Huomenna se virallisesti alkaa, minun kesäloma. Tai virallisesti ja virallisesti.... Tällaisella haahuilevalla yliopisto-opiskelijalla on vaikeuksia erottaa, koska kesäloma tarkasti alkaa tai alkaako se ollenkaan, joten olen vain päättänyt, että loma alkaa samaan aikaan kuin koululaisilla, olipa tiedossa sitten kesätöitä tai -opintoja.
Alkavan loman kunniaksi on tullut tänään soiteltua useampaankin otteeseen Cliff Richardin Summer Holiday -kappaletta.
Biisi sattui ihan vanhingossa tulvimaan tänään korviini kuunnellessani kesän kunniaksi isän vanhoja c-kasetteja. Siitäkin tietää, että on kesä, kun isän 70-luvulla äänittämät kasetit täytyy kaivaa esiin. Jotenkin nuo pirteänväriset c-kasetit ja niiltä soiva musiikki vain sopivat niin täydellisesti kesään.
Tänä vuonna aloitan kesälomani vuosien tauon jälkeen reissaamalla Ruotsiin. Varsinainen syy matkalle on tiistaina pelattava Ruotsi-Suomi-futismaaottelu, mutta ehdinpä tiistai-iltapäivästä ja keskiviikkona vähän kierrellä ihailemassa kaupunkiakin. Jos sinulla on vinkata hyvää ravintolaa, kahvilaa tai vaikkapa levykauppaa Tukholmasta, jaa toki vinkkisi kommenttilaatikossa!
Jokainen tietää, mikä on tämän sunnuntain teema. No lätkäpä tietenkin! Miten voisin sivuuttaa jääkiekkofinaalin, vaikka futistyttöjä olenkin. Silti jääkiekolla tulee aina olemaan paikka sydämessäni. En minä kävisi katsomassa futis-Tepsin matseja, jos en TPS-faniutta olisi perinyt lätkä-Tepsin iäkkäimmältä fanilta, 102-vuotiaalta isoisoäidiltäni. Ihan se ja sama, mikä on laji, kun sydän sykkiin tee-pee-äs-huutojen tahtiin ;)
Mutta takaisin illan kiekkofinaaliin. Kun kerta viisuista ei menestystä tullut, niin mielestäni on oikeus, että Suomikin saa jotain aihetta riemuun. Ruotsi sentään sai sekä ykkös- että kolmossijan viisuissa (koska ruotsalainen biisihän se azereiden voittokappale oli), joten lätkäkulta olisi niille mielestäni liikaa.
Nyt täytyy etsiä sopiva paikka kisastudiolle ja finaalibileet voivat alkaa. Hurrataan Leijonat voittoo!
Euroviisupäivä! Perunasalaatti maustumassa jääkaapissa, pikkunakit ostettuna ja asunto on koristeltu juhlan kunniaksi, mutta vielä täytyy kuitenkin listata omat suosikkiviisut finalisteista ennen loppullista viisujuhlintaa.
Kuten viime vuonna, myös nyt aion antaa euroviisutyylillä pisteet finalistimaille. Omalle maalle ei tietenkään saa antaa pisteitä, mutta jos saisi, antaisin Pradise Oskarille täydet 12 pistettä. Aivan se ja sama, miten tänään viisuissa Suomelle käy, hävetä ei tarvitse, vaikka jäisimme jumboksi, sillä esityksemme on ollut melkeinpä tyylikkäin kokonaisuus tämän vuoden viisuissa. On mukava erottuva kappale, hienosti suunniteltu esitys upeine taustavideoineen ja ennen kaikkea Axel on esiintynyt erittäin hienosti niin viisulavalla kuin sen ulkopuolellakin.
Semifinaalien jälkeen suosikkini ovat vaihdelleet kovasti, joten ei kannata tutkia, millaisia pisteitä annoin biiseille esikatseluvideoiden perusteella. Tässä antamani pisteet annan semifinaaliesitysten perusteella, mutta tietysti suurten rahoittajamaiden ja Italian pisteytän esikatseluvideoiden ja finaaliharjoituksista näkemieni videoiden perusteella. Ja sitten pisteisiin ja lyhyisiin perusteluihin:
1 piste Islannille, sillä kyllä minuakin koskettaa tämän biisin taustatarina ja kappaleen rento tunnelma.
2 pistettä Bosnia-Hertsegovinalle, jonka esittäjän harmaa charmi ja esityksen lempeä tunnelma purivat minuun semifinaalissa.
3 Moldovalle, koska biisi ja esitys saavat hyvälle tuulelle.
4 pistettä Unkarille, jonka biisi on paras "klassinen euroviisu" kisassa.
5 pistettä Virolle, jonka esitys voitti minut puolelleen semifinaaliesityksen jälkeen. Hauska kappale.
6 pistettä Tanskalle, jonka poprock piristää, saa laulamaan mukana ja odottamaan kesäfestareita.
7 pistettä Italialle, jonka biisistä ja laulajasta pidän kovasti, mutta viisuesityksen ruma taustavideo laskee nyt roimasti pisteitä.
8 pistettä Serbialle, jonka retropopin tahdissa on ihan pakko tanssia ja jopa laulaa, vaikka sanoja en osaakaan.
10 pistettä menee ehkä yllättäen Irlannille! Kyllä, pakko oli heittää romukoppaan kaikki ennakkoluulot Jedwardia kohtaan, sillä näiden kaksosten energia tarttuu minuunkin ja pienen hetken voin tuntea olevani ennemminkin 18- kuin 28-vuotias.
Ja nyt... nyt se paljastuu, mikä maa saa täydet pisteet...
12 pistettä menee...
ISO-BRITANNIALLE!
No ok, ei tämä nyt varmaan yllätä, kun eilen jo kerroin olevani Bluen fani. En usko että bändi voittaa viisut, enkä totuuden nimessä pidä Bluen biisiä, enkä esitystäkään erinomaisena, mutta hei, se on Blue! Kannatanhan minä lätkässäkin Suomea, koska se on Suomi, joten miksen sitten viisuissa kannattaisi bändiä, josta aivan aidosti olen pitänyt vuosia.
Kisan lopullista voittajaa en uskalla veikata. Tätä vuotta on pidetty kovin tasaisena ja voittajaksi on veikkailtu niin Unkaria, Saksaa, Viroa, Irlantia, Ranskaa, Saksaa kuin Suomeakin, ja listalla on ollut mainittuna muitakin maita. Itse pidän peukut pystyssä Irlannille, Briteille ja tietysti Suomelle. Nyt jo hiukan jännittää, miten illalla mahtaa käydä. Huomenna se sitten tiedetään, mikä maa saa järjestää ensi vuoden viisut.
Lähetyshän alkaa TV2:ssa ja Radio Suomessa klo 22, Suomi esiintyy heti ensimmäisenä, joten viimeistään kuulemma klo 22.20 kannattaa olla katsomassa, miten Paradise Oskarin esitys sujuu. Mahtavaa viisuiltaa kaikille!
Euroviisujen finalistit ovat selvillä, ja mikä hienointa, myös Suomi pääsi mukaan finaaliin. Kyllä sitä tiistaina tuli pieni riemunkiljaus päätettyä ilmoille, kun Suomen lippu ilmestyi finalistimaiden joukkoon. Ja tällä kertaa voi todeta, että todella ansaitsimme tuon paikan ja mielestäni aivan oikeutetusti olemme nyt vottajasuosikkien joukossa, vaikka rehellisyyden nimessä en vielä uskalla ajatella, että voisimme voittaa.
Koitan huomenna järjestellä omat viisusuosikkini paremmuusjärjestykseen, mutta käsitelläänpä nyt ne finalistimaat, jotka eivät joutuneet osallistumaan semifinaaleihin päästäkseen lauantai-iltana kilpailulavalle. Biisit ovat tässä esiintymisjärjestyksessä ja tuo numero paljastaa, monentenako esiintyjänä maa nousee huomenna viisulavalle. Pisteet ovat tuttuun tapaan jaettu asteikolla 0-5.
---
11. Ranska: Amaury Vassili – Sognu
Ranska keikkuu korkealla voittajaveikkauksissa ja tiedän monia ihmisiä, jotka pitävät ”musiikillisena oikeusmurhana” sitä, jos korsikaksi laulava Vassili ei kisaa voita. Mutta minä toivon, ettei tämä kappale voittaisi, sillä jos jotain musiikkilajia syvästi inhoan, inhoan juuri tätä oopperapoppia tai lyyristä poppia kuten Vassili itse musiikkityyliään nimittää. Minusta tuo oopperapoppi tai -iskelmä on todellisen oopperan halventamista ja keino rahastaa keski-ikäisiä tätejä, jotka ottavat nämä usein heppoiset sävellykset ja teknisesti kehnot laulajat täysin todellisena ja taidokkaana oopperana.
En suuremmin edes harrasta oopperoiden kuuntelua ja laulutekniikkaakin osaa arvioida vain kiinnostuneen harrastajan silmin, mutta mitä nyt olen pari Vassilin live-esitystä nähnyt, sanoisin, että poika on kehityskelpoinen. Minä laittaisin tämän pojan oopperapoppariuran jäihin, lähettäisin hänet pariksi vuodeksi laulutunneille ja katsoisin, mitä hänestä todella saisi irti. Nyt kun tulee tunne, että pojan lahjat saattavat valua hukkaan ja tietyt helpostikin korjattavat tekniset virheet jäävät laulusta korjaamatta. Ainahan nuori mies ehtii palata lyyrisen popin pariin, jos eväät ei muuhun riitä.
Tämä kappale on minusta liki huvittavan pateettinen ja sävellyksenä aivan yhtä tyhjän kanssa. Hirveää paisuttelua, joka ei johda lopulta oikeastaan yhtään mihinkään.
2 pistettä
12. Italia: Raphael Gualazzi - Madness Of Love
Italia palaa 14 vuoden tauon jälkeen euroviisuihin ja päästettiiin mukaan suoraa finaaliin, vaikka uskonkin, että Italia olisi edennyt sinne ilman suurempaa apuakin semifinaalista. Italian viisun esittäjä Raphael Gualazzi voitti helmikuussa San Remon festivaalien tulokkaiden sarjan, mistä seurasi myös viisuedustuspaikka. Ja voi miten rakastan tätä jazzahtavaa kappaletta ja studioversiota kuunnellessa uppoudun täysin kuuntelemaan Raphaelin kuiskailevaa ääntä. Mutta voi itku, että Italian esityksen taustavideo finaalissa on niin kamala, että kaltaiseni valaistusnörtti joutuu pidättelemään pahoinvointiaan ja huomio biisistä katoaa täysin. En voi tässä tilanteessa antaa Italialle kuin 4 pistettä.
Iso-Britannia: Blue - I Can
Mitämitä, onko Iso-Britannia seonnut?! Lähettää nyt kisaa ihan oikea, menestynyt bändi, eikä jotain tuntematonta laulutaidotonta artistia! Vakavasti puhuen olen todella iloinen, että BBC päätti jättää tällä kertaa viisukarsinnan järjestämättä ja kutsui esiintyjäksi Bluen. On ollut niin ärsyttävää nähdä, kuinka viisujen suuri rahoittajamaa ja lisäksi Euroopan musiikkimahti on lähettänyt kisaan artisteja, joiden biisit ja esiintymistaito ovat olleet todella surkeita.
Joudun nyt paljastamaan, että olen koko alkuvuoden kuunnellut Bluen kokoelmalevyä melkoisella toistolla, ja blogin tekstiluonnoksistakin löytyisi liki valmis postaus aiheesta. En ollut vuosituhannen alussa enää aivan poikabändi-iässä, mutta Blue teki musiikkia, jota oli miellyttävää kuunnella, ja bändistä tykkäämisen saattoi myös myöntää häpeilemättä, koska tunsin useita miespuolisia rokkipoliiseja, jotka salaa kotona kuuntelivat All Rise- ja One Love -hittejä tyttöystävien tai pikkusiskon levyhyllystä. Itse asiassa tämä alkuvuodesta alkanut Blue-jumituksenikin lähti siitä, että eräs poika paljasti salaiseksi paheekseen Bluen Curtain Falls -videon katselemisen, vaikka muuten hän kuuntelee lähinnä raskasta rokkia.
Voitte melkein arvata, että kun kuulin Bluen edustavan Britanniaa Euroviisuissa, minä kiljaisin ääneen ja surffasin etsimään käsiini I Can -kappaletta. Biisi ei ole kovinkaan ihmeellinen, mutta ei se mitään, kun laulamassa on Lee Ryan ja muut Bluen pojat (kuten näette, olen fani, enkä voi arvioida tätä biisiä järkevästi). Ja täydet pisteet tämä saa jo ihan siitäkin syystä, että BBC tajuaisi jatkossakin lähettää maansa parhaita poppareita viisuihin. En usko, että tämä kisoja voittaa, mutta minun henkilökohtainen suosikkini tämä kisassa on.
