Okolona River Bottom Band

Tarkoitus oli laatia Top5-lista vuoden parhaista biiseistä, mutta hommasta ei tule mitään, kun päässä soi tämä



Isäni soittelee biisiä usein kitaralla, mutta aina unohdan tiedustella kappaleen esittäjää. Jouluna viimein onnistuin painamaan esittäjän mieleen ja kaivamaan kappaleen esiin Spotifysta. Nyt sitten luukutan Okolona River Bottom Bandiä joka toisena biisinä - yleensä Kirkan versiona, mutta ajoittain myös Bobbie Gentryn esittämänä. Toivottavasti huomenna saan vieroitettua itseni biisistä sen verran, että saisin suunnittelemani listan valmiiksi. Mutta älkää ihmetelkö, jos listalta löytyykin esim. Kellon soiton kuulla saan tai Pitkän tien pää. Nähtävästi kun en juuri nyt pysty kuuntelemaan kuin Kirkan vanhoja levytyksiä.

Top10: Vuoden 2009 parhaat levyt

Joulukuu on tullut siihen vaiheeseen, että pää yrittää kovasti muokkailla listoja vuoden parhaista levyistä, leffoista ja muista asioista. Aloitetaan listaus levyistä, koska ne ovat kaikkein lähimpänä sydäntäni.

Listasin levyt jonkinlaiseen paremmuusjärjestykseen, mutta jo huomenna sijoitukset voisivat vaihdella reilusti. Pari levyä nousi kesken kirjoitusprosessin ihan kärkitiloille. Sijoituksesta huolimatta jokainen mainittu levy on hyvä ja minulle tärkeä.


1. Mew: No More Stories / Are Told Today / I'm Sorry / They Washed Away // No More Stories / The World Is Grey / I'm Tired / Let's Wash Away

Monelle Mew-fanille levy on ollut valtaisa pettymys. Minäkin menin ensimmäisellä kuuntelukerralla hieman hämilleni, mutta muutaman kuuntelun jälkeen levy imaisi mukaansa, olin ihastunut siihen lopullisesti. Levy paranee jokaisella kuuntelulla, minkä vuoksi se kipuaa listan ykköseksi.


2. Noah and the Whale: The First Days of Spring

Muistaakseni sanoin tätä levyä aluksi liian hitaaksi, haikeaksi ja surulliseksi. Sitten taisin itse ruveta kärsimään syksyn pimeydestä ja turhasta haikeudesta, kun levy tuntui niin minulta. Kun yhdistetään surumielinen ihminen ja surumielinen musiikki, saadaan aikaiseksi iloinen ihminen, ainakin tässä tapauksessa.


3. Phoenix: Wolfgang Amadeus Phoenix

Tällä levyllä on ehkäisty syysflunssaa ja peruskunnon täydellistä romahtamista. Heittäkää C- ja D-vitamiinivalmisteet ulos ikkunasta, laittakaa tämä levy soimaan ja alkakaa tanssia! Tai no, ehkä musiikki ei korvaa vitamiiniannoksia, mutta tanssi kyllä varmasti edistää niiden vaikutuksia. Niin ja vaikka minulla on lämmin suhde bändin aiempiinkin albumeihin, olen valmis sanomaan, että tämä on Phoenixin tähän astisen uran paras levy.


4. Mumford & Sons: Sigh No More

Tänäkään vuonna en päässyt Irlantiin, mutta onneksi maa tuli luokseni musiikin kautta. Ok, bändi on lontoolainen, eikä musiikki ole puhtaasti irlantilaista, mutta vihreän saaren vaikutteet kuuluvat silti selvästi. Levyä kuunnellessa saatoin kuvitella istuvani dublinilaisessa pubissa juomassa Guinnessia. Ei pöllömpi mielikuva.


5. The XX: XX


Kyllä, myös minä nostan XX:n listalleni. Vaikka periaatteessa bändi ei ole keksinyt mitään uutta ja ihmeellistä, silti The XX:n musiikki tuntuu uudelta ja luovalta. Jos osallistuisin Tanssi, jos osaat! -ohjelman koetanssiin, käyttäisin koreografian taustalla levyn Introa. Crystalised taas pääsee vuoden parhaat biisit -listalle.


