6 vaatetta: Vaatehuoltoa

Kuuden vaatteen haasteesta on kulunut vasta kolme päivää, mutta monenlaiset ajatukset ovat näiden päivien aikana jo ehtineet päässäni pyöriä. Yksi pohdiskelemani asia on ollut vaatteiden hoito ja pyykkäys.

Olen useammassakin blogissa törmännyt keskusteluun siitä, onko kuuden vaatteen haaste lopulta kovinkaan ekologinen, koska ihmiset joutuvat pesemään vajaita koneellisia pyykkiä. No, haastekuukautena joidenkin pyykkäystavat toki saattavat olla hivenen tavallista epäekologisempia kuin normaalisti, mutta jos tämän haasteen jälkeen on oppinut esimerkiksi hillitsemään jatkuvaa vaatteiden vaihtamis- ja ostosrumbaa, kuukauden vesituhlailut eivät mielestäni ole kamala asia. En kyllä toisaalta ymmärrä, miksi muutamat vaatteet pitäisi pestä tyhjässä pyykkikoneessa? Kyllä sinne näiden haastekuusikon vaatteiden lisäksi menee alu-, urheilu- ja yövaatteitakin ja varsin pienellä vesimäärällä nämä muutamat vaatteet saa pestyä myös käsin.

Itse olen havahtunut siihen, että yritän aiempaa tarkemmin pitää kuusi vaatettani niin puhtaina, ettei niitä edes tarvitsisi pestä usein. En aina ole ollu mikään mallikansalainen pyykkien pesemisessä, mutta kovasti olen yrittänyt tapojani parantaa. Pari vuotta sitten havahduin siihen, että pyykkipinoni olivat jatkuvasti aivan järkyttävän kokoisia. Oli pakko ruveta miettimään, mistä sitä pyykkiä oikein syntyy. Lopulta tulin siihen tulokseen, että pesen yhtenään lähes puhtaita vaatteita (kuten muuten jonkin tutkimuksen mukaan suurin osa suomalaisista nykyisin tekee). Pyykkipinot alkoivat kummasti madaltua, kun totuin taas tuulettamaan vaatteita, pesemään niistä heti pois pikkutahrat ja käyttämään aluvaatteita, jotka suojaisivat päälivaatteita hiostumiselta. Kaikki tämä oli minulle tuttua lapsuudessa, mutta johonkin nuo vanhat tavat tuntuivat kadonneen muutettuani pois vanhempieni luota. Myönnän kuitenkin, että vaatteiden tuulettamisesta ja suojaamisesta huolimatta tuotan silti tarpeettoman paljon pyykkiä.

Kuva

Valitessani syyskuun kuutta vaatetta yksi tärkeimpiä valintaperusteita oli vaatteiden helppohoitoisuus. Villatakki, silkkihame, mekko ja farkut eivät vaadi jatkuvaa pesua, sillä yleensä niille riittää hoidoksi tuulettaminen. T- ja kauluspaitani toki välillä hiostuvat ja vaativat pesua, mutta aivan yhtenään nekään eivät pyykkiin joudu, koska molempien paitojen alla käytän alupaitoja, jotka toimivat, dödön lisäksi, hyvänä hajupuskurina varsinaisille vaatteilleni. Kun nuo varsinaiset paidat lopulta pyykkiin päätyvät, koneeseen meneekin sitten seuraksi jo kasa aluvaatteita, sukkia, sukkahousuja ja haasteen ulkopuolelle jätetyt urheilu- ja yövaatteet. Vajaita pyykkikoneellisia ei siis tarvitse pestä, mutta toisaalta pyykkituvassa ei tarvitse käydä aivan yhtä usein kuin aikaisemmin.