5 pistettä
16 Saksa: Lena - Taken By A Stranger
Näette oikein, Saksaa edustaa tänäkin vuonna Lena. Siis ihan se sama Lena, joka viime vuonna voitti viisut ärsyttävällä biisillään. Ja tänäkin vuonna häntä on veikkailtu jopa voittajaksi ja hänen biisistään on pidetty kovasti, ja tänäkin vuonna minä inhoan hänen biisiään, vaikka se sentään onkin vähemmän ärsyttävä kuin viime vuoden kappale. Lenan tämän vuotinen kappale menisi varmasti mukavasti osana levyä, johon olisi rakennettu biiseistä jokin tarina ja kokonaisuus, mutta nyt huomaan kolme minuuttia odottavani biisin lähtevän käyntiin, ja kun mitään ei lopulta tapahdu, olen täynnä kiukkua ja turhautuneisuutta. Levyllä sentään seuraava biisi voisi laukaista turhautumisesta johtuvan ärtymykseni, mutta nyt mikään ei poista sisälleni kertynyttä kiukkua heti biisin päätyttyä. Onneksi finaalissa tätä biisiä seuraa Romanian letkeä poppis, joten en joudu sentään kovin pitkään lauantai-iltana kärsimään Lenan aiheuttamasta ärtymyksestä sisälläni. Koska viime vuonna annoin Saksalle sentään 1,5 pistettä, nyt annan hiukan enemmän, koska pidän tästä kappaleesta viime vuotista enemmän, ja verrattuna muihin tämän vuoden edustajiin tämä sentään erottuu kaikkein surkeimmista kappaleista.
2 pistettä
22 Espanja: Lucía Pérez - Que Me Quiten Lo Bailao
Lucia Pérez ei ole saman luokan artisti kuin muiden suurten rahottajamaiden esiintyjät, joten siellä täällä on esitetty kritiikkiä, ettei Espanja ottaisi tätä kisaa yhtä tosissaan kuin muut rahoittajamaat. Mielestäni tuollainen arvostelu on täysin aiheetonta, sillä Lucia on ammattitaitoinen artsisti , vaikka ei Espanjan ulkopuolella olekaan mainetta niittänyt.
Espanjan biisi on tarttuva, mutta kovin rasittava rantalomarenkutus. En yhtään ihmettele, että suomalaisilla forumeilla tästä on pidetty, koska ”se on niin tanssittava ja hauska” ja ”tästä tulee mieleen kesä ja lomat”. Itse yritän mahdollisimman kaukaa kiertää kaikki rantalomakohteet, joissa punaiseksi ihonsa polttaneet turistit hytkyvät tällaisen musiikin tahdissa, joten yllätys kai ei ole, etten pidä tästä kappaleesta. Espanja saa kuitenkin lisäpisteitä siitä, että se esittää kappaleen espanjaksi ja kuuluu niihin harvoihin maihin, jotka kappaleellaan ilmentää oman maansa kulttuuria.
2 pistettä ---
Kerrataan nyt vielä, että näiden maiden lisäksi kisassa ovat mukana siis Suomi, Bosnia-Hertsegovina, Tanska, Liettua, Unkari, Irlanti, Ruotsi, Viro, Kreikka, Venäjä, Sveitsi, Moldova, Romania, Itävalta, Azerbaidzan, Slovenia, Islanti, Ukraina, Serbia ja Georgia. Huomenna sitten selviää, mitkä näistä maista ovat suosikkejani ja kuka todella voittaa kisan.
Sori kaverit, että julkaisen tämän postauksen uudelleen. Bloggerin toimintahäiriön korjaus vaati, että blogeista poistettiin eilen julkaistut postaukset, eikä noita postauksia ilmeisestikään blogeihin palauteta, joten katson parhaimmaksi julkaista tämän uudelleen, jotta viisupostaukset pysyvät järkevässä järjestyksessä. Julkaisen ihan kohta tämän päivän varsinaisenkin postauksen.
--- Tämä postaus on alunperin julkaistu blogissa jo 12.5.
Miten hienosti päättyikään euroviisujen ensimmäinen semifinaali tiistai-iltana, kun Suomi eteni mukaan lauantain finaaliin! Paradise Oskar todella ansaitsi finaalipaikkansa ammattimaisella ja sympaattisella esityksellään. Oli ihanaa voida katsoa rauhallisin mielin esitystä, kun ensimmäisen lähikuvan jälkeen näki, että koko esitys on täysin laulaja-Axelin hallussa. Mutta ennen kuin alamme puhua viikonlopun finaalista, käsitelkäämme nyt ensin toisen semifinaalin esitykset.
Jälleen kerran biisit on arvioitu asteikolla 0-5 pistettä ja kappaleet ovat tässä esitysjärjestyksessä. Jos arvioni biiseistä ei kiinnosta, mutta haluat nähdä veikkaukseni, mitkä maat jatkavat mukaan finaaliin, siirryhän suoraa postauksen loppuun. Mutta nyt biisien kimppuun.
1. Bosnia-Hertsegovina: Dino Merlin - Love In Rewind
Laulaja-Dino on kuulemma yksi Balkanin alueen suosituimmista esiintyjistä, joten oletettavaa on, että hän menestyy viisuissakin hyvin. Minä en tästä sinänsä letkeästi, silti hivenen haikeasta iskelmästä erityisemmin pidä, koska tämä nyt vaan on aika tylsä kappale, jossa ei suuremmin tapahdu mitään. 1,5 pistettä
2. Itävalta: Nadine Beiler - The Secret Is Love
Nadine on hyvä laulaja, mutta voi kuinka heppoinen ja sekavakin tämä kappale sävellyksenä on. Tätä kuunnellessa tulee lähinnä mieleen, että biisillä halutaan esitellä Nadinen ääntä, eikä siitä ole tarkoituskaan tulla hitti, jota kaikki ihmiset lauleskelevat yhdessä. Voittaja-ainesta tämä biisi ei missään nimessä ole, enkä usko, että neljän vuoden tauon jälkeen viisuihin palaava Itävalta lauantain finaalissa esiintyy. 2 pistettä
3. Alankomaat: 3JS - Never Alone
Alankomaiden kolmen miehen bändin kappale on ihan mukava, hyvin tehty poprock-laulu, jonka voin kuvitella soimaan radiosta taustalle samalla kun ajelisin kesäillassa autolla. On aina miellyttävää nähdä ja kuulla ammattitaitoisia esityksiä viisulavalla, ja uskon tämän olevan juuri tuollainen laadukkaasti toteutettu esitys myös illan semifinaalissa. Mutta mikä sääli, ettei ”kolme Jiitä” esitä biisiään hollanniksi, sillä itse tykkäsin siitä versiosta kovasti. 4 pistettä
4. Belgia: Witloof Bay - With Love Baby
En voi mitään niin sietää kuin huonoa a cappella -laulantaa, johon on sekoitettu huonoa beatboxausta. Tosin en ole kuullut tästä kappaleesta liveversiota, joten tämä saattaa huomenna yllättää positiivisesti, mutta esikatseluvideo aiheutti vain suunnatonta ärsytystä. 1 piste
5. Slovakia: TwiiNS - I'm Still Alive
Slovakian kaksostytöt ovat kyllä kauniita ja osaavat ilmeisesti jopa laulaa, mutta jälleen kerran täytyy todeta, että kappale on lähinnä tyhjää täynnä. Kappaleesta jäi ensimmäisen kuuntelukerran perusteella mieleen lähinnä turhan kovaa tömähdellyt rumpukoneraita. Ei tämä biisi mielestäni finaaliin kuulu, mutta saattaa sinne kuitenkin kaikessa harmittomuudessaan nousta. 1,5 pistettä
6. Ukraina: Mika Newton - Angel
Myös Ukrainan kappale on hidas ja mielenkiinnoton balladi. Ukraina panostaa kuitenkin joka vuosi esityksensä visuaaliseen puoleen, niin nytkin. Kappaleen aikana kun nähdään hiekkataiteilija Kseniia Simonovan kiehtovaa hiekka-animointia. En nyt suosittele niinkään kuuntelemaan tätä biisiä ennakkoon, mutta Simonovan YouTube-videoihin kannattaa kyllä perehtyä. 1,5 pistettä
7. Moldova: Zdob şi Zdub - Lucky
Tämä ei ole hyvää rokkia, mutta asenne sentään on aitoa. Ja myönnän kyllä, että minäkin huudan mukana so lucky -huutoja ja naputtelen jalallani tahtia ihan tyytyväisenä. Annan Moldovalle myös puolikkaan lisäpisteen siitä, että biisi herättää katsojan muutamien puuduttaneiden viisujen jälkeen. 2 pistettä
8. Ruotsi: Eric Saade - Popular
Voi pettymysten pettymys! Olen odottanut Eric Saaden pääsyä euroviisulavalle, mutta voi miksi Ruotsi äänestää pojan jatkoon näin heikolla kappaleella. Ericin edellisvuosien karsintabiisit olisivat olleet niin paljon parempia! Tämä biisi on niin rauhaton ja ärsyttävä, etten pidä tästä ollenkaan. Kaiken lisäksi biisin sanatkin ovat typerät ja rakenteeltaankin töksähtelevät. Ja kun nyt vielä viisuviikolla olen ruotsalaismediasta näkemissäni kuvissa nähnyt vain diivailevan pojun, sympatiani Saadea kohtaan ovat kyllä täysin kadonneet. En uskonut edes Ruotsin viisukarsinnan jälkeen tämän kappaleen menestykseen, ja nyt lähinnä toivon, ettei tämä rasittava pop-pju-lar-laulu etene finaaliin. 1,5 pistettä
9. Kypros: Christos Mylordos - San Aggelos S'agapisa
Christos Mylordos, mikä nimi tällä esiintyjällä! Uskon, että moni kuulija tästä kappaleesta pitää ja tämä finaaliin etenee, vaikka itse pidän tätä melko uuvuttavana kappaleena. Lopun rock-osuus pelastaa sentään täydelliseltä nukahtamiselta. 1,5 pistettä
10. Bulgaria: Poli Genova - Na Inat
Ok, tämä on aivan yhdentekevää viisipoppista, mutta silti se saa minut jotenkin hirmu hyvälle tuulelle, vaikka taustat kuulostavat siltä kuin ne olisi tehty 10 vuotta sitten. Toivottavasti etenee finaaliin. 2 pistettä
11. (EJT) Makedonia: Vlatko Ilievski - Rusinka
Eieieieiei... plääh. Niin turha biisi kuin vain voi olla. Ei jatkoon. 1 piste
12. Israel: Dana International - Ding Dong
Israel metsästää viisumenestystä vanhan voittajan avulla, mutta ihmeitä vaaditaan, jotta tämä kappale voittoon etenisi. Vaikka biisi on melko vaatimaton ja vanhanaikainen, uskon Danan etenevän finaalin vanhan maineen ja ammattitaitoisen esityksen turvin. 1,5 pistettä
13. Slovenia: Maja Keuc - No One
Pidän kovasti euroviisujen voimaballadeista, mutta niitä on tänä vuonna kisassa mukana harmillisen vähän. Sen sijaan kisassa on mukana monia heppoisempia balladeja, jotka eivät aiheuta juuri minkäänlaista sävähdystä kuulijassa. Ja tällainen heppoinen popballadi Sloveniankin kappale on. Kuten monet ovat todenneet, tämä kappale etenee finaalin vain kauniin laulajansa takia. 1,5 pistettä
14. Romania: Hotel FM - Change
Hotel FM:n kappale on letkeää radiopoppia, joka viisulavalla kyllä erottuu miellyttävästi edukseen, mutta radiosta tullessa saattaisin jopa vaihtaa kanavaa. Toivon silti, että tämä kappale jatkaa matkaansa lauantain finaaliin. 2 pistettä
15. Viro: Getter Jaani - Rockefeller Street
Määrätietoinen. Tuolla sanalla voisin parhaiten kuvailla Viron esitystä. Minuun tämän kappaleen veikeä lapsekkuus ei vetoa, mutta tiedän monia, jotka pitävät tätä kappaletta yhtenä suosikeistaan. Hivenen epäilen, pääseekö Viro esityksellään finaaliin, mutta jos se on laulajan tahdonvoimasta kiinni, Rockefeller Street soi myös lauantaina. 2 pistettä
16. Valko-Venäjä: Anastasya Vinnikova - I Love Belarus
I don't love Belarus. Tämän propagandalaulun paikka ei ole euroviisuissa. Ja kun vielä taustakin on tavallista viisudiskoa, ei tätä esitystä ole mielestäni mitenkään mielekästä katsella. 0 pistettä
17. Latvia: Musiqq - Angel In Disguise
Turhanpäivänen poprenkutus, johon on saatu ympättyä mukaan vielä huono rap-osuus, joita tämän vuoden viisuissa on tungettu useisiin biiseihin. Ei jatkoon. 1 piste
18. Tanska: A Friend In London - New Tomorrow
Hyvä poprock-kappale, joka harmillisesti on lainaillut vähän liikaa vaikutteita muista biiseistä. Varsinkin Ruotsissa on kohuttu, kuinka tämä kappale on suorastaan kopio Andreas Johnsonin Sing for Me -kappaleesta, joka oli vuonna 2006 ehdolla Ruotsin viisuedustajaksi. Andreas itse totesi, ettei hän pidä tätä suorana plagiaattina ja antoi SVT:n viisuesikatseluohjelmassa tälle muistaakseni kolme pistettä. Saman verran pisteitä ajattelin minäkin antaa. 3 pistettä
19. Irlanti: Jedward - Lipstick
Muistan vieläkin, kuinka törmäsin brittimediassa näihin kaksosiin alkuvuodesta 2010. Ensimmäinen ajatus oli, kuinka toivoisin, etten olisi koskaan tähän Jedward-ilmiöön joutunut tutustumaan. En todellakaan voi sanoa riemastuneeni kuullessani tämän kaksosduon edustavan Irlantia tämän vuoden euroviisuissa.
