Disco Ensemble: Warriors

Seuraa pieni tunnustus: Ennen viime lauantaita en ollut ostanut uutta levyä kotiini lähes vuoteen. VUOTEEN! En käsitä, minne katosi se pieni levyhamsteri, joka oli mieluummin syömättä ruokaa kuin ostamatta vaikka viiimeisillä rahoillaan viikottaista perjantailevyä. Viime lauantaina kuitenkin pitkästä aikaa tunsin jaloissani pakottavan tarpeen askeltaa sisälle levykauppaan. Minun oli yksinkertaisesti pakko saada käsiini Disco Ensemblen uusin levy.

Disco Ensemblen kaksi edellistä albumia, Magic Recoveries ja The Island of Disco Ensemble, eivät ole päätyneet levysoittimessani samanlaiseen tehosoittoon kuin ikisuosikkini Viper Ethics ja First Aid Kit. Varsinkin Island of Disco Ensemble on jäänyt vähäiselle soitolle, vaikka kelpo levy kyseessä onkin. Myönnän, että erinomaisen First Aid Kitin jälkeen odotukset Disco Ensemblen levyille olivat kohtuuttoman suuret. Yksinkertaisesti mikään levy ei olisi voinut ylittää noita odotuksia, joten uuden Warriors-levyn kohdalla yritin minimoida pettymyksen riskit jättämällä lukematta bändiä tai levyä koskeneet kirjoitukset. Ennakko-odotuksia levylle oli luonut lähinnä Second Soul -single.

 

Etsiessäni viime lauantaina aamumusiikkia Spotifysta silmiini osui Warriorsin kansikuva. Klikkasin levyn soittoon. Kuunneltuani puolitoista biisiä kotivaatteet alkoivat lentää kohti pyykkikoria ja asu vaihtua levykauppakelpoiseen kuosiin. Oli selvää, että Warriors olisi pakko saada hypisteltäväksi käsiin pikimmiten.

Olin jo unohtunut, miten mahtavalta tuntuu astua sisälle levykauppaan, tarttua kauan odottamaansa levyyn, kiikuttaa se kassalle ja ojentaa juuri tätä ostohetkeä varten nostettu 20 euron seteli myyjälle. Kotimatkan ajan hymyilin vastaantulijoille hoopoa hymyä ja kotini alaovella aloin laskea sekunteja siihen, että pääsisin asettamaan levyn soittimeen. Kun Warriorsin Intron ekat tilutukset alkoivat vyöryä päälleni, en voinut kuin kaatua onnellisena selälleni lattialle, tuijottaa kattoa ja jatkaa tyytyväistä hymyilyä biisistä toiseen.

Kuten sanoin, olin ehtinyt kuulla levyltä puolitoista biisiä ennen levykauppaan kipittämistä, mikä kertoo levyn avauksen mahtavuudesta melkoisesti. Avausraita, Intro, on juuri sellainen voimakappale, jonka tahdissa jaksaa juosta Aninkaistenkadun ylämäkeä kohti Yliopistonkatua ja levykauppaa. Levyn erinomainen alku ei lässähdä Intron jälkeen, vaan ilmoille kajahtaa tyylikkäästi rullaava Second Soul ja vain himppusen verran rauhallisempi Too Much Feeling.

Jos sanoin, että Intron tahdissa on hyvä juosta, ei tätä levyä kyllä minään lenkkilevynä voi pitää. Kolmen ensimmäisen biisin jälkeen luvassa ei nimittäin ole hengähdystaukoa, vaan Eartha Kitt ja I've Seen the Future vyöryttävät levyä eteenpäin sellaisella sykkeellä, että huippukuntoisimmankin juoksijan pumppu pettäisi viimeistään tässä vaiheessa.

Warriorsin alkupuoli on siis melkoista vauhtihuumaa, mutta puolivälissä levyä tahti rauhoittuu. With Every Step luikerteli heti ensi kuulemalla suoraa sydämeeni. Tämä levyn ehdoton suosikkibiisini repii sisuksissani vanhoja arpia auki, puhdistaa ja paikkaa vanhat vauriot kuntoon. Kertosäe ja väliosa kuuluvat ehdottomasti "laula keuhkojesi kyllyydestä mukana" -sarjaan.

