A Night At The Opera

Yksi lempisarjoistani televisiossa on Yle Teeman esittämä Rockin klassikkolevyt. Aivan joka viikko en ehdi, jaksa tai muista sarjaa katsoa, mutta onneksi sentään sunnuntaina pääsin television ääreen. Toissapäiväinen jakso käsitteli nimittäin Queenin A Night At The Opera -levyä, joka on yksi ensimmäisiä levyjä, joita tiedostan kuunnelleeni, vaikkakin varhaisimmat muistikuvat levystä koskevat albumin kantta, ei musiikkia.



Kannen kuva kiehtoi minua lapsena kovasti. Tosin muistan myös pelänneeni siinä jotain, vaikka nyt aikuisena on vaikea arvailla, mikä ihme siinä on ollut pelottavaa. Sen muistan, että kiehtovinta kuvassa oli juuri se, etten osannut selittää kunnolla, mitä se esittää. Ehkä samasta syystä sitten myös pelkäsin kuvaa. Joka tapauksessa muistan tuijottaneeni kantta minuutti tolkulla olohuoneen sohvalla samalla, kun isä on soittanut levyä stereoista.

A Night At The Opera on outo kokonaisuus keskenään hyvinkin erityyppisiä kappaleita. Olikin todella mielenkiintoista kuunnella sunnuntaina, miten levyä oli tehty. Kaltaiseni nippelitietoa rakastava musiikin liikakuluttaja tietysti hihkui innosta, kun selitettiin vaikkapa erinäköisten ääniefektien tekotapaa tai biisien taustoja. Eikä siitä pääse mihinkään, että A Night At The Opera on täynnä kiinnostavia ja erinomaisia kappaleita. Toki aina voi ihmetellä, miksi ihmeessä levyltä löytyy vaikkapa Seaside Rendezvousin (miten tuo sana pitäisi oikeasti taivuttaa?) kaltainen kappale, mutta omasta mielestäni se on aivan loistava, hauska ja kokonaisuuteen sopiva laulu.

Albumin suurin hitti on tietysti Bohemian Rhapsody, mutta joudun myöntämään, että itse kuuntelen levyn usein läpi jättäen tuon mestariteoksen kuuntelematta. Mielestäni se on oma itsenäinen teos, joka ei kaikissa mielentiloissa vaan sovi kuunneltavaksi osana muuta albumia. Ja voi kuinka paljon olenkaan soittanut levyä viimeisen vuoden aikana. En ollut kuunnellut albumia ainakaan kahdeksaan vuoteen kunnolla läpi. Sitten viime kesänä se tarttui mukaani siskon avomiehen levyhyllystä, päätyi ensin tehosoittoon iPodiini ja sen jälkeen myös levysoittimeeni.

On aika helppoa nähdä, että eniten soittamani kappale levyltä on Brian Mayn kirjoittama ´39-biisi. Se komeilee varsin hyvällä sijoituksella iPodini soitetuimpien kappaleiden listalla. Tuossa Rockin klassikkolevyt-jaksossa May totesi, että olisi toivonut kappaleen päätyvän sinkuksi, jolloin kappaleesta olisi tullut paremmin osa ihmisten elämää. Jotenkin tuo toteamus hymyilytti minua, koska tällä iPodien aikakaudella kappale on päässyt kiinnittymään omaan elämääni todella hyvin. Erityisen hyvin muistan siitä viime kesän vapaapäivät, jotka vietin siskoni asunnolla tai kävellen jokirannassa.

Eilen ja tänään on tullut kuunneltua levyä toistolla läpi. Paha vaan, ettei Queen käy taustamusiikiksi minkään huomiota vaativan homman taustalle, koska ajatus karkaa koko ajan analysoimaan musiikkia. No ainakin asunto alkaa kiiltää puhtaudesta, kun levyä kuunnellessa tulee siivonneeksi, tiskanneeksi ja pyyhkineeksi pölyjä :) Nyt ymmärrä myös, miksi tätä levyä soitettiin lapsuudessani kotona vain silloin, kun isällä oli aikaa istuskella sohvalla ja todella kuunnella musiikkia. Mutta eihän sitä kukaan musikaalia kuunnellessakaan tee ohessa muita asioita. Sillä musikaaliahan tuo A Night At The Opera lähinnä muistuttaa, vaikka yhtenäistä juonta siinä ei olekaan. Ja nyt kun saan tämän tekstin valmiiksi, onkin taas mahdollisuus napsauttaa play-nappulaa ja antaa Death on Two Legsin lähteä pauhaamaan stereoista!

Wales-Suomi-pelin kunniaksi

Illan futisottelun innoittamana mietin, mitä kaikkea vastustajamaastamme tulee mieleen. Tässä ensimmäiset mielikuvat maasta:

1. Lampaat



2. Poirot-kirjojen poliisitarkastaja Japp



3. Ryan Giggs
(kyllä sentään edes yksi jalkapalloilijakin mieleen tuli :) )

4. Sian pää

(katsokaa nyt tuota kartan muotoa. Esim. osat 22, 14 ja 13 muotostavat selvästi kärsän, 20 on otsa ja silmäkuoppa ja 21 korva.)


5. Ja viimeisenä, mutta ei taatustikaan vähäisimpänä tämä loistava bändi



Pari vuotta sitten pääsin näkemään Jamesin ihan vierestä livenä. Ihmettelin, kun Ruisrockissa ihmiset kävivät kättelemässä vieressä seissyttä lyhyttä miestä. Tarkempi vilkaisu mieheen osoittikin, että siinä seisoi Manicsien laulaja polttamassa tupakkaa ja katsomassa The Cardigansin keikkaa. Itse en viitsinyt häiritä miehen puuhia, mutta eräältä kaveriltani saattaa löytyä puuhaketta, jonka päällä mies on seissyt :D

Nyt täytyy lähteä lähikuppilaan seuraamaan peliä. Jos joka kymmenes katsoja Cardiffin Millennium-stadionilla on suomalainen, niin eiköhän siitä noin 1500 hengen suomalaiskatsomosta lähde sellainen meteli ja kannustus, että Suomi tänään voittaa! Mutta ennen peliä täytyy itsekin fiilistellä vielä tällä . Jossain tuolla massassa seisoin, huusin ja lauloin minäkin :)

Sykähdyttäviä mainoksia

Olisi hauska tietää, miten suurten maailmanlaajuisten tapahtumien mainontaa suunnitellaa. Viimeksi tätä olen miettinyt viime päivinä, kun televisiossa ja netissä on pyörinyt lauantaina vietettävän Earth Hour 2009 -tapahtuman mainos.