Tämä biisi on niiiiiiiin ärsyttävä ja niiiiiiin tarttuva. Huomaan yhtenään rallattelevani biisin kertosäettä askareideni lomassa. Tämä etenee finaaliin ja tiedän, että vaikka kuinka yritän inhota tätä biisiä, salaa mielessäni jo pidän siitä, joten annan tälle nyt 2,5 pistettä.
---
Lauantain finaaliin veikkaan matkaansa jatkavan Bosnia-Hertsegovinan, Alankomaiden, Slovakian, Ukrainan, Moldovan, Ruotsin, Bulgarian, Israelin, Tanskan ja Irlannin. Tiistain semifinaalista taisin veikata seitsemän jatkajaa oikein, mutta nyt taitaa mennä veikkaukset enemmän pieleen.
Nyt minun täytyy kiirehtiä nimipäivän viettoon. Hauskaa viisuiltaa kaikille!
Euroviisujen 2. semifinaali TV2:ssa ja Radio Suomessa klo 22
Blogi on ollut kuukauden hiljaa, mutta herää taas henkiin, sillä eihän nyt Euroviisuja sovi olla täällä käsittelemättä! Tänäänhän tulee euroviisujen ensimmäinen semifinaali, jossa Suomikin tavoittelee paikkaa lauantaina pidettävään finaaliin.
Viimevuosien tapaan olen jakanut tämän semifinaalin 19 kappaleelle pisteitä asteikolla 1-5. Pahoittelen jo nyt, että postauksella on mittaa, mutta koittakaahan jaksaa lukea loppuun saakka. Siellä lopussa on vielä veikkaukseni siitä, mitkä maat etenevät viisufinaaliin, joten jos mielipiteeni biiseistä eivät kiinnosta, voitte siirtyä suoraa postauksen loppuosioon.
Mutta aloitetaanpas nyt kappaleiden arviointi. Ja biisithän ovat tässä siis illan esiintymisjärjestyksessä.
1. Puola: Magdalena Tul – Jestem
Puolan kappale on mainio aloitus koko euroviisuille, sillä tämä on niin tyylipuhdasta, kuitenkin laadulla tehtyä euroviisupoppia, että katsojille palautuu heti ensiminuuteilla taas mieleen, mikä onkaan kisojen juoni. Varmanoloinen perusviisu esitetään käsittääkseni myös Düsseldorfin viisulavalla puolaksi, mutta kappaleesta on tehty myös englanninkielinen versio, jota on ollut hiomassa suomalainen Osmo Ikonen. 2,5 pistettä
2. Norja: Stella Mwangi - Haba Haba
Norjan viisukappale on täynnä pirteitä afrikkalaisrytmejä. Tämän biisin kertosäe jää junnaamaan päähän välittömästi, mutta itselläni tuo pirteä Haba haba -hokema aiheuttaa jo valtaisaa ärtymystä. Kaikesta ärsyttävyydestä huolimatta toivon biisin jatkavan matkaa lauantain finaaliin. 2 pistettä
3. Albania: Aurela Gaçe - Feel The Passion
Tästä biisistä en ole saanut ainoallakaan esikatselukerralla kunnon otetta. Aurela on käsittääkseni melkoinen diiva ja muuttanut Albaniasta New Yorkiin jo vuonna 2002. Englannin ääntämyksestä tätä pitkää Amerikassa asumista ei kyllä tahdo uskoa. Tässä biisissä minua ärsyttää oikeastaan kaikki. Toivottavasti tätä ei tarvitsisi kuulla finaalissa. 1 piste
4. Armenia: Emmy - Boom Boom
Tarttuva kertosä, söpö tyttö, mutta biisi on tyylillisesti vanhentunut jo 2000-luvun alussa. Jotenkin tälle kappaleelle toivoisi kaikkea hyvää, vaikka se on kovin heppoista höttöä. 1,5 pistettä
5. Turkki: Yüksek Sadakat - Live It Up
Turkki luottaa tänäkin vuonna rock-kappaleeseen, mutta ainakin esikatseluvideolla biisi kuulosti niin ylituotetulta, että rock-asennetta tästä sai melkeinpä hakemalla hakea. Itse asiassa Turkin viisusta oli saatu tehtyä lähinnä puisevaa rockiskelmää. Livenä viisulavalla tämä toivottavasti on vähän ravisuttavampi kokemus kuin ennakkovideolla. 1,5 pistettä
6. Serbia: Nina - Čaroban
Serbian pirteä retropoppis on mielestäni oikein hauska saaden minut tanssahtelemaan ja hymyilemään. Tämä on yksi suurimmista suosikeistani illan semifinaalissa. 3 pistettä
7. Venäjä: Alexej Vorobjov - Get You
Venäjän poikapopkappalekin on kovin kulunut ja tylsä. Tämän vuoden viisuissa on mukana parempiakin esityksiä tässä genressä. Mutta koska Venäjä on Venäjä, pääsee se tyhjänpäiväiselläkin kappaleella finaaliin. 1,5 pistettä
8. Sveitsi: Anna Rossinelli - In Love For A While
Sveitsin viisu on letkeää popiskelmää. Kuten Suomen kappale, myös tämä erottuu kaiken viisupurkan keskeltä aitoudella ja rehellisyydellä. Tämän kappaleen voisi kuvitella soivan oikeasti radiossa, kun monen muun viisun soittoaika kuluu umpeen vain erityisissä euroviisu-ohjelmissa. Mutta tämäkin biisi on valitettavasti lopulta varsin tyhjänpäiväinen. Toivon tälle silti finaalipaikkaa. 3 pistettä
9. Georgia: Eldrine - One More Day
Jos Turkin kappale oli ylituotettua iskelmärokkia, Georgian kappale on väkisin väännettyä naisrokkia. En ole koskaan pitänyt Within Temptation -yhtyeestä, koska se mielestäni yrittää epätoivoisesti olla rockuskottava ollen silti lähinnä iskelmää. Eldrine ei ole iskelmää, mutta rockuskottavuutta sillä ei kovasta yrityksestä mielestäni ole. Ja vielä kun biisiin on haettu selviä vaikutteita vaikkapa Linkin Parkilta rap-osuuksien muodossa, tämä lähinnä ärsyttää minua. Jatkoon vain, koska semifinaalin taso on muuten varsin heikko. 1 piste
10. Suomi: Paradise Oskar - Da Da Dam
Tämän vuoden Suomen euroviisukarsinta oli mielestäni täynnä harvinaisen turhanpäiväistä musiikkia. Kun kuulin, että Suomen edustajaksi lähtee Paradise Oskar, ensimmäinen ajatus oli, että nyt ei kyllä päästä edes finaaliin. No joo, arvioin tuolloin biisiä lähinnä näkemäni 10 sekunnin ohjelmapätkän perusteella, eikä minulla tuolloin vielä ollut tietoa siitäkään, millaisia muita biisejä Euroviisuihin on muista maista tulossa mukaan.
Vasta aivan viimeisen puolentoista viikon aikana olen alkanut pitää tästä kappaleesta. Tämä erottuu kaiken muun viisumössön seasta aitoudella. Tästä kappaleesta kuulee, ettei sitä ole sävelletty euroviisuja varten, ja tämä on itse asiassa yksi niistä harvoista kappaleista, joita voisin kuvitella kuuntelevani viisujen jälkeenkin tyytyväisenä radiosta. Ja kun tämän illan semifinaalissa vielä biisien taso on muuten melkoisen kehno, toivon todella että Axel Ehnström kitaroineen pääsee esiintymään lauantain finaaliin. Euroviisut tarvitsevat mukaan myös tällaista oikeaa musiikkia, jonka taustalle ei tarvita minimekkoisia pepunpyörittäjiä! 4 pistettä
11. Malta: Glen Vella - One Life
Jos Suomen kappale tuo perusviisujen sekaan jotain raikasta aitoutta, Malta palauttaa lavalle pahemman luokan euroviisuhutun. Kaiken lisäksi tämän biisin esikatseluvideo aiheutti minussa niin pahaa myötähäpeää, että jouduin pitämään silmät kiinni ja vain kuuntelemaan biisiä, jolloin kävi selväksi, miten tyhjänpäiväinen ja kulunut biisi on kyseessä. Ihmettelen, jos Malta finaaliin pääsee mukaan. 1 piste
12. San Marino: Senit - Stand By
San Marinon biisi tuntuu kuunnellessa kivalta, mutta unohtuu valitettavasti mielestä saman tien. Jotain todella sympaattista tässä kevytballadissa kuitenkin on, joten toivon sen etenevän finaaliin. 2,5 pistettä
13. Kroatia: Daria - Celebrate
Myös Kroatian biisi on perus euroviisupoppia. Itselleni tämän biisin aikana vaikeinta on olla takertumatta laulajan tapaan lausua celebrate-sana. Ja kun sana vielä lauletaan biisin aikana varsin monta kertaa, nuo sääälöbreeit-kohdat alkavat alun huvittuneisuuden jälkeen lähinnä väsyttää. Tämän biisin nimi piti muuten alun alkaen olla Brake a leg, mutta sanonnan merkitys oli ilmeisesti ollut Kroatian edustuskappaleen valitsijoille vieras ja kappaleen sanoja toivottiin muutettavan. 1,5 pistettä
14. Islanti: Sjonni’s Friends - Coming Home
Tämä kappale etenee finaaliin jo aivan koskettavan taustatarinansa turvin. Islannin viisukarsinta sai melkoisen käänteen, kun viikkoa ennen kilpailua laulaja-lauluntekijä Sigurjón ”Sjonni” Brink menehtyi sydänkohtaukseen. Sjonnin omaisten toiveiden mukaan biisi sai jatkaa kisassa, ja kappaleen tuli esittämään joukko Sjonnin ystäviä.
Islannin kappale on biisinä totta puhuen melko yhdentekevä, mutta esityksessä on taas sellaista aitoutta ja koskettavuutta, jota viisuhömpän keskellä saisi olla enemmänkin. Eikä tämä nyt sentään biisinäkään mitään semifinaalin heikointa tasoa ole, joten Islannille finaalipaikan suo mielellään. 2,5 pistettä
15. Unkari: Kati Wolf - What About My Dreams
Pidin Unkaria tämän vuoden viisujen ehdottomana ennakkosuosikkina esikatseluvideon perusteella. What About My Dreams on kappale, jonka voisi kuvitella kuuluvan Celine Dionin ohjelmistoon. Esikatseluvideolla Kati Wolfin laulu oli vahvaa, mutta YouTuben syövereistä esiinkaivetut live-videot ovat paljastaneet, ettei Katin ääni olekaan dionmaisen vahva, vaan paikoin jopa todella hentoinen. Toivon todella, että Kati on vain viisutreeneissä säästellyt ääntään ja laulaa tämän komean voimapopballadin tänä iltana yhtä hienosti kuin musiikkivideolla. Jos Kati laulaa tämän nappiin, uskon Unkarin kamppailevan koko viisujen voitosta, mutta jos saamme kuunnella vain hentoista hoilotusta, biisistä saattaa tulla tämän vuoden kisojen suurin pannukakku. Esikatseluvideon perusteella annan tälle kuitenkin 4,5 pistettä.
16. Portugali: Homens da Luta - A Luta É Alegria
Portugali, mitä hemmettiä tämä on?! Käsittääkseni tämä esitys on jonkinlainen vitsiksi puettu protestilaulu, joka ei tee kunniaa protestilauluperinteelle ja on vieläpä hemmetin huono vitsi. Eikä ainakaan minulle aukea edes se, kenelle tämän biisin pilkka on osoitettu. Olisitte nyt siellä Portugalissa vaan säästäneet rahaa ja jättäneet tämän pelleilyesityksen pois viisuista. 0 pistettä
17. Liettua: Evelina Sašenko - C’est Ma Vie
Evelina laulaa todella hyvin, mutta mitä tämä musikaalikappale mahtaa tehdä euroviisuissa. Jotenkin haluan pitää tästä esityksestä, koska se ei ole turhaa euroviisuhöpöä, mutta jotenkin se kuitenkin hukkuu juuri kaikkien perusviisujen keskelle. Toivon todella, että tälle biisille on keksitty jokin mielenkiintoinen lavaesitys Düsseldorfiin, sillä esikatseluvideon esitys oli melko mitäänsanomaton ja tämä biisi vaatii ympärilleen teatteria jäädäkseen katsojien mieleen. 2 pistettä
18. Azerbaidžan: Ell & Nikki - Running Scared
Azerbaidžan on tänäkin vuonna ostanut biisin Ruotsista. Jotenkin tämä on harmiton ja hampaaton popduoetto, joka menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, eikä oikein aiheuta mitään tuntemuksia siinä välillä kehossa. Kuitenkin ammattitaitoinen esitys tuo tälle nyt 1,5 pistettä
19. Kreikka: Loucas Yiorkas feat. Stereo Mike - Watch My Dance
Tänä vuonna aika monen maan biiseihin on sekoitettu mukaan rap-osuuksia. Monen muun maan kohdalla tuo osuus lähinnä huvittaa, Kreikan biisin kohdalla kuitenkin harmittaa hiukan, että mokoma Stereo Mike sotkee biisin surkealla rapillaan. Ilman Stereo Mikea tämä biisi voisi olla komeakin esitys, mutta nyt tästä on mahdotonta erityisemmin tykätä. Nämä pisteet menevät täysin Loucasille hänen lauluosuuksistaan. 1,5 pistettä
---
Toivon että illan semifinaalista jatkoon pääsevät Puola, Norja, Armenia, Serbia, Sveitsi, Suomi, San Marino, Islanti, Liettua ja Unkari. Oletettavaa on, että kaikki näistä omista suosikeistani ei finaaliin etene, sillä oletan ainakin Venäjän saavan finaalipaikan itselleen. Tämän ekan semifinaalin biisit nyt ovat muutenkin aika tyhjänpäiväisiä, joten lähinnä toivon, että Suomen aito esitys palkittaisiin finaalipaikalla, sillä kuten jo aiemmin totesin, kaiken tusinaviisujen keskelle kaivataan sentään oikeaa musiikkia, jota muutkin kuin euroviisufanit jaksavat kuunnella.
