Flunssailua ja lukemista

Niinhän siinä taas kävi, että sain festareilta flunssan. Aivan se ja sama, kuinka hyvin yritän huolehtia käsihygieniasta ja ennalta ehkäistä tautien iskemistä festareilla, flunssavirukset iskevät minuun siellä kuitenkin.

Maanantaina ja tiistaina minusta ei lähtenyt edes puheääntä. Eilen sain jo sanottua lähikaupan kassalle heit ja kiitokset ilman minuutin rykimistä, mutta kirottu nuha ja yskä eivät ole helpottaneet ollenkaan. Itse asiassa valvoin lähes koko viime yön yskäni takia. Nukuin tunnin, heräsin, yskin puolitoista tuntia, nukuin puolituntia... Vasta aamulla klo 9 sain nukahdettua, kun tajusin, että jostain kumman syystä paleleminen saa yskän helpottumaan. Jos erehdyin unissani vetämään viltin ylleni, voimakkaat yskänpuuskat tekivät paluun, mutta kun palelin lakanan alla, köhä pysyi poissa. Hivenen outoa, mutta ainakin nyt on sitten yskään lääke, joka tepsii. Ja nyt kun olen saanut oltua yskimättä tunteja, huomaan keuhkojen rauhoittuneen niin, ettei tuollaisia kramppaavia yskäkohtauksia enää tunnu ihan heti tulevan. Elättelen toiveita, että huomenna pystyisin jo laulamaan!

Pakkolevon aikana olen istunut nojatuolissani, juonut teetä ja lukenut kirjoja. "Aamiaiskattaus" näytti tänään tältä

Mukissa höyryää teetä ja pöydällä on suklaakeksejä, jotka mielestäni ovat, palelemisen ohella, parasta yskänlääkettä. Minulle on aina opetettu, ettei sairaana saisi syödä suklaata ja makeisia, mutta oman kokemukseni mukaan suklaa on paras flunssalääke hunajan jälkeen. Marjamehut, kanakeitot tai särkylääkkeet eivät paranna lainkaan niin tehokkaasti kuin pari palaa suklaata.

Vielä suklaatakin tärkeämpää minulle koko tuossa kattauksessa "aamulla" (oikeasti klo 15 iltapäivällä) oli tuo kirja. Ostin Neil McCormickin Bonon doppelgängeri -kirjan viime viikolla Turun taiteiden yöstä. Vaikka olen ehtinyt lukea kirjasta vasta reilut sata sivua, suosittelen ainakin kaikkien U2-fanien lukaisevan kirjan, jos sitä ei ole vielä tehnyt. Voisin myös sanoa, että jos tykkää Nick Hornbyn kirjoista, erityisesti Fever Pitch (Hornankattila) tai 31 Songs (31 laulua) kirjasta, todennäköisesti pidät tästä McCormickinkin kirjasta ihan vain kirjoitus- ja kerrontatyylin takia. (Voitte muuten yrittää arvata, mitkä kaksi muuta kirjaa satuin viikko sitten Sammakon kirjakaupasta poimimaan ostoskoriini, kun kävin ostamassa 2 eurolla tuon McCormickin kirjan itselleni.)

Kun kirjasta on luettuna vasta 122 sivua, en tietenkään voi antaa siitä vielä täydellistä arvostelua, mutta jotain sentään voin jo sanoa. McCormick on nykyisin The Daily Telegraphin arvostettu musiikkitoimittaja, mutta hän sattuu olemaan myös U2:n jäsenten entinen koulukaveri. McCormick kertoo kirjassaan oman tarinansa ohella U2:sta ja bändin jäsenistä rehelliseti ilman turhaa ylimääräistä ihailua ja jalustalle nostamista. Kaikki Bonon vihaajat joutuvat kuitenkin pettymään, jos toivovat, että rehellisyys toisi esiin sen, millainen itseään täynnä oleva kusipää Bono oikeasti on. Vaikka jonkinlainen U2:n ihailija olenkin, jopa minä olen kirjaa lukiessa ajatellut, että Bonohan on kirjan mukaan paljon hauskempi tyyppi kuin olen kuvitellut. Eli jos nyt jostain naurettavasta syystä haluat jatkaa Bonon halveksimista ja inhoamista, ehkä sinun ei kannata tätä kirjaa lukea, jotta hölmön vihasi voima säilyy.

