Top10: Vuoden 2009 parhaat levyt

Joulukuu on tullut siihen vaiheeseen, että pää yrittää kovasti muokkailla listoja vuoden parhaista levyistä, leffoista ja muista asioista. Aloitetaan listaus levyistä, koska ne ovat kaikkein lähimpänä sydäntäni.

Listasin levyt jonkinlaiseen paremmuusjärjestykseen, mutta jo huomenna sijoitukset voisivat vaihdella reilusti. Pari levyä nousi kesken kirjoitusprosessin ihan kärkitiloille. Sijoituksesta huolimatta jokainen mainittu levy on hyvä ja minulle tärkeä.


1. Mew: No More Stories / Are Told Today / I'm Sorry / They Washed Away // No More Stories / The World Is Grey / I'm Tired / Let's Wash Away

Monelle Mew-fanille levy on ollut valtaisa pettymys. Minäkin menin ensimmäisellä kuuntelukerralla hieman hämilleni, mutta muutaman kuuntelun jälkeen levy imaisi mukaansa, olin ihastunut siihen lopullisesti. Levy paranee jokaisella kuuntelulla, minkä vuoksi se kipuaa listan ykköseksi.


2. Noah and the Whale: The First Days of Spring

Muistaakseni sanoin tätä levyä aluksi liian hitaaksi, haikeaksi ja surulliseksi. Sitten taisin itse ruveta kärsimään syksyn pimeydestä ja turhasta haikeudesta, kun levy tuntui niin minulta. Kun yhdistetään surumielinen ihminen ja surumielinen musiikki, saadaan aikaiseksi iloinen ihminen, ainakin tässä tapauksessa.


3. Phoenix: Wolfgang Amadeus Phoenix

Tällä levyllä on ehkäisty syysflunssaa ja peruskunnon täydellistä romahtamista. Heittäkää C- ja D-vitamiinivalmisteet ulos ikkunasta, laittakaa tämä levy soimaan ja alkakaa tanssia! Tai no, ehkä musiikki ei korvaa vitamiiniannoksia, mutta tanssi kyllä varmasti edistää niiden vaikutuksia. Niin ja vaikka minulla on lämmin suhde bändin aiempiinkin albumeihin, olen valmis sanomaan, että tämä on Phoenixin tähän astisen uran paras levy.


4. Mumford & Sons: Sigh No More

Tänäkään vuonna en päässyt Irlantiin, mutta onneksi maa tuli luokseni musiikin kautta. Ok, bändi on lontoolainen, eikä musiikki ole puhtaasti irlantilaista, mutta vihreän saaren vaikutteet kuuluvat silti selvästi. Levyä kuunnellessa saatoin kuvitella istuvani dublinilaisessa pubissa juomassa Guinnessia. Ei pöllömpi mielikuva.


5. The XX: XX


Kyllä, myös minä nostan XX:n listalleni. Vaikka periaatteessa bändi ei ole keksinyt mitään uutta ja ihmeellistä, silti The XX:n musiikki tuntuu uudelta ja luovalta. Jos osallistuisin Tanssi, jos osaat! -ohjelman koetanssiin, käyttäisin koreografian taustalla levyn Introa. Crystalised taas pääsee vuoden parhaat biisit -listalle.


6. Kasabian: West Ryder Pauper Lunatic Asylum


Vuoden ehkä eniten soittamani biisi on Kasabianin Underdog. Kappaleesta tulee mieleen kesä, jalkapallo, jäätelö, puistot... Itse asiassa koko levy tuo mieleen kirpeän vadelmajäätelön ja nurmen tuoksun. En tiedä, millaisissa tunnelmissa tätä levyä on tehty, mutta tuntuu siltä, kuin pojat olisivat säveltäneet ja soittaneet biisejä todella rennolla otteella ja jopa leikkisästi. Olin jo rankkaamassa tätä vasta 8. parhaaksi levyksi, mutta levyä miettiessä oli pakko nostaa sen sijoitusta ylöspäin.


7. Kent: Röd


Jos No More Stories... oli pettymys monille Mew-faneille, Röd taisi olla sitä osalle Kent-faneista. Olen ihmetellyt puheita siitä, että Röd olisi Kentille jotenkin outo kehitysaskel, vaikka juuri tähän suuntaanhan bändi on kulkenut jo pitkään. Minusta biisit ovat hyviä, mutta aina toki on mahdollista, että hypnotisoidun Joakim Bergin äänestä niin voimakkaasti, etten havaitse levyn selvimpiäkään puutteita.


8. Rödsögården: Rödsögården

Tarkkaavaisimmat ovat varmasti jo havainneet, ettei listalla ole vielä ollut ainoatakaan suomalaislevyä. Rödsögården paikkaa tilanteen. Bändin levy oli iloinen yllätys kotimaisen musiikkitarjonnan joukossa. The Crashin lopettaessa olin huolissani, löytyykö Suomesta toista bändiä, joka tekisi hyviä ja laulettavia melodioita, joihin pystyn samaistumaan (kyllä, minä samaistun melodioiden tunnelmaan, en sanoituksiin). Onneksi löysin Rödsögårdenin juuri oikealla hetkellä. En voi lakata ihastelemasta levyn sovituksia ja sävellysten koukkuja. Monesti havahdun hyräilemästä jotain "taatusti ulkomaista" kappaletta, joka lopulta osoittautuu Rödsöjen biisiksi. Hieno debyyttilevy bändiltä.

9. Editors: In This Light And On This Evening


Tänä vuonna kävi useampaankin kertaan niin, että vanhan suosikkibändin uusi levy tuntui ensi alkuun suurelta pettymykseltä. Myös Editorsin levy olisi aluksi voinut päätyä vuoden floppi -listalle, mutta kummasti vaan kuuntelukertojen lisääntyessä tämä alkoi tuntua hyvältä. Editorsin soundissa on jotain sellaista, joka aiheuttaa minulle vilunväreitä aina levyn soidessa.


10. Manna: Songs of Hope And Desire



Myönnän rehellisesti, että levyihin tutustuessa suosin mieslaulajien levyjä. Jostain syystä naisäänten kuunteleminen tuntuu usein enemmän nostattavan verenpainetta kuin rentouttavan ja helpottavan oloa. Mutta Mannan ääni ei ärsyt. Biisitkin ovat hyviä ja sovituksiltaan kiinnostavia.
Olenko ainoa, jolle Mannasta tulee mieleen Summer Maple? Summer ei tietenkään oikeasti ole olemassa kuin Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän -romaanin sivuilla, mutta olen kuvitellut hänet juuri Mannan kaltaiseksi.


No niin, nyt on lista valmis. Kymmenikköön olisi voinut päätyä myös mm. PMMP:n, Prince of Assyrian ja Julian Casablancasin levyt. Ja aivan varmasti jokin todellinen helmi unohtui listalta, vaikka kuinka olen yrittänyt saada mieleeni kaikki hyvät levyt vuoden ajalta. Mitähän minä tällä kertaa unohdin?


Kuvat poimittu täältä, paitsi 8. kuva on täältä.