Yritän huomenna saada tänne arviot torstain semifinaalierän biiseistä, mutta viimeistään torstai-iltapäivästä palailen asiaan. Niin ja vanhoja viisupostauksiani pääsee lukemaan klikkaamalla tästä.
Euroviisujen ensimmäinen semifinaali tänään TV2:ssa ja Radio Suomessa klo 22.
keskiviikko 13. huhtikuuta 2011
Vuosijuhlat on nyt juhlittu ja järkyttävän paha univelka saatu nukuttua viimein pois. Hienoa, että näin keskiviikkona pystyy pikku hiljaa palailemaan arkeen, eikä olo ole enää kuin zombiella. Voin sanoa, ettei pahinkaan krapula ole niin kamalaa kuin syvä väsymys, joka sumentaa ajattelun niin, ettei aina uskalla olla varma, onko hereillä vai unessa.
Ensimmäistä kertaa elämässäni todella ehdin jo harkita hakevani jonkin unilääkkeen lääkäriltä. Väsymys kun suorastaan ruokki itseään. Ylikierroksilla käynyt kroppa aiheutti niin levottomia unia, että heräilin tuskastuneena yhtenään, eikä mikään määrä unta tuntunut enää virkistävän. Skarpeimmillani ollessa pääni vain mietti väsymystä ja soitti Faithlessin Insomniaa. I need to sleep but I can't get no sleep...
Toivottavasti teidän viikkonne on alkanut vähän pirteämmissä merkeissä kuin minulla. Nyt kutsuu lenkkipolku ja auringonpaiste, jotta saan lopullisesti heräteltyä kropan tähän viikkoon. Nähdään!
Periaatteessa ei olisi aikaa kirjoittaa tätä postausta, mutta haluan pikaisesti kertoa, että blogi on loppuviikon hiljaa. Tämä viikonloppu menee nimittäin juhliessa 50-vuotiasta ainejärjestöäni ja juhlien takia itsellänikin on paljon töitä tehtävänä. Pitäisi siivota, askarrella viimeisiä juhlakoristeita, noutaa korjailtu iltapuku, kerrata Pas d'Espagnen askeleet, pakata valmiiksi saunakamppeet sunnuntain sillistä varten ja tehdä noin tuhat muutakin asiaa ennen huomisiltaa. Ja tyhmä kun olen, olen jättänyt taas aivan liian monta asiaa hoidettavaksi viimeisenä mahdollisena päivänä, mutta eiköhän tästä urakasta taas jotenkin selvitä, kunhan ryhdyn heti hommiin.
Töiden vauhdittamiseen erinomaiseksi biisiksi on osoittautunut tänään 90-luvun poikabändimusiikki. East 17:in tahdissa pomppiessa tiskit ovat putsaantuneet supernopeudella ja vaatteet ovat kuin itsestään viikkautuneet siisteiksi pinoiksi kaappiin.
Äsh, nyt täytyy taas palata töiden pariin. Oikein hauskaa viikonloppua kaikille, nähdään maanantaina!
Kyllä se nyt siltä näyttää, että elokuussa kutsuu Helsinki, Suvilahti ja Flow. Aamulla ilmestyneestä esiintyjäluettelosta löytyy sen verran monia kiinnostavia nimiä, että jo nämä kiinnitykset riittäisivät takaamaan hyvät festarit. Ja siis lisää esiintyjiä on vielä luvassa!
Mutta miettikää nyt, siellä on mm. Rubik, Lykke Li, Röyksopp, James Blake, Midlake ja sokerina pohjalla Kanye West, SIIS KANYE WEST! Mies, joka teki yhden viime vuoden nerokkaimmista levyistä ja jonka keikalle olen yrittänyt erittäin huonoin tuloksin päästä vuodesta 2005. Nyt on viimein pakko onnistua näkemään Kanye livenä!
Tänä vuonna en anna kaiken maailman tärkeilevien näyttäytyjien pilaa flowtani, vaan suljen silmäni ympäröiviltä ihmisiltä ja nautin vain musiikista. Esiintyjäluettelosta päätellen, kun tuosta festareiden olennaisimmasta asiasta on aika helppoa nautiskella.
Erehdyin viikonloppuna lukemaan netin keskustelupalstoilta kansan syvien rivien mielipiteitä pakkoruotsista. Kuten arvata saattaa, seurauksena oli kohonnut verenpaine ja aivan kammottavan paha migreeni. Sisälläni herännyt kapinahenki johti siihen, että viime päivinä ihanan Veronica MaggionJag kommer -biisi on raikunut stereoistani todellisella raivosoitolla.
Joku ehkä muistaa, että Veronica palaa levylautaselleni jokakevät. Sopivasti Maggio julkaisee tänä keväänä viimein uuden levynsä. Kuumeisesti odottamani Satan i gatan -levy ilmestyy ainakin Ruotsissa 27. huhtikuuta, ja taidanpa tuon levyn tilata itselle jo ennakkoon, jotta varmasti sen tuolloin käsiini saan. Siihen asti ei auta kuin lauleskella yhä uudelleen ja uudelleen, että "jag kommer, jag kommer, jag kommer, jag kommer, jag är nästan däääääär..."
Viikonloppu ja sen mahdollistamat pitkät yöunet eivät aikoihin ole tulleet yhtä tarpeeseen kuin tänään. En muista, koska viimeksi viikkoni olisi ollut fyysisesti näin raskas. Tuntuu, että koko viikko olisi ollut yhtä juoksua sinne ja tänne ,ja viikon kruununa oli eilinen Tylkkäri-jako kaupungilla. Ensin seisoin ja kävelin pitkin toria jakamassa n. 7 tuntia lehtiä ohikulkijoille, ja tämän perään sitten puolitoista tuntia tanssitreenejä korkkareissa. Jalat ovat nyt löllöä hyytelöä ja vasen olkavarsi on kuin tulessa lehtien kantamisesta, mutta eiköhän kaikki kivut ja säryt unohdu viimeistään illalla leffateatterissa, kun valkokankaalta pääsee näkemään Moulin Rougen!
Turun Kinopalatsi täyttää tänä viikonloppuna 10 vuotta, ja viikonlopun juhlanäytöksissä esitetään myös muutamia vanhempia elokuvia teatterin historian varrelta. Kiljaisin riemusta nähdessäni, että näiden "vanhojen hittien" joukkoon oli valittu myös yksi lempielokuvistani, Baz Luhrmannin Moulin Rouge!
Tämä musikaaliksi luonnehdittava elokuvahan on varsinaista musiikin, pukujen ja upeiden kuvien ilotulitusta. Ja onhan siinä ihana rakkaustarina ja sitten vielä aina niin suloisen ihana Ewan McGregor, joka aiheuttaa, varsinkin laulaessaan, huokailusarjan ja sydämen sulamisen.
Muistan kuin eilisen, kuinka näin tämän leffan liki 10 vuotta sitten juurikin Turun Kinopalatsissa, vaikka tuolloin en Turussa asunutkaan. Olin tullut ystäväni kanssa viikonloppuretkelle kaupunkiin ja minun ehdotuksesta menimme katsomaan juuri ensi-iltansa saanutta Moulin Rouge! -elokuvaa. Leffa imaisi minut mukaansa niin, että tuntui kuin en olisi hengittänyt koko kaksituntisen elokuvan aikana lainkaan. Leffan päättyessä en voinut kuin hokea ylistyssanoja elokuvasta. Ja vaikka muistan, että ympärillä oli lokakuun pimeät ja märät kadut, minä leijuin jossain kimaltavassa ja värikkäässä Moulin Rouge -maailmassa.
Osaan tämän elokuvan ulkoa, niin monet kerrat olen sen dvd:ltä katsonut, joten joudun luultavasti todella taistelemaan tänään leffateatterin penkissä, etten ala laulaa mukana. Voi kunpa joku joskus järjestäisi tästä elokuvasta sing-a-long-näytöksen, sellaisen minä tarvitsisin!
Heräsin tiistaiaamuna varta vasten varaamaan lippua näytökseen, etten vain missaa sitä, mutta pelkoni lippujen loppumisesta oli hivenen ylimitoitettu. Paikkoja klo 23 alkavaan näytökseen on vielä runsaasti jäljellä. Jos siis et lauantai-illalle muuta tekemistä keksi, Turussa olet ja taskun pohjalta löytyy 6 euroa rahaa, niin kannattaa varailla liput täältä ja tulla nauttimaan upeasta elokuvasta.
Jos jokin bändi palaa levylautasellani tehosoittoon vuosi toisensa perään juuri näihin aikoihin vuodesta, on se Ash. Yksi ehdottomista kevätbiiseistä on bändin Free All Angels -levyn hitti, Shining Light.
Olen aina pitänyt Ashia minun bändinäni, jota en ole halunnut liikaa edes mainostella, ettei vaan liian suuri yleisö (mikä ikinä se sitten onkaan) löytäisi bändiä ja "varastaisi" sitä minulta. Suhtaudun bändiin erittäin omistushaluisesti, ja siksipä olin tukehtua pasta-annokseeni, kun hiljattain kuulin tv-mainoksessa laimean cover-version juuri Shining Light -kappaleesta.
Kyseessä oli sen verran ison vaatefirman mainos, että aavistin löytäväni netistä coverin esittäjän. Pettymys oli valtava, kun selvisi, että esittäjä on kovasti ihailemani Annie Lennox. Eikä tuo kamala versiointi ole edes mikään uusi juttu, vaan Lennox on levyttänyt biisin jo pari vuotta sitten.
En edes uskalla lukea YouTubesta Lennoxin videoiden kommentteja. Voin arvata, miten siellä kehutaan tätä hänen versiota ja väittävät Ashin tulkintaa huonommaksi, ja miten pari Ash-fania yrittää puolustella alkuperäisversiota saaden vihaa niskaansa. Niin paljon kuin Annieta ihailen, nyt täytyy kyllä sanoa, että tämä kamala tekopirteä tulkinta Ashin biisistä on julmetun ärsyttävä ja olisi saanut jäädä levyttämättä.
Laskin muuten juuri, että tänä vuonna on minun ja Ashin suhteen juhlavuosi! Siitä tulee kuluneeksi tasan 15 vuotta, kun löysin tämän bändin keväällä 1996. Miten siitäkin voi olla jo noin monta vuotta? Voisiko nyt joku ystävällinen festarijärjestäjä tuoda tämän bändin viimein uudelleen Suomeen? Silloin 15 vuotta sitten missasin bändin Provinssi-keikan, koska vanhempieni mielestä olin liian nuori festareille. Joten pliispliispliiiis kaikki keikkajärjestäjät, yrittäkää saada Ash Suomeen, varsinkin kun vielä olisi mahdollisuus, että keikkakitaristiksi tulisi Bloc Partysta tuttu Russell Lissack. Ja jos Russell keskittyy jo Bloc Partyn uuden levyn suunnitteluun, minä kyllä huolin kolmehenkisen Ashinkin tänne keikalle.
Sanon heti: Liekin eilinen keikka olisi saanut olla vaikka miten epävireistä ulinaa, ja luutavasti silti olisin rakastanut sitä. Liekki plays Korppi -albumiklassikkokeikalta odotin lähinnä nostalgiamatkaa vuoteen 2003, ja voi pojat, miten ihana matka se olikaan!
Kevät 2003. Opiskelin eräässä kansanopistossa, jonka asuntolassa asuin. Oppituntien jälkeen menin huoneeseeni ja kuuntelin juuri aloittanutta YleX:ää radiosta, vaikka olin vannonut Mafian menetettyäni, boikotoivani mokomaa "nuortenkanavaa". Onneksi boikottini ei pitänyt ja kuulin Pienokaisen kanavaltaensimmäistä kertaatuossa ankeassa asuntolahuoneessani, joka muuttui biisin aikana aina kummasti kauniimmaksi.
