Kyllä se nyt siltä näyttää, että elokuussa kutsuu Helsinki, Suvilahti ja Flow. Aamulla ilmestyneestä esiintyjäluettelosta löytyy sen verran monia kiinnostavia nimiä, että jo nämä kiinnitykset riittäisivät takaamaan hyvät festarit. Ja siis lisää esiintyjiä on vielä luvassa!
Mutta miettikää nyt, siellä on mm. Rubik, Lykke Li, Röyksopp, James Blake, Midlake ja sokerina pohjalla Kanye West, SIIS KANYE WEST! Mies, joka teki yhden viime vuoden nerokkaimmista levyistä ja jonka keikalle olen yrittänyt erittäin huonoin tuloksin päästä vuodesta 2005. Nyt on viimein pakko onnistua näkemään Kanye livenä!
Tänä vuonna en anna kaiken maailman tärkeilevien näyttäytyjien pilaa flowtani, vaan suljen silmäni ympäröiviltä ihmisiltä ja nautin vain musiikista. Esiintyjäluettelosta päätellen, kun tuosta festareiden olennaisimmasta asiasta on aika helppoa nautiskella.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste festarit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste festarit. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 6. huhtikuuta 2011
keskiviikko 23. helmikuuta 2011
Ruississa räjähtää...
Olen usein sanonut, että murrosikäni kesti sen parin kuukauden ajan, kun No Good -videota esitettiin MTV:llä yhtenään. Ei minulla 12-vuotiaana ollut tarvetta kapinoida vanhempiani vastaan, sen sijaan kapinoin mielessäni kotikaupunkiani ja sen tylsiä asukkaita vastaan. No Good (Start the Dance) oli minulle porttiavain, jonka avulla sain siirryttyä hetkeksi pois ärsyttävästä pohjalaiskaupungista maailman metropoleihin. Aina kun onnistuin olemaan hetkenkin yksin kotona, soitin biisiä täysillä ja pompin raivokkaasti sohvilla. Enkä muuten edes omistanut tätä biisiä levyllä tai kasetilla. Video todella pyöri MTV:llä niin usein, että sen aikalailla varmasti kuuli, jos ehti pitää telkkaria hetken verran iltapäivällä auki. Ja voi miten pahasti Keith Flintin tanssi ja surffitukka sotkivatkaan pikkuisen murkkutytön pään. Voin sanoan, että aika pahasti läpätti sydämeni, kun Keith ruudussa vilahti.
Nyt Prodigy on siis tulossa Ruisrockiin ja viimein saan kuulla biisin livenä, kaupungissa, jonne pikkumuksusta lähien olen halunnut muuttaa. Prodigy Turussa, voiko mitään mahtavampaa enää olla?! Epäilen, ettei pääni tule kestämään tätä, mutta vaikka Prodigyn keikka vaikuttaa terveydelleni vaaralliselta, pakko se on kokea.
keskiviikko 18. elokuuta 2010
Vielä vähän Flow-valitusta
Olen maannut eilen ja tänään flunssaisena kotona ja pohtinut aivan liikaa uudelleen ja uudelleen Flown tapahtumia. Kuten jo maanantaina sanoin, kaikki ei festareilla ollut aivan niin mahtavaa kuin minulle etukäteen oli kehuttu. Iso osa keikoista jäi hieman vaisuiksi, ruokatarjonta oli jo liiankin hienostelevaa ja ennen kaikkea iso osa ihmisistä tuntui olevan paikalla vääristä syistä ja väärällä asenteella.
Vaisuista keikoista syyttäisin enemmän yleisöä kuin bändejä. Kun paikalla oli valtavasti väkeä, jolle musiikki ei ole keikoilla pääasia, tunnelma jää aika vaisuksi. Nyt monella keikalla vaikutti siltä, että iso osa porukasta tuntui vain stressaavan, onko kynsissä varmasti juuri oikea punaisen sävy, kampaus kohdillaan ja vaatteet varmasti viimeisimpien katumuotivirtausten mukaiset.
Ja vaikka tämä kaikki nyt kuulostaa siltä, että paikalla olleet naiset olisivat olleet pahimpia tunnelmanpilaajia, ihan yhtä pahoja näyttäytyjiä miestenkin joukossa oli. Miehillä oli myös kumma tarve päteä musiikkitietämyksellään. Kaikki vain tuntuivat tietävän esiintyjistä samat asiat - kas kummaa, juuri ne faktat, jotka Flown artistiesittelyvihkosessa oli kerrottu. Niin ja biisitietämys taas tuntui rajoittuvan Flown virallisiin Spotify-soittolistoihin. Useammin kuin kerran teki mieli tarttua poikien kauluspaitojen liepeisiin, vähän ravistella tyyppejä ja karjua, että jotkut meistä ovat tulleet kuuntelemaan tänne bändejä, eikä jonkin omaa tietämystään jakavan tyypin ääntä. Onneksi eturiveissä riitti muitakin tyyppejä, jotka olivat tulleet festareille aivan tavallisissa vaatteissa ja musiikin takia, jotta jostain sentään helpolla löysi samanhenkistä seuraa.
En oikeasti pysty ymmärtämään ihmisiä, jotka stressaavat ja suunnittelevat viikkokausia festariasuaan ja hiovat ulkomuotoaan vielä metromatkalla kohti Suvilahtea. Olisikohan jotain kenties pielessä, jos Flowta varten on käytävä ostamassa uusia merkkivaatteita? Miksi joidenkin on pakko päteä heinäkuun lopusta lähtien, kuinka heillä on lippu Flowhun? Niin ja miksi Flown nimeä ei voi lausua normaalilla äänellä ja äänenpainolla? Miksi täytyy sanoa "minä menen FLOWhun"?
Mitä iloa tuollainen Flow-lipulla pätevä, omaa ulkonäköään ja asuaan yhtenään tarkkaileva festarivieras lopulta tapahtumasta edes saa? Minusta tuntui, että paikalla oli tosi paljon ihmisiä, jotka eivät olleet onnellisia. Ihmisiä, jotka eivät hetkeksikään saaneet rentouduttua. Minulle festareissa ihaninta on juurikin se, että voin hetkeksi kadota väkimassaan, olla täysin persoonaton "jokuvain", unohtaa huolet ja murheet ja tanssia itseni onnelliseksi hyvien esiintyjien tahdissa. Oikeasti koko festarin onnellisimmat ihmiset näin Ricardo Villalobosin klubisetin aikana, kun mies oli soittanut reilun tunnin verran ja tanssilattialta oli poistunut kaikki ne ihmiset, jotka olivat tulleet paikalle vain voidakseen kehua myöhemmin kavereilleen työ- tai opiskelupaikalla olleensa kuuntelemassa "maailman parasta dj:tä". Ihmiset, jotka olivat valmiita hikoilemaan vaatteensa läpimäriksi, sulkemaan silmänsä ja hytkymään mitä kummallisemmilla tavoilla musiikin tahdissa olivat rentoja, vapaita, onnellisia ja kauniita. Kukaan miestä ei taatusti miettinyt, näytämmekö typeriltä, onko vaatteemme tyylikkäitä ja mitä muut miestä ajattelee. Me vain tanssimme, nautimme ja hymyilimme toisillemme.
Flowhun kaipaisi lisää rentoutta ja aitoutta. Nyt festarista tuntuu tulevan omituinen pönötysjuhla, jossa porukka seisoo mukapersoonallisissa katumuotiasuissa juomassa pillillä skumppaa hyvien artistien joutuessa taustamusiikin esittäjiksi. Ja mua oikeasti harmittaa olla todistamassa lempiesiintyjieni keikkoja, jotka menee mönkään vain kylmänviileän yleisön takia, kun kukaan ei kehtaa nostaa käsiä ylös ja hakata käsillä tahtia, ettei vaan näytä hölmöltä (ainoa hetki, kun kädet viitsittiin nostaa ilmaan oli sillä hetkellä, kun iPhonella piti saada napattua kuva todistusaineistoksi esiintyjän näkemisestä). Ne persoonattoman kohteliaat pikkuaplodit biisien välissä ei paljoa artisteja lämmitä, jos on tottunut lavalla siihen, että yleisö kiljuu ja tanssii hurmoksessa ja innostuu muistakin kappaleista kuin niistä kahdesta suurimmasta hitistä. Rakkaat ihmiset, jos teillä ei ole tarkoitustakaan nauttia musiikkitapahtumassa musiikista, voisitteko joko a) olla ostamatta lippuja koko tapahtumaan tai b) pysytellä ainakin poissa kiekoilta, jotta hyytävä rokkipoliisimeininkinne ei pilaisi meidän fanien tunnelmaa.