6. Kasabian: West Ryder Pauper Lunatic Asylum


Vuoden ehkä eniten soittamani biisi on Kasabianin Underdog. Kappaleesta tulee mieleen kesä, jalkapallo, jäätelö, puistot... Itse asiassa koko levy tuo mieleen kirpeän vadelmajäätelön ja nurmen tuoksun. En tiedä, millaisissa tunnelmissa tätä levyä on tehty, mutta tuntuu siltä, kuin pojat olisivat säveltäneet ja soittaneet biisejä todella rennolla otteella ja jopa leikkisästi. Olin jo rankkaamassa tätä vasta 8. parhaaksi levyksi, mutta levyä miettiessä oli pakko nostaa sen sijoitusta ylöspäin.


7. Kent: Röd


Jos No More Stories... oli pettymys monille Mew-faneille, Röd taisi olla sitä osalle Kent-faneista. Olen ihmetellyt puheita siitä, että Röd olisi Kentille jotenkin outo kehitysaskel, vaikka juuri tähän suuntaanhan bändi on kulkenut jo pitkään. Minusta biisit ovat hyviä, mutta aina toki on mahdollista, että hypnotisoidun Joakim Bergin äänestä niin voimakkaasti, etten havaitse levyn selvimpiäkään puutteita.


8. Rödsögården: Rödsögården

Tarkkaavaisimmat ovat varmasti jo havainneet, ettei listalla ole vielä ollut ainoatakaan suomalaislevyä. Rödsögården paikkaa tilanteen. Bändin levy oli iloinen yllätys kotimaisen musiikkitarjonnan joukossa. The Crashin lopettaessa olin huolissani, löytyykö Suomesta toista bändiä, joka tekisi hyviä ja laulettavia melodioita, joihin pystyn samaistumaan (kyllä, minä samaistun melodioiden tunnelmaan, en sanoituksiin). Onneksi löysin Rödsögårdenin juuri oikealla hetkellä. En voi lakata ihastelemasta levyn sovituksia ja sävellysten koukkuja. Monesti havahdun hyräilemästä jotain "taatusti ulkomaista" kappaletta, joka lopulta osoittautuu Rödsöjen biisiksi. Hieno debyyttilevy bändiltä.

9. Editors: In This Light And On This Evening


Tänä vuonna kävi useampaankin kertaan niin, että vanhan suosikkibändin uusi levy tuntui ensi alkuun suurelta pettymykseltä. Myös Editorsin levy olisi aluksi voinut päätyä vuoden floppi -listalle, mutta kummasti vaan kuuntelukertojen lisääntyessä tämä alkoi tuntua hyvältä. Editorsin soundissa on jotain sellaista, joka aiheuttaa minulle vilunväreitä aina levyn soidessa.


10. Manna: Songs of Hope And Desire



Myönnän rehellisesti, että levyihin tutustuessa suosin mieslaulajien levyjä. Jostain syystä naisäänten kuunteleminen tuntuu usein enemmän nostattavan verenpainetta kuin rentouttavan ja helpottavan oloa. Mutta Mannan ääni ei ärsyt. Biisitkin ovat hyviä ja sovituksiltaan kiinnostavia.
Olenko ainoa, jolle Mannasta tulee mieleen Summer Maple? Summer ei tietenkään oikeasti ole olemassa kuin Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän -romaanin sivuilla, mutta olen kuvitellut hänet juuri Mannan kaltaiseksi.


No niin, nyt on lista valmis. Kymmenikköön olisi voinut päätyä myös mm. PMMP:n, Prince of Assyrian ja Julian Casablancasin levyt. Ja aivan varmasti jokin todellinen helmi unohtui listalta, vaikka kuinka olen yrittänyt saada mieleeni kaikki hyvät levyt vuoden ajalta. Mitähän minä tällä kertaa unohdin?


Kuvat poimittu täältä, paitsi 8. kuva on täältä.