Tiedän monia ihmisiä, joille tämä mainos aiheuttaa kylmiä väreitä ja nostaa melkein kyyneleet silmiin. Mainos liikuttaa ja saa ihmisen todella harkitsemaan valojen sammuttamista tunniksi. Myönnän, että minullakin Earth hour -tapahtuman mainos nostattaa ihon kananlihalle. Tiedän kuitenkin mistä se johtuu, koska olen asiaa itselleni selvittänyt. Katsokaapa mainos ilman musiikkia, niin huomaatte, ettei se sykähdytä ollenkaan samalla tavalla kuin musiikin kanssa. Mainos toimii tehokkaasti vain, koska sopivan ponnekkaan musiikin "päälle" on rytmitetty kuvitukseksi kiehtovia näkymiä pimenevistä suurkaupungeista ja taloista, joiden valot sammuvat. Kun sekaan isketään vielä sopivaa mielikuvia herättelevää tekstiä, niin katsoja saadaan uskomaan siihen, että valot suorastaan pitää sammuttaa.

Jotenkin nämä maailmanlaajuisten tapahtumien mainokset kiehtovat minua. Oma suosikkini tällaisista mainoksista on ehdottomasti Lontoon 2012 kesäolympialaisten promovideo:



Satuin olemaan kesällä 2004 Lontoossa Ateenan olympialaisten aikaan, jolloin kaupunkilaisia yritettiin saada lämpiämään kisaisännyydelle. Lontoo oli tuolloin siis vasta hakemassa kisoja ja samoihin aikoihin olympiakomitean edustajat keräsivät kandidaattikaupunkien asukkaitten mielipiteitä mahdollisesta kisaisännyydestä. Istuin useampana päivänä seuraamassa Ateenan kisoja Trafalgar Squarella, jossa ihmisillä oli mahdollista tutustua kaupungin kisahankkeeseen ja katsoa käynnissä olevia olympialaisia valkokankaalta. Muistan, miltä tuntui nähdä valtavalta kankaalta tuo promovideo suuressa ihmismassassa, laulun soidessa suurista kaijuttimista pitkin isoa aukiota. Mainos todella upposi yleisöön ja sai toivomaan kisoja Lontoolle. Muistan jo tuolloin Lontoossa todenneeni, että tuon mainos muutenkin pätevän oloisen hakemuksen kanssa tulee tuomaan kisat kaupungille. Kun Lontoon kisaisännyydestä sitten ilmoitettiin, muistan itsekin tuulettaneeni "voittoa", vaikka enhän minä edes tiennyt, miten hyvät hakemukset Madridilla tai Pariisilla oikeasti oli. Jälkikäteen toki olen sitten perehtynyt muiden hakijakaupunkien hakemuksiin ja mainoksiin.

Madridin ja Moskovan mainoksissa soi klassinen musiikki, ja ne vaikuttavat turhan raskailta ja taiteellisilta upotakseen suureen yleisöön. New Yorkin mainos taas vaikuttaa siltä kuin kaupunki olisi hakemassa suuria musiikkiviikkoja, ei olympialaisia. Pariisin virallista mainosta en käsittääkseni ole nähnyt, joten siitä en voi sanoa mitään. En tiedä, mihin tätä hirveää mainosta on käytetty, mutta missään nimessä kyseessä ei ole Luc Bessonin ohjaama, olympiakomitealle esitetty promovideo. Jos nyt kuitenkin vertaan noita muita mainoksia Lontoon mainokseen, niin täytyy todeta, että Lontoon mainos on ainoa, joka markkinoi kaupunkia urheilun, juhlan ja "tavallisten" ihmisten kautta. Täytyy myöntää, että olen katsonut myös vuoden 2016 kisoja hakevien kaupunkien mainokset. Jos niiden perusteella minä valitsisin isäntäkaupungin, niin silloin kisat saisi Madrid tällä mainoksella.

Lisätään nyt vielä tänne loppuun, että itse aion nukkua huomenna "suuren pimennyksen" aikana, jotta jaksan valvoa yöllä taitoluistelun parissa. Minulla ei ole mitään Earth hour -tapahtumaa vastaan, mutta närästää vaan, kuinka ihmiset osallistuvat pimennykseen "vääristä" syistä. Vaikuttaa pahasti siltä, että ihmiset sammuttavat valot vain, koska "kaikki muutkin niin tekee" ja osoittaakseen lähinnä muille omaa suurta (mutta näennäistä) ekologisuuttaan. Tapahtuman todellinen tarkoitus mun mielestä on ollut nostaa esiin turhaan valaistukseen kuluva energia ja valosaaste yleisesti. Se, että ihmiset sammuttavat valot kerran vuodessa joukolla tunniksi ei pelasta maailmaa. Se että ihmiset tajuaisivat sammuttaa turhat valot vuoden jokaisena päivänä säästäisi oikeasti energiaa ja luontoa. Nyt tämä pimennys on lähinnä hölmö kannanotto, johon ihmiset osallistuvat vain paikkaillakseen omaatuntoaan, ei tehdäkseen todellista muutosta.

AAAAAAAAAAAAARGH!

Voi naapuriparat! Joutuivat raukat kuuntelemaan hetken melko kovaäänistä rätinää ja pauketta äsken, kun oli pakko vähän purkaa kiukkua ilmoille. Joku ei osannut suhtautua ihan kypsästi suosikkiluistelijansa epäonnistumiseen. Mutta parempi varmaan päästää kiukku kerralla hallitusti ulos kuin padota se sisäänsä ja saada jossain vaiheessa sitten joku tunteja kestävä hepuli. Ja ehkä naapureita ajatellen olisi voinut valita raivoamismusiikiksi jotain muuta kuin At the Drive-iniä, mutta kun levy nyt sattui olemaan sopivasti työpöydälle soittimen vieressä, niin siihen oli helpoin tarttua. Musiikki sinänsä ei naapureita todistetusti häiritse, mutta mun huutaminen ja muut tuottamani äänet saattavat varsinkin seinänaapurin herttaista mummoa hämmentää.

Joskus sitä toivoisi itselleen tasaista ja rauhallista suomalaista luonnetta, mutta sisälläni asustelee ajoittain vaarallisenkin tulinen luonne. Ja valitettavasti urheilua katsoessa aivan erityisesti saan näitä äkäisiä kiukkukohtauksia. Miten ihmeessä selviän huomisesta, kun päivä alkaa jäätanssin vapaaohjelmilla, iltapäivällä luvassa on Wales-Suomi-futisottelu ja illalla vielä luistelussa naisten vapaaohjelma? Naisten luistelulle harvemmin tuohdun, mutta jos kahden aiemman lajin tulokset ovat menneet mielestäni väärin, saattaa joku turhan sievistelevä ja kaunis taitoluisteluohjelma yöllä aiheuttaakin yllättävän reaktion. Ehkä täytyy yrittää ottaa tämä päivä vähän iisimmin, jotta huomenna ei valmiiksi ole aivan känkkäränkkä-tuulella.