Parin viime päivän aikana olen myös oppinut vaihtamaan käyttövaatteet heti kotiin tullessa kotivaatteisiin, jotka ovat siis myös yövaatteet. Harvemmin onnistun vaatteitani julkisilla paikoilla sotkemaan, mutta kotona niille sitten läikkyykin maitoa tai tipahtelee pastakastiketta, joten minun on tärkeää saada kuusi vaatettani henkareille turvaan heti kotiin palattuani. Ja tiedättekö, tuo vaatteiden vaihto tuntuu ihanan rentouttavalta. Päivän stressit kaikkoavat, kun laskostelen farkut tuolille ja ripusta villatakin ja t-paidan ulos tuulettumaan. Samalla tulen tarkistaneeksi, että vaatteet ovat siistit ja kunnossa.

Kun vaatteita on käytössä vain kuusi, niistä todella haluaa pitää hyvää huolta. Ja nyt kun olen kiinnittänyt huomiota käyttövaatteideni kuntoon, olen tullut tarkastaneeksi ja korjailleeksi myös vaatekaapissa lokakuuta odottavien vaatteiden vikoja. Eilisiltana istuin nojatuolissa ompelemassa korjausta odottaneisiin vaatteisiini nappeja, paikkailin pieniä reikiä ja vahvistin hapertuneita saumoja. Normaalisti koen olevani liian kiireinen, väsynyt tai ties mitä tällaisten pikkupuuhien hoitoon, mutta nyt minulla oli ompelun lisäksi aikaa lukemiseen, kirjoittamiseen, kokkaamiseen ja vielä telkkarin katseluun. Ja kaikki "onko mulla varmasti huomiseksi puhtaita vaatteita" -stressikin oli koko illan poissa mielestä, kun tiesin seuraavan päivän vaatteiden olevan käyttökunnossa henkarilla.

Tämä kuuden vaatteen haaste on saanut minut ihan todella miettimään, miten kehnosti normaalisti hoidan vaatteitani ja miten vähän niitä lopulta tunnun arvostavan. Vanhempani ovat vielä eläneet aikana, jolloin heillä oli ihan oikeaan vain yhdet juhlavaatteet, yhdet arkivaatteet ja yhdet kotivaatteet. Näitä harvoja vaatteita sitten todella paikkailtiin, muodistettiin ja hoidettiin, jotta ne pysyisivät hyvinä. Kotimekkojen päällekin puettiin suojaksi vielä essut, jotta vaatteet eivät kärsisi. Pitihän sillä kotimekolla kuitenkin käydä hoitamassa asunnon ulkopuolella arkisemmat askareet. Tunnen itseni nyt aivan pilallehemmotelluksi kerskakulttuurikakaraksi, vaikken erityisen paljon vaatteita edes omista. Kuitenkin minulla on niin paljon vaatteita, ettei minun ole tarvinnut niitä erityisemmin suojella ja hoitaa. Toivon todella, että kuluvan kuukauden aikana saisin juurrutettua päähäni syvälle ajatuksen siitä, että kunnitoitan ja hoidan vaatteitani jatkossa entistä paremmin.

Syyskuun kuusi vaatetta

Minulla on syyni siihen, miksi kirjoitan tässä blogissa huomattavasti enemmän musiikista kuin vaatteista. Musiikista jakstan puhua loputtomasti, vaatteista en niinkään. Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin, tykkään kyllä harkita asujani, seurailla muotimaailman virtauksia ja hypistellä vaatteita ja asusteita, mutta harvemmin keksin mitään niin painavaa sanottavaa pukeutumisesta, että jaksaisin siitä kirjoittaa.

Jos pitäisin päivän asujani esittelevää muotiblogia, noin kuukaudessa porukka tympääntyisi näkemään vaateyhdistelmiäni, jotka ovat oikeastaan aina samoja, eikä mitenkään erityisen inspiroivia. Kuvissa vilahtaisivat kerta toisensa jälkeen samat farkut, bändipaidat, neuletakit, tennarit ja pari lempparimekkoa yhdisteltynä aina samoilla tavoin. Tyyliäni voisi kai luonnehtia sanoilla tavallinen ja tylsä. Mutta minä en jaksa välittää siitä, mitä muut asuistani noin yleisesti ajattelevat. Minä haluan olla vaatteissa, joissa tunnen oloni hyväksi.

