Alexander Rybak: Fairytales

Kevään viimeisen euroviisu-postauksen lopussa epäilin, että joutuisin vielä kirjoittamaan viisuvoittaja Alexander Rybakista blogiini. Nyt on nähtävästi koittanut uuden Rybak-kirjoituksen aika.

Rybak kävi viime sunnuntaina esiintymässä Suomessa MTV3:n Pitkä kuuma kesä -ohjelmassa. Enpä tiennyt, että Alexander on aika monen teinitytöt ihastuksen kohde. Harvemmin näkee pikkutyttöjen kirkuvan viulistille hysteerisenä!

Rybakin vierailut tarkoituksena oli tietysti markkinoida uutta Fairytales-albumia. En tietenkään malttanut olla tarkastamatta, josko levy löytyisi Spotifysta, ja siellähän se oli kuunneltavissa.

Suoraan sanoen olen hyvin hämmentynyt siitä, miten paljon olen levyä viime päivinä kuunnellut. Missään nimessä mikään viiden tai neljänkään tähden levy Fairytales ei ole, mutta koska varsinkin levyn alkupuolen kappaleet saavat minut tanssahtelemaan, biisit pysyvät soitossa.

Miksi Fairytales ei sitten ansaitse kiitettäviä pisteitä, vaikka siitä pidänkin. No, Fairytalesia tehdessä ongelmana on selvästi ollut sopivien biisien puute. Levyn ei kestä edes 40 minuuttia ja kappaleet ovat melkoista sillisalaattia. Ilmeisesti tuottajilla ei ole ollut aivan tarkkaa suunnitelmaa siitä, miltä Alexanderin halutaan juuri tällä levyllä kuulostavan.

Avausraidaksi valittu Roll With the Wind on tarttuva ja lupailee paljon. Kakkosbiisiksi on sijoitettu levyn suurin hitti, viisuvoittokappale Fairytale. Nämä kappaleet ovat vielä linjassa keskenään, mutta sitten tulee todella omituinen Dolphin-kappale, jossa sotketaan folkia, stadionrockia ja tavallista poppia. Kummallisen tyylikikkailun takia kappaleesta tulee sekava. Lisäksi tuottajalle ja biisin miksaajalle tiedoksi, että jos taustalaulujen tuplauksella halutaan saada aikaiseksi jotain stadion-efektiä, niin tuplatkaa niitä lauluraitoja sitten kunnolla! Nyt kuulostaa siltä, että Alexanderin taustalla kaksi pikku-Alexia yrittäisi laulaa jylhästi taustaa, mutta pahvilaatikkoon sullotut taustalaulajat eivät saa ääntään kunnolla kuuluviin.

Levyn neljäs kappale, Kiss and Tell, pelauttaa levyn takaisin raiteilleen. Letkeä Funny Little World -kappale on oikein suloinen, ja tässä kappaleessa Alexanderin ääni nosti mieleeni vuoden 2000 viisuissa kolmanneksi tulleen latvialaisbändi Brainstorm-yhtyeen laulaja Renars Kaupersin.

Farytalesin kolme viimeistä laulua ovat rauhallisia balladeja, jotka toimivat lähinnä tuutulauluina. Eihän tällainen levy tietenkään voi olla täynnä reipasta folkpoppia, mutta kolme itkuballadia peräkkäin lopussa on liikaa. Joko nämä rauhalliset kappaleet olisi pitänyt ripotella pitkin levyä tai sitten niistä olisi ainakin yksi pitänyt tiputtaa pois levyltä, mutta nyt levyn loppu on liian raskas, eikä Rybakin parhaat puolet tule kunnolla esiin.

Levyn päättää Song from a Secret Garden, jolla Alexander esittelee soittotaitojaan viulustina. Kauniistihan Rybak soittaa, mutta kysymys kuuluu, kuuluuko tämä kappale tälle levylle. Onneksi instrumentaalikappale on säästetty levyn päätösraidaksi, joten se ei riko levyn rakennetta.

Harmittaa vietävästi, ettei Rybakin ensilevyyn ole panostettu täysillä. Kun käsissä olisi lahjakas artisti, joka on herättänyt kiinnostusta jopa Amerikassa, ihmetyttää, miksi levy on tehty selvästi hirveällä kiireellä. Jos joskus pitäisi malttaa tehdä hyvä levy käyntikortiksi maailmalle, nyt olisi Rybakin uralla se hetki. Jos levy ilmestyy pari viikkoa viisuvoiton jälkeen, on se aivan liian nopeasti! Tällaisen tähden levyä tulisi hioa kunnon ammattilaisten kanssa hieman pidempään!

Jos nyt olen aivan rehellinen, niin toivon, että ennen seuraavaa levyä Rybakin taustalle tulee kunnon koneisto ammattisäveltäjineen ja huipputuottajineen. Ja ei, en todellakaan nyt tarkoita, että Alexanderin pitäisi lopettaa biisien tekeminen. Rybakin sävellyksiin tämä levy ei kaadu. Väitän kuitenkin, että levy voisi olla parempikin, jos biisintekoon olisi haettu apua kokeneemmilta ammattilaisilta.

Fairytalesia voi kuunnella niin Spotifysta kuin Rybakin MySpace-sivuiltakin.