Muun muassa sinne asuntolan huoneeseen palasin eilisellä Liekin keikalla. Tunsin myös matkaavani ajassa paikkoihin, joissa en ole ollut. Luulin, luulen -biisin aikana tunsin ajoittain olevani 90-luvun grunge-keikalla. Tiukka kitarariffi toi mieleen Nirvanan ja omat vaatteeni vielä lisäsivät 90-lukufiilistä. Siinä seistessä tajusin, että juuri jostain tällaisista keikoista ja tällaisesta itsestäni haaveilin lapsena, 90-luvun puolivälissä luukuttaessani MTV:ltä musiikkivideoita. Haaveilin asuvani Turussa, haaveilin opiskelevani kieliä yliopstossa ja haaveilin käyväni keikoilla. Toisin sanoen tajusin Jannen kitaraa kuunnellessa toteuttaneeni nuo lapsuuteni haaveet. Koin sellaisen tunneryöpyn, että kun seuraava biisi, Tikari, alkoi soida ja kertosäkeessä haikeasti laulettiin "ollaan niin kuin ennen, kuin oltiin ennen, oi ollaan niin kuin ennen.." herkistyin kyyneliin.
Jos joku kahdeksan vuotta sitten olisi sanonut, että vuonna 2011 kyynelehtisin Liekin keikalla, olisin luultavasti pyöritellyt epäileväisesti silmiäni. Suhteeni Liekkiin kun ei aina ole ollut erityisen hyvä. Kun Magio-levy ilmestyi vuonna 2001, en oikeasti voinut käsittää, miten sitä saatettiin kehua arvosteluissa. Jälkikäteen ajatellen en oikeasti ollut edes perehtynyt levyyn kunnolla. Olin kai lähinnä laulukielen perusteella tuominnut levyn huonoksi. Kun sitten vuonna 2003 ilmestyi Korppi-albumi, tajusin, että Liekkihän oikeastaan on aika kiva bändi, varsinkin kun laulujen suomenkieliset sanat ovat juuri sopivan merkityksetöntä ajatusvirtaa, ennemminkin vain melodiaa korostavia äänteitä, joten lyriikat eivät aiheuttaneet minussa ärtymystä ja myötähäpeää.
Niin hieno levy kuin Korppi onkin, ei se aikoinaan saanut minua vakuuttuneeksi Liekin erinomaisuudesta, koska huonoksi leimaamani Magio-levy kummitteli edelleen mielessäni. Vaadittiin upea Rajan piirsin taa -albumi ennen kuin lopullisesti tajusin, miten mainio bändi Liekki on, ja silloin sitten viimein tajusin tutustua siihen Magioonkin paremmin havaitakseni, miten olin sen aikoinaan arvioinut täysin väärin.
En tiedä, miten onnellinen olisin ollut, jos eilisellä albumiklassikkokeikalla olisikin soitettu läpi tuo Rajan piirsin taa -levy läpi Korpin sijasta. Luultavasti olisin joskus Tytöt/Kadut/Paluu-biisin aikana alkanut itkeä hysteerisesti onnesta, kun kerta Korpinkin kappaleet saivat jo sydämen sykkyrälle, kyyneleet silmiin ja hymyn huulille. Ja tavallaan melko lähelle tuota Tytöt/Kadut/Paluu-biisiä keikalla jo päästiin, sillä encoressa bändi soitti kappaleita myös tuolta bändin kolmannelta albumilta. Oikeastaan jään toivomaan, että Liekki plays Korppi -konsertille tulisi jatko-osa Liekki plays Rajan piirsin taa.
Noin yleisesti eilinen keikka oli mainio nostalgiapala ja nautin joka hetkestä, vaikka parannettavaakin esityksessä vielä löytyi. Ehkäpä tänään Tampereella biisit soivat vielä eilisiltaistakin paremmin? Voin suositella Liekki plays Korppi -keikkaa lämpimästi kaikille Tampereen seudulla illalla liikkuville. Keikkaliput voi varata täältä, ja samasta osoitteesta löytyy lisätietoa illan keikasta.
Ps. Apua! Muistaako joku, mikä oli Liekin eilisen encoren toka biisi? En saa sitä nyt millään mieleen, ja tämäkös häiritsee. Kiitos paljon, jos joku tuon kappaleen muistaa! :)
Tänä iltana Turun Klubilla Albumiklassikot-konserttisarjassa vuorossa Liekki plays Korppi -keikka. Itselläni päättyy yli kuukauden odotus, tuli nimittäin ostettua keikkalippu jo hyvissä ajoin, mutta kyllä niitä lippuja vielä tänäänkin on ostettavissa ovelta 10 eurolla. Ja mm. tätä siis on tänään kuultavissa:
Kannattaapa tuo hieno levy kuunnella vielä kokonaisuudessaan läpi vaikkapa Spotifysta.
Liekki plays Korppi Turun Klubilla Liput ovelta 10 euroa Showtime klo 22
Mitäpä olisi kevät ilman flunssaa? Ei kevät ensinkään! Silti viime viikko tuntui turhimmalta pitkään aikaan. Maanantaista perjantaihin vain makasin sänkyni pohjalla. Välillä nousi kuumetta, välillä yskitti niin, että pelkäsin kylkiluiden naksahtavan poikki ja käyttämieni nenäliinojen valmistamista varten oli varmasti pitänyt kaataa pieni metsä.
Viiden päivän sängyssä lahoamisen jälkeen tuntui ihanalta päästä taas ulos talsimaan loskassa, kuuntelemaan lintujen laulua ja nuuhkimaan kevään tuoksuja. Nauttimaan siitä keväästä, jota olin viisi päivää voinut ihailla vain ikkunan takaa. Tunnelmani kuitenkin pilasivat tyypit, jotka alkoivat viiden minuutin kevyen lumisatteen aikana vinkua, kuinka "tämä talvi ei lopu koskaan!"
Kaltaiseni hellekesän vihaaja, kevättä ja syksyä rakastava villapaitatyttö toivoisi toki vähän lämpimämpien kelien tulevan pian, mutta kuitenkin Suomen luonnolle tyypillisessä aikataulussa. Eniten ihmetyttää, miten nämä jatkuvasta talvesta valittajat eivät näe aivan selviä kevään merkkejä. Miten ihmeessä talvivalittajat eivät kuule lintujen kevätlauluja? Miten on mahdollista, että valtavan loskalammikon halki kävellessä porukka voi valittaa, kuinka lunta on kaikkialla ja lisää tulee, vaikka siinä jalkojen juuressa juuri todistamme lumen tuhoutumista, eikä välttämättä viimeisen vuorokauden aikana ole leijunut alas yhtäkään lumihiutaletta? Ja miten ihmeessä kaverit eivät näe, että taivaalla vaeltavat harmaat pilvet ovat niin ohuita, että niiden takaa erottaa auringon? Ei niistä pilvistä voi sattaa alas enää yhtään mitään.
Itselleni kevään merkiksi riittää kylmänharmaa valo, joka saa päässä soimaan Cut Copyn Lights and Musicin ja Ultramariinin Elohopeaa-kappaleen. Ja koska nämä biisit ovat soineet mielessäni jo monta viikkoa, kevät on mielestäni varsin pitkällä. Viikko tai kaksi ja ensimmäiset pähkinän siitepölyt leijailevat Euroopasta nenäni kiusaksi, niin lähellä lämmin kevät on.
Kyllä minä ymmärrän, että tammikuun paukkupakkasilla valitetaan kylmyydestä, valitanhan itsekin kesällä helteistä, mutta sitä en ymmärrä, että täysin normaalissa maaliskuun säässä valitetaan yhä vain jatkuvasta talvesta, vaikka ympäristössä näkee jo vaikka kuinka paljon kevään merkkejä. Ymmärtäisin valituksen alati jatkuvasta talvesta, jos yhä vielä joutuisimme vetämään päälle samat toppavarusteet kuin tammikuun paukkupakkasilla, mutta eipä tuolla kaupungilla kulkiessa enää näe turkkeihin ja toppakerroksiin pakkautuneita ihmishahmoja.
Rakkaat talvenvalittajat, avatkaa silmänne ja katsokaa, millainen kevät meitä jo ympäröi! Hyväksykää se tosiasia, että Suomessa alkukevät on viileä vuodenaika ja tässä maassa ei ole mitenkään äärimmäinen ja outo sääilmiö sekään, että vappuna niskaamme sataa lunta ja räntää. Turha siis on aloittaa lumesta valittamista maaliskuussa, jolloin lumi on ihan normaali osa luontoamme. Nauttikaa niistä päivistä, kun ylle voi vetäistä kevättakin ja hyväksykää päivät, jolloin ylle joutuu kaivamaan uudelleen toppavarusteet. Kyllä se kuuma kesä sieltä vielä tulee, ja silloin minä vuorostani valitan, kun nakupellenäkin on tuskastuttavan kuuma, joudun laskemaan, että saan jatkuvan nestetankkauksen ohella riittävästi suolaa ja odottelen illan viilenemistä voidakseni syödä jotain muutakin kuin jätskiä ja jääkylmäksi jäähdytettyä hedelmäsalaattia. Ja silloinkin yritän ymmärtää niitä ihmisiä, jotka aivan aidosti pystyvät nauttimaan tuosta tukahduttavasta säästä, enkä yritä pilata heidän nautiskeluaan valituksillani.Talvenvalittajat, vaikka teitä ympäröivä sää kuinka tympisi, älkää nyt ainakaan pilatko meidän kevätintoilijoiden riemua jatkuvalla "kyllä nyt vielä on talvi"-virrellänne.
Kuumeinen tervehdys Turusta. Hivenen mönkään menneeltä Tallinnan reissulta sain tuliaisiksi flunssan. Keikkareissu Viroon ei sujunut aivan toivotulla tavalla.
Tarkoitushan oli päästä katsomaan Roxetten keikkaa, mutta kun perjantaina olimme nousseet hotellin edessä taksiin päästäksemme keikkapaikalle, kuski kertoi, että bändi on peruuttanut viime hetkillä esiintymisensä. Kaverin kanssa hämmentyneinä nousimme pois autosta ja lähdimme selvittelemään peruutuksen syitä. Selvisi, että Marie oli menettänyt äänensä ja peruutuksesta oli ilmoitettu vain paria tuntia aiemmin. No mutta kiva! Manailtuamme hetken onnetonta tuuriamme päädyimme sitten kuluttamaan illan Tallinnan kaupoissa ja irkkupubissa, jossa sentään pääsi kuulemaan hyvää livemusiikkia.
Lauantain ohjelma sentään sujui suunnitellusti. Lähinnä harmitti, ettei matkan alkuperäinen tarkoitus täyttynyt, mutta ainakin saatiin taas arvokas opetus siitä, että ulkomaille suuntautuvilla konserttimatkoilla on aina syytä varautua peruutuksiin ja yllätyksiin. Emmekä me kaverini kanssa olleet ainoita ulkomailta Tallinnaan saapuneita kuuntelijoita. Suomalaisia ja ruotsalaisia Roxette-faneja pyöri kaupungissa huomattavan paljon. Harvaa tällaista fania lohdutti tieto, että keikkaliput kävisivät heinäkuiselle korvauskeikalle.
Vaikka Tallinnan matkani ei nyt mikään täysi menestys ollut, ja flunssankin vielä tuliaisiksi sain, oli sentään kiva päästä vähän näkemään Tallinnaa päivänvalossa. Minä kun en ole koskaan aiemmin ollut kunnolla Tallinnassa, joten oli hauska päästä kiertelemään mm. vanhaan kaupunkiin kevätauringon paistaessa. Ihan kateus iski, kun katseli kauniita vanhoja taloja, tunnelmallisia ravintoloita ja lukuisia kahviloita. Nyt vaan harmitti, että kiirehtiessämme turhaan keikalle, emme ehtineet kaikista näistä paikoista kunnolla nauttia. Mutta ehkä sitten seuraavalla Tallinnan matkalla pääsen viimein syömään niitä syntisen herkullisen näköisiä kakkupaloja. Kun kerta keikkareissu Tallinnaan ei onnistunut, ehkä kakkureissu sentään onnistuisi. Ok, kakku-unelmista höpöttäminen osoittaa, ettei ajatukseni pysy kuumeelta kasassa. Parasta siis mönkiä takaisin vilttien alle lepäämään ja parantelemaan tuliaisflunssaa. Palailen linjoille toivuttuani tästä kirotusta köhästä ja kuumeesta.
...käypi tieni. Aamulla lähtö Turusta Helsinkiin, josta matka jatkuu Tallinnaan. Tällä kertaa lähden hyvän ystäväni kanssa katsomaan, jälleen kerran, lapsuutemme suosikkibändiä Roxettea! Toiveissa on, ettei bändi esitä paljoakaan uusimman levyn kappaleita, vaan vetää kunnon hittikimaran. The Look, Listen to Your Heart, It Must Have Been Love, Joyride... näitä lapsuuden suosikkikappaleitani minä haluan kuulla.
Palailen sunnuntaina kertomaan, miltä Roxette tällä kertaa kuulosti. Mukavaa viikonloppua kaikille!
The Nationalin keikkapostauksessa ohimennen jo mainitsinkin kärsiväni naislaulaja-allergiasta. Voin kirjoittaa aiheesta myöhemmin kokonaisen postauksen, mutta keskitytään näin naistenpäivän kunniaksi naislaulajaan, jonka ääni ei aiheuta migreeniä ja ihottumaa.
