis levyä osanneet minulle etsiä.
Ilmeisestikään Janie's Got a Gunin musiikkivideota ei esitetty MTV:lläkään kuin ilta-aikaan, sillä ennen vuotta 1993 en montaakaan kertaa Aerosmithiä lopulta kuullut,ja aina kun "poliisiautovideon" näin, näin sen ilta-aikaan. Ei muuten ole ihme, että David Fincherin ohjaamasta videosta on mieleen jäänyt juuri poliisiautojen valot Tylerin lisäksi. Tuossa videossa kun tehdään valoilla mielestäni hienoja siirtymiä bändin ja "Janien tarinan" välillä. Nythän Fincher on muuten ehdolla parhaan ohjaajan Oscarin saajaksi elokuvasta The Social Network. Ja tästä voisin helposti aloittaakin jauhamisen vanhojen musiikkivideoiden erinomaisuudesta nykyvideoihin verrattuna, mutta jätetään se aihe suosiolla tuleviin postauksiin.
tiistai 2. marraskuuta 2010
Marraskuu
Siitä tietää, että on marraskuu, kun tulee valtava tarve kuunnella Kentin B-sidor 95-00 -levyä. Eilisaamuna heräsin siihen, että päässä soi Chans, ja yllätyin itsekin tajutessani, että eihän sen soiminen voi olla sattumaan, että nythän tosiaan on marraskuu, kuukausi, jolloin B-sidor kuulostaa paremmalta kuin minään muuna aikana vuodesta. Uskomattoman tarkka voi nähtävästi sisäinen kalenterini olla, jos se on ajastettu yhteen sisäisen jukeboksini kanssa.
Aivan ehdoton lempibiisini B-sidor-levyltä on Utan dina andetag. Kappale on yksi kauneimmista lauluista, jonka tiedän. Uskomatonta, ettei tuota biisiä ole koskaan julkaistu omana singlenään, eikä se itse asiassa ollut aikoinaan edes perussinkun b-puoli, vaan Om du var här -maksisinkun kolmosraita. Kentillä onkin aina riittänyt hienoja biisejä sinkkujen lisäraidoiksi, ja muistan olleeni aikoinaan tosi iloinen siitä, että bändi tämän lähinnä b-puolista kasatun levyn julkaisi.
Sain B-sidorin lahjaksi päivänä, jolloin suustani oli vedetty kiireellisenä toimenpiteenä kaksi viisaudenhammasta. Ensimuistot levystä voisivat siis olla hyvinkin kivuliaat, mutta kiitos B-sidorin, muistot tuosta hampaidenpoistopäivästä ovat oikeasti pelkästään hyvät. Ja miten tarkasti muistankaan sen marraskuisen päivän ilman viileyden, kosteuden ja harmauden. Juuri samanlaisia harmaita päiviä nämä kaksi marraskuun ensimmäistä päivää ovat tänä vuonna olleet, ja varmaankin juuri siksi B-sidor on pyörinyt levysoittimessa toistolla.
Aivan ehdoton lempibiisini B-sidor-levyltä on Utan dina andetag. Kappale on yksi kauneimmista lauluista, jonka tiedän. Uskomatonta, ettei tuota biisiä ole koskaan julkaistu omana singlenään, eikä se itse asiassa ollut aikoinaan edes perussinkun b-puoli, vaan Om du var här -maksisinkun kolmosraita. Kentillä onkin aina riittänyt hienoja biisejä sinkkujen lisäraidoiksi, ja muistan olleeni aikoinaan tosi iloinen siitä, että bändi tämän lähinnä b-puolista kasatun levyn julkaisi.
Sain B-sidorin lahjaksi päivänä, jolloin suustani oli vedetty kiireellisenä toimenpiteenä kaksi viisaudenhammasta. Ensimuistot levystä voisivat siis olla hyvinkin kivuliaat, mutta kiitos B-sidorin, muistot tuosta hampaidenpoistopäivästä ovat oikeasti pelkästään hyvät. Ja miten tarkasti muistankaan sen marraskuisen päivän ilman viileyden, kosteuden ja harmauden. Juuri samanlaisia harmaita päiviä nämä kaksi marraskuun ensimmäistä päivää ovat tänä vuonna olleet, ja varmaankin juuri siksi B-sidor on pyörinyt levysoittimessa toistolla.
maanantai 27. syyskuuta 2010
Kiukkusiivousta Bloc Partyn tahdissa
Aamulla heräsiin ihanaan syksyn auringonpaisteeseen. Mutta kun sain silmät auki, ympärillä näkyi sotkuistakin sotkuisempi asunto, jossa tuolit ovat täynnä pyykkipinoja, epämääräiset paperipinot keräilevät pöydillä ja nurkissa pölyä ja keittiössä astiapinot uhmaavat maan vetovoimaa.
Nyt sitten kaamean kiukun vallassa siivoan asuntoani kuin hullu, huudattaen samalla stereoista Bloc Partyn Silent Alarm -levyä, joka vuosien saatossa on osoittautunut erittäin hyväksi taustamusiikiksi tällaisten raivosiivouskohtausten aikana. Siistiä ja puhdasta jälkeä syntyy hujauksessa, kun taustalla soi Like Eating Glass, Positive Tension, This Modern Love tai Helicopter, jonka tahdissa korkeimmistakin nurkista jaksaa pomppia pyyhkimään pölyt.
Upea sää houkuttelee nyt hetkeksi ulos kävelylle, mutta urakka tiskiharjan ja pölyhuiskun varressa jatkuu valitettavasti vielä illan ajan. Ei tällaista hyvää siivousfiilistä nimittäin pidä heittää hukkaan ;) Naapurin mummoille täytyy kuitenkin sallia pieni tauko Bloc Partyn kuuntelusta, joten lenkkipolut kutsuva.
Nyt sitten kaamean kiukun vallassa siivoan asuntoani kuin hullu, huudattaen samalla stereoista Bloc Partyn Silent Alarm -levyä, joka vuosien saatossa on osoittautunut erittäin hyväksi taustamusiikiksi tällaisten raivosiivouskohtausten aikana. Siistiä ja puhdasta jälkeä syntyy hujauksessa, kun taustalla soi Like Eating Glass, Positive Tension, This Modern Love tai Helicopter, jonka tahdissa korkeimmistakin nurkista jaksaa pomppia pyyhkimään pölyt.
Upea sää houkuttelee nyt hetkeksi ulos kävelylle, mutta urakka tiskiharjan ja pölyhuiskun varressa jatkuu valitettavasti vielä illan ajan. Ei tällaista hyvää siivousfiilistä nimittäin pidä heittää hukkaan ;) Naapurin mummoille täytyy kuitenkin sallia pieni tauko Bloc Partyn kuuntelusta, joten lenkkipolut kutsuva.
Ihanan aurinkoista syysmaanantaita kaikille!
keskiviikko 15. syyskuuta 2010
Of Montreal - False Priest
Viimeiset pari viikkoa olen laskenut päiviä Of Montrealin False Priest -levyn ilmestymiseen, joten aamulla pettymys oli suuri, kun kuumeisen odotuksen jälkeen en voinutkaan juosta 8raitaan sitä ostamaan. Näin flunssatoipilaana ei ole fiksua juosta minnekään, enkä myöskään halunnut vilustuttaa itseäni vesisateessa, joten jouduin siis jättämään levyshoppailun väliin tältä päivältä. Onneksi levy on kuitenkin kuunneltavissa Spotifysta, joten pientä helpotusta tuskaani sentään sain. Mutta huomenna, huomenna minä kipitän vinhaa vauhtia levykauppaan, koska olen viimein terve :)
Jos heittelisin musiikkitehosekoittimeen vanhempien levyhyllystä äidin T-Rex-levyt ja isän Bowie-levyt, pari 60-70-luvun taitteen raskaampaa rockalbumia ja minun vanhat Prince-kasetit sekä pari silmät kiinni valittua satunnaislevyä, olettaisin musiikkismoothien kuulostavan todella paljon Of Montrealin False Priestilta.
Haluaisin kovasti pitää bileet, joissa vieraat puhaltelisivat aluksi ilmapalloja avausbiisi I Feel Ya' Struttern tahdissa. Our Riotous Defectsin aikana porukka voisi noukkia cocktailtikkuihin tökittyjä lihapullia, juustopaloja, pikkunakkeja ja hedelmä- ja vihannestikkuja. Kun soittoon lähtisi Coquet Coquette, väki voisi tanssia villasukkasillaan viinilasit kädessä.