Jottei tämä kirjoitus olisi pelkkää kiukuttelua, lopuksi haluan esittää kiitokset kaikille niille ihanille ihmisille, joiden kanssa sain pitää hauskaa Kiki Paun, Villa Nahin, Airin ja The xx:n keikkojen eturivissä. Ja kiitos niille ihanille, rennoille ja kauniille ihmisille, jotka jaoitte kanssani tanssilattian Villalobosin setin aikana. Te oikeasti muistutitte minulle, mikä niillä tanssilattioilla on parasta: Teidän seassa, minä sain unohtaa itseni ja vain tanssia ja nauttia musiikista ja tunnelmasta, todella vain heittäytyä flown vietäväksi.
Vaisuista keikoista syyttäisin enemmän yleisöä kuin bändejä. Kun paikalla oli valtavasti väkeä, jolle musiikki ei ole keikoilla pääasia, tunnelma jää aika vaisuksi. Nyt monella keikalla vaikutti siltä, että iso osa porukasta tuntui vain stressaavan, onko kynsissä varmasti juuri oikea punaisen sävy, kampaus kohdillaan ja vaatteet varmasti viimeisimpien katumuotivirtausten mukaiset.
Ja vaikka tämä kaikki nyt kuulostaa siltä, että paikalla olleet naiset olisivat olleet pahimpia tunnelmanpilaajia, ihan yhtä pahoja näyttäytyjiä miestenkin joukossa oli. Miehillä oli myös kumma tarve päteä musiikkitietämyksellään. Kaikki vain tuntuivat tietävän esiintyjistä samat asiat - kas kummaa, juuri ne faktat, jotka Flown artistiesittelyvihkosessa oli kerrottu. Niin ja biisitietämys taas tuntui rajoittuvan Flown virallisiin Spotify-soittolistoihin. Useammin kuin kerran teki mieli tarttua poikien kauluspaitojen liepeisiin, vähän ravistella tyyppejä ja karjua, että jotkut meistä ovat tulleet kuuntelemaan tänne bändejä, eikä jonkin omaa tietämystään jakavan tyypin ääntä. Onneksi eturiveissä riitti muitakin tyyppejä, jotka olivat tulleet festareille aivan tavallisissa vaatteissa ja musiikin takia, jotta jostain sentään helpolla löysi samanhenkistä seuraa.
En oikeasti pysty ymmärtämään ihmisiä, jotka stressaavat ja suunnittelevat viikkokausia festariasuaan ja hiovat ulkomuotoaan vielä metromatkalla kohti Suvilahtea. Olisikohan jotain kenties pielessä, jos Flowta varten on käytävä ostamassa uusia merkkivaatteita? Miksi joidenkin on pakko päteä heinäkuun lopusta lähtien, kuinka heillä on lippu Flowhun? Niin ja miksi Flown nimeä ei voi lausua normaalilla äänellä ja äänenpainolla? Miksi täytyy sanoa "minä menen FLOWhun"?
Mitä iloa tuollainen Flow-lipulla pätevä, omaa ulkonäköään ja asuaan yhtenään tarkkaileva festarivieras lopulta tapahtumasta edes saa? Minusta tuntui, että paikalla oli tosi paljon ihmisiä, jotka eivät olleet onnellisia. Ihmisiä, jotka eivät hetkeksikään saaneet rentouduttua. Minulle festareissa ihaninta on juurikin se, että voin hetkeksi kadota väkimassaan, olla täysin persoonaton "jokuvain", unohtaa huolet ja murheet ja tanssia itseni onnelliseksi hyvien esiintyjien tahdissa. Oikeasti koko festarin onnellisimmat ihmiset näin Ricardo Villalobosin klubisetin aikana, kun mies oli soittanut reilun tunnin verran ja tanssilattialta oli poistunut kaikki ne ihmiset, jotka olivat tulleet paikalle vain voidakseen kehua myöhemmin kavereilleen työ- tai opiskelupaikalla olleensa kuuntelemassa "maailman parasta dj:tä". Ihmiset, jotka olivat valmiita hikoilemaan vaatteensa läpimäriksi, sulkemaan silmänsä ja hytkymään mitä kummallisemmilla tavoilla musiikin tahdissa olivat rentoja, vapaita, onnellisia ja kauniita. Kukaan miestä ei taatusti miettinyt, näytämmekö typeriltä, onko vaatteemme tyylikkäitä ja mitä muut miestä ajattelee. Me vain tanssimme, nautimme ja hymyilimme toisillemme.
Flowhun kaipaisi lisää rentoutta ja aitoutta. Nyt festarista tuntuu tulevan omituinen pönötysjuhla, jossa porukka seisoo mukapersoonallisissa katumuotiasuissa juomassa pillillä skumppaa hyvien artistien joutuessa taustamusiikin esittäjiksi. Ja mua oikeasti harmittaa olla todistamassa lempiesiintyjieni keikkoja, jotka menee mönkään vain kylmänviileän yleisön takia, kun kukaan ei kehtaa nostaa käsiä ylös ja hakata käsillä tahtia, ettei vaan näytä hölmöltä (ainoa hetki, kun kädet viitsittiin nostaa ilmaan oli sillä hetkellä, kun iPhonella piti saada napattua kuva todistusaineistoksi esiintyjän näkemisestä). Ne persoonattoman kohteliaat pikkuaplodit biisien välissä ei paljoa artisteja lämmitä, jos on tottunut lavalla siihen, että yleisö kiljuu ja tanssii hurmoksessa ja innostuu muistakin kappaleista kuin niistä kahdesta suurimmasta hitistä. Rakkaat ihmiset, jos teillä ei ole tarkoitustakaan nauttia musiikkitapahtumassa musiikista, voisitteko joko a) olla ostamatta lippuja koko tapahtumaan tai b) pysytellä ainakin poissa kiekoilta, jotta hyytävä rokkipoliisimeininkinne ei pilaisi meidän fanien tunnelmaa.
Jottei tämä kirjoitus olisi pelkkää kiukuttelua, lopuksi haluan esittää kiitokset kaikille niille ihanille ihmisille, joiden kanssa sain pitää hauskaa Kiki Paun, Villa Nahin, Airin ja The xx:n keikkojen eturivissä. Ja kiitos niille ihanille, rennoille ja kauniille ihmisille, jotka jaoitte kanssani tanssilattian Villalobosin setin aikana. Te oikeasti muistutitte minulle, mikä niillä tanssilattioilla on parasta: Teidän seassa, minä sain unohtaa itseni ja vain tanssia ja nauttia musiikista ja tunnelmasta, todella vain heittäytyä flown vietäväksi.
maanantai 16. elokuuta 2010
Flow 2010
Huh, mikä viikonloppu takana! Kuten otsikosta voi päätellä, kävin viikonloppuna Helsingissä Flowssa. Nyt on jalat kipeät, olo väsynyt ja rasittunut ja ääneni on TÄYSIN kateissa. Hyvä päivä siis kirjoittaa blogiin, koska juuri mihinkään muuhun en parhaillaan kykene.