(500) Days of Summer

Viimein ehdin leffateatteiin katsomaan (500) Days of Summer -elokuvan. Olin jo ehtinyt säikähtää, etten pääse näkemään elokuvaa valkokankaalta. Onneksi leffa oli tänään Finnkinon superpäivän takia palannut iltaohjelmistoon, joten pystyin katsomaan filmin vielä teatterissa.


Leffa alkaa "poika tapaa tytön" -kohtauksella, mutta kyse ei ole mistään siirappisesta rakkauselokuvasta, vaan (500) Days of Summer käsittelee ennen kaikkea suhteelle asetettuja odotuksia, käsityksiä rakkaudesta ja erosta päähenkilö Tomin näkökulmasta katsottuna.

Olin nähnyt leffasta ennakkoon trailerin ja mainospätkiä, joiden perusteella olin hivenen peloissani siitä, toimisiko kaikki elokuvalliset kikat lopullisessa filmissä. Aiemmin musiikkivideoita ohjannut Marc Webb oli kuitenkin saanut pidettyä kaikki langat hallussaan, eikä jaetut kuvat, animaatiot tai muutkaan kikat häirinneet elokuvan seuraamista. Katsojalta vaaditaan kuitenkin hiukan liikaa tarkkuutta epäkronologisesti etenevän ajan seuraamisessa. Suhteen kestoa ilmaisevat animaatiot vilahtavat ohi pahimmillaan niin nopeasti, ettei katsoja aina ehdi sisäistää numeroita. Onneksi tämä pieni seikka ei lopulta häiritse juonen seuraamista kovinkaan paljoa.

Elokuvassa soi erinomaista musiikkia, jota olen kuunnellut Spotifysta toistuvasti heti soundtrackin sieltä löydettyäni. Kuvien taustalla soi mm. The Smithsiä, Regina Spektoria ja Wolfmotheria. Lisäksi Tomin (Joseph Gordon-Levitt) yllä nähdään mm. Joy Division - ja The Clash -paitoja, joten musiikillinen maailma on leffassa mitä parhain.

(500) Days of Summer ei ehkä ole kriitikoiden valinta vuoden elokuvaksi, mutta minulla se nousee ehdottomasti vuoden top5 elokuvat -listalle. Elokuva ei ole puhdas komedia, mutta taisin nauraa sen aikana enemmän ja aidommin kuin kertaakaan aiemmin tänä vuonna leffaa teatterissa katsoessani. Yritän vielä myöhemmin tässä kuussa tiivistää oikean top5-listan vuoden elokuvista. Katsellaan sitten, minne kohtaan tämä (500) Days of Summer sillä listalla asettuu.

Kuvat täältä

Uuden aallon paluu!

Keväällä hehkutin Yle Teeman ranskalaisten uuden aallon elokuvien sarjaa. Koska uuden aallon juhlavuosi on päättymässä, Teema uusii 31.12. sarjasta Francois Truffaut'n elokuvat 400 kepposta ja Varastettuja suudelmia. Lisäksi uusitaan dokumentit Uuden aallon jäljillä ja Francois Truffaut. Erityisen onnellinen olen siitä, että Truffaut-dokkari uusitaan, koska onnistuin missaamaan sen keväällä.

Nytpä ei tarvitse miettiä, miten aion valmistautua uudenvuodenaaton juhliin :) Suosittelen lämpimästi muillekin Yle Teeman seuraamista 31. päivä klo 10 alkaen.

Lisätietoa Teeman uuden aallon lahjapaketista löytyy muuten täältä.

Uusi tukka

Jos olen aivan rehellinen, olen viimeisen puolentoista vuoden aikana useastikin seisonut peilin edessä suunnittelemassa toispuoleista tukkaa. Kampaajan tuolissa olen kuitenkin aina pyytänyt leikkauttamaan samaa vanhaa hiusmallia uudelleen ja uudelleen. "Silleen kerrostetusti, aika rikottu, takaa vähän lyhyemmät kuin edestä..." Seuraavalle kampaajakäynnille oli tarkoitus ottaa mukaan kuva Winona Ryderista Reality Bites -leffan ajoilta.