Miksi sitten kirjoitan nyt vaatteista? No koska syyskuun ajan aion kiinnittää pukeutumiseeni hieman enemmän huomiota. Syy tähän on Uusi musta -blogin kuuden vaatteen haaste.

Säännöt haasteessa ovat seuraavat:

1. Valitse korkeintaan kuusi vaatetta, joita käytät syyskuun ajan eli 1.-30.9. Myös legginsit, neuleet ja topit ovat vaatteita. Vaatteita saa siis olla myös vähemmän kuin kuusi.
2. Kuuteen vaatteeseen ei lasketa alusvaatteita, päällystakkeja, sukkahousuja, huiveja, kenkiä, koruja, hattuja, hansikkaita jne.
3. Kuuden vaatteen lisäksi saa käyttää erikseen myös urheiluvaatteita, yövaatteita ja bilevaatteita. Näissä kuitenkin kehotetaan tarkkaan harkintaan ja minimalismiin - miten tiukasti, siitä päätät itse. Jos sinulla on kaksi täysin samanlaista ja samanväristä vaatetta, ne voidaan laskea yhdeksi.
4. Luo ja julkaise omat sääntösi, jos tämä määritelmä ei sinulle sovi.

Minulle tämä haaste on melkeinpä liian helppo, koska jos t-paitoja ei oteta huomioon, käytän oikeastaan vain kahdeksaa muuta vaatetta. Ok, hieman venytän tuolloin sääntöjen vaatemääritelmän rajoja, koska lasken lenggingsit ja topit alusvaatteisiin, mutta muuten käytössä ovat aina samat farkut, hameet ja neuletakit.

En todellakaan joutunut miettimään minuutti kaupalla, mitkä kuusi vaatetta haasteeseen valitsisin. Tarvitsi vain vilkaista nojatuoliin ja katsoa, mitä vaatteita sitä on tullut viimeisen viikon aikana käyttäneeksi. Pari t-paitaa pois laskuista ja kuusi haastevaatetta oli valittuna. Seuraaviin vaatteisiin olisi tarkoitus pukeutua koko syyskuun ajan

Itse asiassa vielä aamulla ajattelin, etten mitenkään erityisen tiukasti vaatisi itseäni pukeutumaan vain kuuteen vaatteeseen kuukauden ajan, mutta vaatteita kuvatessa totesin, että hemmetti vie, jos kerta olen venyttänyt sääntöjä niin, että saan käyttää toppeja ja paria alupaitaa (2 ohutta mustaa t-paitaa, jotka näkyisivät korkeintaan tuon punaisen mekon alta), niin noilla narulla roikkuvilla kuudella vaatteella syyskuu sujuu aivan helposti. Leggingsejä en syyskuussa aio käyttää, joten niillä en haasteen aikana sääntöjä joudu enää lisää venyttämään.

Seuraavassa vielä vähän tarkemmat esittelyt syyskuun kuudesta vaatteesta. Ensiksi tärkein ja rakkain vaate

Mew-paita

Kuukausi ilman Mew-paitaa olisi kuin kuukausi ilman asuntoa. Ja sitä paitsi joidenkin ihmisten mielestä en ole Lotta, jos minulla ei ole ylläni ainakin kerran kahdessa viikossa jokin Mew-paidoistani. Tämä kuusikkoon valittu paitani on siis rakkain vaatteeni. Se on ostettu bändin Tavastian keikalta vuonna 2003 ja vaikka vähän venähtänyt ja haalistunut jo onkin, käyttömäärään nähden se on uskomattoman hyvässä kunnossa. Valehtelematta voin sanoa paidan olleen ensimmäisten käyttövuosiensa aikana ylläni lähes joka toinen päivä. Edelleenkin sillä on vähintään 50 käyttökertaa vuodessa. Vielä viiden vuoden jälkeenkin tämä paita silkkihameeseen yhdistettynä tuntuu minusta aivan yhtä hyvältä bilevaatteelta kuin jokin uusi mekko tai toppi.