Helmikuun lempilevykseni nousi Carole Kingin Tapestry. Levyhän on klassikko, mutta itse en aiemmin ole siihen tarkemmin perehtynyt. Muutama viikko sitten estin kuunneltavaksi uutta musiikkia, mutta uutuuksien seasta ei löytynyt mitään sykähdyttävää kuuneltavaa, joten päädyin kaivelemaan klassikoita, joihin on ollut tarkoitus tutustua tarkemmin. Koska perheessäni King on ollut viime aikoina esillä, tuntui luontevalta valita soittoon hänen tunnetuin levynsä.
Vaikka Tapestryyn en kokonaisuutena ollut aiemmin tutustunut, sen hitit kyllä entuudestaan tunsin. Tosin aika monta kertaa levyn ensimmäisen kuuntelukerran aikana tuli hämmästeltyä, onko tämäkin biisi tältä levyltä ja onko tämäkin biisi Kingin kappale. Mitenkään yllättävää ei ole, jos lauluja ei Kingin tekemiksi tiedä. Tapestryn kappaleista kun esimerkiksi (You Make Me Feel Like) A Natural Woman- ja Will You Love Me Tomorrow -hitit ovat alunperin tulleet tunnetuksi Aretha Franklinin ja The Shirelles -tyttöbändin esittämänä. Lisäksi iso osa Tapestryn hiteistä on päätynyt muiden esittäjien coveroimaksi, mutta kappaleet ovat siis kaikki joko kokonaan tai osittain Kingin kirjoittamia.
Jo Tapestryn alku on melkoinen hittiputki: I Feel the Earth Move, So Far Away ja It´s Too Late ovat kaikki klassikoita, ja kun vielä neljäs kappale, Home Again, on yksi omista lempikappaleistani levyltä, voisin melkein loputtomasti kuunnella pelkästään levyn alkua.
Tietenkään pelkän levyn alkuosan kuunteleminen ei olisi järkevää, sillä tietysti tällaisella levyllä on monia hienoja lauluja myös loppuosassa. Loppupuolen helmiä ovat mm. You've Got a Friend, jo mainitut (You Make Me Feel Like) A Natural Woman- ja Will You Love Me Tomorrow ja levyn nimikappale. Lisäksi mukaan mahtuu Where You Lead -kappale, jonka jokainen Gilmoren tytöt -sarjan katsoja tuntee. Tuon tv-sarjan tunnariversion King kylläkin äänitti uudelleen yhdessä tyttärensä kanssa, joten aivan samalta biisi ei Tapestrylla kuulosta.
Ilmestyessään vuonna 1971 Tapestry oli USA:n listaykkönen 15 viikkoa putkeen, mikä on pisin aika, jonka naisartisti on listaykkösenä koskaan viettänyt. Kaiken lisäksi Tapesty pysyi Billboard top 200 -listalla yli kuusi vuotta. Ja kun levy on nauttinut melkoista arvostusta aina ilmestymisestään lähtien, ei ole ihme, että tämän levyn oikeastaan tuntee, vaikka sitä ei koskaan kokonaisuudessaan olisi kuullut, eikä sitä mielestään edes tuntisi.
Pidän kovasti Kingin laulutyylistä. Äänen hiomattomuus, voima ja rajuus tuovat lauluihin elämää. Kingin äänessä on aitoa tunnetta, ei pingottavaa pyrkimystä kauniiseen ääneen tai turhia lurituksia ja vänkytyksiä, joilla väkisin yritetään rakentaa tulkintaa. Kingin tulkinta tulee sydämestä, ei laskelmoidusti aivoista.
Jos Tapestrya et vielä tunne, suosittelen kuuntelemaan sen vaikka Spotifysta. Jos taas levy kuuluu jo suosikkeihisi, kuuntele toki se uudelleen, sillä tähän levyyn ei voi kyllästyä.
Olen aiemminkin kertonut pitäväni True Blood -sarjasta. Laadukkaassa sarjassa riittäisi kehuttavaa, mutta aivan erityisesti haluan kehua sarjan musiikin käyttöä. Varsinkin tapa, jolla musiikkia käytetään lopputeksteissä on todella mahtava. Biisit kun yleensä jollain kierolla tavalla liittyvät jakson viimeisiin tapahtumiin. Tunnin päästä TV2:lla alkavan jakson loppukohtaus on yksi suosikeistani koko sarjan historiassa. Niin hienosti suunniteltu kohtaus ja taustalla vielä soi Damien Ricen 9 Crimes -biisin demoversio.
Täytyy muuten sanoa, että itse olen aina tykännyt enemmän tästä 9 Crimes -biisin demoversiosta kuin varsinaisesta levyversiosta. Se levyllä oleva virallinen versio kun on ärsyttävän pliisu. Jotenkin tässä demoversiossa on raakaa voimaa. Itse asiassa biisissä on samanlaista särmää, lämpöä ja likaisuutta kuin True Blood -sarjassakin.
Kun tuo 9 Crimes -niminen jakso tuli viime kesänä Jenkeissä ulos, hirvittävä joukko sarjan katsojia etsi biisin tietoja netistä. Jos katsotte sen loppukohtauksen, ymmärrätte ehkä, miksi biisi tekee vaikutuksen. Vaikka True Bloodin loppubiisit ovat aina ovelia, Ricen biisi toimii kohtauksessa poikkeuksellisen hienosti.
True Blood TV2:lla klo 22.35, loppukohtaus n. 23.20.
Oijoijoi, torstainen The Nationalin keikka oli jotain niin ihanaa, että huumautunut pääni ei vieläkään ole täysin palannut normaalitilaansa. Yritänpä ajatella mitä tahansa muuta asiaa, huomaan parin minuutin jälkeen hyräileväni Vanderlyle Crybaby Geeksiä. Keikalla olleet varmasti tajuavat miksi.
Mutta palataanpa keikan alkuun, ei, palataan vielä hiukan enemmän ajassa taaksepäin, noin klo 19.20 kohdalle torstai-iltaa. En oikein tiedä, mikä mystinen ajanvenytin piti huolen siitä, että olin Kulttuuritalolla hiukan seitsemän jälkeen, vaikka olin Helsingissä perillä vasta kuudelta ja ennen Sturenkadulle suuntaamista minun oli ehdittävä apteekkiin ostamaan korvatulpat, hakemaan brittiherkkuja Behnford'silta ja käymään syömässä. Hämmästyttävästi kuitenkin olin kaikki asiani hoitaneena seisomassa hiukan seitsemän jälkeen Kulttuuritalon ovien takana. Suunnilleen klo 19.20 sitten näin lasien läpi Aaron Dessner'n heilumassa akustisen kitaransa kanssa aulassa, tai no, ehkä se oli Bryce, koska ei näitä veljeksiä ihan selästä ja sivuprofiilista äkkiä tunnista. Olipa kumpi tahansa veljeksistä, jotenkin se hetki sähköisti tunnelman. Sillä hetkellä tajusin, että ihan tuota pikaa todella kuulisin bändiä livenä.
Kahdeksalta ovet viimein avautuivat. Hirveä juoksu kohti narikkaa, t-paitapöytää ja rappuja ylös odottamaan salin ovien avautumista. Kaikki tämä touhotus palkittiin, kun saliin päästessä sain rynnättyä suoraa eturiviin. Mitä ylellisyyttä katsoa keikka niin, ettei silmien edessä heilu kenenkään korston (siis kenen tahansa yli 154-senttisen) ihmisen pää! Ja miten outoa oli, että lavan päällä käytännössä katsoen makoillessa piti vähän pelätä, ettei sormet jäisi jonnekin Mattin ja Dessnerien jalkojen alle.
Eturivistä saa hienoja kuvia mikkiständeistä
Lämppärinä soittaneesta Sharon Van Ettenistä en tiennyt juuri mitään. Naislaulaja-allergiani takia aina hiukan hirvittää, miten pahasti reagoin naisesiintyjän ääneen. Sharonin ääni oli onneksi juuri sitä käheän heleää sorttia, joka ei nostata verenpainettani ja aiheuta ihottumaa. Itse asiassa tykkäsin Sharonin esiintymisestä todella paljon.
Kun National aloitti soiton, imoille alkoi lipua Runawayn sanat ja sävelet. Kun korvan vieressä olleista kaijuttimista kuuli Mattin äänen matalimatkin murahdukset ja tunsi pienempienkin nyanssien porautuvan sisuksiin, teki mieli ruveta itkemään onnesta. Jälleen kerran täytyy ihailla Kulttuuritalon akustiikkaa. Kun siihen yhdistetään suomalainen hiljainen yleisö, ei oikeastaan voinut nauttia pelkästä yleissoundista, kun väkisinkin alkoi kiinnittää huomiota ihan yksittäisiin äänen pikkuisiin sävyihin, jotka rokkiklubilla olisivat kadonnet jonnekin puuroiseenm harmaata sadepilveä muistuttavaan äänivalliin. Nyt Nationalin kirkkaat äänivallit olivat kauniin puhtaita, hattaramaisia cumulus humilis -kumpupilviä.
Turha tässä on selittää, mitkä biisit kuultiin, ja miltä ne tuntuivat. Riittää, kun sanon, että keikan tuoma lämmin tunne sydämessä ei tunnu katoavan millään ja keikan jälkeen harkitsin lipun hankkimista perjantainkin keikalle. Jos joku nyt kuitenkin haluaa tietää, mitä torstain keikalla soitettiin, settilista löytyy täältä.
Niin ja miksi sitten päässäni soi yhtenään alussa mainittu Vanderlyle Crybaby Geeks? No koska National päätti keikkansa kyseiseen biisin. Akustisesti kahden kitaran säestyksellä vedetty biisi kuulosti niin kauniilta, että totta puhuen en saanut laulettua biisistä itse mukana oikein mitään, kun pala oli kurkussa. Lähinnä tuijotin teevadin kokoisilla silmilläni ympärilleni, katsoin muuta yleisöä, bändiä lavalla ja ihmettelin, miten jotain niin kauniin kuuloista saattoi syntyä ympäröivistä, ihan tavallisista ihmististä. Annoin ilmassa väreilleen lämmön, rakkauden, kauneuden ja onnen vallata sisukseni. Ja jotain käsittämättömän huumaavaa oli se yleisön hurmoksellinen huuto, kun biisi päättyi. Koko yleisö kun tuntui räjähtävän yhtaikaisesti huutoihin ja taputuksiin.
Jos kuvittelin, että päivien laskeminen lakkaisi torstaiseen keikkaa, väärässä olin. Nyt alkaa uusi laskenta seuraavaan National-keikkaan. Jäljellä 125 päivää Ruissin alkuun. The National, näemme heinäkuussa!
Lokakuussa alkanut odotus päättyy viimein tänään! On koittanut päivä, johon olen laskenut päiviä viimeiset pari kuukautta. On The Nationalin keikkapäivä!
Onnesta keveänä liidän nyt junalle ja lähden kohti Helsinkiä ja Kulttuuritaloa. Hauskaa keikkaa kaikille, jotka Nationalin tänään tai huomenna näkee!
Kun pää on sekaisin yön valvomisen ja parin tunnin päikkäreiden jäljiltä, on oikein sopiva hetki koota yhteen ajatuksia öisestä Oscar-gaalasta.
Nelosen muotiosuuden studiotiimille taisi drinksut maistua liiankin hyvin tai sitten tyyppien päät oli täysin sekaisin muusta syystä, mutta itse asiaan eli pukuihin ei tunnuttu kiinnitettävän juurikaan huomiota. Voitaisiinko vaikka sopia, ettei ensin vuonna heitettäsi neljättä vuotta läppää Randolph Duken valkaistuista hampaista ja plastiikkakirurgiasta. Ja sen verran voisi vaivautua tekemään pohjatyötä ennen lähetyksen alkua, että vaikka kymmenen minuutin ajan naksuttelisi Oscareiden ja esim. Imdb.comin nettisivujen gaala- ja ehdokasesittelyjä läpi, jotta kommentaattoreilla olisi jonkinlainen ennakkokäsitys siitä, keitä tyyppejä punaisella matolla edes pyörii.
Puvuista nyt voisin sanoa sen verran, että eniten pidin Natalie Portmanin ja Michelle Williamsin asuista. Myös Mila Kunisin puku oli kaunis. Oikeastaan tästä voikin päätellä, että pidän aika yksinkertaisista asuista, joissa ei ole liikaa tylliä, röyhelöä ja säihkettä, eikä puvun kantajaa ole kuorrutettu kilolla sponsoritimantteja. Tosin Colin Firthtin vaimo, Livia Giuggioli, muistutti, että tyllipukukin voi olla kauniin yksinkertainen ja Penélope Cruz säikyvässä bligbling-mekossaan oli minusta aivan ihana.
Ennen gaalaa oli käyty paljon keskustelua shown juontajaparista. Anne Hathawayta ja James Francoa oli pidetty liian nuorina ja kokemattomina työtehtäväänsä. No, Anne hoiti hommansa mielestäni pienistä kompasteluista huolimatta ihan kunnialla sympaattisesti läpi, mutta James Franco oli jälleen kerran yksi suuri puupökkelö, joka näytti siltä, että pyörtyisi tai oksentaisi minä hetkenä hyvänsä jännityksestä. Joku Francon fani voisi nyt selittää minulle, mitä ihmettä te siinä miehessä oikein näette? Mulle ei jotenkin aukene tämä jätkän karisma ollenkaan.