McCormick onnistuu kuvailemaan lähes riipaisevan koskettavasti, miltä tuntuu olla nuori mies, joka haaveilee tähteydestä, mutta sen sijaan, että itse pääsisi ihailluksi rockjumalaksi, supertähdeksi nousevatkin omat kaverit. Olen myös suunnattomasti nauttinut siitä, miten kirjassa kuvaillaan 1970- ja -80-luvun taitteen brittiläisen musiikkiteollisuuden ja -median kehittymistä. Toisaalta havaitsen myös kaipaavani tuota aikaa (jolloin kylläkään en edes ollut vielä syntynyt) niin kovasti, että välillä olen joutunut pyyhkäisemään nenäliinalla muutakin kuin nuhaista nenääni. Vaikka kirja siis on rentoa ja hauskaa luettavaa, saa se myös herkistymään. Tai ainakin minut se saa, kun mietin, miten paljon parempi, toimivampi ja monipuolisempi musiikkimaailma vielä 80-luvulla oli nykypäivään verrattuna.

Tietyssä mielessä luen tätä kirjaa aivan väärään aikaan. Tarkoitukseni oli vältellä U2:ta kaikin tavoin lähipäivien ajan, jotten olisi himu katkera siitä, etten pääse näkemään bändiä Olympiastadionilla. Nyt kuitenkin havaitsen, etten ole enää kuin ihan pikkuriikkisen harmissani, etten saanut lippua keikoille. Flunssa olisi joka tapauksessa pilannut keikkani, joten voin oikeastaan ihan hyvillä mielin jäädä kotiin kuuntelemaan U2:n levyjä, katselemaan Anton Corbijn bändistä ottamia kuvia ja täyttelemään lottokuponkeja, jotta kun bändi seuraavan kerran esiintyy kotikentällään Dublinissa, voin sitten olla siellä miljonäärinä ihailemassa aivan erityisesti Larry Mullenin rummutusta.

Kaikki te onnelliset, jotka U2:n Helsingissä nyt näette, pitäkäähän oikein kunnolla hauskaa ja nauttikaa bändistä, musiikista ja showsta!

Perjantaita

Muutaman lehtijutun kirjoittaminen vei tästä tytöstä niin pahasti kirjoitushalut, että ajatuskin blogitekstien laatimisesta ahdisti. Joskus todella voi käydä niin, että kirjoittaminen tuntuu rankalta työltä ja päässä vain surisee ja lentelee sanoja, sanontoja ja kielioppisääntöjä unissakin.

Havaitsin lehtijuttuja tehdessä, että multa oli kadonnut kyky kirjoittaa luontevasti mm. omistusliitteitä sanoihin. Ja vielä pahemmin tuntui olevan kateissa sanojen viittaussuhteet. Kun oma äidinkieli, jota kaiken huipuksi opiskelee pääaineena yliopistossa, katoaa aivoista noinkin pahasti, tekisi vain mieli paeta jonnekin kauas ja olla käyttämättä kieltä lainkaan. Ilmeisesti kyse oli jostain äärimmäisestä stressireaktiosta, koska nyt kirjoittaminen tuntuu taas helpolta, kun muutamaan päivään ei ole pakottanut itseään kokoamaan sanoista järkeviä lauseita. Jos sitä nyt sitten viikonloppuna saisi kirjoitettua joitain lupailtuja juttuja tänne blogiinkin.

Tänään en aio kirjoittaa mitään, vaan ilta kuluu kaverin luona juustojen, viinin ja kirjallisuuskeskustelun parissa. Tarkoitus olisi jutella niinkin korkeakulttuurisista teoksista kuin Twilight-kirjoista :D

 Kuva täältä

 Keskustelun lisäksi saatamme kaverin kanssa katsoa Uusikuu-elokuvan ihan vain virkistääksemme muistiamme. Tästä tulee varmasti hauska ilta!