Valitettavasti With Every Stepin jälkeen Warriorsin biisien laadussa tapahtuu pieni notkahdus. Hologram on tylsä täytekappale, mutta onneksi Spade Is the Anti-Heartin ryhdikkyys palauttaa levyn raiteilleen, vaikka aivan alkupuolen mahtavuuteen levyn loppupuolisko ei ylläkään. Chinese Sword rymistää eteenpäin tiukalla asenteella, 1000 Years ja Your Shadow saattavat levyn kelvolliseen päätökseen.

Siinä missä First Aid Kitillä Disco Ensemble tuntui osuttavan maaliin enemmän innon kuin suunnitelmallisuuden kautta, nyt bändi tuntuu kulkevan päämääräänsä paljon suoraviivaisemmin. Tähän suoraviivaisuuteen oli mielestäni pyritty jo The Island of Disco Ensemblellä, mutta tuolla levyllä paistaa läpi jonkinlainen yliyrittäminen. Ehkä Warriorsilla tuottajana toiminut Jukka Immonen on rentouttanut bändin, sillä nyt DE:n soitossa on taas aistittavissa enemmän intoa ja iloa kuin edellisen levyn aikaan, vaikka biisit ovat entistäkin napakampia ja hallitumpia.

Warriors ei ole First Aid Kitin kaltainen viiden tähden kultakimpale. Yksinkertaisesti levyn loppupuolen löysyys laskee arvosanaa hitusen, mutta vain hitusen, sillä niin mahtava levyn alkupuoli on. Neljä tähteä tämä levy ansaitsee kevyesti.

Have Fun.

Keväällä 2010 etsin Spotifysta True Bloodin lopputeksteissä soinutta Walking the Dog -biisiä. Etsimäni Rufus Thomasin biisin jälkeen soittoon lähti vahingossa toinen samanniminen kappale. Tämä toinenkin Walking the dog -biisi kuulosti sen verran mielenkiintoiselta, että oli pakko tarkastaa koneelta, kuka mahtoi olla kappaleen esittäjä. Yhtyeen nimi ei soittanut päässä kelloja, joten oli siis googleteltava selville, mikä yhtye tämä Fun. mahtoi olla.

Nykyisin Google antaa pelkällä Fun.-hakusanalla ensimmäiseksi tulokseksi oikean bändin Wikipedia-sivun, mutta voin vannoa, että keväällä 2010 hakusanoja täytyi tarkentaa, ennen kuin tietoa etsimästäni yhtyeestä alkoi löytyä. Huhtikuussa 2010 fun. oli newyorkilainen bändi, jonka Aim and Ignite -debyyttilevy oli edellisenä syksynä julkaistu Amerikassa, mutta Suomessa bändiä ei tuntunut tuntevan juuri kukaan. Syksyllä 2012 tilanne on toinen. Lähes päivälleen vuosi sitten fun. julkaisi Amerikassa We Are Young -singlen, joka pikkuhiljaa paisui melkoiseksi hitiksi päätyen soimaan Suomenkin radiotaajuuksilla tiuhaan tahtiin.



Tai ehkä joku sentään Funin Suomessakin tunsi jo keväällä 2010. Ehkä joku muukin piilotteli bändiä omana löytönä, josta ei halunnut muille kertoa. Vaikka kahden ja puolen vuoden takaisessa Huhtikuun lopun biisejä -postauksessa bändin soittolistani kappalelistalla mainitsinkin, muistan jostain syystä ajatelleeni, että tätä bändiä en halua muiden kanssa erityisemmin jakaa, koska tässä on MINUN bändini.

Tänä iltana fun. ei kuitenkaan ole minun bändini. Ei sillä, ettenkö bändistä edelleenkin pitäisi, mutta tänään fun. on  ennen kaikkea kaikkien niiden onnekkaiden, jotka pääsevät katsomaan yhtyen keikkaa Helsingissä. Kun fun. myöhemmin tänään nousee lavalle, minä en ole keikkaa näkemässä vaikka haluaisin. Kun pari vuotta on toivonut näkevänsä bändin livenä, kyllä tämä Turussa kököttäminen pännii. Minulle paras lääke pettymykseen taitaa olla vanhojen soittolistojen kuuntelu ja todellisuuspako kevääseen 2010, mutta jos juuri sinä olet Helsingissä, ja jostain kumman syystä näet tekstini nyt tuoreeltaan, kehotan kulkemaan kohti The Circusta. Käsittääkseni illan keikalle vielä jokunen lippu on saatavilla. Ja jos keikalle pääset, niin pidähän hauskaa!