Musta neuletakki ja punainen lempimekko

Ohuesta villasta ja kashmirista valmistettu neuletakki on lämmin, helppohoitoinen, asiallinen ja sopii yhdistettäväksi kaikkien vaatteiden kanssa.

Punainen mekko on tämän hetken lempivaatteeni. Ensinnäkin tuo löysä, lähes säkkimäinen mekko on supermukava päällä. Toiseksi se henkii monella tavalla 90-lukua, mikä nyt ei suoranainen ihme ole, koska mekko on valmistettu Suomessa 1990-luvun alussa. Mekko on äitini vanha ja vuosien saatossa tuota on vaatekaappiini monet kerrat tarjottu, mutta aina olen siitä kieltäytynyt. Olenpa ollut tuota UFFillekin lähettämässä, mutta onneksi äiti on vaatteen aina säästänyt, sillä nyt rakastan mekkoani.

Musta silkkihame

(Kyllä, se on musta, vaikka valokuvissa haluaa harmaaksi aina muuttuakin)

Tämä on pieni riskivalinta, koska viisi vuotta ahkerassa käytössä ollut silkkihame on hapertumassa puhki. Alunperin äitini ompeli tämän silkkisen kietaisuhameet pikkujouluhameeksi marraskuussa 2005. Nyt hame on jo aika rassukka, mutta onpa sitä kyllä käytettykin bileissä, sitseillä, juhlissa, luennoilla ja reissuissa. Tämä kevyt silkkivaate vie matkalaukussa tilaa suunnilleen saman verran kuin sukkapari! Mikä onni, että äiti on luvannut ommella minulle täksi jouluksi uuden vastaavan hameen, sillä vanha saattaa revetä rikki ylläni koska tahansa. Jos tämä vaate hajoaa syyskuun aikana, vaatekuusikkoon nousee farkkuhameeni, joka on melkein yhtä monikäyttöinen kuin tämä silkki-ihanuus.

Farkut

Ilman farkkuja en vain tule toimeen!

Ruutupaita

Tästä paidasta ei edustavaa valokuvaa saa sitten millään! Kyseessä on siis lyhythihainen puuvillakauluspaita. Silkkihameen kanssa siitä tulee yllättävän juhlava ja asiallinen, farkkujen kanssa taas sellaisenaan vähän country-henkinen, mutta kun päälle pukee neuletakin, asu muuttuu hyvinkin asialliseksi. Lisäksi tulin havainneeksi, että tämä ruutupaita sopii yhteen punaisen mekkoni kanssa! Erityisen ilahtunut olin huomatessani, että paidan saa puettua kauniisti punaisen mekkoni päälle! Juuri tällaisiahan nämä haastevaatteet pitääkin olla, että niitä saa puettua monella tavalla ristiin ja rastiin ja päällekkäin :)
---
Siinä nyt sitten jonkinlainen pikkukurkistus vaatekaappiini. Asujani esitteleviä postauksia en blogiini aio kuukauden aikana kirjoitella, mutta muita haasteen herättämiä mietteitä ajattelin kyllä kertoilla.

Oi ihana 90-luku tule/tulee takaisin!

Kaikkihan tietävät, miten muoti kiertää kehää ja aikakaudet palaavat pinnalle suunnilleen parinkymmenen vuoden välein. Esimerkiksi koko 2000-luvun alku julistettiin, miten 80-luku tulee takaisin muotiin ja niinhän se (valitettavasti) tulikin. Nyt kun kalenteri näyttää jo vuotta 2010, alkaa 90-luku selvästi hiipiä esille. Maihareita, pilottitakkeja, ruutupaitoja... Miten monen merkin talvivaatemallistot näyttävätkään siltä kuin asut olisi koottu minun ja äitini 15 vuoden takaisista vaatteista!