Ei enää Adagiota!

Toinen päivä taitoluistelun mm-kisoja takana ja katselijaraukka on jo joutunut kuulemaan Ravelin Boleron, Masquerade-valssin, Albinoni Adagion ja liudan muitankin taitoluistelukentillä loppuun kulutettuja kappaleita. En ymmärrä, miten joku enää edes kehtaa valita jonkin Albinonin Adagion musiikikseen, koska niin kovin moni taitoluistelun ystävä on perinjuurin tympääntynyt koko kappaleeseen. Ja ei, siihen ei saa uutta virtaa edes diskojytkeellä, kuten jotkut tuntuvat kuvittelevan. Vaikka miehet yleensä naisia rohkeammin valitsevatkin taustalle uutta musiikkia, niin lyhytohjelmiin varsinkin aasialaiset ja Pohjois-Amerikan luistelijat olivat valinneet turhan paljon puhkikuluneita kappaleita.

Onneksi on sellaisiakin taitoluistelijoita kuten ranskalainen Yannick Ponsero, joka oli valinnut lyhytohjelman taustalle Maxime Marecauxin Ice 5 -kappaleen. Biisivalinta ei kosiskele ketään, vaan päin vastoin musiikki on niin modernia, ja jopa epämääräistä, että voisin kuvitella monen "kauniiseen" musiikkiin tottuneen jopa kärsivän siitä. Tuskin ketään edes auttaa tieto, että biisi rakentuu Beethovenin 5. sinfonian pätkistä. En minä kappaletta kotona stereoista huvikseni kuuntelisi, mutta taitoluistelua katsellessa se tuntui ihanan virkistävältä poikkeukselta. Mikä sääli, että Ponserolla oli tänään huono päivä, eikä hyppytekniikka toiminut. No, niinhän se meni EM-kisoissakin, että lyhytohjelmassa mokailtiin, mutta vapaaluistelusta sitten kerättiinkin koko joukon parhaat vapaaohjelmapisteet.

Taitoluistelussa yksinluistelun musiikkia rajoittaa paljon myös säännöt. Musiikissa ei esimerkiksi saa esiintyä sanoja. Omassa päässäni olisi Brian Joubertille valmis vapaaluisteluohjelma, jonka taustalla soi Sigur Rós. Ongelmana on, että toistaiseksi kappaleessa on "sanat". Ei auta vaikka ne ovat mielikuvituskielellä, sanoja ne silti ovat. Mutta löytyy Sigur Rósilta myös sanatonta musiikkia, jota toivoisin jonkun käyttävän ohjelmiensa taustalla. Siihen saa aiva yhtä kauniin, intensiivisen, runollisen ja räjähtävänkin ohjelman kuin johonkin iänikuiseen Adagioon.

Miesten kisasta on vielä todettava, etten Joubertin luistelun jälkeen uskonut hänen pysyvän koko lyhytohjelmakilpailun loppuun saakka kärjessä. Paha haparoiminen hyppy-yhdistelmässä oli mielstäni niin suuri, että olin varma Brianin päätyvän sijoille 2-4. USA:n Evan Lysacekin esityksen jälkeen olin varma, että hän ohittaisi Joubertin. Myös selostajien hehkuttama Patrick Chan tuntui uhkaavan Joubertia, mutta kun tuomareiden pisteet paljastuivat, kanadalainen jäikin vasta kolmanneksi. Huomenna on pakko tutkia tarkemmista pistetiedoista, miten yleisön ja ammattituomarinakin toimineen selostajan hurmannut kanadalainen sai niin vaatimattomat pisteet.

Toisaalta siinä olen kyllä tuomareiden kanssa samaa mieltä, että Joubert esitti ohjelmansa elävämmin ja paremmin musiikkiin kuin kukaan muu kilpailija. Ja vaikka Urheilukanavan selostaja Mika Saarelainen ja kommentaattori Sara Lindroos tuntevatkin lajin läpikotaisesti, huumaantuvat hekin välillä seuraamaan enemmän yksityiskohtia kuin kokonaisuutta. Heiltä tuntui jäävän huomaamatta, että sympaattinen ja nopea japanilaisluistelija Takahiko Kozuka ei itse asiassa ilmentänyt millään tavalla musiikkiaan, vaan viiletti enemmänkin teknisestä elementistä toiseen musiikin soidessa vain taustalla. Joskus on kiva olla edes selostajia fiksumpi ;)

Huomenna täytyy sitten jaksaa herätä heti aamusta katsomaan miesten vapaaohjelmaa. Peukkuja pidän erityisesti Joubertille, Panserolle, tänään pahasti pettyneelle Kevin van der Perrenille ja Italian Samuel Contestille, jonka vapaaohjelman näin Helsingissä tammikuussa livenä ja siellä mies vetäisi kyllä sellaisen shown, että koko jäähalli räjähti lopussa suosionosoituksiin. Vaikka ennen EM-kisoja tätä aiemmin Ranskaa edustanutta miestä ei kovin moni taitoluistelufanikaan enää muistanut, niin tämän hauskan vapaaohjelman jälkeen hänet muistaa kyllä taas kaikki!

Taitoluistelun MM-kisat alkoi, viimein!

Tänään viimein alkoi taitoluistelun MM-kisat. Ensimmäisenä kisapäivänä ohjelmassa oli pariluistelun lyhytohjelma ja jäätanssin pakollinen tanssi.

Valitettavasti en luennon takia päässyt näkemään pariluistelua, mutta tulosluettelon perusteella mitään suuria yllätyksiä ei kärjessä näyttäisi olevan. Tosin kiinalaisparien järjestyksen viiden kärjessä olisi veikannut toisin päin. Eniten kuitenkin ilahduttaa nähdä kärjessä saksalaispari Aliona Savchenko ja Robin Szolkowy.

Jäätanssissa kisa tulee olemaan kutkuttavan jännittävä. Näin tänään suurimman osan pakollisen tanssin esityksistä. Täksi vuodeksi arpa oli poiminut tanssilajiksi paso doblen, mikä tarkoittaa, ettei esitysten kappalevalintaa ole juuri mietitty, vaan lähes kaikki parit ovat valinneet taustalle sen puhkikuluneen paso doble -kappaleen, jonka tekijöistä minulla ei ole harmainta aavistusta. Naisilla on espanjalaishenkisiä hameita ja miehillä matador-asuja. Onneksi sentään jotkut parit jaksavat olla kekselijäitä ja valitsevat toisenlaisiakin pukuja. Pukujen osalta oma suosikkiparini muodostaa italialaiset Anna Cappellini ja Luca Lanotte, joiden puvuista mielelläni lisäisin tähän kuvan, jos seillaisen jostain käsiini saisin.