False Priestin tunnelma tuo niin vahvasti mieleen 70-luvun lopun ja vanhempieni opiskeluajan, että mielikuvissani bilettävillä kavereillani on yllä leveälahkeiset vakosamettihousut, tiukat t-paidat, pooloneuleet ja isot, paksut muovirillit. Toisaalta on False Priestin biiseissä paljon myös nykyaikaa.
Of Montreal sekoittaa niin tehokkaasti eri musiikkityylejä, että yhden biisin sisältä saattaa löytää viitteitä Beatlesiin, Bowieen, 70-luvun funkiin, 90-luvun houseen ja vielä pariin muuhunkin musiikkityyliin ja aikakauteen. Näistä sekalaisista aineksista Of Montreal on onnistunut kuitenkin valmistamaan herkullisia biisejä. False Priestin kappaleet maistuvat minusta pirskahtelevalta, hivenen kirpeältä kuohuviiniltä, jonka sekaan on ripoteltu jäisiä vadelmia - siis todella, todella hyvältä.
Of Montreal on jälleen kerran tehnyt levyn joka saa keskiviikon koti-illan tuntumaan riemukkailta bileiltä. Juuri tällaista levyä minä Of Montrealilta toivoinkin, joten en voi kuin kiittää ja kehua Kevin Barnesia ja kumppaneita mainiosta levystä. Ja miten jo odotankaan sunnuntaisia kävelylenkkejä ruskan värjäämällä Puolalanmäellä ja jokirannassa Famine Affairin soidessa korvissani. Oijoi, False Priestin tahdissa syksystäni tulee vielä erinomainen!
Levyn kansikuva poimittu täältä
Jos heittelisin musiikkitehosekoittimeen vanhempien levyhyllystä äidin T-Rex-levyt ja isän Bowie-levyt, pari 60-70-luvun taitteen raskaampaa rockalbumia ja minun vanhat Prince-kasetit sekä pari silmät kiinni valittua satunnaislevyä, olettaisin musiikkismoothien kuulostavan todella paljon Of Montrealin False Priestilta.
Haluaisin kovasti pitää bileet, joissa vieraat puhaltelisivat aluksi ilmapalloja avausbiisi I Feel Ya' Struttern tahdissa. Our Riotous Defectsin aikana porukka voisi noukkia cocktailtikkuihin tökittyjä lihapullia, juustopaloja, pikkunakkeja ja hedelmä- ja vihannestikkuja. Kun soittoon lähtisi Coquet Coquette, väki voisi tanssia villasukkasillaan viinilasit kädessä.
False Priestin tunnelma tuo niin vahvasti mieleen 70-luvun lopun ja vanhempieni opiskeluajan, että mielikuvissani bilettävillä kavereillani on yllä leveälahkeiset vakosamettihousut, tiukat t-paidat, pooloneuleet ja isot, paksut muovirillit. Toisaalta on False Priestin biiseissä paljon myös nykyaikaa.
Of Montreal sekoittaa niin tehokkaasti eri musiikkityylejä, että yhden biisin sisältä saattaa löytää viitteitä Beatlesiin, Bowieen, 70-luvun funkiin, 90-luvun houseen ja vielä pariin muuhunkin musiikkityyliin ja aikakauteen. Näistä sekalaisista aineksista Of Montreal on onnistunut kuitenkin valmistamaan herkullisia biisejä. False Priestin kappaleet maistuvat minusta pirskahtelevalta, hivenen kirpeältä kuohuviiniltä, jonka sekaan on ripoteltu jäisiä vadelmia - siis todella, todella hyvältä.
Of Montreal on jälleen kerran tehnyt levyn joka saa keskiviikon koti-illan tuntumaan riemukkailta bileiltä. Juuri tällaista levyä minä Of Montrealilta toivoinkin, joten en voi kuin kiittää ja kehua Kevin Barnesia ja kumppaneita mainiosta levystä. Ja miten jo odotankaan sunnuntaisia kävelylenkkejä ruskan värjäämällä Puolalanmäellä ja jokirannassa Famine Affairin soidessa korvissani. Oijoi, False Priestin tahdissa syksystäni tulee vielä erinomainen!
Olisinpa kuin Björk
Muutaman viime tunnin ajan olen tuijottanut Björkin Debut-levyn kantta suorastaan lumoutuneena. Tuossa Jean-Baptiste Mondinon ottamassa kuvassa minua viehättää juuri nyt aivan erityisesti Björkin hiukset ja villapaita. Voisinko saada samanlaiset nyt heti?
Ajauduin tuijottamaan kuvaa ruvettuani kuutelemaan levyltä Play Dead -biisiä, joka onkin soinut toistolla nämä viimeiset pari tuntia.
Ajauduin tuijottamaan kuvaa ruvettuani kuutelemaan levyltä Play Dead -biisiä, joka onkin soinut toistolla nämä viimeiset pari tuntia.
Play Dead oli ensimmäinen Björkin kappale, johon aikoinaan ihastuin. Debut-albumin ilmestyessä olin MTV:tä liikaa tuijottava 11-vuotias, joka ei ollut tottunut kuuntelemaan mitään Björkin kaltaista. Big Time Sensualityn musiikkivideo oli ensikosketukseni Björkiin, ja vaikka en kappaleesta pitänyt, tuota videota katsoin hullaantuneena. Tajusin juuri, että tuolloinkin ihailin Björkin vaatteita ja hiuksia, joten nähtävästi asiat eivät ole aivan hirveästi muuttuneet 17 vuodessa.
Human Behaviour oli seuraava Björk-video, johon kiinnitin huomioni. En todellakaan tajunnut Michel Gondryn ohjaaman videon tarinaa 11-vuotiaana, mutta videon yksityiskohdat kiehtoivat minua kovasti. Tämä video saattaa edelleen löytyä joltain vapisevalta vhs-kasetilta, jolle olen kerännyt aikoinaan mielestäni hienoja musiikkivideoita.
Play Dead oli ensimmäinen kappale Björkiltä, jossa huomiotani ei varastanut musiikkivideo, vaan kerrankin ihastuin biisiin. Minulle oli kai pikku hiljaa ruvennut aukenemaan Björkin musiikkityyli. Play Dead kuuluu minulla erityisesti talven synkkien iltojen taustalle, mutta kyllä se näin sateisena syysyönäkin kuulostaa erinomaiselta.
Debut on oikeastaan ainoa Björkin levy, jota säännöllisesti kuuntelen. Kaikki uudempi tuotanto naiselta on minulle aika paljon vieraampaa, vaikka aina uuden levyn ilmestyessä innoissani siihen käynkin tutustumassa. Kuitenkin vasta Spotifyn myötä ihan kunnolla perehdyin Björkin pariin viimeisimpään levyyn. Debut-levyä muuten pääsee kuuntelemaan Spotifysta klikkaamalla tästä.
Minun täytyy nyt tunnustaa, että olen vuosien saatossa sanonut vaikka mitä typeriä vähättelyijä Björkistä. En nyt varsinaisesti ole haukkunut Björkin musiikkia, mutta jotain varsin kitkeriä sanoja kuitenkin olen sanonut. Oikeasti olen vain ollut naiselle aivan järjettömän kateellinen tämän lauluäänestä, lahjakkuudesta, taiteellisuudesta ja rohkeudesta. Sen verran kuitenkin olen vuosien saatossa kypsynyt ja järkiintynyt, etten enää katkeran kateellisena vähättele Björkin lahjakkuutta. Toisin kuin 15-vuotiaana, enää en pienellä äänellä päässäni väitä itselleni, että minusta voisi tulla Björk. Ei, ei minusta voisi tulla. Kenestäkään ei voi tulla Björk. Mutta toki voin haavella, että olisin kuin Björk, ja tuon hiustyylin osalta aion kyllä hyvin pian ollakin. Hiukset pliis, kasvakaa nopeasti viimeiset viisi lisäsenttiä pituutta!
tiistai 14. syyskuuta 2010
Levylautasella syyskuun sekametelisoppa
Seuraava soittolista on jotain niin sekalaista ja epämääräistä, että jos haluaisin pitää kiinni edes jonkinlaisesta katu-uskottavuudesta, en paljastaisi listaa alkuunkaan. Mutta toisaalta tämä lista paljastaa ainakin sen, että kuuntelen musiikkia enemmänkin hetken mielihalujen perusteella kuin huolellisesti valikoiden.