Mukavaa viikonlopun alkua kaikille!

Parantavat äänikirjat

Olen edelleen vähän flunssainen, mutta onneksi jo toipumaan päin. Olen saavuttanut taudissa rasittavan nuhavaiheen. Valitettavasti nuha vaikuttaa myös silmiini, jotka ovat sen verran turvoksissa, etten pysty lukemaan kirjoja. Saan yksinkertaisesti kammottavan päänsäryn, jos yritänkään saada silmäni tarkentamaan kirjojen sivuille.

Aika oli jo käydä kovin pitkäksi parin sairaspäivän jälkeen, mutta onneksi muistin ladanneeni kesällä iPodiini englanninkielisiä Harry Potter -äänikirjoja. Niiden avulla olen saanut aikani kulumaan lopulta kuin siivillä, vaikka olenkin lähinnä löhöillyt sängyssä tai istunut nojatuolissa kokoamassa palapeliä.

Aivan erityinen apu äänikirjoista on ollut, jos olen herännyt kuumeisena keskellä yötä. Ympärillä oleva hiljaisuus tuntuu tuolloin erityisen ahdistavalta, mutta jo lapsuudesta tuttu Stephen Fryn ääni tuntuu rauhoittava oloa. Kupillinen unijuomaa (= inkiväärillä terästettyä hopeateetä) ja luku Potteria tuudittavat minut uudelleen uneen.

Olen aivan varma, että äänikirjat edistävät toipumistani. Kirjoja kuunnellessa en mieti, kuinka sairastelu estää tekemästä sitä tai tätä hauskaa asiaa, vaan keskityn vain kuuntelemiseen, ja energiaa tuntuu riittävän myös paranemiseen.

Nyt olen jo siinä kunnossa, että uskon pystyväni hakemaan huomenna kirjastosta lisää äänikirjoja kuunneltavaksi. Taidan napata ainakin pari kirjallisuustieteen tenttikirjaa cd:inä tai kasetteina, jotta saan siivoamisen ja pyykkäyksen ohessa kirittyä kiinni flunssan sotkemaa lukuaikataulua.

Kuvat 1 ja 2

Taiteiden yössä

Kuten ehkä on jo käynyt selväksi, eilen Turussa oli Taiteiden yö. Itse tuli piipahdettua katsomassa näytelmän harjoituksia, kirjailijahaastatteluja ja kauhuelokuvaa.

Eilen lupasin kertoa, kuinka houkuttelevalta Turun kaupunginteatterin Laulavat sadepisarat -näytelmä vaikuttaisi harjoitusten perusteella. Ainakin näytelmän avoimet harjoitukset olivat kiinnostaneet turkulaisia. Illan molemmat harjoitukset kun olivat täynnä yleisöä.

Näyttelijöillä ja muulla henkilökunnalla oli käynnissä vasta musikaalin neljäs harjoituspäivä näyttämöllä, joten mitään kovin valmista näytelmää yleisö ei siis vielä päässyt seuraamaan. Näyttelijät harjoittelivat kohtausta, jossa Lina Lamond (Kirsi Tarvainen) on puheopetuksessa. Elokuvassa kohtaus näyttää tältä:



Linan puheopetuksesta siirrytään Donin (Mika Kujala) vastaaviin harjoituksiin. Tuo kohtaus tunnetaan elokuvassa Moses Supposes -laulunumerosta. Turun teatteriversiossa kappale on nimeltään Uimaan, ja suomentaja Sami Parkkisen sanat ovat vähintäänkin yhtä tarttuvat kuin kappaleen sävel.



Tietenkään Turussa näyttelijät ja tanssijat eivät steppaa aivan yhtä taidokkaasti kuin Gene Kelly ja Donald O´Connor, mutta koreografi Mikko Ahdin laatimat askelkuviot varmasti silti viihdyttävät katsojia.