Gaala tuntui olevan muutenkin vähän sekava ja lattea. Kodak-teatterin lava tuntuu hukuttavan esiintyjät kaikkien valojen ja lavasteiden sekaan, eikä tuolla teatterissa vallitse sellaista jopa lämmintä ja kotoista tunnelmaa, jota aikoinaan Oscareissa oli.
Mutta mennäänpäs nyt sitten niiihin tärkeimpiin asioihin eli palkintoihin ja voittajiin. Ensimmäisenä palkintona jaettu lavastus-Oscar meni odotetusti Alice in Wonderlandille. Kuvauksen palkinnon osoite tuntui yllättävän ainakin osan Nelosen valvojaisstudion jäsenistä, ja vaikka Wally Pfisterin kuvaus Inceptionista oli oma suosikkini, kyllä minäkin hämmästyin, ettei Roger Deakinsia palkittu True Gritin hienosta työstä.
Naissivuosan Oscarin tuli jakamaan 94-vuotias Kirk Douglas. Hieno, joskin selvästi oman tuttavapiirini hämmästyttänyt hetki. Taistelijan roolityöstä palkittu Melissa Leo sekosi voitosta sen verran, että erehtyi kiroilemaan lähetyksessä. Aivan ansaitusti Leo voitti, mutta itse olisin mielelläni nähnyt, kuinka Douglas olisi ojentanut palkinnon 80 vuotta ja 2 päivää itseään nuoremmalle Hailee Steinfeldille.
Suomalaiset katsojat varmasti sähköistyivät, kun lyhytanimaation palkinnon voittaja lausui suomeksi vaimolleen rakkaudentunnustuksen. Mutta minä kuulkaa missasin tuon suomenkielisen pätkän täysin, koska olin jämähtänyt miettimään, oliko Justin Timberlake pyytänyt hetkeä aikaisemmin anteeksi suomeksi. Ilmeisesti korvani olivat tehneet tepposen Justinin juonnon aikana, ja "minä rakastan sinua" oli ainoa suomenkielinen osuus gaalassa.
Animaatio-Oscar meni yllätyksettömästi Toy Story 3 -elokuvalle, joka sain myös parhaan laulun palkinnon. On muuten käsittämätöntä, miten huonosti laulujen esittelynumerot hyödynnetään ohjelman kannalta. Niiden ympärille voisi rakentaa vaikka millaisen musikaalinumeron, mutta kumma kyllä Hollywoodin viihdekoneisto ei tahdo saada nyt oikein mitään erityistä irti noista esityksistä.
Käsikirjoitus-Oscarit meni odotusteni mukaan Kuninkaan puheelle ja Social Networkille. Ei-englanninkielisen elokuvan sarjassa koin yllätyksen, kun voitto meni tanskalaiselle Kosto-elokuvalle. Useammasta lähteestä olen kuitenkin kuullut, että Kosto on hieno leffa, joten en ole katkera, että se päihitti Biutifulin.
Miessivuosan Oscarin ei matkannut mihinkään yllätysosoitteeseen, mutta tän sarjan kohdalla olin ehkä eniten pettynyt voittajavalintaan, koska itse olin niin vahvasti Geoffrey Rushin puolella. Voittajalle en kuitenkaan ollut katkera: miten kukaan voisi olla katkera Christian Balelle, joka oli Taistelijan roolissaan jälleen kerran uhrannut itsestään enemmän kuin näyttelijältä voi edes vaatia.
Jos Balen voitto aiheutti aluksi hiukan harmistunutta jupinaa, musiikkisarjan voittaja sai minut ihan ääneen huudahtamaan riemusta. Trent Reznor'n ja Atticus Rossin hieno ja omaperäinen Social Networkiin sävelletty musiikki ei ollut mikään varmin voittaja, joten ilahdutti huomata, ettei jokin perinteisempi elokuvasävellys napannut voittoa.
Sekä äänitys- että äänitehoste-Oscarit meni Inceptionille ja sama leffa palkittiin vielä erikoistehosteista. Puvustuksesta palkittiin Alice in Wonderland ja maskeerauksesta The Wolfman, joten omat veikkaukseni napsahtivat aika hienosti kohdilleen. Mutta ihan parasta oli, että tälläkin kertaa tiesin leikkaus-Oscarin voittajan, ja että ennen kaikkea juuri oma suosikkini tuon sarjan voitti.
Tylsän gaalan yksi suurimmista valopilkkuista oli minusta lyhytelokuvasta palkinnon noutanut Luke Matheny. Hän juoksi lavalle jotenkin niin aidon riemukkaana ja yllättyneenä vähän räjähtäneen oloisessa afrossaan, että saatoin nojatuolissani vain huokailla moisen hellyyttävän suloisuuden takia.
Ohjaus-Oscarin veikkauksen napsahdettua kohdelleeni tuulettelin kotona villisti. Erityisen iloinen olin, koska Nelosen "asiantuntija"raati kun ei tuntunut oikein kunnolla pitävän Kuninkaan puheen ohjannutta Tom Hooperia voittajasuosikkina. Selvästi Hooperin voitto toi studioon vähän hämmentyneen tunnelman, kun taas musta oli jotenkin koko ajan selvää, että Hooper oli ehdottomasti suurin uhka Fincherin voitolle.
Natalie Portmanin pääosavoittoa ei tarvinnut edes jännittää. Oli melkein kadehdittavaa seurata, miten tyylikkäästi Natalien kihlattu saattoi tämän lavalle - mikä herrasmies! Oli myös jännä huomata, miten liikuttuneita ja onnellisia monet näyttelijät olivat Portmanin puolesta. Jos oikein ymmärsin, Portmanin voitosta aiheutuneesta liikutuksesta Anne Hathawayn seuraavan juonnon kompurointikin johtui. Mutta niin onnellinen kuin Portmanin voitosta olinkin, en vielä tuossa vaiheessa liikuttunut kyyneliin. Padot aukesivat vasta, kun Colin Firthin nimi paljastui miespääosan voittajakuoresta. Ei todellakaan ollut mikään kaunis näky, kun hölmön itkuni keskeltä purskahtelin nauruun Firthin puheen vitseille. Ihana mies todella ansaitsi voittonsa.
Voittajien on helppo hymyillä
Kuninkaan puheen parhaan elokuvan voitto kruunasi koko pitkän yön. Oli aika laskea omat oikeaan osuneet veikkaukset, ja aika hyvin olinkin ennakoinut voittajat tässä harvinaisen tasaväkisessä kisassa. 20 veikkauksestani peräti 15 meni oikein, ja kuvaus-Oscarkin omalle suosikilleni. Oikeastaan ainoa yllätys minulle oli tanskalaisten voitto vieraskielisen elokuvan sarjassa. Äänityksen ja miessivuosan melkeinpä tiesin menevän pieleen, Leon voittoon osasin naissivuosan kohdalla varautua, vaikka hiukan yllätyin, ettei Hailee Steinfeldiä True Gritin roolisuorituksesta palkittu. Suurin yllätys viime yönä kuitenkin oli, että veikkaukseni napsahtivat näin tarkkaan kohdilleen. Mutta nyt tämä Oscar-oraakkeli jää odottamaan vuodeksi seuraavaa ennustuskertaansa ja yrittää liikaa olla liikaa leveilemättä tämän vuoden saavutuksillaan :)
Arvoisat lukijat, tässä ne tulevat, perinteiset Oscar-veikkaukseni! Voittajaveikkaus on merkattu lihavoinnilla ja oman suosikkini olen kursivoinut. Voittajat merkkaan gaalalähetyksen aikana alleviivauksin.
Edellisvuosista poiketen en veikkaa voittajia dokkari- ja lyhärisarjoista, koska en ole niistä ainoatakaan elokuvaa nähnyt. Tosin Banksy-fanina toivon pitkän dokumentin sarjassa voittoa Exit Through the Gift Shopille.
Kuninkaan puhe on niin huolellisesti viimeistelty ja tyylikäs kokonaisuus, että olisi vääryys, jos se ei tätä palkintoa voittaisi. Noin yleisesti voisi tästä sarjasta sanoa, että kaikki 10 ehdokasta ovat oikeasti hyviä ja katsomisen arvoisia. Tänä vuonna kisassa ei ole mukana Avatarin kaltaista ylimainostettua roskaleffaa.
Kova sarja, jossa kuka tahansa muu kuin Franco saa mun puolesta voittaa. Eisenberg on parin viime vuoden aikana noussut mun lempparinäyttelijöiden joukkoon ja tekee hienon roolityön Social Networkissa, mutta kyllä Firth tekee niin nappisuorituksen Kuninkaan puheessa, että haluan hänen nimensä paljastuvan palkintokuoresta. Yksikin änkkäys liikaa roolityössä olisi nimittäin voinut viedä koko esityksen metsään. Nyt hahmon änkytys, ahdistus, pelko, arkuus ja turhautuminen välittyvät katsojalle juuri oikealla tavalla.
Blue Valentinesta olen nähnyt niin lyhyitä pätkiä, että Williamsin roolisuorituksen arviointi ei ehkä ole ihan reilua, mutta mun mielestä niistä pätkistä näkee, että Williams tekee hyvää työtä, muttei mitään suurta roolisuoritusta. Portmanillehan tämä palkinto on oikeastaan ojennettu jo ennen ehdokkaiden julkistamista, joten ihme on, jos hän ei Oscaria kotiin kantaisi. Ja kyllähän Portman rankasta roolista voiton ansaitseekin.
Ensinnäkin: Mark Ruffalo ♥♥♥♥♥ Ihana mies, ihana rooli, mutta kyllä Oscar kuitenkin pitää mennä Rushille. Tiedän, että Christian Balella on suuri joukko ihailijoita, jotka suorastaan suuttuva, jos mies ei voita, mutta Taistelijassa Bale tekee roolin jotenkin väärin. Meinasin huutaa leffaa katsoessa Balelle koko ajan ohjeita, miten rooli olisi pitänyt tehdä. Jotenkin Balen näytteleminen meni mun mielestä roolissa yli ja oli liian koomista, vaikka sen hahmon piti olla enemmänkin säälittävä ja traaginen. Ei tätä palkintoa jaeta uran aiemmista saavutuksista, tää täytyy jakaa ehdokasleffan roolityöstä eli Bale ei Oscaria ansaitse. Rush taas tekee roolinsa täysi oikein, niin vaivattomasti ja pehmeän sulavasi, ettei näyttelemistä huomaa, vaan katsoja tuntee että Rush on esittämänsä Lionel Logue.
Pitkään ajattelin Melissa Leon voittavan helposti tämän sarjan, mutta True Gritin nähtyäni toivon todella Steinfeldin voittavan tämän palkinnon. Siis voi jestas, miten hyvin tuo vasta 14-vuotias (kuvauksissa siis 13-vuotias) tyttö roolinsa veti! Moni vuosikymmeniä näytellyt tähtinäyttelijäkään ei saisi vedettyä tuota roolia yhtä hyvin. Ihan rehellisesti sanoen tuolla roolisuorituksella kuuluisi helpoisti voittaa ihan pääosakategoriakin. Jos nyt leikkisimme, että Steinfeld kisaisi Pormania vastaan pääosasarjassa, olisin ehkä Haleen puolella, koska hänen roolissaan tarvitaan nuorelta näyttelijältä poikkeuksellista kypsyyttä ja älyä, kun taas Pormanin rooli on enemmänkin fyysisesti rankka. Loppujen lopuksi siis hyvä, että Steinfeld ja Portman ovat tällä kertaa eri sarjoissa, jotta molemmat voivat ansaitsemansa palkinnon saada.
Paras ohjaus
Darren Aronofsky - Black Swan
Ethan Coen, Joel Coen – True Grit
David Fincher - The Social Network
Tom Hooper – The King's Speech
David O. Russell – The Fighter
Tässä kategoriassa on tapahtunut ehdokasasettelussa mun mielestä ikävä virhe. Russellin tilalla olisin halunnut ehdottomasti nähdä Christopher Nolanin nimen. Nolan olisi Inceptionista ansainnut Oscarin, koska se leffa on musta niin puhtaasti ohjaajan elokuva. Ilman ohjaajan tarkkaa näkemystä ja työtä se leffa olisi huterampaa höttöä kuin siinä kuvatut unet. Voittoa veikkaan tässä sarjassa Hooperille ihan vaan Kuninkaan puheen yleisen laadukkuuden takia, mutta Fincheriä tämän musiikkivideovuosista lähtien ihailleena toivon, että hän pystin nappaisi.
Mikä sääli, ettei näitä kaikkia kolmea elokuvaa voi palkita. Heikoimmilla sarjassa on Näin koulutat lohikäärmeesi, joka on ihana leffa, mutta jää kahden muun ehdokkaan varjoon. Toy Story 3 on erinomaista ja älykästä viihdettä, L'illusionniste taas viihdyttävää taidetta. Taikurin tarina liikutti minua syvästi - tavalla, jolla äärimmäisen harvat asiat koskettavat sisintä. Toy Storyn voiton ainoa uhka oikeastaan on, että akatemia on kyllästynyt Pixar-tyyliin ja haluaa vaihteeksi palkita selvästi taiteellisemman elokuvan. Uskon kuitenkin, että lelut voiton vievät, eikä siitä sovi olla katkera, onhan Toy Story 3 mitä mainioin leffa.