Samaan aikaan, kun riemuitsen ruudullisten flanellipaitojen, maihareiden ja muiden järkevien vaatteiden paluusta muotiin, havaitsen kuitenkin valahtavani jonnekin haikeutta aiheuttavaan nostalgiakoloon. 90-luvun leffat, musiikki, vaatteet, tv-ohjelmat, jopa tv-mainokset ovat alkaneet kiehtoa entistä enemmän viimeisen puolentoista vuoden aikana, mutta kuluneen parin kuukauden aikana 90-lukutunnelmointini on yllättäen muuttunut suoranaiseksi ikäväksi tuota "nuoruuteni" vuosikymmentä kohtaan.

Nyt joku saattaa ihmetellä, miksi puhun 1990-luvusta nuoruuteni vuosikymmenenä, vaikka kaiken järjen mukaan 28-vuotiaalla tuo nuoruus pitäisi sijoittua ennemminkin 2000-luvulle ja vain osittain 90-luvun loppuun. Mutta minusta nyt sattui tulemaan populaarikulttuuria ahmiva "nuori" jo päiväkodissa. Kun luokkakaverini kuuntelivat lastenlauluja ja lukivat satukirjoja, minä olin uppoutunut katselemaan MTV:ltä musiikkivideoita ja lukemaan Suosikista rock- ja leffamaailman uusimmista tapahtumista. Ja sen sijaan, että yläasteella olisin kavereiden kanssa kehitellyt pukeutumistyyliäni ja etsinyt itseäni, minä istuskelin kotona radion ääressä etsimässä uutta musiikkia ja haaveilemassa muuttamisesta Turkuun, jossa oletin ihmisten ymmärtävän brittirokkareilta ja äidiltäni omaksuttua tyyliäni, jota koulukaverini pikkukaupungin yläasteella eivät selvästikään osanneet arvostaa. Voin muuten sanoa, ettei todellakaan kannata olla katkera, jos ala-asteen alkuvuodet kuunteli vielä Rölli-kasetteja ja iloisia lastenlauluja. Se, että 4-vuotiaasta lähtien on elänyt pop- ja rockmusiikin vaikutteiden alla ei aina ole tehnyt elämästäni helppoa. Mutta onneksi ulkopuolisuuden oloa on sitten voinut lääkitä kätevästi, tadaa, kuuntelemalla lisää rokkia.

Kaiken tämän 90-lukuikäväni keskellä suhtaudun ristiriitaisesti siihen, että tuo rakas vuosikymmen tekee paluuta muotiin. Pelkään, että 90-luvulta esiin poimitaan väärät asiat tai tämä 2010-luvun "ysärikierrätys" tuhoaa jotenkin vanhat ja alkuperäiset 90-luvun tyylit ja muistot. Huomaan myös olevani kamalan omistushaluinen minun vuosikymmeneni ja tyylin suhteen. Ajatus siitä, että joku nykyteini kulkee ruudullisessa flanellipaidassa, farkuissa ja maihareissa kuunnellen mitä tahansa minun 90-luvun bändiäni saa jostain syystä hermoni kiristymään. Tältäkö vanhemmistani tuntui, kun minä ja muu nuoriso 90-luvulla kuuntelimme heidän nuoruutensa musiikkia ja yritimme kehnolla menestyksellä kopioida pukeutumiseemme 70-luvun vaikutteita?

Toisaalta myönnän, että viime aikoina on ollut ihanaa käydä hypistelemässä kaupoissa vaatteita, jotka tuntuvat heti tutuilta ja omilta ja palauttavat mieleen vanhat lempivaatteeni 15 vuoden takaa. Jos nyt vaikka viimein saisin ostettua reikäisen lempipaitani tilalle uuden vastaavan. Vanha Leviksen raitapaita on ollut ahkerassa käytössä vähintään viimeiset 13 vuotta ja valitettavasti paita on puhki ainakin 10 kohdasta, mutta en vain ole saanut heitettyä rakasta paitaani pois vaatekaapista, koska tilalle ei ole löytynyt mitään yhtä ihanaa. Nyt voisi taas löytyäkin.