Oli mielenkiintoista nähdä, miten kohtaus pikku hiljaa muotoutui paremmaksi ja paremmaksi. Jännityksellä odotan, miltä kohtaus näyttää lopulta valmiissa näytelmässä. Ja nyt sukulaiset tarkkana! Jos mietitte minulle joululahjoja, ostakaa ihmeessä minulle lahjakortti teatteriin. Voitte myös varat lipun Laulavien sadepisaroiden näytökseen. Ei haittaa, vaikka lippu olisi syys- tai lokakuun näytökseen. Muistan kyllä lahjanne vielä jouluna, enkä odota muuta lahjaa.

Teatterin harjoitusten jälkeen siirryin kirjakauppoihin kuuntelemaan kirjailijoiden haastatteluja. Ehdin nähdä mm. Leena Lehtolaisen, Taavi Soininvaaran, Jarkko Sipilän ja Riku Korhosen haastattelut. Vaikka haastattelut ovat vuodesta toiseen samanlaisia, eikä niistä juuri viisaammaksi tule, tykkään silti kuunnella niitä ja tarkkailla muuta yleisöä.

Kirjakaupoista kiirehdin grillin kautta kohti kotia. Onnistuin jonottamaan jättilihistäni juuri kun läheisellä jokilaivalla Virpi Kätkä lauloi Bye Bye Baby -hittiään. Tulipahan kuultua livenä vanha euroviisuhitti!

Hiukan ennen keskiyötä lähdin vielä katsomaan Brinkkalan sisäpihalle elokuvaesitystä. Kun yhdistetään pimeä elokuun yö, tähtitaivas, saksalainen kauhuelokuva, rockbändi ja joukko ihmisiä, voidaan aikaiseksi saada todella hieno tapahtuma. Tohtori Caligarin kabinetti oli mielenkiintoinen elokuva (huikeat lavasteet!) ja elokuvaa säestänyt Half Apple -yhtye sai luotua todella hypnoottista ja kiehtovaa musiikkia leffan taustalle.

Kaiken kaikkiaa tämän vuoden Taiteiden yö oli osaltani onnistunut tapahtuma ja nyt onkin hyvä aika ruveta odottamaan jo ensi vuoden ohjelmaa. Sitä ennen taiteesta ehtii toki nauttia pitkin vuotta monissa muissa tapahtumissa.

Painajaisia ja kevyttä hömppää

Viime yö oli yksi viime vuosien kamalimmista. Normaalisti valvon kahteen asti yöllä, mutta eilen aloin tuntea oloni väsyneeksi jo puoliltaöin. Päätin mennä ajoissa nukkumaan, kuvitellen kerrankin herääväni pirteänä yhdeksän kieppeillä aamulla.

Vaivuin mukavaan horrokseen, mutta kivan unen sijaan aloin nähdä painajaista. Havahdui herelle, torkahdin uudelleen, näin painajasta ja havahduin hereille. Koko loppuyö jatkui samaa rataa. Nukahdin, heräsin painajaiseen, nukahdin, heräsin painajaiseen... Pisin yhtäjaksoinen uni taisi kestää parisen tuntia, mutta herätessä koin unihalvauksen, joka on hemmetin ahdistava tila, jossa tavallaan on hereillä, mutta kropan liikuttaminen tuntuu mahdottomalta. Jälleen kerran mieleen muistui Mewn Jonas Bjerren syksyllä 2005 antama haastattelu, jossa mies kertoi univaikeuksistaan. Hassua kyllä, vasta tuosta haastattelusta sain tietää unihalvauksista, joista ajoittain kärsin.

En tajua, miksi ihmeessä yritin viime yönä väkisin nukkua, kun kerta siitä ei tullut mitään. Onneksi sentään tajusin nousta ylös, kun herätyskello aamulla soi. Kävin hoitamassa pari tärkeää asiaa ja palasin kotiin päivätorkuille jo klo 11, jolloin normaalisti vasta heräisin. Onneksi päiväunet sujuivat ongelmitta ja pääsin edes suht pirteänä lähtemään kaupungille.

Kamalan yön jälkeen halusin päästä lukemaan jotain kevyttä hömppää. Tiesin itse asiassa tarkalleen, että haluan lukea näyttelijänä tunnetuksi tulleen Steve Martinin kirjoittaman Tavaratalon tyttö -kirjan.