Tanssiparien piste-erot ovat varsin pienet, joten kärjessä järjestys voi vaihtua vielä suurestikin. Sisaruspari Sinead ja John Kerr ovat omat suuret suosikkini, joille toivon nousua 8. sijalta. Heidän vapaaohjelmansa on niin kaunis, että katsoessa tulee väkisinkin liikututtua välillä kyneliin. Mielestäni Musen Ruled by Secrecy -kappaleen tahtiin etenevä ohjelma on kertomus siitä, kuinka veli ja sisar ovat valmiita suojelemaan ja auttamaan toisiaan. Toivon kovasti, että Kerrit onnistuisivat ohjelmassa vähintään yhtä hyvin kuin Helsingissä. Ei ohjelma EM-kisoissa aivan täydellisesti sujunut. Jopa minä näen, että twizzel-käännökset eivät ole niin laadukkaita kuin niiden tulisi olla, mutta eipä ohjelmaan eläytyvän katsojan ihan jokaista käännöstä tarvitse tuijottaa, vaan aina voi (ja mielestäni pitää) nauttia muuten esityksestä.




Huomenna sitten parien vapaaohjelmat ja aivan erityisen kovasti odottama miesten lyhytohjelmakilpailu. Jo nyt jännittää, miten käy Brian Joubertille. Brian, tee tämä uudelleen, niin ensi vuonna en edes ajattele Plushenkoa ;)

(Ai niin, täältä muuten löytyy kätevästi tiedot kisojen televisioesityksistä.)

Ihanat basistit ja ilmabasso soi...

Siinä missä monet muut ihmiset saattavat innostua soittamaan rokkibiisin tahdissa ilmakitaraa, minä soitan varsin usein hyvän bassolinjan tahdissa ilmabassoa. Olen oikeastaan aina pitänyt enemmän basisteista kuin kitaristeista muutenkin. Basistit ovat kitaristeihin nähden jotenkin salaperäisiä, aliarvostettuja ja huomaamattomia soittajia bändeissä.

Ehdoton suosikkibasistini on tietysti Paul McCartney.

Jos Paulin tahdissa alkaa ilmabassoa soittaa, täytyy muistaa pitää kiinni soittimen kaulasta tietysti oikealla kädellä ;)

Bloc Partyn Gordon Moakes on mainio soittaja, mutta Helsingin keikalla hän vaikutti myös varsin hyvältä persoonalta. Tosin Gordon jää hieman bändin suloisen kitaristin, Russell Lissackin ja tämän huikeiden kitarasoolojen varjoon, mutta omalla tontillaan hän on kyllä mahtava.


Tietyissä kuvakulmissa seuraava basisti muistuttaa varsin paljon Bloc Partyn Gordonia. Coldplayn Guy Berrymanin tahdissa tulee usein soitettua ilmabassoa, vaikkei hänen soittoaan aina edes Coldplayn äänimassoista kunnolla erota.


(Tuossa kuvassa Guysta tulee mulla mieleen jokin ranskalainen näyttelijä, ei suuren bändin basisti :D )

Suomalaisista basisteista suurin suosikkini taitaa olla The Crash -yhtyeen Samuli Haataja, jonka taidot usein unohtuvat. Toivottavasti muuten Crashilta tulisi kohta uusi levy ja Samulinkin pääsisi keikoilla näkemään.


Sitten on basisti, jonka soittoa en oikeastaan ole pahemmin kuullut, mutta basistin karisma suorastaan huokuu hänestä ja hänen kirjoituksistaan. Kyseessä on siis yksi lempikirjailijoistani, Juha Itkonen.

Jos Itkosen soittoa haluaa kuulla, kannatta hankkia jostain käsiinsä Topsi ja tohtori Koirasson -levy.

Tarkoitus ei ollut tehdä typeriä aasinsiltoja, mutta yhtäkkiä tajuan, että Itkosesta pääsee mitä luontevimmin käsittelemään miestä, joka tahdissa ehkä eniten ilmabassoa soitan. Itkosen lempibändihän on U2, jonka basisti on Adam Clayton. Clayton taas on basisti, jonka soitossa on jotain sellaista, että minun on melkein pakko nostaa ilmabasso käsiini ja pomputeltava sen kieliä.


U2:ta kuunnellessa saatan sortua soittamaan välillä myös ilmarumpuja, mutta yleensä jossain vaiheessa kyllästyn käsien hölmöön huitomiseen, ja palaan bassolinjojen rauhoittavaan maailmaan.

Ja oikeastihan en sitten bassoa osaakaan soittaa, mutta ehkä vielä jonain päivänä...

Ps. Huomasin oikeastaan vasta nyt, että lempibasisteilla näyttäisi olevan tummat, kiharat hiukset. Tämä on puhdasta sattumaa, mutta myönnän kyllä, että tuon näköiset miehet miellyttävät silmääni ;)

Ash! Kevät on täällä!

Yritin etsiä tänään levyhyllystä jotain mukavaa ja pirteää musiikkia kauniin kevätpäivän kunniaksi. Törmäsin outoon ongelmaan. Hyvin harvasta levystä tuli oikeasti keväinen mielikuva. Sitten käteen osui pitkäaikaisen suosikkibändini Ashin Free All Angels -levy. Vuosien kevätlevysuosikkini!



Ekan kerran kuulin Ashista näiden debyyttilevyn 1977 ilmestymisen aikoihin. Bändin Goldfinger-hitti soi tuolloin Mafialla, MTV:llä ja Jyrkissä. Edelleen jaksan tuntea katkeruutta, etten päässyt katsomaan bändiä Provinssirockiin 1996, vaikka vanhempani olivat tapahtumassa järjestysmiehinä. Jälkikäteen olen kyllä ymmärtänyt, mikseivät vanhempani halunneet päästää 14-vuotiasta tytärtään festareille edes yhden keikan ajaksi. Onneksi sentään näin Jyrkistä, kuinka Pizza Pekkarinen haastatteli yhtyettä jalkapallon potkiskelun ohessa.

Omistan Ashin kaikki studioalbumit. Osan levyistä (1977, Free All Angels ja Twilight of the Innocents) olen ostanut itse, mutta loput levyistä voitin YleX:n X-ryhmän kilpailusta Meltdown-levyn ilmestymisen aikoihin. Itse asiassa voitin tuolloin kaikki bändin tuohon asti ilmestyneet albumit, joten osa levyistä minulta siis löytyy kahtena kappaleena (mutta eri versioina!). Tuo kilpailu muuten oli keväällä, joten ehkä siitäkin syystä Ash tuntuu jotenkin keväiseltä.