Harmillista on, ettei mikään nostalgia ja tyylien kierrätys palauta minulle sitä 90-lukua, jota oikeasti kaipaan. Eivät minun suosikkibändini tule takaisin nuorina ja tuoreina, ei Radiomafia ala soida uudelleen taajuudelta 90,1 MHz, eikä kaupasta saa enää kolmea toffeepötköä kymmenellä markalla, vaikka kuinka 90-luvun paluuta toivoisinkin. Ehkä täytyy vain opetella ottamaan tämä 2010-luku vastaan avoimin mielin ja tyytyä muistelemaan 90-lukua ilman jatkuvaa toivetta vuosikymmenen täydellisestä paluusta. Jos siis tulevissa muistelupostauksissani hoen haluavani 90-luvun palaavan takaisin, muistuttakaa minua siitä, että 2010-luvusta saattaa tulla ihan yhtä ihana kuin mitä 90-luku oli.

Hiustuskailua ja -inspiraatiota

Kuten ehkä joku vielä muistaa, leikkautin itselleni viime joulukuussa toispuoleisen hiusmallin. Olen maailman laiskin ihminen käymään kampaajalla ja hiukseni ovat saaneet kasvaa näihin päiviin saakka ilman siistimistä siitäkin huolimatta, että aina muutaman viikon välein suorastaan revin hiuksia päästäni, kun en keksi, miten ihmeessä saisin tukkani taipumaan ja asettumaan edes kauppareissun ajaksi jotenkin siististi. Onneksi talvella kukaan ei ihmettellyt, vaikka pipo olisi ollut päässä koko ajan ja luentosalissa taas saattoi piiloutua takariviin. Ja onneksi hiukseni ovat kasvaneet lopulta niin tasaisesti, että tarpeen vaatiessa olen saanut ne kyllä aseteltua jotenkin järkevästi, jos vain olen jaksanut nähdä vähän vaivaa. Ongelmana on lähinnä ollut, että jostain syystä aina tietyssä kasvuvaiheessa tukka on tuntunut sojottavan kaikkiin mahdollisiin muihin suuntiin kuin sinne, minne sen olisi halunnut asettuvan.

Nyt kun ilmat ovat lämmenneet ja kevät on viimein saapunut, hiuksetkin vaatisivat siistimistä ja keventämistä, sillä enää niitä ei viitsisi peittää päätä hautovalla villapipolla, varsinkin kun omat hiukset jo lämmittävät päätäni aurinkoisina ja leutoina päivinä ihan riittävästi. Ja vaikka kuulemma anti-hiustyyli on tänä keväänä muotia, minun hiukseni taitavat olla jo vähän liiankin anti-tyyliä.

Haluan säilyttää toispuoleisen mallin, mutta aivan yhtä lyhyeksi en hiuksia halua kuin joulukuussa. Koska takaraivoni on päälaelta suora ja littana taso, takahiukset pitäisi rikkoa päälaelta aika lyhyiksi ja kerroksittaisiksi, jotta ilma pääsee kiertämään päänahassa myös kesähelteillä. Kuitenkin haluaisin hiuksissa pysyvän yleisesti jonkin verran pituutta, siis pidemmällä puolella hiukset päättyisivat suunnilleen leukani tasolle. Ja koska hiukseni ovat luonnostaan kiharat, minulle ei kelpaa sellainen hiusmalli, joka vaatisi suoria hiuksia tai joka-aamuista suoristusrautataistelua. Kun kerran koko lapsuuteni rukoilin kaikilta maailman hiusjumalilta itselleni luonnonkiharoita, ehkä minun kannattaa nyt sitten nauttia näistä murrosiässä saaduista kikkuroista, varsinkin kun toiset uhraavat pienen omaisuuden verran rahaa kaiken maailman hiustuotteisiin saadakseen itselleen samanlaiset surffilaineet, jotka minä saan kostuttamalla hiukset vedellä ja puristamalla hiukset käsissä pariksi sekunniksi myttyyn.