Olin viikonloppuna pyöritellyt käsissäni videovuokraamossa kirjasta tehtyä Shopgirl-elokuvaa, mutta tiukan rahatilanteen takia en uskaltanut sitä vuokrata, koska minulla ei ollut mitään ennakkotietoa leffasta. Onneksi kirjastosta voi lainata aivan ilmaiseksi kirjoja, joten päätin mennä sinne tutustumaan leffan tarinaan.

Koska naapurini tekee jälleen kerran jotain remonttia, halusin lukea kirjan nimenomaan kirjastossa. Pääkirjaston uudet sohvat ovat ikävän muovisen näköiset, mutta onneksi niillä on kuitenkin hyvä löhöillä lukemassa. Tavaratalon tyttö oli juuri sopivan kevyttä luettavaa huonosti nukutun yön jälkeen. 190-sivuisen kirjan sai luettua yhdeltä istumalta, eikä tarina ollut muutenkaan liian raskasta luettavaa. Toisaalta Tavaratalon tyttö oli kuitenkin sata kertaa mielekkäämpää luettavaa kuin romanttinen kioskikirjallisuus, joka tekee minut lähinnä kiukkuiseksi.

Jos tykkäät lukea kesäisin kevyttä hömppää, suosittelen sinulle lämpimästi Tavaratalon tyttöä. Nyt vaan harmittaa, että Shopgirl-dvd sattui olemaan lainassa kirjastosta. Olisi nimittäin hirveä hinku nähdä elokuva HETI, mutta valitettavasti en ole viikonlopun jälkeen kokenut äkkirikastumista, joten minulla ei taida olla varaa käydä vuokraamassa elokuvaa juuri tällä hetkellä. Toisaalta juuri nyt olo on niin väsynyt, että taidan mennä hetkeksi katsomaan unia. Taitaa olla päivän toisten päikkäreiden aika.

Leffapettymys

Olen lukenut Anna Gavaldan Kimpassa-romaanin ainakin kolmesti. Kirja ei ole aivan keveintä hömppää, muttei toisaalta raskainta kaunokirjallisuuttakaan, joten sitä on mukava lukea välipalana tenttikirjojen rinnalla.

Lukiessani kirjaa näen tapahtumat mielessä elokuvana, joten tiedän tarkalleen, millaisen elokuvan tekisin Gavaldan kirjasta. Pääsiäisenä innostuin katsomaan dvd:ltä Claude Berrin ohjaaman elokuvaversion kirjasta. Voi, miten surkea käsikirjoitus hyvästä ja valmiiksi melko elokuvallisesta kirjasta oli saatu aikaiseksi! Elokuvassa tarinaa oli toki pitänyt supistaa valtavasti, mutta nyt kirjasta ei oltu saatu säästettyä juuri mitään mehukkaita kohtia. En pysty ymmärtämään, miten ihmeessä Berri oli saanut César-ehdokkuuden parhaasta sovitetusta käsikirjoituksesta.

Edes loistavat näyttelijävalinnat (mm. Audrey Tautou ja Guillaume Canet) eivät pelastaneet elokuvaa. Odotin nimittäin leffan olevan kirjan tapaan romanttinen komedia, mutta mitään järin hassua ja kutkuttavaa leffassa ei ollut. En tiedä, oliko vitsit kadonneet käännöksessä, mutta sen tiedän, että Titia Schuurmanin suomentamassa kirjassa huumoria kyllä oli hyvinkin paljon.


Jos joskus harkitset Kimpassa - Ensemble, c´est tout -leffaan katsomista, jätä se väliin ja etsi jostain käsiisi Gavaldan kirja (ilmestynyt mm. Loisto-pokkarina). Helppolukuinen kirja viihdyttää ja koskettaa elokuvaa enemmän, eikä lukeminen tunnu yhtään sen raskaammalta kuin elokuvan katsominen.

Lyhyesti tiivistäen, Kimpassa on erinomainen kirja, mutta siitä tehty elokuva on heikko.