Pakko kertoa hiukan lisää tuosta kilpailusta, sillä harvoin sitä mitään radiosta pääsee voittamaan :) Muistan, että yritin päästä puhelinkilpailuun läpi useana eri päivänä, mutta aina joku soittaja oli minua nopeampi. Jaksoin kuitenkin sinnikkäästi soittaa kilpailuun joka päivä uudelleen. Eräänä iltana sitten jonotin taas linjoilla sydän takoen, sillä tiesin tietäväni oikean vastauksen (harmi, etten enää muista, mikä tuo kysymys oli). Kun sitten kuulin X-ryhmän Toni Laaksosen vastaavan puheluuni, hämmennyin kovasti. Olin melkein varma, että joku aiemmista soittajista olisi jo tiennyt oikean vastauksen, sillä olin jonottanut linjalla varsin pitkään. Kysymys ilmeisesti vain oli ollut niin haastava, ettei muut soittajat olleet tienneet oikeaa vastausta. No minä tiesin ja etenin illan finaaliin. Finaalikysymys olikin sitten helppo (minkä nimiseen elokuvaan Ash oli tehnyt kappaleen A Life Less Ordinary?). Vastassani ollut kanssakilpailija hävisi nopeustaistelun nimenhuudossa, joten minä voitin palkinnon, kun oikean vastauksen tähänkin kysymykseen tiesin.

Ash on bändi, jonka musiikka kuuntelen varsinkin silloin, kun kaipaan jotain tuttua, turvallista ja piristävää. Ja vaikka varsinkin 1977 ja Twilight of the Innocents ovat hyviä levyjä, kuuntelen Ashin tuotanosta ehdottomasti eniten Free All Angelsia. Shining Light, Burn Baby Burn, Candy ja Someday ovat kaikki loistavia kappaleita, eikä niissä muissakaan biiseissä juuri vikaa ole. Lisäksi levystä tulee mieleen vanha suosikkilevykauppani, abikevät ja vaikka kuinka monta muutakin hauskaa muistoa. Onneksi rakas levy löytyy hyllystä kahtena kappaleena, jotta jos toinen levyistä katoaa tai hajoaa, aina löytyy varakappale läheltä. Koskaan ei voi tietää, milloin levyä tarvitaan ensiavuksi alakuloon tai kevätpäivän taustalle!

Äänikateutta

Jostain syystä kuuntelen hyvin vähän naisten laulamaa musiikkia. Mielestäni kenelläkään naisella ei ole yhtä upeaa ja monipuolista ääntä kuin vaikkapa Ian Gillanilla.




Ihailen ja kadehdin valtavasti mieslaulajia, jotka pystyvät käyttämään ääntään monipuolisesti rockmusiikissa. Olisin valmis myymään sieluni, jos vain voisin saada Gillanin, Freddie Mercuryn tai vaikka Paul McCartneyn lauluäänen. Mutta ei, minulla on tylsä, kapea naisen ääniala.

Kyllä minä joidenkin naislaulajienkin ääntä kadehdin. Kate Bushin tai Tina Turnerin äänen saamisen takia voisin tehdä mitä tahansa. Myös Roxetten Marie Fredrikssonin ääni kelpaisi minulle oikein hyvin. En pidä siitä, että jossain vaiheessa äänialani on madaltunut ja kaventunut. Jos äänen piti madaltua, miksei se voinut madaltua sitten kunnolla komeaksi altoksi? Ei yhtään lohduta, että esim. Idolsissa kaltaiseni kapeaääniset naiset saattavat pärjätä oikein hyvin kisassa. Popin historia tuntee valtavasti naisia, jotka hädin tuskin ovat osanneet laulaa, mutta ulkoisilla avuilla ja hyvän tuottajan turvin naisista on saatu leivottua tähtiä. Mutta minä haluan laajan ja vivahteikkaan äänen! Tosin, en kyllä ole ollenkaan varma, uskaltaisinko laulaa yhtään sen enempää kuin nyt, vaikka ääneni olisi kuinka jumalainen tahansa.

Voin rehellisesti myöntää, että esim. MySpacessa hyppään hyvin usein naisartistien ohi ja tutustun lähinnä mieslaulajien tuotantoon. Mutta vähän aikaa sitten tulin klikanneeksi itseni Olivia Broadfieldin MySpace-sivulle. Ihastuin todella hänen musiikkinsa. Olivian ääni ja musiikki ovat jotenkin rehellistä, aitoa ja pehmeää. Ei Olivian äänikään miltään maailman laajimmalta vaikuta, mutta hän käyttää sitä juuri oikein musiikissaan. Ehkä pitäisi itsekin hyväksyä oman äänen rajallisuus, käyttää sitä fiksusti ja lopettaa muiden laulajien äänen kadehtiminen.



PS. Jos en voi saada Tina Turnerin ääntä, voisinko saada edes samanlaiset sääret kuin hänellä on? Kiitos.

Uuden aallon kevät alkoi

Ranskalaisen uuden aallon elokuvien sarja alkoi viime perjantaina Yle Teemalla. Olin ehtinyt odottaa päiväkausia lauantaista leffadokumenttia, mutta valitettavasti sen seuraaminen ei onnistunut kunnolla, kun seurassani olleet vanhempani puhuivat jatkuvasti ohjelman päälle. Yksin asuessa olen täysin unohtanut, miten hankalaa ohjelmia on seurata televisiosta porukalla. Aina on joku, jolla on jotain sanottavaa. Yleensä nuo kommentit eivät häiritse ohjelman seuraamista, mutta mielenkiintoista dokkaria seuratessa vanhempien keskustelu häiritsi. En kuitenkaan halunnut katkaista vanhempieni puhetta, varsinkin kun tiesin, että dokumentti uusitaan toukokuun 6. päivä, jolloin voin katsoa dokkarin rauhassa.

Lauantai-illan elokuva 400 kepposta oli hauska nähdä jälleen kerran, mutta pieneltä tv-ruudulta katsottuna monet elokuvan lempikohtauksistani latistuivat pahasti. Kyllä se niin vaan on, että hyvin kuvatut leffat, joissa kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa tulisi aina nähdä valkokankaalta.

Jevgeni Plushenko palaa!?!?!

Ties missä tynnyrissä olen viime viikot viettänyt, kun olen missannut uutisen Jevgeni Plusenkon paluusta kilpakentille. Onneksi kaverilta tuli tänään tekstiviesti asiasta.

Suurta miesten taitoluistelun ystävää Plushenkon paluu tietysti miellyttää. Ja vaikka olen mitä suurin Brian Joubertin kannattaja, en voi väittää, ettenkö olisi kaivannut Jevgenin hieman taiteellisempia ohjelmia. Siinä missä Brian selvästi urheilee jäällä, Jevgeni luo taidetta.