Olin Flowssa nyt ensimmäistä kertaa. Paljon hyvää olen tapahtumasta toki aiemmin kuullut ja osaan kehuista olen valmis yhtymään, mutta tietyistä asioista täytyy kyllä hieman purnatakin. Esimerkiksi erinomaiseksi mainostettu ruokatarjonta oli minulle kaikkine susheineen ja raakasuklaakonvehteineen vähän turhan erikoisuutta tavoitteleva ja kevyt, koska nälän yllättäessä olisin vain kaivannut ison annoksen jotain tuhtia ja lämmintä ruokaa, jonka valikoima alueella olikin sitten aika vaatimaton. Toisaalta, löytyihän sieltä ruokalistalta lopulta yksi hyvä annos, jonka söin sekä perjantaina että sunnuntaina. Todettakoon kuitenkin, etten onnekseni ole pähkinäallergikko, jotta sain kuin sainkin vatsani mukavasti täyteen. Mutta silti, olisiko se niin kamalaa, jos paikalla olisi yksi koju, josta saisi jotain tavallista ruokaa, eikä vähän turhan hienostelevia ja erikoisia ruokalajeja?
Pidin myös siitä, että ihmiset olivat alueella kohteliaita ja harvinaisen vähän päihtyneitä. Ja vaikka toki itseänikin risoo, että osa tulee tapahtumaan vain esitelläkseen tyylikkäimmät asunsa ja pätemään, kuinka on oikein Flowssa, totta kai ihmisten siisti ulkomuoto miellytti. Sanon nyt kuitenkin, että melkeinpä eniten viikonlopun aikana pidin asusta, joka oli Mokoma-paitoineen ja reisitaskuhousuineen kotoisin aivan eri festareilta. Tuo asu oli ihailtavan rehellinen, eikä sillä ollut tarjoitus miellyttää muotipoliiseja.
Minulle Flowssa pääasia on kuitenkin hyvä musiikki. Harmi vain, että useammalla keikalla tämä tyylikkäästi pukeutunut, sushipalleroita ja terveyspirtelöitä nauttiva yleisö oli niin coolia, että esiintyjätkin tuntuivat hyytyvän jähmeiden kuuntelijoidensa edessä. Otetaan nyt esimerkiksi Airin keikka, jota moni tuntui pitäneen etäisenä ja kylmänä rutiinivetona. No, itsehän tätä keikkaa eturivistä seuranneena voin sanoa, että niinä hetkinä, kun eturivi kiljui ja jakoi rakkautta yhtyeelle, rumpalilla vahvistettu ranskalaiskaksikko kyllä otti katse- ja hymykontaktia yleisöön. Varsinkin ihanan Nicolas Godinin lämmintä hymyä todella välillä tarvitsin, koska takaa puhalsi muun yleisön hyytävä rokkipoliisi-tuuli. Mielestäni ei ole reilua haukkua bändiä, jos kerta itse on lähtenyt keikalle kädet puuskassa ja otsa rypyssä, eikä jaa bändille sellaista energiaa, joka siivittäisi yhtyeen huippuesitykseen. Itse asiassa aika monella keikalla minulle tuli Flowssa tunne, että iso osa yleisöstä on paikalla voidakseen vain myöhemmin leuhkia ystävilleen, kuinka on nähnyt tuon ja tämän bändin livenä, eikä musiikki oikeasti merkinnyt näille ihmisille mitään.
Olin Flowssa siis perjantaina ja sunnuntaina. Perjantaina olin paikalla heti alueen porttien avautuessa ja kiiruhdin katsomaan Kiki Paun keikkaa. Iltapäivän ensimmäisen esiintyjän tehtävä ei koskaan ole helppo, mutta ihan kohtalaisen hyvin bändi tehtävästään suoriutui. Yleisö valui paikalle pikku hiljaa pitkin keikkaa ja oli enemmän uteliasta kuin innokasta. Pojat jammailivat lavalla ihan mukavasti, mutta uppoutuivat soitteluunsa välillä sen verran intohimoisesti, että tuntui unohtavan yleisönsä vähän liiankin pitkäksi aikaa. Kelpo keikka kuitenkin ja hyvä aloitus minun Flowlleni.
Illan parhaimman bändikeikan mielestäni tarjosi Villa Nah. Tuolla keikalla yleisön ja bändin tunnelmat ja ajatukset tuntuivat kohtaavan. Villa Nahin keikassa oli syvyyttä, pehmeyttä ja herkkyyttä. Ja yleisö siis kerrankin oli mukana tunnelmassa, eikä tuijotellut kädet puuskassa jalkateriään tai liioitellut innostustaan (Marina And The Diamondsin keikalla tuollaista yli-innokkuutta mielestäni oli aistittavissa, ainakin sen ensimmäisen 15 minuutin aikana, jotka paikalla olin). Lisäksi Villa Nah kuulosti livenä erittäin hyvältä. Tässä maailmassa on tottunut siihen, että levyllä hyvältä kuulostava yhtye on livenä piinaavaa kuunneltavaa, mutta Villa Nah kuulosti keikalla oikeastaan paremmalta kuin levyllä, jota keväällä kehuin.
Villa Nahin keikan jälkeen ehdin nähdä loppuosan Broken Bellsin esityksestä. Bändi kuulemma oli aloittanut keikan hyvin, mutta jossain vaiheessa tunnelma oli lässähtänyt. En tiedä, miltä koko keikan seuranneesta tyypistä keikka vaikutti, mutta minulle tuli olo, että suvantovaiheen jälkeen tunnelma loppua kohti edes hiukan parani uudelleen. Mutta jotenkin Broken Bellskin vaikutti vähän jähmeältä ja etäiseltä lavalla. Ja tosiaan samalta ilmeisesti myöhemmin illalla soittaneen Airinkin keikka oli tuntunut, jos ei ollut aivan eturivissä näkemässä soittajien hymyjä ja ystävällisiä katseita.
Airin keikan päätyttyä siirryin Voimala Clubille kuuntelemaan Four Tetin settiä. Onneksi en ole taipuvainen ahdistumaan suurenkaan väkijoukon keskellä, vaikka porukka olisi pakkautunut tiiviiseen kasaan, joten selvisin klubin sisälle ilman paniikkikohtausta. Jono klubille oli aivan järjetön. Porukkaa oli pakkautunut ovien eteen aivan liikaa liian pienelle alueelle. Sen sijaan, että sisään olisi yritetty mennä esim. kahden tai kolmen hengen levyisenä jonona, ihmiset olivat leveissä riveissä ja jono oli yksi ihmisklöntti, jossa sivuilla olevat jonottajat pääsivät ovista sisään paljon nopeammin kuin massan keskellä seisseet tyypit. Minä olin onnekas ja pääsin jonossa aivan "reunakaistalle", joten pääsin sisälle varsin nopeasti, mutta samalla tunsin ohittaneeni monen monta kymmentä ihmistä. Toisalta täytyy sanoa, että minä en kuitenkaan tuuppinut väkeä sivuun ja tunkenut itseäni väkisin muiden ohi. Moista härskiä ohittelua jonossa kuitenkin varsin runsaasti nähtiin.
Jos itsensä Voimalan sisälle sain ängettyä, kaikki jonotus kyllä palkittiin. Four Tet sai yleisön tanssimaan ja heilumaan varsin innokkaasti. Hyvään tunnelmaan päästyä olikin harmi kuulla, että Ricardo Villalobosin lento oli myöhässä, eikä mies pääsisikään aloittamaan keikkaansa aikataulussa. Paikalle saapunut yleisö yritti sitten seuraavan 30 minuutin ajan tappaa aikaansa ja pitää fiilistä yllä, kunnes Ricardo oltiin saatu kiidätettyä paikalle.
Minulle Villalobosin klubisetti oli koko viikonlopun kohokohta. Olen hiukan reilun vuoden odottanut, että pääsisin kuulemaan Ricardon settiä jossain. Voitte siis kuvitella riemuni määrän, kun näin Villalobosin nimen Flown esiintyjäluettelossa. Enää en ihmettele, miksi miestä on kutsuttu maailman parhaaksi dj:ksi. Voi jestas se mies on NERO! En voi kuin ihailla, miten sujuvasti hän saa musiikin ja tunnelman virtaamaan eteenpäin. Ja voi miten minä tanssin ja nautin! PakkoPAKKOPAKKO päästä uudelleenkin tanssimaan Villalobosin tahdissa, vaikka kaikella perjantain tanssilla sainkin itseni rasittumaan sen verran, että jalkani menivät aikas pahaan kuntoon. Eilisen keikat näinkin vain särkylääkkeiden ja sisun voimin.