En kyllä alunperin edes tajunnut, että soittolistasta on tulossa tällainen sekametelisoppa, mutta tehdessäni kappaleista Spotify-soittolistaa havaitsin, miten epämääräisen vaihtelevista biiseistä pitäisi saada aikaiseksi jotenkin järkevän kuuloinen kokonaisuus. Toisaalta sekalaisuus tekee tästä listasta aika hauskan ja persoonallisen, joten lopulta en edes jäänyt pahemmin hiomaan mitään kauniisti eteenpäin lipuvaa soittista, koska jos tunnelmat vaihtuvat kuulijan mielestä vähän turhan äkkiväärästi, se vain kuvastaa biisien satunnaisuutta. Mutta näytetääs nyt teillekin, millaisten biisien tahdissa täällä on syyskuun alku mennyt.
Näitä soitetuimpien biisien listoja tehdessä en siisti listoilta pois noloja kappaleita, vaan yritän aivan oikeasti valita listoille juuri ne eniten kuuntelemani biisit. Usein kyllä tipauttelen listoilta pois lauluja, jotka ovat olleet vain hieman aikaisemmin soittolistallani. Joskus kappale voi jäädä listan ulkopuolelle, koska se vain yksinkertaisesti ei sovi muun listan tunnelmaan. Jotain suomenkielistä rap-biisiä nyt vaan on kovin vaikea upottaa luontavaksi osaksi listaa, joka muuten on täynnä englanninkielistä poppia ja rokkia.
En muuten keksi selitystä sille, miksi juuri nämä biisit ovat saaneet erityisen paljon soittoa viime aikoina. Ihan rehelisesti voin sanoa, että soitossa on ylipäätään ollut aivan muutamat levyt ja niiltä vielä muutamat tietyt biisit. Mew, Kent, Powderfinger ja The Smiths liittyvät syksyyn. Roxette, Sigur Rós ja Maija Poppanen (siis A Spoonful of Sugar -kappale) liittyvät osittain flunssaa ja osittain univaikeuksiin. Mutta Markuksen, Paven ja Nylon Beatin biiseille en keksi mitään selitystä. Ne nyt vaan ovat putkahtaneet jossain vaiheessa mieleeni ja päätyneet soittoon. Ehkä olen kaivannut flunssan keskelle syntikkasoundeja? No sen nyt kuitenkin tiedän, että tuo Jag är en vampyr -biisi on toiminut minulla todella tehokkaana vitamiinipommina. Siispä jos siellä on joku flunssan riuduttama lukija, kuutele ihmeessä tuo Markuksen biisi ja kokeile, piristäisikö se sinua yhtä tehokkaasti kuin minua.
En kyllä alunperin edes tajunnut, että soittolistasta on tulossa tällainen sekametelisoppa, mutta tehdessäni kappaleista Spotify-soittolistaa havaitsin, miten epämääräisen vaihtelevista biiseistä pitäisi saada aikaiseksi jotenkin järkevän kuuloinen kokonaisuus. Toisaalta sekalaisuus tekee tästä listasta aika hauskan ja persoonallisen, joten lopulta en edes jäänyt pahemmin hiomaan mitään kauniisti eteenpäin lipuvaa soittista, koska jos tunnelmat vaihtuvat kuulijan mielestä vähän turhan äkkiväärästi, se vain kuvastaa biisien satunnaisuutta. Mutta näytetääs nyt teillekin, millaisten biisien tahdissa täällä on syyskuun alku mennyt.
Markus Krunegård - Jag är en vampyr
Pave Maijanen - Lähtisitkö
Roxette - Fading Like a Flower
Nylon Beat - Anna mulle
Mew - 156
Kent - Berg & dalvana
Powderfinger - These Days
The Smiths - Asleep
Sigur Rós - Sæglópur
Julie Andrews - A Spoonful of Sugar
(Lista kuunneltavissa Spotifysta)
Näitä soitetuimpien biisien listoja tehdessä en siisti listoilta pois noloja kappaleita, vaan yritän aivan oikeasti valita listoille juuri ne eniten kuuntelemani biisit. Usein kyllä tipauttelen listoilta pois lauluja, jotka ovat olleet vain hieman aikaisemmin soittolistallani. Joskus kappale voi jäädä listan ulkopuolelle, koska se vain yksinkertaisesti ei sovi muun listan tunnelmaan. Jotain suomenkielistä rap-biisiä nyt vaan on kovin vaikea upottaa luontavaksi osaksi listaa, joka muuten on täynnä englanninkielistä poppia ja rokkia.
En muuten keksi selitystä sille, miksi juuri nämä biisit ovat saaneet erityisen paljon soittoa viime aikoina. Ihan rehelisesti voin sanoa, että soitossa on ylipäätään ollut aivan muutamat levyt ja niiltä vielä muutamat tietyt biisit. Mew, Kent, Powderfinger ja The Smiths liittyvät syksyyn. Roxette, Sigur Rós ja Maija Poppanen (siis A Spoonful of Sugar -kappale) liittyvät osittain flunssaa ja osittain univaikeuksiin. Mutta Markuksen, Paven ja Nylon Beatin biiseille en keksi mitään selitystä. Ne nyt vaan ovat putkahtaneet jossain vaiheessa mieleeni ja päätyneet soittoon. Ehkä olen kaivannut flunssan keskelle syntikkasoundeja? No sen nyt kuitenkin tiedän, että tuo Jag är en vampyr -biisi on toiminut minulla todella tehokkaana vitamiinipommina. Siispä jos siellä on joku flunssan riuduttama lukija, kuutele ihmeessä tuo Markuksen biisi ja kokeile, piristäisikö se sinua yhtä tehokkaasti kuin minua.
tiistai 24. elokuuta 2010
Syksyn alkutahdit
Todistin tänään, kuinka naapurini yrittivät epätoivoisesti uskotella itselleen, että vielä on kesä ja että vielä kannattaa mennä viereisille kallioille ottamaan aurinkoa, jotta rusketus on "sitten syksyllä" kunnossa. Itse taas riemuitsin siitä, että narulla kuivuneissa pyykeissä tuoksui selvästi syksy ja ilma oli ihanan viileä. Ja miten ihanan ilmavia ja pöyheitä vaatteista ja lakanoista tuolla tuulessa tulikaan! Kankaat tuntuivat aivan erilaiselta kuin kesällä, jolloin pyykistä tuli jotenkin paahtuneen oloisia.
Siitäkin tietää, että on syksy, kun yhdeksi viikon soitetuimmaksi biisiksi minulla nousee Mewn Apocalypso. Tuota biisiä kuuntelin tasan viisi vuotta sitten muuttaessani Turkuun opiskelemaan. Vuoden 2005 syksy oli elämäni hienoin. Sain joukon uusia ihania ystäviä, pääsin viimein muuttamaan kaupunkiin, jonne olin toivonut pääseväni asumaan pikkulapsesta lähtien ja ilmestyipä tuona syksynä myös vino pino mahtavia levyjä, joita sitten opintotuillani kävin silloisesta Stupidosta ostelemassa. Ja tuo syksy oli kaunis, pitkä ja lämmin. Muistan, kuinka koko syksyn etsin kaupoista itselleni uutta välikausitakkia, mutta lämpimän ja kuivan syksyn takia en koskaan sitten sitä takkia joutunut hankkimaan, koska neuletakilla pärjäsi aina talven alkuun asti. Tulisipa yhtä kaunis ja pitkä syksy nytkin! Voisin taas tehdä pitkiä kävelylenkkejä pitkin Taidemuseonmäkeä, Portsaa ja jokirantaa Mewn and the Glass Handed Kites -levyn tahdissa. Tai ehkä lenkkien taustalle pitäisikin keksiä uusi levy, joka vuosien päästä palauttaisi mieleen syksyn 2010?
No, juuri nyt tämän syksyn alkutahteina ovat soineet alla näkyvät kappaleet, ts. viime viikon soitetuimmat biisit. Esimerkiksi tuo Hurtsin Wonderful Life voisi helpostikin toimia syksyn 2010 virallisena muistobiisinä tulevina vuosina, sen verran paljon sitä tuli taas viime viikolla kuunneltua.