Ensi vuoden EM-kisoista tulee kyllä kutkuttavan jännät. On kaksi kovaa ranskalaista (Joubert ja Ponsero, jopa kolmantena Préaubert), italian tämän kauden yllättäjä Samuel Contesti, Jevgeni ja voi voi vaikka keitä muita huippuja! Vielä kun Stéphane Lambiel voisi tehdä paluun, tässä ei taitoluistelufani ehkä enää kestäisi ensi vuoden kisoja!

Haluan vielä esittää Jevgenille pienen toiveen. Voisitko herra Plushenko mitenkään esittää Tallinnan EM-kisojen loppunäytöksessä tämän:

Pää pyörryksissä Heimasta

Olin tänään Musaraman elokuvanäytöksessä. Illan elokuvana esitettiin islantilaisen Sigur Rós -yhtyeen musiikkidokumentti Heima.



Olin nähnyt elokuvan jo aiemmin, joten oletin, etten menisi siitä täysin sekaisin uudelleen, toisin tietysti kävi. Valkokankaalta nähtynä elokuvan maisemat olivat henkeäsalpaavan kauniita, siis vielä upeampia kuin telkkarin ruudulta nähtynä. Ja kun taustalla soi Sigur Rósin musiikki, suorastaan pökerryin.

Heima on dokumentti Sigur Rósin vuoden 2006/7 Islannin kiertueesta. Pitkän maailmalla kiertelyn jälkeen yhtye palasi Islantiin ja halusi "antaa jotain takaisin" kotimaalleen. Niinpä bändi esiityi ympäri saarta mitä merkillisemmissä pikkukylissä ja erikoisissa keikkapaikoissa (mm. vanhassa kalanjalostustehtaassa). Takeita yleisön paikalle saapumisestakaan ei ollut, mutta jokaiselle keikalle väkeä kuitenkin tuli. Ehkä liikuttavimpia hetkiä elokuvassa onkin ne katkelmat, joissa näytetään, kuinka bändiä saapuu kuuntelemaan "koko" kylä, niin pienet vauvat kuin vanhat mummot ja papatkin. Bändi ja yleisö ei voisi olla enää yhtään sympaattisempaa! Ja lähes koko elokuvan ajan taustalla soi bändin esittämää kaunista musiikkia.

Kuuntelen Sigur Rósia niin paljon ja usein, etten edes voi mainita sitä missään Mitä kuuntelin tänään -listoissa, koska se olisi listalla melkeinpä aina. Kuuntelen Sigur Rósia nimittäin unimusiikkina, erityisesti talvisin, kun pimeys sekoittaa unirytmini ja näen helposti painajaisia. Musiikin avulla en vajoa niin syvään uneen, että painajaiset pääsisivät kiusaamaan. Ja Sigur Rós on parasta mahdollista yömusiikkia, kuin unta itsessään. Yhtyeen musiikki soi vähintään yhtenä yönä viikossa, talvisin lähes joka yö. Tänä yönä cd-soittimeen sujahtaa ()-levy, koska ilman bändin musiikkia en elokuvan jälkeen unta saa :)

Top10: Tanssi, jos osaat!

So You Think You Can Dance -ohjelman viidennen tuotantokauden koetanssit ovat viimein käynnistyneet Yhdysvalloissa. Odotan jo kuumeisesti uuden tuotantokauden alkamista Nelosella. Onneksi YouTube helpottaa hieman tuskaani, kun voin ihailla sieltä aiempien vuosien esityksiä.

Olen tässä koko illan noita videoita katsonut ja tehnyt nyt listan omista suosikeistani. Seuraavassa siis Top10-lista edellisten tuotantokausien parhaista esityksistä. Laitan videot esitysjärjestyksessä vanhimmasta uusimpaan, koska paremmuusjärjestyksen tekeminen olisi turhan hankalaa, varsinkin kun suosikkiesitys ei tarkoita aina teknisesti parasta tanssinumeroa, vaan muuten vain mieleenpainuvaa esitystä.

1. Allison ja Ivan: Why

(tanssi alkaa ajassa 1:40)

Tämä tanssi on sarjan 2. tuotantokaudelta. Ivan oli suosikkini ja muistan pelänneeni, miten hiphoptanssija selviytyy Tyce DiOrion nykytanssikoreografiasta. Ehkä itsekin näette, että hyvinhän hän siitä selviytyi. Edelleen tuppaa kyyneleet tulemaan silmiin, erityisesti aina silloin kun kuulen, miten tuomarit Ivania kehuivat.

2. Travis ja Heidi: Calling You



Tästä tanssista koreografi Mia Michaels voitti Emmy-palkinnon. Travis Wall oli Ivanin lisäksi voittajasuosikkini 2. tuotantokaudella. Kunpa omat liikkeeni olisivat lähellekään yhtä sulavia kuin näiden tanssijoiden. Katsokaa nyt vaikka, kuinka sulavasti Travis kävelee!

3. Jamie ja Hok: The Humming Bird and the Flower



3. tuotantokaudella nähty Wade Robsonin jazz-koreografia, joka on varmaan yksi parhaiten muistettuja SYTYCD-tanssinumeroita. Robson palkittiin tästä Emmyllä. Hok ja Jamie teki kyllä erinomaista työtä tanssiessaan.


4. Neil ja Sabra: Sweet Dreams



Aina välillä miettii, mistä ihmeestä koreografit saa ideoita näihin esityksiin. Tässäkin tanssissa on mainio tarina, jonka tanssijat hienosti tulkitsevat Mandy Mooren koreografian mukaan.

5. Robert Muraine



Harvemmin koetansseissa nähdään jotain täysin unohtumatonta esitystä, mutta tässä sellainen on. En tiedä, onko tälle tanssityylille mitään nimeä Suomessa, mutta poppingiksi sitä kai englanniksi kutsutaan. Aivan uskomaton kaveri ja tajuttoman viihdyttävää katsottavaa, kun tajuaa, ettei jätkään satu noi oudot liikkeet ilmeisesti ollenkaan!

6. Katee ja Joshua: No Air

(Jahas, tätä tanssivideota ei enää YouTubesta löydykään, mutta täältä sen voi nähdä.)

Neljännellä kaudella pidin todella paljon Tabitha ja Napoleon D´umon hip hop -koreografioista, jotka olivat yllätyksellisiä monella tavalla. Ei tällaista musiikkia odota tuon tanssityylin taustalle. Ja Katee oli vielä suosikkejani neljännen kauden tanssijoista, koska hän tanssi kaikkia tyylilajeja aina huikean hyvin.