Eilisistä keikoista The Radio Dept. oli minulle ehkä pienoinen pettymys. En yleensä jaksa olla soundinatsi, mutta nyt kyllä miksaus oli mielestäni ajoittain pahasti pielessä. Ainakin minun korviini koneiden ja koskettimien äänet pauhasivat liian kovaa ja peittivät laulun alleen. En tiedä, mitä keikalta olin oikeasti odottanut, mutta sen päätyttyä olin kuitenkin hivenen pettynyt. Ehkä olin vain huonolla tuulella, koska olin edelleen harmissani, ettei Jónsi päässyt sairastapauksen vuoksi esiintymään Flowhun. Toisaalta Jónsin peruuntuminen mahdollisti sen, että pääsin näkemään Cariboun keikan. Yllättäen päälavalle siirretty bändi oli minulle entuudestaan varsin tuntematon, mutta nyt olen siitä kovasti innostunut. Unohdin keikalla täysin kipeät jalat ja köhisevän kurkkuni ja lopussa tanssin kuin jaloissani ei mitään vikaa edes olisi.
Heti bändin lopetettua kivut kyllä tulivat takaisin. Ja pahaksi onneksi havaitsin sitten selkänikin olevan väsynyt ja kurkkukivun pahentuneen. Pelkäsin jo, että The xx:n keikka menisi osaltani lähinnä henkiinjäämistaistelun merkeissä, mutta kun bändi sitten aloitti, kaikki vaivat unohtuivat taas. Eturivissä, suoraa kaiuttimien edessä musiikki kuulosti välillä hivenen vääristyneeltä (kovat bassot peittivät kaiken muun alleen), mutta hyvä näköala lavalle kyllä korvasi puutteet musiikissa. Kuten eräs takanani seissyt tyttö totesi, bändi näytti mielettömän hyvältä ja varsinkin Romy niin kauniilta, ettei siitä meinannut saada katsetta irti, vaikka vieressä seisoi komea mies. Ok, musiikki toki oli keikalla pääasia ja se bändillä on erinomaista, varsinkin jos kuunteli musiikkia kauempana kaiuttimista. Pidin myös välispiikkien pehmeästä tyylistä ja oikeastaan minulla oli tavattoman lämmin olo tuon keikan jälkeen sisälläni (enkä suostu uskomaan, että tunteeni olisi johtunut nousevasta kuumeesta, vaan taatusti bändin hyvyydestä).
Kaiken kaikkiaan Flow oli kuitenkin mukava kokemus. Onko muilla samat tunnelmat keikoilta vai olenko ainoa, joka oli onnellinen Airin ja The xx:n keikkojen jälkeen, tanssi jalkansa tohjoksi Villalobosin settiä kuunnellessa ja oli pettynyt Radio Deptiin?
Olin Flowssa nyt ensimmäistä kertaa. Paljon hyvää olen tapahtumasta toki aiemmin kuullut ja osaan kehuista olen valmis yhtymään, mutta tietyistä asioista täytyy kyllä hieman purnatakin. Esimerkiksi erinomaiseksi mainostettu ruokatarjonta oli minulle kaikkine susheineen ja raakasuklaakonvehteineen vähän turhan erikoisuutta tavoitteleva ja kevyt, koska nälän yllättäessä olisin vain kaivannut ison annoksen jotain tuhtia ja lämmintä ruokaa, jonka valikoima alueella olikin sitten aika vaatimaton. Toisaalta, löytyihän sieltä ruokalistalta lopulta yksi hyvä annos, jonka söin sekä perjantaina että sunnuntaina. Todettakoon kuitenkin, etten onnekseni ole pähkinäallergikko, jotta sain kuin sainkin vatsani mukavasti täyteen. Mutta silti, olisiko se niin kamalaa, jos paikalla olisi yksi koju, josta saisi jotain tavallista ruokaa, eikä vähän turhan hienostelevia ja erikoisia ruokalajeja?
Pidin myös siitä, että ihmiset olivat alueella kohteliaita ja harvinaisen vähän päihtyneitä. Ja vaikka toki itseänikin risoo, että osa tulee tapahtumaan vain esitelläkseen tyylikkäimmät asunsa ja pätemään, kuinka on oikein Flowssa, totta kai ihmisten siisti ulkomuoto miellytti. Sanon nyt kuitenkin, että melkeinpä eniten viikonlopun aikana pidin asusta, joka oli Mokoma-paitoineen ja reisitaskuhousuineen kotoisin aivan eri festareilta. Tuo asu oli ihailtavan rehellinen, eikä sillä ollut tarjoitus miellyttää muotipoliiseja.
Minulle Flowssa pääasia on kuitenkin hyvä musiikki. Harmi vain, että useammalla keikalla tämä tyylikkäästi pukeutunut, sushipalleroita ja terveyspirtelöitä nauttiva yleisö oli niin coolia, että esiintyjätkin tuntuivat hyytyvän jähmeiden kuuntelijoidensa edessä. Otetaan nyt esimerkiksi Airin keikka, jota moni tuntui pitäneen etäisenä ja kylmänä rutiinivetona. No, itsehän tätä keikkaa eturivistä seuranneena voin sanoa, että niinä hetkinä, kun eturivi kiljui ja jakoi rakkautta yhtyeelle, rumpalilla vahvistettu ranskalaiskaksikko kyllä otti katse- ja hymykontaktia yleisöön. Varsinkin ihanan Nicolas Godinin lämmintä hymyä todella välillä tarvitsin, koska takaa puhalsi muun yleisön hyytävä rokkipoliisi-tuuli. Mielestäni ei ole reilua haukkua bändiä, jos kerta itse on lähtenyt keikalle kädet puuskassa ja otsa rypyssä, eikä jaa bändille sellaista energiaa, joka siivittäisi yhtyeen huippuesitykseen. Itse asiassa aika monella keikalla minulle tuli Flowssa tunne, että iso osa yleisöstä on paikalla voidakseen vain myöhemmin leuhkia ystävilleen, kuinka on nähnyt tuon ja tämän bändin livenä, eikä musiikki oikeasti merkinnyt näille ihmisille mitään.
Olin Flowssa siis perjantaina ja sunnuntaina. Perjantaina olin paikalla heti alueen porttien avautuessa ja kiiruhdin katsomaan Kiki Paun keikkaa. Iltapäivän ensimmäisen esiintyjän tehtävä ei koskaan ole helppo, mutta ihan kohtalaisen hyvin bändi tehtävästään suoriutui. Yleisö valui paikalle pikku hiljaa pitkin keikkaa ja oli enemmän uteliasta kuin innokasta. Pojat jammailivat lavalla ihan mukavasti, mutta uppoutuivat soitteluunsa välillä sen verran intohimoisesti, että tuntui unohtavan yleisönsä vähän liiankin pitkäksi aikaa. Kelpo keikka kuitenkin ja hyvä aloitus minun Flowlleni.
Illan parhaimman bändikeikan mielestäni tarjosi Villa Nah. Tuolla keikalla yleisön ja bändin tunnelmat ja ajatukset tuntuivat kohtaavan. Villa Nahin keikassa oli syvyyttä, pehmeyttä ja herkkyyttä. Ja yleisö siis kerrankin oli mukana tunnelmassa, eikä tuijotellut kädet puuskassa jalkateriään tai liioitellut innostustaan (Marina And The Diamondsin keikalla tuollaista yli-innokkuutta mielestäni oli aistittavissa, ainakin sen ensimmäisen 15 minuutin aikana, jotka paikalla olin). Lisäksi Villa Nah kuulosti livenä erittäin hyvältä. Tässä maailmassa on tottunut siihen, että levyllä hyvältä kuulostava yhtye on livenä piinaavaa kuunneltavaa, mutta Villa Nah kuulosti keikalla oikeastaan paremmalta kuin levyllä, jota keväällä kehuin.