Hassua, miten tuo listan alkupää on vahvasti vuotta 2010 henkivä ja loppupuoli taas vahvasti 1990-luvulta. Vannon, etten todellakaan suunnitellut listaa vuosilukuja miettien. Mutta nähtävästi yli 10 vuotta vanhat kappaleet viihtyvät keskenään ja tuoreemmat biisit haluavat olla omana ryhmänään. Keskelle voi sitten puskuriksi jäädä pari biisiä 2000-luvun puolivälistä. No mutta nyt minä selitän jo jotain niin väsynyttä juttua, että selvästi on aika käydä hammaspesulla ja mennä nukkumaan. Palailen huomenna (tai siis myöhemmin tänään) höpisemään teille 1990-luvun hienoudesta. Nyt toivotan vain hyvää yötä!
Siitäkin tietää, että on syksy, kun yhdeksi viikon soitetuimmaksi biisiksi minulla nousee Mewn Apocalypso. Tuota biisiä kuuntelin tasan viisi vuotta sitten muuttaessani Turkuun opiskelemaan. Vuoden 2005 syksy oli elämäni hienoin. Sain joukon uusia ihania ystäviä, pääsin viimein muuttamaan kaupunkiin, jonne olin toivonut pääseväni asumaan pikkulapsesta lähtien ja ilmestyipä tuona syksynä myös vino pino mahtavia levyjä, joita sitten opintotuillani kävin silloisesta Stupidosta ostelemassa. Ja tuo syksy oli kaunis, pitkä ja lämmin. Muistan, kuinka koko syksyn etsin kaupoista itselleni uutta välikausitakkia, mutta lämpimän ja kuivan syksyn takia en koskaan sitten sitä takkia joutunut hankkimaan, koska neuletakilla pärjäsi aina talven alkuun asti. Tulisipa yhtä kaunis ja pitkä syksy nytkin! Voisin taas tehdä pitkiä kävelylenkkejä pitkin Taidemuseonmäkeä, Portsaa ja jokirantaa Mewn and the Glass Handed Kites -levyn tahdissa. Tai ehkä lenkkien taustalle pitäisikin keksiä uusi levy, joka vuosien päästä palauttaisi mieleen syksyn 2010?
No, juuri nyt tämän syksyn alkutahteina ovat soineet alla näkyvät kappaleet, ts. viime viikon soitetuimmat biisit. Esimerkiksi tuo Hurtsin Wonderful Life voisi helpostikin toimia syksyn 2010 virallisena muistobiisinä tulevina vuosina, sen verran paljon sitä tuli taas viime viikolla kuunneltua.
!!! - AM/FM
Hurts - Wonderful Life
Marina and The Diamonds - I Am Not a Robot (Starsmith 24 Carat Remix)
Mew - Apocalypso
Manboy - Please Stop Crying
Space - Neighbourhood
The Verve - Bitter Sweet Symphony
Manic Street Preachers - Born a Girl
Shakespears Sister - Stay
U2 - The Unforgettable Fire
(Lista kuunneltavissa Spotifysta)
Hassua, miten tuo listan alkupää on vahvasti vuotta 2010 henkivä ja loppupuoli taas vahvasti 1990-luvulta. Vannon, etten todellakaan suunnitellut listaa vuosilukuja miettien. Mutta nähtävästi yli 10 vuotta vanhat kappaleet viihtyvät keskenään ja tuoreemmat biisit haluavat olla omana ryhmänään. Keskelle voi sitten puskuriksi jäädä pari biisiä 2000-luvun puolivälistä. No mutta nyt minä selitän jo jotain niin väsynyttä juttua, että selvästi on aika käydä hammaspesulla ja mennä nukkumaan. Palailen huomenna (tai siis myöhemmin tänään) höpisemään teille 1990-luvun hienoudesta. Nyt toivotan vain hyvää yötä!
sunnuntai 22. elokuuta 2010
Kesän viime henkäykset
Ihanaaihanaaihanaa! Viimein on oikein kunnon syksy. Tänään tunsin ensimmäistä kertaa nenässäni kaipaamani elokuun tuoksun. Tätä tuoksua ja vuodenaikaa olen odottanut koko vuoden! Jos jotain rakastan, niin elokuun ilmaa.
Olen niin innoissani tästä syksystä, että oli pakko tehdä pieniä muutoksia soittolistoilleni. Tarkoitus oli julkaista huomenna soittis, jolle olin koonnut parin viime viikon soitetuimpia kappaleita. Mutta koska tuo soittolista olisi ollut täynnä vielä kesän biisejäni, päätin nyt erottaa edellisviikkojen kesäbiisit omaksi listakseen.
Niin että tässä 15 biisin pieni soittolista loppukesän biisejä.
Nyt kun kerta kesäbiiseistä haluan eroon, lopetan samalla kesäsoittolistani päivittämisen. Spotifysta tuokin lista vielä löytyy, jos joku on utelias näkemään, mitä tänä kesänä olen sattunut kuuntelemaan. Mutta eipä nuo biisit taida teille kamalasti kertoa, millainen kesä minulla on takanani. Itse kuitenkin saan palautettua kuluneen kesän tapahtumat helposti mieleeni noiden laulujen avulla. Juuri nyt kesän muistelu tuntuu kuitenkin tarpeettomalta, koska on aika keskittyä elämään ihanaa syksyä. Voi syksy, miten olikaan sinua jo ikävä - ihanaa, että olet täällä taas!
Olen niin innoissani tästä syksystä, että oli pakko tehdä pieniä muutoksia soittolistoilleni. Tarkoitus oli julkaista huomenna soittis, jolle olin koonnut parin viime viikon soitetuimpia kappaleita. Mutta koska tuo soittolista olisi ollut täynnä vielä kesän biisejäni, päätin nyt erottaa edellisviikkojen kesäbiisit omaksi listakseen.
Niin että tässä 15 biisin pieni soittolista loppukesän biisejä.
MC Solaar - La Belle Et Le Bad Boy
Calexico - Two Silver Trees
The Hollies - Bus Stop
Etta James - Leave Your Hat On
S Club 7 - Don't Stop Movin'
Seal - Crazy
Sophie B. Hawkins - Right Beside You
The Police - King of Pain
New Order - Temptation
Empire of the Sun - We Are the People
Air - Radio Number 1
Disco Ensemble - Beacon
Blur - Beetlebum
The Temper Trap - Love Lost
New Order - Bizarre Love Triangle
(Spotifyn käyttäjät voivat kuunnella listan täältä)
Koska muutama kaverini on ihmetellyt, miksi olen parin viime viikon aikana sattunut kuuntelemaan S Club 7:iä (oli mm. viime viikolla viidenneksi eniten kuuntelemani biisin esittäjä Spotifyssa), tämä johtuu vain siitä, että yhtyeen biisit ovat mitä mainiointa pirteää poppia, johon liittyy muistoja vuosituhannen alusta. Ja jos johonkin nuo pirteät poprallit sopivat, niin kesäisiin kävelylenkkeihin ja hilpeään tanssahteluun. Niin ja tietysti myös vanhojen aikojen muisteluun. Kuten näkyy, biisi on parin 90-luvun hitin seurassa, mikä paljastaa, että olen viime aikoina muistellut erityisesti kouluvuosiani.
Nyt kun kerta kesäbiiseistä haluan eroon, lopetan samalla kesäsoittolistani päivittämisen. Spotifysta tuokin lista vielä löytyy, jos joku on utelias näkemään, mitä tänä kesänä olen sattunut kuuntelemaan. Mutta eipä nuo biisit taida teille kamalasti kertoa, millainen kesä minulla on takanani. Itse kuitenkin saan palautettua kuluneen kesän tapahtumat helposti mieleeni noiden laulujen avulla. Juuri nyt kesän muistelu tuntuu kuitenkin tarpeettomalta, koska on aika keskittyä elämään ihanaa syksyä. Voi syksy, miten olikaan sinua jo ikävä - ihanaa, että olet täällä taas!
Light Pollution
En edes muista, montako kertaa kesän aikana olen harkinnut kirjoittamista chicagolaisesta Light Pollution -yhtyeestä. Sanotaanko nyt vaan vaikka että monta.