Itse asiassa n. kolme kuukautta sitten hiukseni olivat lähes identtiset Winonan hiusten kanssa. Hiukseni kuitenkin kasvavat todella nopeasti, joten jo pari kuukautta olen kulkenut raskaan, kiharaisen moppitukan kanssa. Ajoitta peilikuva on tuonut erehdyttävästi mieleen Charles Puyolin. Ymmärrätte varmaan, että mieluummin näytän Winonalta kuin Puyolilta, joten hiuksille oli korkea aika tehdä jotain.

Viikko sitten lauantaina olin ystäväni tupareissa, joissa valitin ylikasvaneita hiuksiani. Vieraana ollut kaverini lupautui leikkaamaan hiukset vaikka heti. Tartuin tajoukseen, sillä vanhat hiukset alkoivat tuntua todella ahdistavilta. Hetken mietittyään kaverini ehdotti, että mitäs jos leikattaisiin toispuoleinen kampaus. Kerrankin olin niin rohkea, että suostuin ystäväni ehdotukseen ja tämä viikko onkin kulunut uuteen hiustyyliin totutellessa.

Vaikka olin jo tehnyt päätöksen paluusta Winona-hiuksiin, epäsymmetrinen tukka on kummitellut mielessäni koko ajan, eikä Paras aika vuodesta -blogin hiusmietinnät ole ainakaan vähentäneet toispuoleisuuden viehätystä.

Ilman rohkeutta tarttua kaverini tarjoukseen, minulla olisi nyt luultavasti päässäni Winona-hiukset (pahimmassa tapauksessa edelleen Puyol-moppi), mutta nyt minulla on jotain paljon hauskempaa, villimpää ja makeampaa.

Hiuksiani hieman siistittiin ja kevennettiin tiistaina kampaamossa. Keittiöfiskarsien jäljiltä hiusten viimeistely oli hieman turhankin rouhea. Kampaajani olisi kovasti halunnut saksia minulle täysin lyhyen poikatukan, mutta minä pidin tiukasti kiinni toispuoleisuudesta.

Kaikkien kehujen keskellä on vaikeaa kaivata vanhaa kiharapehkoa takaisin. Parasta uudessa tukassa on helppohoitoisuus. Nopea föönäys ja suoristusraudan heilautus saavat oikukkaimmatkin kiharat kuriin suihkun jälkeen, mutta useimpina aamuina hiukset asettuvat kuntoon parin sekunnin kampaamisella. Ainoa keksimäni huono puoli on päänahan paleleminen ulkona. En ole tottunut kaivamaan pipoa päähäni lyhyiden kävelymatkojen ajaksi, mutta nyt en suostu viemään roskapussiakaan ulos ilman ihanaa villapipoani.

Lopuksi haluan vielä sanoa, että mielestäni hiukseni näyttävät luonnossa paljon paremmilta kuin kuvissa. Mutta kun näitä kuvia on niin monelta taholta toivottu, enkä mitenkään pääse esittelemään tukkaani Helsinkiin, Tampereelle, Lahteen ja ties minne muualle, julkaisen poikkeuksellisesti kuvat täällä blogissa.

Keikkareissulla Berliinissä

Paluu Berliinistä Suomeen tapahtui jo maanantaina, mutta nyt on viimein aikaa kirjoitella reissuraporttia tännekin. Melko sekavaa ajatusvirtaa luvassa, koska kolmen päivän matkaa on vaikeaa tiivistää nopeasti järkeväksi paketiksi.

Lähdin Berliiniin kaverini kanssa lauantai-iltapäivänä. Koko aamupäivän stressasin, miten korvani kestäisivät tällä kertaa painevaihtelut lentokoneessa. Turhaan olin hermoillut, sillä lento sujui kaikin puolin mainiosti. Tosin ennakkoon nautittu allergialääke saattoi osaltaan vaikuttaa korvaongelmien poissapysymiseen.