Villa Nahin keikan jälkeen ehdin nähdä loppuosan Broken Bellsin esityksestä. Bändi kuulemma oli aloittanut keikan hyvin, mutta jossain vaiheessa tunnelma oli lässähtänyt. En tiedä, miltä koko keikan seuranneesta tyypistä keikka vaikutti, mutta minulle tuli olo, että suvantovaiheen jälkeen tunnelma loppua kohti edes hiukan parani uudelleen. Mutta jotenkin Broken Bellskin vaikutti vähän jähmeältä ja etäiseltä lavalla. Ja tosiaan samalta ilmeisesti myöhemmin illalla soittaneen Airinkin keikka oli tuntunut, jos ei ollut aivan eturivissä näkemässä soittajien hymyjä ja ystävällisiä katseita.
Airin keikan päätyttyä siirryin Voimala Clubille kuuntelemaan Four Tetin settiä. Onneksi en ole taipuvainen ahdistumaan suurenkaan väkijoukon keskellä, vaikka porukka olisi pakkautunut tiiviiseen kasaan, joten selvisin klubin sisälle ilman paniikkikohtausta. Jono klubille oli aivan järjetön. Porukkaa oli pakkautunut ovien eteen aivan liikaa liian pienelle alueelle. Sen sijaan, että sisään olisi yritetty mennä esim. kahden tai kolmen hengen levyisenä jonona, ihmiset olivat leveissä riveissä ja jono oli yksi ihmisklöntti, jossa sivuilla olevat jonottajat pääsivät ovista sisään paljon nopeammin kuin massan keskellä seisseet tyypit. Minä olin onnekas ja pääsin jonossa aivan "reunakaistalle", joten pääsin sisälle varsin nopeasti, mutta samalla tunsin ohittaneeni monen monta kymmentä ihmistä. Toisalta täytyy sanoa, että minä en kuitenkaan tuuppinut väkeä sivuun ja tunkenut itseäni väkisin muiden ohi. Moista härskiä ohittelua jonossa kuitenkin varsin runsaasti nähtiin.
Jos itsensä Voimalan sisälle sain ängettyä, kaikki jonotus kyllä palkittiin. Four Tet sai yleisön tanssimaan ja heilumaan varsin innokkaasti. Hyvään tunnelmaan päästyä olikin harmi kuulla, että Ricardo Villalobosin lento oli myöhässä, eikä mies pääsisikään aloittamaan keikkaansa aikataulussa. Paikalle saapunut yleisö yritti sitten seuraavan 30 minuutin ajan tappaa aikaansa ja pitää fiilistä yllä, kunnes Ricardo oltiin saatu kiidätettyä paikalle.
Minulle Villalobosin klubisetti oli koko viikonlopun kohokohta. Olen hiukan reilun vuoden odottanut, että pääsisin kuulemaan Ricardon settiä jossain. Voitte siis kuvitella riemuni määrän, kun näin Villalobosin nimen Flown esiintyjäluettelossa. Enää en ihmettele, miksi miestä on kutsuttu maailman parhaaksi dj:ksi. Voi jestas se mies on NERO! En voi kuin ihailla, miten sujuvasti hän saa musiikin ja tunnelman virtaamaan eteenpäin. Ja voi miten minä tanssin ja nautin! PakkoPAKKOPAKKO päästä uudelleenkin tanssimaan Villalobosin tahdissa, vaikka kaikella perjantain tanssilla sainkin itseni rasittumaan sen verran, että jalkani menivät aikas pahaan kuntoon. Eilisen keikat näinkin vain särkylääkkeiden ja sisun voimin.
Eilisistä keikoista The Radio Dept. oli minulle ehkä pienoinen pettymys. En yleensä jaksa olla soundinatsi, mutta nyt kyllä miksaus oli mielestäni ajoittain pahasti pielessä. Ainakin minun korviini koneiden ja koskettimien äänet pauhasivat liian kovaa ja peittivät laulun alleen. En tiedä, mitä keikalta olin oikeasti odottanut, mutta sen päätyttyä olin kuitenkin hivenen pettynyt. Ehkä olin vain huonolla tuulella, koska olin edelleen harmissani, ettei Jónsi päässyt sairastapauksen vuoksi esiintymään Flowhun. Toisaalta Jónsin peruuntuminen mahdollisti sen, että pääsin näkemään Cariboun keikan. Yllättäen päälavalle siirretty bändi oli minulle entuudestaan varsin tuntematon, mutta nyt olen siitä kovasti innostunut. Unohdin keikalla täysin kipeät jalat ja köhisevän kurkkuni ja lopussa tanssin kuin jaloissani ei mitään vikaa edes olisi.
Heti bändin lopetettua kivut kyllä tulivat takaisin. Ja pahaksi onneksi havaitsin sitten selkänikin olevan väsynyt ja kurkkukivun pahentuneen. Pelkäsin jo, että The xx:n keikka menisi osaltani lähinnä henkiinjäämistaistelun merkeissä, mutta kun bändi sitten aloitti, kaikki vaivat unohtuivat taas. Eturivissä, suoraa kaiuttimien edessä musiikki kuulosti välillä hivenen vääristyneeltä (kovat bassot peittivät kaiken muun alleen), mutta hyvä näköala lavalle kyllä korvasi puutteet musiikissa. Kuten eräs takanani seissyt tyttö totesi, bändi näytti mielettömän hyvältä ja varsinkin Romy niin kauniilta, ettei siitä meinannut saada katsetta irti, vaikka vieressä seisoi komea mies. Ok, musiikki toki oli keikalla pääasia ja se bändillä on erinomaista, varsinkin jos kuunteli musiikkia kauempana kaiuttimista. Pidin myös välispiikkien pehmeästä tyylistä ja oikeastaan minulla oli tavattoman lämmin olo tuon keikan jälkeen sisälläni (enkä suostu uskomaan, että tunteeni olisi johtunut nousevasta kuumeesta, vaan taatusti bändin hyvyydestä).
Kaiken kaikkiaan Flow oli kuitenkin mukava kokemus. Onko muilla samat tunnelmat keikoilta vai olenko ainoa, joka oli onnellinen Airin ja The xx:n keikkojen jälkeen, tanssi jalkansa tohjoksi Villalobosin settiä kuunnellessa ja oli pettynyt Radio Deptiin?
perjantai 9. heinäkuuta 2010
Ruisrock-ennakko, tai ei sittenkään
Tarkoitus oli kirjoittaa pientä Ruisrock-ennakkoa, mutta enpä nyt sitten kirjoita. Päätin nimittäin viettää viikonloppuni kotona futiksen parissa ja skipata nämä rockfestarit, ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Kävi nimittäin niin, että kaverini joutui peruuttamaan tulonsa Turkuun työkiireiden takia, ja vaikka tykkään juoksennella festareilla mielelläni yksin, nyt pelkkä musiikkitarjonta ei olisi riittänyt syyksi lauantailipun ostamiseen. En ole valmis maksamaan 70 euroa lauantain lipusta, kun Ruisrock ei pysty tarjoamaan rahalle oikeastaan ollenkaan vastinetta. Don Huonojen paluukeikasta maksaisin ehkä juuri ja juuri 40 euroa, mutta en senttiäkään enempää. Olisihan tuossa toki päälle tulleet vielä esim. Disco Ensemble, Prince of Assyria ja pari muuta "ihan kivaa" bändiä, mutta silti, 70 euroa on tästä tarjonnasta liikaa, kun alkaa miettiä, että samalla rahalla pääsisi Flowhun päiväksi ja tarjolla olisi melkeinpä liikaa hyviä esiintyjiä.
Jo aiemmin keväällä kirjoitin pitkän valituksen Ruisrockin tarjonnasta. Tuolloin vielä elättelin toivoa, että festareille saataisiin kiinnitettyä kenties muutama isompikin bändi, mutta melkeinpä toisin kävi. Porcupine Tree joutui peruuttamaan tulonsa, eikä tilalle saatu lähellekään yhtä isoa bändiä. Oikeastaan ainoa vähän nimekkäämpi kiinnitys toukokuun jälkeen oli Slash, eikä tätä kitarasankaria varmaankaan aivan valtavat yleisömassat lähden katsomaan. Vaikka itsekin olen aikoinaan huoneeni seinillä Slashin kuvia pitänyt, oli suorastaan pettymys lukea, että tässä nyt olisi se kovasti etukäteen mainostettu ja hehkutettu "suuri nimi" sunnuntain esiintyjälistaan.