On jotenkin vaikeaa kirjoittaa yhtyeestä, jonka levystä ei kokonaisuudessaan pidä. Light Pollutionin debyyttialbumi Apparitions on kokonaisuudessaan suunnilleen kolmen tähden arvoinen. Kuitenkin levylle mahtuu pari mainiota biisiä, joita tänään olen soittanut oikein urakalla putkeen. Ajattelinpa nyt sitten jakaa nämä biisit viimein teidänkin kanssa.
Apparitionsin avausraita Good Feelings toimi kesällä viileää vettä pulppuavan suihkulähteen ja raikkaan tuulenhenkäyksen korvikkeena. Kun kuumankostea ilmamassa tuntui tukahduttavan minut alleen, Good Feelings toi raikasta ilmaa ympärilleni kaikujensa ja helisevien rumpujensa avulla.
Kyllähän te tiedätte, että pidän Manboysta ja The Temper Trapista. Ja koska Fever Dreams tuo jotenkin mieleeni nämä molemmat bändit, kas, pidän biisistä hirmuisesti, vaikka jotain pientä keskeneräisyyttä tässä kappaleessa aina kuulenkin. Kaikesta huolimatta Fever Dreams on suosikkibiisini Apparitions-levyltä.
Oh, Ivory! on ollut kesän paras tiskausbiisi. Mainio kappale, mutta jotenkin tulee tunne, että Arcade Fire on tehnyt tällaisia biisejä vielä pikkuisen paremmin.
Noin yleisesti ottaen Apparitionsia voisi sanoa lupaavaksi debyyttialbumiksi, mutta mikään nappisuoritus se ei Light Pollutionilta vielä ole. Spotifyn käyttäjät voivat käydä kuuntelemassa levyn klikkaamalla tästä. Minä taidan nyt pistää tuon Oh, Ivoryn! soimaan ja kadota keittiöön madaltamaan flunssan aikana kertynyttä tiskivuorta.
On jotenkin vaikeaa kirjoittaa yhtyeestä, jonka levystä ei kokonaisuudessaan pidä. Light Pollutionin debyyttialbumi Apparitions on kokonaisuudessaan suunnilleen kolmen tähden arvoinen. Kuitenkin levylle mahtuu pari mainiota biisiä, joita tänään olen soittanut oikein urakalla putkeen. Ajattelinpa nyt sitten jakaa nämä biisit viimein teidänkin kanssa.
Apparitionsin avausraita Good Feelings toimi kesällä viileää vettä pulppuavan suihkulähteen ja raikkaan tuulenhenkäyksen korvikkeena. Kun kuumankostea ilmamassa tuntui tukahduttavan minut alleen, Good Feelings toi raikasta ilmaa ympärilleni kaikujensa ja helisevien rumpujensa avulla.
Kyllähän te tiedätte, että pidän Manboysta ja The Temper Trapista. Ja koska Fever Dreams tuo jotenkin mieleeni nämä molemmat bändit, kas, pidän biisistä hirmuisesti, vaikka jotain pientä keskeneräisyyttä tässä kappaleessa aina kuulenkin. Kaikesta huolimatta Fever Dreams on suosikkibiisini Apparitions-levyltä.
Oh, Ivory! on ollut kesän paras tiskausbiisi. Mainio kappale, mutta jotenkin tulee tunne, että Arcade Fire on tehnyt tällaisia biisejä vielä pikkuisen paremmin.
Noin yleisesti ottaen Apparitionsia voisi sanoa lupaavaksi debyyttialbumiksi, mutta mikään nappisuoritus se ei Light Pollutionilta vielä ole. Spotifyn käyttäjät voivat käydä kuuntelemassa levyn klikkaamalla tästä. Minä taidan nyt pistää tuon Oh, Ivoryn! soimaan ja kadota keittiöön madaltamaan flunssan aikana kertynyttä tiskivuorta.
tiistai 3. elokuuta 2010
Noloa tunnustaa, mutta...
niin, se sunnuntaina hyvältä kuulostanut biisi oli jotain niinkin kamalaa kuin Justin Bieberin Somebody to Love. Vieläkö ihmettelette, etten ollut heti halukas paljastamaan, mitä ihmettä oikein satuin soittelemaan?
En voi perustella biisin toissapäiväistä runsasta kuuntelua hetkellisellä mielenhäiriöllä, sillä olen viimeisen parin viikon aikana kuunnellut tätä biisiä useammankin kerran. Ok, voin sanoa, että kuuntelukertoja on yhteensä edelleen alle 20, mutta se on noin 20 kertaa enemmän kuin muilla Justin Bieberin biiseillä. Ja tästäkin kappaleesta vain tämä Usherin kanssa tehty remix kuulostaa ajoittain hyvältä. Yritän nyt kuitenkin pitää pientä taukoa tuon biisin kuuntelusta, vaikka vaikeaa se on, kun menin opettelemaan osan videon tanssiliikkeistä, jotta sain todistettua itselleni olevani Justin Bieberiä parempi tanssija. Melkoinen voittajaolo, kun peilistä huomasin tekeväni vielä näin 28-vuoden iässä osan liikkeistä joustavammin ja luontevammin kuin tuo 16-vuotias teinipoju :D
En voi perustella biisin toissapäiväistä runsasta kuuntelua hetkellisellä mielenhäiriöllä, sillä olen viimeisen parin viikon aikana kuunnellut tätä biisiä useammankin kerran. Ok, voin sanoa, että kuuntelukertoja on yhteensä edelleen alle 20, mutta se on noin 20 kertaa enemmän kuin muilla Justin Bieberin biiseillä. Ja tästäkin kappaleesta vain tämä Usherin kanssa tehty remix kuulostaa ajoittain hyvältä. Yritän nyt kuitenkin pitää pientä taukoa tuon biisin kuuntelusta, vaikka vaikeaa se on, kun menin opettelemaan osan videon tanssiliikkeistä, jotta sain todistettua itselleni olevani Justin Bieberiä parempi tanssija. Melkoinen voittajaolo, kun peilistä huomasin tekeväni vielä näin 28-vuoden iässä osan liikkeistä joustavammin ja luontevammin kuin tuo 16-vuotias teinipoju :D
sunnuntai 1. elokuuta 2010
New Order -päivät
Huomenna paljastan tämän viikon kuunnelluimpien biisien listan, mutta kerron jo nyt, että tuo lista on täynnä pientä valhetta. Toki listan biisejä olen kuunnellut usein kuluneen viikon aikana, mutta koska en kehtaa täyttää koko listaani New Orderin Substance 1987 -levyn biiseillä, jää osa viikon soitetuimmista kappaleista listalta pois.
Niin, torstaista lähtien on todellisessa tehosoitossa ollut tuo New Orderin Substace 1987. Erityisen pahaa jumittamista on ollut tällä kertaa Temptation- ja Bizarre Love Triangle -biisien kohdalla. Myös vanha tuttu True Faith -koukuttuminen on ollut lähellä, mutta toistaiseksi pahaa yhden biisin teholuukuttamista ei ole koettu. Aina on ollut syytä kuunnella True Faithin ohella Temptation, jonka perään onkin ollut hyvä kuunnella Bizarre Love Triangle. Hirmu tärkeää on ollut kuulla levy välillä myös kokonaisuudessaan läpi.
Toiset lähtevät mietiskelemään ja hakemaan hiljaisuutta luostareista, luonnosta tai Intiasta, mutta minä en kaipaa ajatusteni järjestelemiseen hiljaisuutta tai vierasta ympäristöä. Minä kaipaan Substance 1987 -levyn ja patjan lattialle. Siinä sitä sitten makoilen tuijottelemassa kattoa tai ilmassa leijuvia pölyhiukkasia ja kuuntelen New Orderia. Mikään muu levy ei (ainakaan juuri nyt) toimi ajatusten järjestelyssä niin hyvin taustamusiikkina kuin Substance. Muut levyt vaativat keskittymistä, kääntävät huomion pelkästään itseensä, tuudittavat uneen tai katoavat taustalle. Mutta Substancen biisit pyörivät sopivalla tavalla tietoisessa mielessäni, eivätkä sotke aivojen arkistointityötä.