7. Kherington ja Twitch: Dreaming With a Broken Heart

(Eikä löydy tätäkään videota enää YouTubesta, mutta täältä se edelleen on katsottavissa)

Taas yksi Mia Michaelsin koreografia. Muutenkin näyttää nämä nykytanssi- ja jazznumerot olevan eniten mieleeni. No mutta tästä tanssista pidän aivan hirveästi. Ja Twitch, mies jolla ei ole oikeastaan minkäänlaista tanssikoulutusta, vaan tyyppi on itseoppinut hoppari, oli kaikissa kauden tansseissa loistava. Kauden "koosteessa", jossa tuomarit saivat toivoa nähtäväksi uudelleen omia suosikkiesityksiään, Twitch sai urakoida melkein joka toisessa numerossa. Ja no, pakko kai myöntää, että pidän myös hänen ulkonäöstään :D

8. Katee ja Will: Pas de deux



Tämän melkein voisin nimetä kaikkien aikojen suosikkiesitykseksi. Lähes virheetön, huikean kaunis esitys. Vain yhdessä piruetissa tuli virhe, mutta kuten tuomari-Nigel totesi, ilman virhettä esitys olisi ollut jo luonnottoman hyvä. Ei kai tätä Dwight Rhodenin ja Desmond Richardsonin koreografiaa olisi juuri paremmin voinut esittää ja tulkita.

9. Katee ja Twitch: Mercy



Ja taas yksi Mia Michaels -koreografia :) Tästä tanssista mieleen on jäänyt Twitchin ilmeet. Hurjan viihdyttävä esitys.

10. Twitch: Midas Touch



Katsokaa tämä video, niin ymmärrätte, miksi pidin Twitchistä niin paljon. Ei ole mitenkään helppoa saada porukkaa nauratettua tanssilla, mutta Twitch sai usein esiintyessään käännettyä katsojan suupielet ylöspäin. Lisäksi Twitch tuntui nauttivan tanssien opettelusta ja teki aina parhaansa, vaikka tyylilaji olisi ollut täysin vieras valssi tai mambo.

Toivottavasti Nelonen alkaisi näyttää viidettä tuotantokautta jo ensi kesänä. Ja toivoisin kovasti, että ohjelman aikaisemmat tuotantokaudet uusittaisiin Suomessa pian. Itse olen toiveen Neloselle lähettänyt. Täällä voit esittää oman uusintapyyntösi.

Videolinkkejä päivitetty 27.8.2010

Olisipa jo perjantai

Jee! Perjantaina SE tulee sitten ensi-iltaan, nimittäin Slummien miljonääri!

Olen odottanut leffan saapumista Suomeen Oscar-gaalasta lähtien. En ennakkoon osannut odottaa, että leffa kahmisi kahdeksan Oscar-pystiä. Tosin vaikea oli odottaa leffalta mitään, kun en ollut itse vielä nähnyt elokuvaa kokonaan. Lähinnä gaalaa ennen toivoin, ettei kaikin puolin Oscar-laskelmoitu Benjamin Buttonin uskomaton elämä palkintoja rohmuaisi. Olin siis melko tyytyväinen, kun Slumdog Millionaire keräsi pystit, vaikka kyllä viime vuonna parempiakin elokuvia ensi-iltaan tuli.

Nähtyäni Slumdog Millionairen suurin yllätys minulle on, että elokuva onnistui saamaan parhaan käsikirjoituksen Oscarin. Tarinaltaan elokuva ei ole erityisen ihmeellinen, vaan kyseessä on mitä tavallisin ryysyistä rikkauksiin -tarina. Toisaalta, mikäs vika näissä perustarinoissa on, jos katsoja ei heti elokuvan ensiminuutilla arvaa koko tarinan kulkua. Ja Slummien miljonääriin näitä yllätyksiäkin mahtuu ihan riittävästi.

Slummien miljonääriä saa syyttää siitä, että asunnossani on viime viikkoina soinut niin usein M.I.A.:n Paper Planes :) Ja vaikka alunperin pidin Oscar-ehdokkaana olleista lauluista enemmän O Saya -biisistä, leffan nähtyäni ymmärrän hyvin, miksi palkinnon nappasi Jai Ho -laulu, jota myös on tullut kuunneltua ja tanssittua viime viikkoina.



Vaikka elokuva on kuvattu Intiassa, olen tosi tyytyväinen, ettei brittitekijät ole lähteneet tekemään Bollywood-elokuvaa naurettavine tanssikohtauksineen, jotka katkaisisivat juonen etenemisen. Toki Slumdogissakin tanssikohtaus on, mutta fiksusti sijoitettuna.

Täytyy vielä todeta, että pääosan esittäjä Dev Patelin näkeminen Jamalina vaati minulta pientä ennakkoon pientä totuttelua. Minulle Patel oli ennestään tuttu Skins-sarjan hölmönä Anwarina, ja pelkäsin, etten saisi unohdettua tätä mänttiä hahmoa elokuvan aikana. Onneksi heti Slummien miljonäärin ensimmäisessä kohtauksessa Anwarin hahmo unohtuu ja Patel saa tuotua kankaalle aivan toisenlaisen henkilön.

Visuaalisesti leffa on hieno. Ehdottomasti kannattaa mennä katsomaan elokuva suurelta kankaalta, tv-ruudussa oscarin arvoinen kuvaus menee osittain hukkaan, varsinkin komeannäköisissä maisemaotoksissa. Komeiden kuvien takia minäkin viikonloppuna haluan nähdä tämän leffan suurelta kankaalta :)

Top5: Biisit, joihin olen parhaillaan jumissa

Tällä viikolla olen kuunnellut harvinaisen suppeasti musiikkia. Oikeastaan olen kuunnellut vain muutamia biisejä uudelleen ja uudelleen toistolla läpi. Saattaa olla, että naapurit ovat näihin kappaleisiin ehtineet viikon aikana kyllästyä, mutta minun korvissani biisit kuulostavat edelleen tuoreilta. Tässä lista eniten kuuntelemistani lauluista viikon ajalta:

1. New Order - True Faith
Avasi tunnelukon, joka syntyi, kun annoin typerästä kommentista syntyneen raivon keräytyä sisälleni. Olen kuunnellut tämän biisin tällä viikolla kymmeniä kertoja läpi, vaikka kiukku purkautuikin ulos jo maanantaina.

2. Bloc Party - Flux
Viime viikon keikan jälkeen soinut lukemattomia kertoja kotona. Loistavan keikan lopussa meinasi pää räjähtää, kun Flux lähti soimaan.

3. M.I.A. - Paper Planes
Tätä tanssin kotona villisti. Viime viikkoon verrattuna kappale on soinut huomattavasti vähemmän, mikä tosin johtuu osittain New Orderin ylivoimasta.