Kuten toukokuussa totesin, nyt on Ruisrockin JUHLAVUOSI. Tiedän, että taloustilanne on tiukka ja bändit ovat festarijärjestäjistä melkeinpä turhan kalliitta, mutta JUHLAVUOSI ei voi tulla järjestäjille yllätyksenä ja tätä vuotta varten olisi hyvin voitu kerätä pohjakassaa jo useamman vuoden ajan. JUHLAVUONNA esiintyjien pitäisi olla niin hyviä ja laadukkaita, ettei ketään surettaisi, vaikka festari menisi tämän jälkeen konkurssiin ja lopettaisi. Aina voitaisiin kuitenkin muistella festarin upeita hautajaisia. Nyt tuntuu pahasti siltä, että tällä surkealla The Baseballs-Lauri Tähkä-Vesa-Matti Loiri-humppalistalla Suomen vanhin ROCKfestivaali on tekemässä tappiota.
Toivottavasti tämä vuosi ei jää Ruisrockin viimeiseksi. Mutta minua ei pätkääkään haittaisi, jos tämä vuosi olisi viimeinen vuosi kun Vantaan festivaalit oy järjestää nämä festarit. Niin huonosti ovat Juhani Merimaa ja kumppanit vuosia näitä juhlia järjestänyt, että jopa minä osaisin mielestäni pitää tuotteestani parempaa huolta. Useana vuonna olen lähettänyt pitkän palautteen festareiden jälkeen järjestäjille, antanut parannusehdotuksia (joilla mielestäni jopa säästettäisiin rahaa!) ja yrittänyt osaltani kehittää ihan ilmaiseksi tätä minulle rakasta festivaalia, mutta ilmeisesti palautteeni on ohitettu edes sitä lukematta tai tarkemmin asioita miettimättä. Suoraa sanoen minulle on tullut tunne, ettei tällaiselle festarikävijän mielipiteelle anneta mitään arvoa.
Tänä vuonna en ole todistamassa Ruisrockin järjestelyjä, mutta aion tiedustelutietojeni avulla selvittää, vieläkö samat vanhat virheet on alueella toistettu. Ja kaikesta huolimatta yritän ehkä tänäkin vuonna lähettää palautetta ja antaa kehitysehdotuksia, jos vaikka Turun kulttuuripääkaupunkivuoden kunniaksi jopa Vantaan festivaalit oy olisivat valmiita panostamaan perinteiseen festivaaliin entistä enemmän.
Jo aiemmin keväällä kirjoitin pitkän valituksen Ruisrockin tarjonnasta. Tuolloin vielä elättelin toivoa, että festareille saataisiin kiinnitettyä kenties muutama isompikin bändi, mutta melkeinpä toisin kävi. Porcupine Tree joutui peruuttamaan tulonsa, eikä tilalle saatu lähellekään yhtä isoa bändiä. Oikeastaan ainoa vähän nimekkäämpi kiinnitys toukokuun jälkeen oli Slash, eikä tätä kitarasankaria varmaankaan aivan valtavat yleisömassat lähden katsomaan. Vaikka itsekin olen aikoinaan huoneeni seinillä Slashin kuvia pitänyt, oli suorastaan pettymys lukea, että tässä nyt olisi se kovasti etukäteen mainostettu ja hehkutettu "suuri nimi" sunnuntain esiintyjälistaan.
Kuten toukokuussa totesin, nyt on Ruisrockin JUHLAVUOSI. Tiedän, että taloustilanne on tiukka ja bändit ovat festarijärjestäjistä melkeinpä turhan kalliitta, mutta JUHLAVUOSI ei voi tulla järjestäjille yllätyksenä ja tätä vuotta varten olisi hyvin voitu kerätä pohjakassaa jo useamman vuoden ajan. JUHLAVUONNA esiintyjien pitäisi olla niin hyviä ja laadukkaita, ettei ketään surettaisi, vaikka festari menisi tämän jälkeen konkurssiin ja lopettaisi. Aina voitaisiin kuitenkin muistella festarin upeita hautajaisia. Nyt tuntuu pahasti siltä, että tällä surkealla The Baseballs-Lauri Tähkä-Vesa-Matti Loiri-humppalistalla Suomen vanhin ROCKfestivaali on tekemässä tappiota.
Toivottavasti tämä vuosi ei jää Ruisrockin viimeiseksi. Mutta minua ei pätkääkään haittaisi, jos tämä vuosi olisi viimeinen vuosi kun Vantaan festivaalit oy järjestää nämä festarit. Niin huonosti ovat Juhani Merimaa ja kumppanit vuosia näitä juhlia järjestänyt, että jopa minä osaisin mielestäni pitää tuotteestani parempaa huolta. Useana vuonna olen lähettänyt pitkän palautteen festareiden jälkeen järjestäjille, antanut parannusehdotuksia (joilla mielestäni jopa säästettäisiin rahaa!) ja yrittänyt osaltani kehittää ihan ilmaiseksi tätä minulle rakasta festivaalia, mutta ilmeisesti palautteeni on ohitettu edes sitä lukematta tai tarkemmin asioita miettimättä. Suoraa sanoen minulle on tullut tunne, ettei tällaiselle festarikävijän mielipiteelle anneta mitään arvoa.
Tänä vuonna en ole todistamassa Ruisrockin järjestelyjä, mutta aion tiedustelutietojeni avulla selvittää, vieläkö samat vanhat virheet on alueella toistettu. Ja kaikesta huolimatta yritän ehkä tänäkin vuonna lähettää palautetta ja antaa kehitysehdotuksia, jos vaikka Turun kulttuuripääkaupunkivuoden kunniaksi jopa Vantaan festivaalit oy olisivat valmiita panostamaan perinteiseen festivaaliin entistä enemmän.
torstai 8. heinäkuuta 2010
UNELMAFINAALI!
Niinhän siinä sitten kävi, että Espanjakin eteni eilen finaaliin ja nyt loppuottelussa pelaa kaksi pitkäaikaista suosikkijoukkuettani! Voi tätä suurta iloa ja riemua! No hieman ehkä harmittaa, että taas kerran jompi kumpi suosikeistani kuitenkin joutuu pettymään. 15 vuotta olen toivonut Hollannille menestystä ja kun joukkue sitten viimein pelaa MM-finaalissa, vastassa on Espanja, jonka kulttuuriin muodostan aivan ainutlaatuisen tulisen rakkaussuhteen. Oivoi, ehkä sittenkin olisi helpompaa jännittää finaalia, jossa pelaisi Uruguay tai Saksa. Nuo kaksi maatahan kohtaavat toisensa pronssiottelussa, jossa olen kyllä vahvasti Uruguayn puolella. Olisi jalkapallon voitto, ettei Saksa jälleen kerran olisi kärkikolmikossa.
Tämä upea Hollanti-Espanja-finaali muutti viikonlopun aikatauluni täysin. Siinä missä vielä eilen alkuillasta harkitsin vahvasti Ruisrockin la-su-lipun ostamista, nyt en voi ajatellakaan sunnuntailipun hankkimista. Sunnuntaina toki esiintyisi kaikkein mielenkiintoisimmat bändit, mutta taitaisipa nuo keikat jäädä kaiken finaalijännityksen takia kunnolla kokematta ja unohduksiin.
Kun jo nyt pulssi kohoaa aina loppuottelua miettiessä, sunnuntaina taitaa lähteä järki kokonaan. Parempi siis pysytellä kotona, valmistella illaksi tapaksia ja varata jääkaappiin hieman hollantilaista olutta ja jättää suosiosta reissu Ruissaloon väliin. Illalla voin sitten rauhassa nauttia espanjalais-hollantilaisesta menusta ja katsella varmasti hyvää futisottelua. Ja voittipa kumpi maa tahansa, pelin jälkeen korkkaan kyllä pienen kuoharipullon, sillä kun reilusti yli kymmenen vuotta on toivonut, rukoillut ja tanssinut ties mitä poppatansseja, jotta nämä maat MM-finaaliin etenisivät, täytyy minun jotenkin juhlia tätä tilannetta. Niin monet katkerat itkut olen vuosien aikana ehtinyt näiden maiden tappioiden takia itkeä, että nyt tämä tuntuu aivan kuin unelta, kun molemmat maat ovat viimein finaalissa!