Kummallinen pieni fakta on, etten ole koskaan omistanut tätä elämäni yhtä tärkeintä levyä itse. Olen kyllä vuosien saatossa maksanut siitä kirjastoille myöhästymismaksuja lähemmäs kahden levyn hinnan verran, mutta omaan hyllyyn tuo levy ei ole koskan päätynyt. Aiemmin levyn lainaaminen oli osa kummallista rituaalia, nyt olen vain kuunnellut levyä Spotifysta. Ehkä minun kuitenkin pitäisi ostaa Substance 1987 viimein omiin kokoelmiinikin, sillä katon ja pölyhiukkasten lisäksi tapoihini on kuulunut tuijotella levyn pelkistettyä kantta, jota nyt en ole voinut katsella ja sekös on harmittanut.
Substance 1987 on ensimmäinen New Orderin levy, jota olen koskaan kuunnellut. Se oli tylsä iltapäivä joskus yläasteella, kun tartuin kirjastossa levyyn ja lainasin sen kotiin. Bändi ja heidän hittinsä toki olivat minulle tuttuja jo ennestään, mutta ensimmäistäkään kokonaista levyä en New Orderilta ollut kuunnellut. Substance oli erinomainen tapa tutustua bändiin vähän paremmin, koska kyseessä oli kokoelmalevy, jossa mukana oli suurimpien hittien lisäksi muita mielenkiintoisia kappaleita.
Levyn ensimmäinen kuuntelukerta on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Muistan, miten makasin sängyssä kuuntelemassa musiikkia ja katselin levyn äärimmäisen yksinkertaista kantta kuin se olisi ollut hienoin kuva, jonka olen koskaan nähnyt. (Huomautettakoon, ettei kannessa siis ole kuvaa, vaan siinä lukee vain bändin ja levyn nimi. Hieno kansi joka tapauksessa!) Sillä pienellä hetkellä Substance oli paras levy maailmassa. Ja sen iltapäivän rauhalliseen tunnelmaan minä nytkin levyä kuunnellessa palaan. Juuri sellaisesen rauhan keskellä minä saan järjesteltyä päässä pyörivät ajatukset oikeisiin lokeroihin.
Nyt kun oma pääkoppa ja mieli on siistitty turhista kysymyksistä ja ongelmista, New Orderin kuunteleminen ei tunnu enää välttämättömältä. Itse asiassa, juuri nyt oikein hyvältä kuulostaa niin nolo biisi, etten kehtaa vielä paljastaa kappaletta tai esittäjää kenellekään. Palataan asiaan myöhemmin, jos rohkaistun kertomaan, mitä hemmettiä juuri nyt YouTubesta luukutan. Veikkauksia toki voitte jättää kommenttilaatikkoon ;)
Niin, torstaista lähtien on todellisessa tehosoitossa ollut tuo New Orderin Substace 1987. Erityisen pahaa jumittamista on ollut tällä kertaa Temptation- ja Bizarre Love Triangle -biisien kohdalla. Myös vanha tuttu True Faith -koukuttuminen on ollut lähellä, mutta toistaiseksi pahaa yhden biisin teholuukuttamista ei ole koettu. Aina on ollut syytä kuunnella True Faithin ohella Temptation, jonka perään onkin ollut hyvä kuunnella Bizarre Love Triangle. Hirmu tärkeää on ollut kuulla levy välillä myös kokonaisuudessaan läpi.
Toiset lähtevät mietiskelemään ja hakemaan hiljaisuutta luostareista, luonnosta tai Intiasta, mutta minä en kaipaa ajatusteni järjestelemiseen hiljaisuutta tai vierasta ympäristöä. Minä kaipaan Substance 1987 -levyn ja patjan lattialle. Siinä sitä sitten makoilen tuijottelemassa kattoa tai ilmassa leijuvia pölyhiukkasia ja kuuntelen New Orderia. Mikään muu levy ei (ainakaan juuri nyt) toimi ajatusten järjestelyssä niin hyvin taustamusiikkina kuin Substance. Muut levyt vaativat keskittymistä, kääntävät huomion pelkästään itseensä, tuudittavat uneen tai katoavat taustalle. Mutta Substancen biisit pyörivät sopivalla tavalla tietoisessa mielessäni, eivätkä sotke aivojen arkistointityötä.
Kummallinen pieni fakta on, etten ole koskaan omistanut tätä elämäni yhtä tärkeintä levyä itse. Olen kyllä vuosien saatossa maksanut siitä kirjastoille myöhästymismaksuja lähemmäs kahden levyn hinnan verran, mutta omaan hyllyyn tuo levy ei ole koskan päätynyt. Aiemmin levyn lainaaminen oli osa kummallista rituaalia, nyt olen vain kuunnellut levyä Spotifysta. Ehkä minun kuitenkin pitäisi ostaa Substance 1987 viimein omiin kokoelmiinikin, sillä katon ja pölyhiukkasten lisäksi tapoihini on kuulunut tuijotella levyn pelkistettyä kantta, jota nyt en ole voinut katsella ja sekös on harmittanut.
Substance 1987 on ensimmäinen New Orderin levy, jota olen koskaan kuunnellut. Se oli tylsä iltapäivä joskus yläasteella, kun tartuin kirjastossa levyyn ja lainasin sen kotiin. Bändi ja heidän hittinsä toki olivat minulle tuttuja jo ennestään, mutta ensimmäistäkään kokonaista levyä en New Orderilta ollut kuunnellut. Substance oli erinomainen tapa tutustua bändiin vähän paremmin, koska kyseessä oli kokoelmalevy, jossa mukana oli suurimpien hittien lisäksi muita mielenkiintoisia kappaleita.
Levyn ensimmäinen kuuntelukerta on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Muistan, miten makasin sängyssä kuuntelemassa musiikkia ja katselin levyn äärimmäisen yksinkertaista kantta kuin se olisi ollut hienoin kuva, jonka olen koskaan nähnyt. (Huomautettakoon, ettei kannessa siis ole kuvaa, vaan siinä lukee vain bändin ja levyn nimi. Hieno kansi joka tapauksessa!) Sillä pienellä hetkellä Substance oli paras levy maailmassa. Ja sen iltapäivän rauhalliseen tunnelmaan minä nytkin levyä kuunnellessa palaan. Juuri sellaisesen rauhan keskellä minä saan järjesteltyä päässä pyörivät ajatukset oikeisiin lokeroihin.
Nyt kun oma pääkoppa ja mieli on siistitty turhista kysymyksistä ja ongelmista, New Orderin kuunteleminen ei tunnu enää välttämättömältä. Itse asiassa, juuri nyt oikein hyvältä kuulostaa niin nolo biisi, etten kehtaa vielä paljastaa kappaletta tai esittäjää kenellekään. Palataan asiaan myöhemmin, jos rohkaistun kertomaan, mitä hemmettiä juuri nyt YouTubesta luukutan. Veikkauksia toki voitte jättää kommenttilaatikkoon ;)
keskiviikko 28. heinäkuuta 2010
Keskikesän soitetuimmat
Hyvänen aika, miten kesäpäivät ovat vierähtäneet nopeasti ohi! Blogista on tullut pidettyä tehokkaasti taukoa, mutta nyt aion tehdä paluun! Ja paluun tekevät myös soitetuimpien biisien listat. Tässä siis keskikesän 15 soitetuinta kappaletta.
Listan kaikkia biisejä on tullut kesän aikana laulettua, tanssittua tai muuten vain fiilisteltyä oikein kunnolla. Oikein tehosoitossa viimepäivinä on ollut tuo Jimmy Eat Worldin Prodigy-coveri. En tiedä, mikä tuossa JEW:n versiossa minua niin kovasti kiehtoo, mutta viime viikolla vietin useita tunteja soittaen biisiä toistolla, makaamalla lattialla ja suunnittelemalla syksyn juttuja.
Tällä viikolla olen kuunnellut melko syksyistä musiikki. Mutta palataan niihin tämän viikon soitetuimpiin biiseihin tarkemmin vasta ensi viikolla.