4. Vampire Weekend - Cape Cod Kwassa Kwassa
Toinen tanssibiiseistäni. Jos eilen ihmettelin, miksi takareidet oli jumissa, tajuan nyt, että olin tanssinut liikaa tämän kappaleen tahtiin :)

5. Delphic. - This Momentary Monitor Mix
Tätä olen kuunnellut iltaisin, jottei naapurit häiriintyisi. Bändi muuten oli oikein mainio Bloc Partyn lämppärinä. Jos laulaja vaan ottaisi lavan haltuun rohkeammin, esiintymiset olisivat varmasti yhtä hyviä kuin biisit.

Kevään uusi aalto

Joinain aamuina mikään ei tahdo ensin luistaa. Sitten tapahtuu jotain, joka saa verenkierron vilkastumaan ja kropan tärisemään innosta. Tänään päivä käynnistyi vasta, kun näin mainoksen Yle Teeman kevään elokuvista.

Yle Teema näyttää koko loppukevään ajan viikonloppuisin ranskalaisia uuden aallon elokuvia. Tätä olen odottanut pitkään! Tässä lista kevään aikana esitettävistä elokuvista:

13.3. Yö kuuluu rakkaudelle
14.3. Teemalauantai: Uuden aallon kevät alkaa
- Dokumentti: Uuden aallon jäljillä
- Elokuva: 400 kepposta
20.3. Rohkea nuoruus
27.3. Hiroshima, rakastettuni
28.3. Teemalauantai: Jean-Luc Godard
- dokumentti: Godard, rakkaus ja runous
- elokuva: Viimeiseen hengenvetoon
3.4. Lola
10.4. Ampukaa pianistia
17.4. Ranskalainen päiväkirja
24.4. Pariisi kuuluu meille
1.5. Cleo viidestä seitsemään
2.5. Teemalauantai: Uusi aalto: Francois Truffaut
- dokumentti: Francois Truffaut
- elokuva: Varastettuja suudelmia
8.5. Nainen on aina nainen
15.5. Laittomat
22.5. Alphaville ja Kiitorata
23.5. Teemalauantai: Cherbourgin sateenvarjot
- dokumentti: Olipa kerran Cherbourgin sateenvarjot
- elokuva: Cherbourgin sateenvarjot
29.5. Keräilijätär

Teemalauantaisin elokuvaa ennen esitetään dokumentti, joka käsittelee joko illan elokuvan tekoa tai ohjaajaa. Eipä näitä dokkareitakaan kannata missata!

Kannattaa todella tarttua tilaisuuteen nyt, kun elokuvat esitetään televisiossa. Listalla on vain neljä elokuvaa, jotka on näytetty tv:ssä tällä vuosikymmenellä. Joukossa on myös elokuvia, joita elonetin mukaan ei ole Suomen televisiossa aiemmin esitetty. Itse katson mielelläni osan elokuvista myös uudelleen. Vaikka näinkin Francois Truffaut´n Antoine Doinel -elokuvien sarjan syksyllä Kinokoplan varjosarjassa, en malta odottaa 400 kepposen näkemistä uudelleen. Leffa kun kuuluu lempielokuvieni joukkoon. Nyt Teemalla näytetään Doinel-sarjasta kaksi ensimmäistä elokuvaa (400 kepposta ja Varastettuja suudelmia).


Täytyy muuten todeta, että tuo Doinel-sarja näytettiin viimeksi televisiossa vuonna 2002, ja sitä ennen elokuvat oli näytetty televisiossa vuonna 1989! Miksi näitä loistavia ranskalaisia elokuvia ei näytetä televisiossa useammin? Lukiessani tietoja elokuvista Ylen nettisivuilta huomasin esim. Laittomat-elokuvan esittelyssä seuraavan kohdan:

"Laittomat on uuden aallon avainteoksia, jonka vaikutus on näkynyt Kaurismäestä Tarantinoon (joka nimesi sen mukaan tuotantoyhtiönsä A Band Apart) ja Wong Kar-waihin."

Arvatkaapa, koska tämä avainteos on viimeksi näytetty Suomessa suurelle yleisölle. Elonetin mukaan teattereissa vuonna 1965! Elokuvalla mitä ilmeisimmin on iso merkitys elokuvakulttuurin historiassa, mutta minä en ole tiennyt siitä mitään :(

Loppukevään ajan aion sivistää itseäni ranskalaiselokuvien parissa joka viikonloppu. Mieluummin minä katson vaikkapa tämän kuun 20. päivänä Teemalta Rohkean nuoruuden (esitetty televisiossa muuten viimeksi vuonna 1986) kuin Maikkarilta samaan aikaan esitettävän Barb Wiren (pääosassa Pamela Anderson).

Lopuksi pakko pahoitella, että tekstissä fonttin koko vaihtelee. En keksi, missä on vika, sillä vaikka valitsisin tekstin näyttämään isolta, näyttää se ruudulla kuitenkin pieneltä. Erikoista :)

Ta-dah!

Tässä sitä nyt viimein pääsee kirjoittamaan omaa blogia ajankuluksi!

Jo jonkin aikaa on ollut tarkoitus pitää omaa blogia, mutta suunnittelu vei oman aikansa. Esim. blogin nimen keksimiseen sai kummasti tuhlattua illan tunteja. Ensimmäinen nimi-idea taisi olla The music or the misery. Tuon nimen oli tarkoitus viitata Nick Hornbyn High Fidelity -romaaniin, mutta misery-sanan esiintyminen nimessä olisi ollut, no, turhan masentavaa. Championship vinyl taas ei sovi oikein blogin nimeksi. Sitten mieleen tuli jostain tuo The Sound of Music, mikä sopi mielestäni nimeksi senkin takia, että siitä tulee mieleen musiikki ja elokuvat, joista varmaan eniten tulen tänne kirjoittaneeksi.

Nimiongelman ratkettua blogille piti tietysti valita visuaalinen ilme. Halusin ehdottomasti blogin nimen taustalle kuvan. Sen suunnittelu kesti hetken, mutta vilkaistuani omaa levyhyllyä tajusin haluavani kuvan levykasoista. Oman levyhyllyn tuijottaminen kun tuntuu lähes yhtä rauhoittavalta kuin hyvän musiikin kuuntelu. Jossain vaiheessa haluan kyllä saada tänne kuvia myös omista rakkaista levyistäni.

Nyt blogi on siis muuten valmis, mutta kirjoitettua sisältöä täältä puuttuu. Eiköhän sitä tässä aika vauhdilla ala syntyä :)

Jos olet joku muu kuin minä, ja olet eksynyt tänne kirjoituksiani lukemaan, kommentoi toki juttujani, jotta tiedän sinun olemassaolostasi!