Vietin eilen pari tuntia netissä etsimässä sopivaa inspiraatiokuvaa kampaamokäyntiä varten. Jos olisin valmis leikkauttamaan itselleni lyhyet hiukset, leikkaisin itselleni Carey Mulligan -tukan, vaikka tätä kampausta näkyykin ilmeisesti ainakin Briteissä tällä hetkellä tosi paljon.

(kuva poimittu täältä)

Itse asiassa joulukuussa kampaajani olisi kovasti halunnut leikata minulle tuollaiset lyhyet hiukset, mutta pidin tiukasti kiinni siitä mahdollisuudesta, että voisin helposti kasvattaa itselleni takaisin jonkinlaisen polkkatukan. Tiedän, että noin lyhyistä hiuksista kasvatusoperaatio olisi täynnä tuskaa, kun kiharani nostaisivat hiukset pahimmillaan puoliafroksi ja todellisena hiuspainajaispäivänä näyttäisin huonovillaiselta vuohelta. Ainoa lohdullinen seikka olisi se, että hiukseni kasvaisivat nopeasti.

Toinen nainen, jolla tällä hetkellä muuten on ihanat lyhyet hiukset on Michelle Williams. Katsokaa tätä  kaunista Venäjän Voguessa ollutta kuvaa.

(kuva poimittu Googlen kautta niin monen linkin läpi, että hävettää)

Koska kiharat hiukseni eivät kuitenkaan asettuisi noin nätisti kuin Michellellä, pysyn edelleen puolipitkissä ja toispuoleisissa hiuksissa. Tosin hetken jo mietin toispuoleisuudestakin luopumista ja hiusten kasvattamista suunnilleen samanlaisiksi kuin Michellellä tässä kuvassa

(kuva täältä)

Voisin muuten poimia itselleni koko Michellen tyylin tuosta kuvasta. Varsinkin tuon bleiserin huolisin vaatekaappiini heti. Mutta takaisin hiuksiin...

Pitkällisen etsinnän jälkeenkään en eilen onnistunut löytämään sopivaa inspiraatiokuvaa netistä, vaikka selasin läpi useita hius- ja katumuotisivustoja. Kaikki löytämäni toispuoleiset hiusmallit olivat liian graafisia, liian rajuja tai liian pitkissä hiuksissa. Lopulta turhauduin, päätin lopettaa koko etsinnän ja mennä hammaspesulle. Matkalla kylpyhuoneeseen sitten havaitsin eteisen seinällä näkyvän vähän sen tyyppisen hiusmallin, jota olen etsimässä. Se kuva sattui näkymään peilistä!

Tajusin, että hiukseni kaipaavat siistimistä ja mm. ylikasvaneen takatukan lyhentämistä, mutta kovin paljoa hiusteni mallia ei tarvitsekaan muuttaa. Lyhyen sivun hiuksia ja takatukkaa täytyy hiukan lyhentää ja tosiaan varsinkin takaraivolta hiuksia täytyy rikkoa reilusti, mutta pidemmän puolen hiuksista voi leikata vain kuluneet latvat pois. Pidemmällä puolella etuhiukset ulottuvat nyt suoraksi vedettynä melkein olkapäälle, ja hiukan lyhyempi takatukka on muuten samalla tasolla, mutta se taipuu ajoittain rumasti sivulle tuoden mieleen hyvin ikävällä tavalla 80-luvun miesten takatukat.

Kunpa nämä pääsiäispyhät menisivät ohi nopeasti, jotta pääsen varaamaan ajan kampaajalle heti tiistaiaamuna. Vaikka vakiokampaamooni onkin usein pitkät jonot, olen kehittänyt niin mainion taktiikan itselleni peruutusaikojen nappaamiseen, että harvemmin joudun odottamaan kampaajalle pääsyä paria päivää pidempään. Tätä taktiikkaa en tietenkään nyt paljasta, jottei joku onnistu viemään MINUN aikaani ;) Ja kun tässä nyt vielä kehuskelen kyvyilläni saada nopeasti kampaamoajan, voin olla varma, että joudun odottamaan hiusten leikkausta pari viikkoa. Voi hyvänen aika, millainen takatukka minulla sitten jo olisikaan! Se hirvitys olisi kyllä jo sitten sen verran kamala, että rumuuden voisi jo kääntää kauneudeksi.