Powderfinger: Waiting for the Sun
Phoenix: Fences
PMMP: Kesäkaverit
Miriam Makeba: Pata Pata
The Clash: Should I Stay Or Should I Go
Muse: Starlight
Tori Amos: Bouncing off Clouds
Metric: Satellite Mind
Light Pollution: Good Feelings
The XX: Islands
Damien Rice: 9 Crimes (demo)
Starsailor: Four to the Floor (Thin White Duke Mix)
Green Day: Longview
Jimmy Eat World: Firestarter
Rancid: Fall Back Down
(Spotifyn käyttäjät voivat kuunnella listan täältä)
Listan kaikkia biisejä on tullut kesän aikana laulettua, tanssittua tai muuten vain fiilisteltyä oikein kunnolla. Oikein tehosoitossa viimepäivinä on ollut tuo Jimmy Eat Worldin Prodigy-coveri. En tiedä, mikä tuossa JEW:n versiossa minua niin kovasti kiehtoo, mutta viime viikolla vietin useita tunteja soittaen biisiä toistolla, makaamalla lattialla ja suunnittelemalla syksyn juttuja.
Tällä viikolla olen kuunnellut melko syksyistä musiikki. Mutta palataan niihin tämän viikon soitetuimpiin biiseihin tarkemmin vasta ensi viikolla.
tiistai 15. kesäkuuta 2010
Kesäkuun alun soitetuimmat
Kuten aiemminkin olen maininnut, kesäisin vanha rock syrjäyttää uutuuden musiikin levylautasellani. Vielä ne kaikkein suurimmat hippihitit eivät listalla näy, mutta kesän helteiden saapuessa tulette varmasti nekin listoillani näkemään. Viime viikkojen aikana ole kuitenkin kuunnellut seuraavia biisejä
Sääliksi käy kaikkia niitä kavereita, jotka ovat joutuneet kuuntelemaan kuikkuisen esitelmäni Pepe Willbergin laulajaurasta. Minulle ei todellakaan kannata todeta, ettei Pepe ole ikinä saanut aikaiseksi kuin yhden hitin ja sen turvin mies sitten jostain syystä on nostettu Mestareihin. Ok, ei niitä hittejä ehkä aivan yhtä paljon ole kuin Kirkalla tai Hectorilla, mutta vähättelijät eivät tunnu muistavan, että Pepe oli Jormas-yhtyeen laulaja ja tuolla bändillä sentään suosiota aikoinaan riitti. Minulle tuo Days, Nights -biisi tuo mieleen lapsuudessani tuijottamani TV-sarjan, johon oli kerätty paloja Ylen 60- ja 70-luvun musiikkiohjelmien esityksistä. Seassa oli pari biisiä Jormakseltakin. Kunpa Yle uusisi tuon sarjan pian, sillä vanha videokasettini on kulunut melkein puhki.
Jotenkin vaan tällekin listalle Ash päätyi, vaikken mielestäni sitä parin viime viikon aikana aivan valtavasti ole kuunnellut. Toisaalta kummasti tuo 1977-levy on levypinon päälimmäisenä levynä viihtynyt. Eipä se kovin alas pinossa ole kevään jälkeen päässyt valahtamaan kuin hetkellisesti.
Roxette kuuluu kesään samalla tavoin kuin vanhojen nuortenkirjojen ahmiminen ja jäätelö. Ja no kyllä Roxette kuuluu myös talveen, syksyyn ja kevääseen, mutta kesällä tulee kuunneltua eri biisejä kuin talvella ja Fingertips on kesäkappale.
New Order pääsi listalle aivan oudosta syystä. Olin perjantaina mummoni uurnanlasku- ja kahvitilaisuudessa. Seurakuntatalon oven jousi piti aivan samanlaista ääntä ja samassa rytmissä kuin tuossa Blue Monday -biisin alussa rumpukone jytisee. Ei ehkä oven jouselle hyvä asia, mutta minua ääni piristi kummasti.
Song for the Asking on toiminut nyt tuutulauluna. Olipa nukkumaan mennessä miten ikäviä ajatuksia tahansa, biisin kuuntelun jälkeen nukahdan rauhallisin mielin.
Tämän viikon alussa olen fiilistellyt 90-lukua ja toisaalta uutuusbiisejä. Katsellaan nyt, millaiseksi sitten seuraava eniten kuuntelemieni biisien lista lopulta muotoutuu.
Van Morrison: Brown Eyed Girl
Harpo: Moviestar
Los Bravos: Black Is Black
Jormas: Days, Nights
Jimi Hendrix Experience: Hey Joe
Belle & Sebastian: Legal Man
Ash: Girl from Mars
Mew: Beach
Tomas Ledin: Lika hopplöst förälskad
Roxette: Fingertips
Duran Duran: Rio
New Order: Blue Monday
Iio: Rapture
Nazareth: Bad Bad Boy
Simon & Garfunkel: Song for the Asking
(lista kuunneltavissa Spotifysta)
Sääliksi käy kaikkia niitä kavereita, jotka ovat joutuneet kuuntelemaan kuikkuisen esitelmäni Pepe Willbergin laulajaurasta. Minulle ei todellakaan kannata todeta, ettei Pepe ole ikinä saanut aikaiseksi kuin yhden hitin ja sen turvin mies sitten jostain syystä on nostettu Mestareihin. Ok, ei niitä hittejä ehkä aivan yhtä paljon ole kuin Kirkalla tai Hectorilla, mutta vähättelijät eivät tunnu muistavan, että Pepe oli Jormas-yhtyeen laulaja ja tuolla bändillä sentään suosiota aikoinaan riitti. Minulle tuo Days, Nights -biisi tuo mieleen lapsuudessani tuijottamani TV-sarjan, johon oli kerätty paloja Ylen 60- ja 70-luvun musiikkiohjelmien esityksistä. Seassa oli pari biisiä Jormakseltakin. Kunpa Yle uusisi tuon sarjan pian, sillä vanha videokasettini on kulunut melkein puhki.
Jotenkin vaan tällekin listalle Ash päätyi, vaikken mielestäni sitä parin viime viikon aikana aivan valtavasti ole kuunnellut. Toisaalta kummasti tuo 1977-levy on levypinon päälimmäisenä levynä viihtynyt. Eipä se kovin alas pinossa ole kevään jälkeen päässyt valahtamaan kuin hetkellisesti.
Roxette kuuluu kesään samalla tavoin kuin vanhojen nuortenkirjojen ahmiminen ja jäätelö. Ja no kyllä Roxette kuuluu myös talveen, syksyyn ja kevääseen, mutta kesällä tulee kuunneltua eri biisejä kuin talvella ja Fingertips on kesäkappale.
New Order pääsi listalle aivan oudosta syystä. Olin perjantaina mummoni uurnanlasku- ja kahvitilaisuudessa. Seurakuntatalon oven jousi piti aivan samanlaista ääntä ja samassa rytmissä kuin tuossa Blue Monday -biisin alussa rumpukone jytisee. Ei ehkä oven jouselle hyvä asia, mutta minua ääni piristi kummasti.
Song for the Asking on toiminut nyt tuutulauluna. Olipa nukkumaan mennessä miten ikäviä ajatuksia tahansa, biisin kuuntelun jälkeen nukahdan rauhallisin mielin.
Tämän viikon alussa olen fiilistellyt 90-lukua ja toisaalta uutuusbiisejä. Katsellaan nyt, millaiseksi sitten seuraava eniten kuuntelemieni biisien lista lopulta muotoutuu.
tiistai 1. kesäkuuta 2010
Toukokuun lopun soitetuimmat
Vaikka viime viikko menikin euroviisuja kuunnellen, jotain muutakin musiikkia tuli sentään soiteltua. No hyvä on, kyllähän viisujen vaikutus soittiksella näkyy, mutta kun nyt kerran vuodessa tuollainen höpöhöpöpoppi-iloittelu tarjoilla on, täytyyhän siitä ottaa kaikki riemu irti! Ja tämän vuoden viisuesiintyjistä listalle pääsi vain Tom Dice.
Tiedättekö, mistä tietää, että on virallisesti kesä? No tietysti siitä, että soittolista meinaa täyttyä Ashin musiikista! Itse asiassa kesä ei ala ennen kuin Oh Yeah on ensimmäistä kertaa soitettu niin kovaa, että verhot lepattaa ja ääni on tullut hoilattua melkein pois. Viime viikolla kesä sitten virallisesti kunnolla alkoi.
Trafficin biisi on poiminta isän vanhoilta c-kaseteilta. Todellinen kesäbiisi, jota kuunnellessa melkein tuntee kesämökin pölyisen tuoksun. Pieni hippi saa minusta taas vallan ja voisin pukeutua kukkakuosiin ja batiikkipaitoihin kappaleen takia.