Toki ihan pienen pieni harmitus jäytää sisälläni, että Belle & Sebastian, Florence and the Machine, The Ark ja Regina Spector jää nyt näkemättä, mutta minkäs sille voi, että nämä mielenkiintoisimmat bändit soittavat finaalin kanssa päällekäin tai juuri silloin, kun täytyy rynnistää busseille, jotta ehtisi kotiin ennen loppuottelun alkua. Ja kyllä tällä kertaa tämä unelmafinaali menee ehdottomasti hyvän musiikin edelle!
Tämä upea Hollanti-Espanja-finaali muutti viikonlopun aikatauluni täysin. Siinä missä vielä eilen alkuillasta harkitsin vahvasti Ruisrockin la-su-lipun ostamista, nyt en voi ajatellakaan sunnuntailipun hankkimista. Sunnuntaina toki esiintyisi kaikkein mielenkiintoisimmat bändit, mutta taitaisipa nuo keikat jäädä kaiken finaalijännityksen takia kunnolla kokematta ja unohduksiin.
Kun jo nyt pulssi kohoaa aina loppuottelua miettiessä, sunnuntaina taitaa lähteä järki kokonaan. Parempi siis pysytellä kotona, valmistella illaksi tapaksia ja varata jääkaappiin hieman hollantilaista olutta ja jättää suosiosta reissu Ruissaloon väliin. Illalla voin sitten rauhassa nauttia espanjalais-hollantilaisesta menusta ja katsella varmasti hyvää futisottelua. Ja voittipa kumpi maa tahansa, pelin jälkeen korkkaan kyllä pienen kuoharipullon, sillä kun reilusti yli kymmenen vuotta on toivonut, rukoillut ja tanssinut ties mitä poppatansseja, jotta nämä maat MM-finaaliin etenisivät, täytyy minun jotenkin juhlia tätä tilannetta. Niin monet katkerat itkut olen vuosien aikana ehtinyt näiden maiden tappioiden takia itkeä, että nyt tämä tuntuu aivan kuin unelta, kun molemmat maat ovat viimein finaalissa!
Toki ihan pienen pieni harmitus jäytää sisälläni, että Belle & Sebastian, Florence and the Machine, The Ark ja Regina Spector jää nyt näkemättä, mutta minkäs sille voi, että nämä mielenkiintoisimmat bändit soittavat finaalin kanssa päällekäin tai juuri silloin, kun täytyy rynnistää busseille, jotta ehtisi kotiin ennen loppuottelun alkua. Ja kyllä tällä kertaa tämä unelmafinaali menee ehdottomasti hyvän musiikin edelle!
keskiviikko 19. toukokuuta 2010
Suuri Ruisrock-pettymys
Voisin valittaa ensi heinäkuun Ruisrockista enemmän kuin paljon jo näin ennakkoon. Suomen vanhin rockfestivaali täyttää 40 vuotta, mutta ohjelmistossa tämä ei näy oikeastaan mitenkään.
Muistan, kuinka ensimmäisen kerran jo pari vuotta sitten kuulin festareilla henkilökunnan hehkuttavan, miten tänä juhlavuonna tulisimme näkemään Ruissalossa huippuartisteja. Minä siis odotin näkeväni keväällä esiintyjälistassa jotain todella isoja kansainvälisiä nimiä ja mielenkiintoisia kotimaisia bändejä. Sen sijaan esiintyjälista oli täynnä viime vuosien Ruisrockin vakiovieraiden nimiä, minkä vuoksi piti oikein varmistaa, että varmasti olin klikannut auki vuoden 2010 esiintyjäluettelon.
The Sounds, The Ark ja Flogging Molly ovat toki ihan hyviä ulkomaalaisia bändejä, mutta ei niitä nyt joka vuosi tarvitse Ruisrockiin tuoda. Kas kun ei sitten vielä Gogol Bordelloakin tänne hinata, kun sehän melkein yhtä varmasti kuuluu pakettiin kuin nuo edellä mainitut esiintyjät.
Kotimaisten yhtyeiden osalta vielä ymmärtää, että samat bändit ovat yhtenään paikalla, mutta jotain vaihtelua näihinkin kaivattaisiin. Mitä paikalla tekee esimerkiksi Scandinavian Music Group, jolta ei ole käsittääkseni ilmestynyt mitään uutta viime vuoden keikan jälkeen? Juujuu, itsekin olen ollut lähes kaikilla bändin Ruisrock-keikoilla viime vuosien aikana, onhan bändi ihan hyvä, mutta tänä vuonna jätän keikan väliin. Liika on liikaa.
Pieni aiempien vuosien esiintyjälistojen tutkiskelu osoittaa myös, että tämä vuosi on Amorphikselle viides vuosi peräkkäin näillä festareilla. Pystyykö tämä bändi oikeasti tuomaan joka vuosi jotain uutta lavalle niin, että fanit pystyvät erottamaan keikat myöhemmin toisistaan?
Disco Ensemble on paikalla peräti kuudetta vuotta peräkkäin. Tässä nyt on kuitenkin bändi, jonka läsnäolon tänäkin vuonna ymmärrän, ilmestyyhän pojilta uusi levy ensi viikolla. Ja toisaalta on sattumaakin, että bändi esiintyi Ruississa vuonna 2008. Tuolloinhan bändi joutui kiireesti PMMP:n korvaajaksi ja voi miten loistava korvaaja se olikaan! Ainoa pieni moite tuolta keikalta minulla oli, ettei bändi soittanut So Long Sisters -kappaletta, joka sitten viime vuonna onneksi oli bändin keikan avausbiisinä.
Olisin toivonut Ruisrockin tuovan esille edes jotenkin nelikymmenvuotista historiaansa myös esiintyjävalinnoissa. Nyt paikalle tuodaan ainoana "menneiden aikojen muistuttajana" Canned Heat. Ja tässä kohtaa tekisi mieli ruveta parkumaan. Voi miksi tämä bändi esiintyy perjantaina, joka muuten on tympeä hevipäivä, jolle en lippua viitsi ostaa.
No hyvä on, Ruisrockin puolustukseksi todettakoon, että Canned Heatin keikkakalenteri on sen verran täynnä, ettei keikkaa ehkä vain ollut mahdollista saada lauantaille tai sunnuntaille. Mutta tässä vaiheessa Ruisrock olisi voinut napata perjantaille edes yhden Canned Heatin yleisölle sopivan toisenkin artistin. Nyt perjantaille on lisätty vain Jenni Vartiainen, eikä se ainakaan saa minua miettimään, että entä jos sittenkin maksaisin lipuistani 15 euroa enemmän ja hankkisin kolmen päivän lipun. Lipun hinnasta ei oikeastaan ole edes kyse, vaan siitä, etten halua pitkittää yhden bändin takia rankkaa festariviikonloppua, vaikka kyseessä onkin yksi niistä harvoista Woodstockin esiintyjistä, jonka voisi vielä livenä nähdä, ja vaikka saatan hyvin olla bändin suurimpia faneja tässä maassa omassa ikäluokassani.
Ymmärrän toki, että festareille halutaan monenlaista musiikkia, mutta tuolloinkin pitäisi miettiä, miten bändit sijoitellaan ohjelmakartaan ja festarin luonne pysyy kuitenkin tapahtuman imagon mukaisena.