Uusi tukka

Jos olen aivan rehellinen, olen viimeisen puolentoista vuoden aikana useastikin seisonut peilin edessä suunnittelemassa toispuoleista tukkaa. Kampaajan tuolissa olen kuitenkin aina pyytänyt leikkauttamaan samaa vanhaa hiusmallia uudelleen ja uudelleen. "Silleen kerrostetusti, aika rikottu, takaa vähän lyhyemmät kuin edestä..." Seuraavalle kampaajakäynnille oli tarkoitus ottaa mukaan kuva Winona Ryderista Reality Bites -leffan ajoilta.

Itse asiassa n. kolme kuukautta sitten hiukseni olivat lähes identtiset Winonan hiusten kanssa. Hiukseni kuitenkin kasvavat todella nopeasti, joten jo pari kuukautta olen kulkenut raskaan, kiharaisen moppitukan kanssa. Ajoitta peilikuva on tuonut erehdyttävästi mieleen Charles Puyolin. Ymmärrätte varmaan, että mieluummin näytän Winonalta kuin Puyolilta, joten hiuksille oli korkea aika tehdä jotain.

Viikko sitten lauantaina olin ystäväni tupareissa, joissa valitin ylikasvaneita hiuksiani. Vieraana ollut kaverini lupautui leikkaamaan hiukset vaikka heti. Tartuin tajoukseen, sillä vanhat hiukset alkoivat tuntua todella ahdistavilta. Hetken mietittyään kaverini ehdotti, että mitäs jos leikattaisiin toispuoleinen kampaus. Kerrankin olin niin rohkea, että suostuin ystäväni ehdotukseen ja tämä viikko onkin kulunut uuteen hiustyyliin totutellessa.

Vaikka olin jo tehnyt päätöksen paluusta Winona-hiuksiin, epäsymmetrinen tukka on kummitellut mielessäni koko ajan, eikä Paras aika vuodesta -blogin hiusmietinnät ole ainakaan vähentäneet toispuoleisuuden viehätystä.

Ilman rohkeutta tarttua kaverini tarjoukseen, minulla olisi nyt luultavasti päässäni Winona-hiukset (pahimmassa tapauksessa edelleen Puyol-moppi), mutta nyt minulla on jotain paljon hauskempaa, villimpää ja makeampaa.

Hiuksiani hieman siistittiin ja kevennettiin tiistaina kampaamossa. Keittiöfiskarsien jäljiltä hiusten viimeistely oli hieman turhankin rouhea. Kampaajani olisi kovasti halunnut saksia minulle täysin lyhyen poikatukan, mutta minä pidin tiukasti kiinni toispuoleisuudesta.

Kaikkien kehujen keskellä on vaikeaa kaivata vanhaa kiharapehkoa takaisin. Parasta uudessa tukassa on helppohoitoisuus. Nopea föönäys ja suoristusraudan heilautus saavat oikukkaimmatkin kiharat kuriin suihkun jälkeen, mutta useimpina aamuina hiukset asettuvat kuntoon parin sekunnin kampaamisella. Ainoa keksimäni huono puoli on päänahan paleleminen ulkona. En ole tottunut kaivamaan pipoa päähäni lyhyiden kävelymatkojen ajaksi, mutta nyt en suostu viemään roskapussiakaan ulos ilman ihanaa villapipoani.

Lopuksi haluan vielä sanoa, että mielestäni hiukseni näyttävät luonnossa paljon paremmilta kuin kuvissa. Mutta kun näitä kuvia on niin monelta taholta toivottu, enkä mitenkään pääse esittelemään tukkaani Helsinkiin, Tampereelle, Lahteen ja ties minne muualle, julkaisen poikkeuksellisesti kuvat täällä blogissa.