Aijaijai, se on kuulkaas meikäläisellä joululoma nyt! Vuoden viimeinen tentti ohi, mieltä painaneet rästihommat suoritettu ja joulusiivouskin tiski- ja pyykkivuoren madaltamista vaille valmis! Ikkunatkin olen pessyt! Lattian tarkemman jynssäyksen jätin kuitenkin vielä väliin, se kun kuuluu jotenkin aatonaaton perinteisiini. Kun lapsena oppi, miten entisaikaan jouluksi lattiat kuurattiin ja aatoksi levitettiin puhtaita olkia lattialle, jotenkin sitä pitää itsekin kiinni tuollaisista perinteistä.
Omaan joulunaikaan kuuluu tietysti paljon musiikkia. Kauneimpia joululauluja en ole päässyt monista yrityksistä huolimatta laulamaan viime vuosina kirkkoon, mutta TYYn kuoron ja Kampus Sinfonietan perinteisessä joulukonsertissa olin tänäkin vuonna. Oli ihanaa nähdä, että kosertti oli vetänyt tuomiokirkkoon todella paljon yleisöä. Ja se musiikki, se oli kaunista. Lisäksi pääsi kerrankin laulamaan yhteislauluja orkesterin säestämänä. On se vaan eri asia laulaa En etsi valtaa, loistoa oikeat jouset taustalla soiden kuin pikkujoulujen surkean syntikan säestyksellä.
En etsi valtaa, loistoa on yksi lempijoululauluistani. Itse asiassa rakastan kaikkia Sibeliuksen joululauluja. Joulu saapuu portin luo, Tervehtii jo meitä joulu armahin ja Jo joutuu ilta on vaan harmillisen huonosti tunnettuja. Taisin jo vuosi sitten kirjoitta blogissa, että nämä joululaulut ansaitsisivat tulla laajempaan soittoon radiokanavillakin. Miksi soitetaan kymmeniä eri versioita Oi jouluyöstä, Kulkusista ja Pienestä rumpalipojasta, kun pienellä kaivelulla löytyisi tuoreen tuntuisia, harvemmin kuultuja joululauluja? Eikä Sibeliuksen joululaulutuotannostakaan aina tarvitsisi soittaa vain En etsi valtaa, loistoa- tai On hanget korkeat, nietokset-kappaleita.
Sibelius on muuten osasyyllinen blogihiljaisuuteenikin. Seurasin nimittäin varsin tiiviisti pari viikkoa sitten käytyä Sibelus-viulukilpailua. En mitenkään erityisen tiiviisti seuraa klassisen musiikin maailman tapahtumia, mutta kerran viidessä vuodessa uppoudun täysin viulumusiikin lumoihin. Sibelius-viulukilpailu on minulle vähän samanlaista herkkua kuin taitoluistelun puolella on olympialaisten miesten taitoluistelukisa, jota seuraan sellaisella intohimolla ja tarkkuudella, että kaikki muut hommat jää helposti hoitamatta.
Nyt kun viulukisasta on jo useampi viikko vierähtänyt, ei ole enää syytä kirjoittaa siitä erillistä postausta, mutta sen verran haluan kilpailusta todeta, että mielestäni palkinnot jaettiin tänä vuonna täysin oikein. Nettikeskusteluja seuratessa kyllä havaitsin, miten kaikki kisaa seuranneet eivät pitäneet Nikita Boriso-Glebskyn pehmeästä soitosta ja esiintymistyylistä, mutta itse arvostin kisan voittaneen venäläisen soittotapaa. Kauhistusta taas herätti soittajat, jotka näyttivät siltä kuin olisivat yrittäneet sahata jousellaan vanhan arvoviulun palasiksi. Jousen jouhetkin katkeilivat parilla soittajalla niin, että soiton päätyttyä jousi näytti enemmän ruoskalta kuin viulujouselta. Moneen tuo raju soittotyyli tuntui tekevän vaikutuksen, mutta minusta tuollainen soittotyyli ei aina tehnyt oikeutta soitetuille teoksille. Kärjistetysti voisi sanoa, että muutamien viulistien soittotyyli teki yhtä paljon oikeutta kappaleilla kuin jos Jouni Hynynen raakkuvalla äänellään laulaisi Sibeliuksen joululauluja.
Palailen illemmalla kirjoittelemaan ihan jostain muusta kuin klassisesta musiikista. Nyt lähden postittamaan joulukortteja. Muistakaahan muutkin, että tänään on viimeinen mahdollisuus postittaa kortit halvemmassa postiluokassa.