Kesäbiisi on myös Kylien 10 vuoden takainen hitti. Tästä kappaleesta mieleen tulee Bournemouthin nuorisovaateliikkeet, kielikurssi ja kultaiset pikkupöksyt, jotka Kyliellä biisin videossa on jalassa. Tämä kappale on todellinen salainen paheeni, jota tulee kuunneltua nolostuttavan usein (Ehei! En todellakaan paljasta kuinka usein!).
Loput listan biisit liittyvätkin sitten jollain kytköksellä euroviisuihin. Eipäs kun ei, Supremes liittyy vain ja ainostaan omaan jorailuun. Mutta Take Thatin kanssa levyttänyt Lulu on Britannian entinen viisuedustaja. Antique taas oli Kreikan viisuedustajana, vaikkakaan ei tuolla listan kappaleella. Opa opan on kuitenkin säveltänyt Kreikan tämän vuoden viisuedustaja Giorgos Alkaios, joka lauantain viisufinaalissa esitti kappaleensa Opa! (Melkoinen mielikuvitus sanoissa tällä Giorgosilla, täytyy sanoa)
Brainstorm oli 10 vuotta sitten euroviisujen piristysruiske. Latvian ensimmäinen viisuedustaja oli kaikkea muuta kuin tyypillinen euroviisuesiintyjä. Iloista poprockia soittanut bändi sulatti kovasti monta sydäntä Suomessakin, joka palkitsi Latvian 12 pisteellä. Brainstorm nähtiin myös keikoilla Suomessa ja minäkin Ankkarockissa kävin yhtyettä kuuntelemassa. Osoitin festareilla myös yllättävää rohkeutta hakiessani iiiiiihanan suloiselta ja vekkulilta laulaja-Renarsilta nimmarin, joka edelleen on tarkasti tallessa.
Jos Brainstorm oli kiva piristys viisuissa 10 vuotta sitten, Tom Dice oli sitä tänä vuonna. Pidin kovasti hänen pelkistetystä kappaleesta ja lavaesityksestä. Pettymys oli suuri, kun pitkään pistelistan kärkikolmikossa kieppunut Belgia tipahti lopulta sijalle 6. Vielä suurempi pettymyt oli, että suosikkini Israel oli kisassa vasta sijalla 14. Israelin esitystä saamme kiittää siitä, että soittolistalleni nousi Jacques Brelin kappale. Ei Harel Skaat vielä aivan Brelin kaltainen tulkitsija ole, mutta onnistuipa poika kuitenkin itkettämään minua melkein yhtä paljon kuin Brel. Hassua muuten, että tietokoneeni kovalevyllä on odotellut Brel-postaus maaliskuusta lähtien. Jokohan tuon tekstin saisin viimeisteltyä julkaisukuntoon?
Nyt kun euroviisuista on ollut vielä kovasti puhetta, todettakoon, että vihaan Saksan voittoviisua. Ja kyllä, tunnen siis todellista vihaa tuota kappaletta kohtaan. Minulle olisi sopinut, että jumbosijan olisi jakaneet Saksa ja Ukraina. Nooo... vuoden päästä harva tätäkään voittobiisiä muistaa, joten ehkä sillä ei sitten ole niin väliä, vaikka Saksaan voitto harmikseni menikin. Jos ensi viikolla Saksan viisu on soitetuimpien listalla, hälyyttäkää jotkin mielenterveyshoitajat selvittämään henkinen tilani! Sanotaan nyt, että ensi viikon listalla kaiken järjen mukaan pitäisi olla ainakinvanhoja hittejä Radiomafian ohjelmista, ei euroviisuja.
Ash: Orpheus
Traffic: Paper Sun
The Supremes: Stop! In the Name of Love
Ash: Oh Yeah
Take That feat. Lulu: Relight My Fire
Kylie Minogue: Spinning Around
Antique: Opa Opa
Brainstorm: My Star
Tom Dice: Me and My Guitar
Jacques Brel: Ne Me Quitte Pas
(Lista kuunnteltavissa Spotifysta)
Tiedättekö, mistä tietää, että on virallisesti kesä? No tietysti siitä, että soittolista meinaa täyttyä Ashin musiikista! Itse asiassa kesä ei ala ennen kuin Oh Yeah on ensimmäistä kertaa soitettu niin kovaa, että verhot lepattaa ja ääni on tullut hoilattua melkein pois. Viime viikolla kesä sitten virallisesti kunnolla alkoi.
Trafficin biisi on poiminta isän vanhoilta c-kaseteilta. Todellinen kesäbiisi, jota kuunnellessa melkein tuntee kesämökin pölyisen tuoksun. Pieni hippi saa minusta taas vallan ja voisin pukeutua kukkakuosiin ja batiikkipaitoihin kappaleen takia.
Kesäbiisi on myös Kylien 10 vuoden takainen hitti. Tästä kappaleesta mieleen tulee Bournemouthin nuorisovaateliikkeet, kielikurssi ja kultaiset pikkupöksyt, jotka Kyliellä biisin videossa on jalassa. Tämä kappale on todellinen salainen paheeni, jota tulee kuunneltua nolostuttavan usein (Ehei! En todellakaan paljasta kuinka usein!).
Loput listan biisit liittyvätkin sitten jollain kytköksellä euroviisuihin. Eipäs kun ei, Supremes liittyy vain ja ainostaan omaan jorailuun. Mutta Take Thatin kanssa levyttänyt Lulu on Britannian entinen viisuedustaja. Antique taas oli Kreikan viisuedustajana, vaikkakaan ei tuolla listan kappaleella. Opa opan on kuitenkin säveltänyt Kreikan tämän vuoden viisuedustaja Giorgos Alkaios, joka lauantain viisufinaalissa esitti kappaleensa Opa! (Melkoinen mielikuvitus sanoissa tällä Giorgosilla, täytyy sanoa)
Brainstorm oli 10 vuotta sitten euroviisujen piristysruiske. Latvian ensimmäinen viisuedustaja oli kaikkea muuta kuin tyypillinen euroviisuesiintyjä. Iloista poprockia soittanut bändi sulatti kovasti monta sydäntä Suomessakin, joka palkitsi Latvian 12 pisteellä. Brainstorm nähtiin myös keikoilla Suomessa ja minäkin Ankkarockissa kävin yhtyettä kuuntelemassa. Osoitin festareilla myös yllättävää rohkeutta hakiessani iiiiiihanan suloiselta ja vekkulilta laulaja-Renarsilta nimmarin, joka edelleen on tarkasti tallessa.
Jos Brainstorm oli kiva piristys viisuissa 10 vuotta sitten, Tom Dice oli sitä tänä vuonna. Pidin kovasti hänen pelkistetystä kappaleesta ja lavaesityksestä. Pettymys oli suuri, kun pitkään pistelistan kärkikolmikossa kieppunut Belgia tipahti lopulta sijalle 6. Vielä suurempi pettymyt oli, että suosikkini Israel oli kisassa vasta sijalla 14. Israelin esitystä saamme kiittää siitä, että soittolistalleni nousi Jacques Brelin kappale. Ei Harel Skaat vielä aivan Brelin kaltainen tulkitsija ole, mutta onnistuipa poika kuitenkin itkettämään minua melkein yhtä paljon kuin Brel. Hassua muuten, että tietokoneeni kovalevyllä on odotellut Brel-postaus maaliskuusta lähtien. Jokohan tuon tekstin saisin viimeisteltyä julkaisukuntoon?
Nyt kun euroviisuista on ollut vielä kovasti puhetta, todettakoon, että vihaan Saksan voittoviisua. Ja kyllä, tunnen siis todellista vihaa tuota kappaletta kohtaan. Minulle olisi sopinut, että jumbosijan olisi jakaneet Saksa ja Ukraina. Nooo... vuoden päästä harva tätäkään voittobiisiä muistaa, joten ehkä sillä ei sitten ole niin väliä, vaikka Saksaan voitto harmikseni menikin. Jos ensi viikolla Saksan viisu on soitetuimpien listalla, hälyyttäkää jotkin mielenterveyshoitajat selvittämään henkinen tilani! Sanotaan nyt, että ensi viikon listalla kaiken järjen mukaan pitäisi olla ainakinvanhoja hittejä Radiomafian ohjelmista, ei euroviisuja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)