Paras vieraskielinen elokuva
Alejandro González Iñárritu (Meksiko) – Biutiful
Giorgos Lanthimos (Kreikka) - Kynodontas
Susanne Bier (Tanska) - Hævnen
Denis Villeneuve (Kanada) - Incendies
Rachid Bouchareb (Algeria) - Hors-la-loi
Ensin ajattelin, etten veikkaa tän sarjan voittajaa, koska olen nähnyt leffoista vain yhden, mutta kuten huomaatte, muutin mieleni. Biutiful on niin erinomainen elokuva, etten tajua, miten noi muut ehdokkaat voisi päästä samalle tasolle. Ja onhan meksikolaiselokuva taatusti akatemiallekin tutuin ehdokas, siis helpoin palkittava. Iñárritu on jälleen kerran ohjannut hienon fiktioelokuvan, jonka realismi koskettaa syvemmältä kuin moni samasta aiheesta tehty huono dokumentti. Ja Bardem muuten oli Biutifulissa todellakin pääosa-Oscar-ehdokkuuden arvoinen, enkä harmittelisi alkuunkaan, jos mies nappaisi kultaukkelin itselleen ennakkosuosikkien nenän edestä.
Paras alkuperäinen käsikirjoitus
Another Year: Mike Leigh
The Fighter: Scott Silver, Paul Tamasy, Eric Johnson, Keith Dorrington
Inception: Christopher Nolan
The Kids Are All Right: Lisa Cholodenko, Stuart Blumberg
The King's Speech: David Seidler
Taistelijan kässäri on lopulta musta aika vaatimaton. The Kids Are All Rightin palkitseminen koettaisiin varmasti jotenkin turhan rohkeana kannanottona. Inceptionin tarina on hyvä, mutta kuten sanoin, musta sen elokuvan ansiot on ennen kaikkea ohjauksessa. Another Year saa multa ehkä nyt vähän liikaakin sympatiapisteitä, se on oikeastaan enemmänkin lemppari kuin voittajasuosikki. Kuninkaan puheen katsomisen jälkeen mun eka ajatus oli, että leffa oli kirjoitettuerinomaisesti. Sille siis palkinto saisi mennä.
Paras sovitettu käsikirjoitus
127 Hours: Danny Boyle, Simon Beaufoy
The Social Network: Aaron Sorkin
Toy Story 3: Michael Arndt, John Lasseter, Andrew Stanton, Lee Unkrich
True Grit: Joel Coen, Ethan Coen
Winter's Bone: Debra Granik, Anne Rosellini
Social Networkin kässärin kirjoittanut Aaron Sorkin nauttii ansaitusti valtavaa arvostusta leffa-alalla. Mies on pokannut palkinnon kotiin käsittääkseni aina, kun tää käsikirjoitus on ehdokkuuden saanut. Olisi outoa, jos kaikkien muiden palkintojen jälkeen Sorkin ei Oscaria voittaisi. Yksinkertaisesti Social Networkin kässäri on nerokkaasti kirjoitettu. Ja mitä enemmän leffaa katsoo, sitä enemmän tekstin hienous aukeaa, vaikka se jo ekalla kerralla tuntuu hyvältä.
Paras lavastus
Alice in Wonderland: Robert Stromberg, Karen O'Hara
Harry Potter and the Deathly Hallows Part I: Stuart Craig, Stephenie McMillan
Inception: Guy Hendrix Dyas, Larry Dias, Douglas A. Mowat
The King's Speech: Eve Stewart, Judy Farr
True Grit: Jess Gonchor, Nancy Haigh
Nyt menee kyllä aika arpapelillä veikkaus. Uskon, että Ihmemaan mielikuvitusmaailma vie voiton, mutta loistavasti suunnitellut lavastukset on kyllä kaikissa leffoissa. Oma suosikkini oli pitkään Kuninkaan puhe, mutta kun tässä nyt Inceptionin lavasteita mietin, jotenkin niiden hienous korostuu mielessäni.
Paras kuvaus
Black Swan: Matthew Libatique
Inception: Wally Pfister
The King's Speech: Danny Cohen
The Social Network: Jeff Cronenweth
True Grit: Roger Deakins
Sano näistä nyt sitten paras, kun kaikki ehdokkaat oli musta erinomaisia. Voivoivoi... Inceptionin kuvausta tykkäsin seurata, mutta jotenkin True Gritin kuvaus tuntui poikkeuksellisen laadukkaalta, vaikka omaan makuuni ehkä vähän tylsältä. Mutta koska laatu voittaa kiinnostavuuden, Deakins taitaa voittaa.
Paras pukusuunnittelu
Alice in Wonderland: Colleen Atwood
Io sono l'amore: Antonella Cannarozzi
The King's Speech: Jenny Beavan
The Tempest: Sandy Powell
True Grit: Mary Zophres
Kun olin teatterissa katsomassa Liisaa Ihmemaassa, aloin toivoa leffalle heti puvustus-Oscaria. Uskon myös, että leffan hienot ja yksityiskohtaiset puvut vie voiton. Mutta mun on pakko nyt kehua tässä ihan erityisesti myös Cannarozzin työtä italialaiselokuvassa. Joka ikinen asu on tossa leffassa mielenkiintoinen. Itse asiassa melkein jokainen vaatekappale. Mutta koska kyseessä on ”ihan tavallisia vaatteita”, ne tuskin palkinnoista äänestäviä miehiä sytytti samalla tavoin kuin mua.
Paras leikkaus
127 Hours: Jon Harris
Black Swan: Andrew Weisblum
The Fighter: Pamela Martin
The King's Speech: Tariq Anwar
The Social Network: Kirk Baxter, Angus Wall
Kun suunnilleen 8-vuotiaasta lähtien olen ollut epänormaalin kiinnostunut elokuvaleikkaamisesta, mulle on aivan naurettavan tärkeää, että veikkaisin oikein tämän sarjan voittajan. Ette kuulkaa tiedä, miten kiukkuinen olin, kun kaksi vuotta sitten veikkasin leikkaus-Oscarin voittajan väärin. Tänä vuonna lupaan olla suuttumatta itselleni, jos veikkaukseni menee pieleen. Sen sijaan suutun kyllä akatemialle, jos he eivät äänestä Social Networkia voittajaksi. Tapahtuu törkeä vääryys, jos tätä rohkeaa ja upeaa leikkaustyötä ei palkita!
Paras maskeeraus
Barney's Version: Adrien Morot
The Way Back: Edouard F. Henriques, Greg Funk, Yolanda Toussieng
The Wolfman: Rick Baker, Dave Elsey
Miten on mahdollista, että Liisa Ihmemaassa ei ole ehdolla tässä sarjassa?! Vuoden SUURIN vääryys! Mikä ihme on Barney's Versionin mahdollinen ansio maskeerauksessa? Paul Giamattin päähän liimattu peruukki ei vaan ole mitään Alice in Wonderlandin huikeiden meikkien rinnalla. The Way Backissa on tehty ihan ansiokasta työtä rohtumien ja ruhjeiden kanssa, mutta kyllä näissä ehdokkaissa kovin ja paras työ on tehty Wolfmanissa.
Paras musiikki
127 Hours: A.R. Rahman
How to Train Your Dragon: John Powell
Inception: Hans Zimmer
The King's Speech Alexandre Desplat
The Social Network: Trent Reznor, Atticus Ross
Rahmanin musiikki ei erityisemmin minua tällä kertaa sykähdyttänyt, mutta muut ehdokkaat ovat mielestäni mainioita. Uskon silti, että palkinnosta kisaavat keskenään Zimmer ja Reznor & Ross. Social Network on oma suosikkini ja voittoakin veikkaan leffalle, koska niin kovasti haluan sen nappaavan Oscarin, vaikka hiukan epäilenkin, että vähän perinteisempi leffamusiikki saattaisi miellyttää akatemiaa enemmän. Itse olen aivan ihastunut Reznor'n ja Rossin surisevaan ja hienosti sykkivään konepainotteiseen musiikkiin.
Paras laulu
Coming Home - Country Strong
I See the Light - Tangled
I Will Rise - 127 Hours
We Belong Together - Toy Story 3
Siis nämäkö muka ovat elokuvavuoden parhaimmat leffoissa esiintyneet laulut? Huono on tilanne, jos näin muka on. Coming Home oli tylsä ja I See the Light vaikutti väkisin väännetyltä biisiltä. I Will Rise ei toiminut leffassa mun mielestä alkuunkaan niin kuin sen olisi pitänyt kohtauksessa toimia. We Belong Togetheristäkään ei taatusti mitään ikivihreää tule, mutta se pelastaa sentään tämän näivettyneen sarjan. Kaukana tuntuu olevan ne vuodet, kun tämän kategorian biiseistä tuli lista- ja radiohittejä. Ja muuten, en täysin tajua, miten Jónsin Sticks and Stones ei ole tässä sarjassa ehdolla. Käsittääkseni biisi täyttäisi Oscar-vaatimukset ja How to Train Your Dragonissa kuultu biisi hakkaa nämä tympeät ehdokkaat eloisuudellaan mennen tullen.
Miksei tämä ole ehdolla?
Parhaat äänitehosteet
Inception: Richard King
Toy Story 3: Tom Myers, Michael Silvers
Tron: Gwendolyn Yates Whittle, Addison Teague
True Grit: Skip Lievsay, Craig Berkey
Unstoppable: Mark P. Stoeckinger
Inceptionin äänitehosteet kuulosti musta aidoilta ja luontevilta. Mutta jos nyt joku ääniasiantuntija tulee sanomaan mulle, että Inceptionin äänet on näiden ehdokkaiden huonoimmat, mä en sitä hämmästyisi, koska en ole perehtynyt äänitehosteisiin kummemmin.
Paras äänitys
Inception: Lora Hirschberg, Gary Rizzo, Ed Novick
The King's Speech: Paul Hamblin, Martin Jensen, John Midgley
Salt: Jeffrey J. Haboush, William Sarokin, Scott Millan, Greg P. Russell
The Social Network: Ren Klyce, David Parker, Michael Semanick, Mark Weingarten
True Grit: Skip Lievsay, Craig Berkey, Greg Orloff, Peter F. Kurland
Tää veikkaus on vielä enemmän arpapeliä kuin äänitehosteiden kohdalla. Mulle on jäänyt Social Networkin kommenttiraidalta mieleen yksi äänitystä käsitellyt maininta, jonka perusteella nyt nostan leffan tässä suosikikseni. True Gritin kohdalla mä oletin, että sen äänitys on luultavasti täynnä hienouksia, joita ammattilaiset arvostaa (eli todennäköisesti oikeasti sen äänitys onkin sitten ehdokkaista huonoin).
Parhaat erikoistehosteet
Alice in Wonderland: Ken Ralston, David Schaub, Carey Villegas, Sean Phillips
Harry Potter and the Deathly Hallows Part I: Tim Burke, John Richardson, Christian Manz, Nicolas Aithadi
Hereafter: Michael Owens, Bryan Grill, Stephan Trojansky, Joe Farrell
Inception: Chris Corbould, Andrew Lockley, Pete Bebb, Paul J. Franklin
Iron Man 2 : Janek Sirrs, Ben Snow, Ged Wright, Daniel Sudick
Hereafterin arvostelen suunnilleen trailerin perusteella eli oikeasti en osaa sanoa siitä yhtään mitään. Ihmemaa ja sen hahmot ovat loistavan erikoistehostetyön tulosta, joka mun mielestä kuuluisi palkita. Erikoistehosteiden kohdallakaan en mikään huippuasiantuntia ole, mutta mulle on tullut tässä kutina, että Inceptionin tehosteet voivat herättää leffa-ammattilaisissa enemmän arvostusta kuin Ihmemaan tehosteet. Siksipä siis veikkaan Inceptionille voittoa. Lähinnä toivon, että Iron Man 2 ei voitta, koska sen tehosteet oli musta kököt ja mun täytyisi todella tarkastaa tietämystäni erikoistehosteista, jos leffa palkittaisiin.
----
Yleisesti ehdokkaista todettakoon, että palkinnoista kisaa tänä vuonna 56 elokuvaa, joista tässä veikkauksessa arvioin siis 36 leffaa jättäessäni dokkarit ja lyhärit pois veikkauksista. Tänä vuonna katsoin 21 ehdokasta, loppuihin 15 ehdokkaaseen tutustuin tarkasti netissä. Viime viikkojen leffamaratonin jälkeen toivon, että edes pari veikkausta menisi oikein, vaikka tänä vuonna ehdokkaat tuntuu olevan tosi tasaväkisiä ja hyviä, joten veikkailu on ollut hirmu vaikeaa. Oikeastaan ainoa veikkaus, josta olen varma on, että tänä vuonna tuskin tiedän voittajia oikein aivan yhtä hyvin kuin viime vuonna, jolloin ”isoista Oscareista” veikkasin vain yhden (sovitettu käsikirjoitus) pieleen.
Miltäs siellä ruudun toisella puolella Oscar-veikkaukset näyttää?