Minä en ole lainkaan varma siitä, millaisena rockfestarina Ruisrock haluaisi tulla nähdyksi. Jotenkin minusta kuitenkin tuntuu, että Ruisrock haluaisi olla uskottava ROCKfestari, mutta tällä hetkellä esiintyjäluettelo ei vain tue tätä näkemystä. Kun festareille kiinnitetään sellaisia esiintyjiä kuin The Baseballs, Lauri Tähkä ja Elonkerjuu, Irina, Popeda ja Vesa-Matti Loiri, ollaan kaukana rockuskottavuudesta. Hyvänen aika, nuo artistithan kuuluvat Radio Novan soittolistalle!
Tavallaan Ruisrockin esiintyjäluettelosta tulee mieleen huono jukebox, jossa pyörii liikaa liian vanhoja ja puhkikuluneita levyjä, eikä muutama uutuuslevy enää pelasta tarjontaa. Ja kuitenkin minäkin olen niin pöhkö, että Belle & Sebastianin, Regina Spectorin, Porcupine Treen ja Prince of Assyrianin takia kahden päivän lipun kiltisti ostan, vaikka tuona viikonloppuna pelataan futiksen MM-kisojen pronssiottelu ja finaali! Ja Juhani Merimaalle tiedoksi, että syytä sitten hinata jostain valkokangas ja videotykki paikalle, jotta peliä saa seurattua, muuten kun uskottavuutesi futismiehenä kärsii pahan kolauksen.
Aivan erityisesti minua suututtaa, ettei Ruisrockiin ole vieläkään nimetty sitä suurta juhlavuoden kruunaavaa esiintyjää. Tuleekohan sellaista edes? Mielestäni tällainen suuri pääesiintyjä vaaditaan pättämään festarit, kuten esim. Faith No More viime vuonna. Ja hyvänen aika nyt on juhlavuosi, johon kyllä on ollut aikaa ja mahdollisuuksia varautua, joten sen huippuesiintyjän olisi syytä olla sitten oikeasti todella ISO nimi!
Muistan, kuinka ensimmäisen kerran jo pari vuotta sitten kuulin festareilla henkilökunnan hehkuttavan, miten tänä juhlavuonna tulisimme näkemään Ruissalossa huippuartisteja. Minä siis odotin näkeväni keväällä esiintyjälistassa jotain todella isoja kansainvälisiä nimiä ja mielenkiintoisia kotimaisia bändejä. Sen sijaan esiintyjälista oli täynnä viime vuosien Ruisrockin vakiovieraiden nimiä, minkä vuoksi piti oikein varmistaa, että varmasti olin klikannut auki vuoden 2010 esiintyjäluettelon.
The Sounds, The Ark ja Flogging Molly ovat toki ihan hyviä ulkomaalaisia bändejä, mutta ei niitä nyt joka vuosi tarvitse Ruisrockiin tuoda. Kas kun ei sitten vielä Gogol Bordelloakin tänne hinata, kun sehän melkein yhtä varmasti kuuluu pakettiin kuin nuo edellä mainitut esiintyjät.
Kotimaisten yhtyeiden osalta vielä ymmärtää, että samat bändit ovat yhtenään paikalla, mutta jotain vaihtelua näihinkin kaivattaisiin. Mitä paikalla tekee esimerkiksi Scandinavian Music Group, jolta ei ole käsittääkseni ilmestynyt mitään uutta viime vuoden keikan jälkeen? Juujuu, itsekin olen ollut lähes kaikilla bändin Ruisrock-keikoilla viime vuosien aikana, onhan bändi ihan hyvä, mutta tänä vuonna jätän keikan väliin. Liika on liikaa.
Pieni aiempien vuosien esiintyjälistojen tutkiskelu osoittaa myös, että tämä vuosi on Amorphikselle viides vuosi peräkkäin näillä festareilla. Pystyykö tämä bändi oikeasti tuomaan joka vuosi jotain uutta lavalle niin, että fanit pystyvät erottamaan keikat myöhemmin toisistaan?
Disco Ensemble on paikalla peräti kuudetta vuotta peräkkäin. Tässä nyt on kuitenkin bändi, jonka läsnäolon tänäkin vuonna ymmärrän, ilmestyyhän pojilta uusi levy ensi viikolla. Ja toisaalta on sattumaakin, että bändi esiintyi Ruississa vuonna 2008. Tuolloinhan bändi joutui kiireesti PMMP:n korvaajaksi ja voi miten loistava korvaaja se olikaan! Ainoa pieni moite tuolta keikalta minulla oli, ettei bändi soittanut So Long Sisters -kappaletta, joka sitten viime vuonna onneksi oli bändin keikan avausbiisinä.
Olisin toivonut Ruisrockin tuovan esille edes jotenkin nelikymmenvuotista historiaansa myös esiintyjävalinnoissa. Nyt paikalle tuodaan ainoana "menneiden aikojen muistuttajana" Canned Heat. Ja tässä kohtaa tekisi mieli ruveta parkumaan. Voi miksi tämä bändi esiintyy perjantaina, joka muuten on tympeä hevipäivä, jolle en lippua viitsi ostaa.
No hyvä on, Ruisrockin puolustukseksi todettakoon, että Canned Heatin keikkakalenteri on sen verran täynnä, ettei keikkaa ehkä vain ollut mahdollista saada lauantaille tai sunnuntaille. Mutta tässä vaiheessa Ruisrock olisi voinut napata perjantaille edes yhden Canned Heatin yleisölle sopivan toisenkin artistin. Nyt perjantaille on lisätty vain Jenni Vartiainen, eikä se ainakaan saa minua miettimään, että entä jos sittenkin maksaisin lipuistani 15 euroa enemmän ja hankkisin kolmen päivän lipun. Lipun hinnasta ei oikeastaan ole edes kyse, vaan siitä, etten halua pitkittää yhden bändin takia rankkaa festariviikonloppua, vaikka kyseessä onkin yksi niistä harvoista Woodstockin esiintyjistä, jonka voisi vielä livenä nähdä, ja vaikka saatan hyvin olla bändin suurimpia faneja tässä maassa omassa ikäluokassani.
Ymmärrän toki, että festareille halutaan monenlaista musiikkia, mutta tuolloinkin pitäisi miettiä, miten bändit sijoitellaan ohjelmakartaan ja festarin luonne pysyy kuitenkin tapahtuman imagon mukaisena.
Minä en ole lainkaan varma siitä, millaisena rockfestarina Ruisrock haluaisi tulla nähdyksi. Jotenkin minusta kuitenkin tuntuu, että Ruisrock haluaisi olla uskottava ROCKfestari, mutta tällä hetkellä esiintyjäluettelo ei vain tue tätä näkemystä. Kun festareille kiinnitetään sellaisia esiintyjiä kuin The Baseballs, Lauri Tähkä ja Elonkerjuu, Irina, Popeda ja Vesa-Matti Loiri, ollaan kaukana rockuskottavuudesta. Hyvänen aika, nuo artistithan kuuluvat Radio Novan soittolistalle!
Tavallaan Ruisrockin esiintyjäluettelosta tulee mieleen huono jukebox, jossa pyörii liikaa liian vanhoja ja puhkikuluneita levyjä, eikä muutama uutuuslevy enää pelasta tarjontaa. Ja kuitenkin minäkin olen niin pöhkö, että Belle & Sebastianin, Regina Spectorin, Porcupine Treen ja Prince of Assyrianin takia kahden päivän lipun kiltisti ostan, vaikka tuona viikonloppuna pelataan futiksen MM-kisojen pronssiottelu ja finaali! Ja Juhani Merimaalle tiedoksi, että syytä sitten hinata jostain valkokangas ja videotykki paikalle, jotta peliä saa seurattua, muuten kun uskottavuutesi futismiehenä kärsii pahan kolauksen.
Aivan erityisesti minua suututtaa, ettei Ruisrockiin ole vieläkään nimetty sitä suurta juhlavuoden kruunaavaa esiintyjää. Tuleekohan sellaista edes? Mielestäni tällainen suuri pääesiintyjä vaaditaan pättämään festarit, kuten esim. Faith No More viime vuonna. Ja hyvänen aika nyt on juhlavuosi, johon kyllä on ollut aikaa ja mahdollisuuksia varautua, joten sen huippuesiintyjän olisi syytä olla sitten oikeasti todella ISO nimi!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)