Laskeuduttuamme Berliiniin nappasimme bussin kohti Kurfürstendammia. Veimme tavaramme hotelliin ja lähdimme samaa tietä liikkeelle etsimään ruokapaikkaa, kauppoja ja joulutoreja. Alexanderplatzillehan sitä sitten päädyttiin. Loppuilta sujuikin torikojujen tarjontaa tutkien. Kun myyntipöytiä oli tarpeeksi käyty katselemassa, päätimme kaverin kanssa istahtaa alas ja nauttia pari kupillista hehkuviiniä. Mikäs siinä oli lauantai-iltaa viettää, kun kädessä saattoi pitää höyryävää mukia ja ympärillä seurailla berliiniläisten illanviettoa kuuluisan tv-tornin juurella :)

Sunnuntai oli matkamme tärkein päivä. Ennen illan Roxetten keikkaa kiertelimme jälleen kaverini kanssa joulutoreja. Alkupäivä oli oikeastaan melkoista harhailua, mutta lopulta saimme suunnistettua Gendarmenmarktin joulumarkkinoille. Ensimmäinen näkemämme "koju" oli telttakatokseen tehty italialainen ravintola, johon tämä nälkäinen kaksikko tietysti meni pizzalle. Eipä ole pitkään aikaan lautasellani ollut niin herkullista pizzaa! Tuore rucola ja maukas ilmakuivattu kinkku maistuivat ihanalle.

Gendarmenmarktin joulumarkkina-alue oli mukavan tunnelmallinen, mutta tältäkään torilta en onnistunut ostamaan kaipaamiani manteleita. Olen Turussa tottunut siihen, että sokeroidut mantelit saa käteensä juuri paahdettuna, vielä hieman lämpiminä. Saksassa mantelit olivat kylmiä! Enhän minä nyt sellaisiin rahojani halunnut tuhlata ;)

Gendarmenmarktin joulutori oli tunnelmallinen ja kaunis.

Joulutorilta lähdimme siirtymään pikkuhiljaa kohti O2 World -hallia. Olin jo hyvissä ajoin selvittänyt, millä metrolla pääsisimme hallille, mutta mäntti kun olen, olin jättänyt kiinnittämättä huomiota kartassa siihen, ettei kaikki reitit suinkaan ole metrolinjoja, vaan mukana on myös junalinjat. Alexanderplatzin asemalla tulikin sitten metsästettyä oikeaa junaa, mutta onneksi kaikesta sähellyksestä huolimatta ehdimme keikkapaikalle ajoissa.

Roxette ei ollut illan ainoa esiintyjä konsertissa. The Nokia Night of the Proms -konsertissa kokonaisen sinfoniaorkesterin, pienen kuoron ja rockbändin säestämänä lavalla nähtiin useampiakin lähes unohduksiin joutuneita 80- ja 90-luvun bändejä. Roxette oli kuitenkin ehdottomasti illan nimekkäin esiintyjä.

Harmi kyllä en hyvästä paikastani huolimatta saanut räpsäistyä kuin yhden surkean kuvan Roxettesta, eikä kuvassa näy Marieta :( Onneksi on YouTube, josta löytyy muiden videotallenteita keikasta!

Sovitaanko, että tämä kuva on taiteellinen otos Roxetten Peristä ;)

Roxette soitti keikalla viisi kappaletta: I Wish I Could Flyn, The Lookin, Joyriden, It Must Have Been Loven ja Listen to Your Heartin. Useampaa kappaletta Roxette ei oikeastaan olisi edes pystynyt soittamaan. On valitettavasti todettava, ettei Marie ole täydessä keikkakunnossa. Mutta vaikka nytkin laulujen ylä-äänet jäivät vajaiksi, laulu oli täynnä aitoa tunnetta, eikä pienet puutteet jääneet häiritsemään. Jo se, että Marie ylipäätään nähdään pahalaatuisen aivokasvaimen jälkeen lavalla on ihme, jota fanit osasivat arvostaa.

Roxette oli keikan ehdoton kohokohta. Totta puhuen muuten esitykset olivat aika pitkäveteisiä. Ilman orkesterin antamaa puhtia useimmat esiintyjät olisivat olleet todella tylsiä. Tosin Heaven 17 soitti Temptation-hittinsä varsin pirteästi. Onneksi mukaan oli otettu virkistäväksi poikkeukseksi myös nuori itävaltalaisartisti Christina Stürmer. Ja tokihan iso sinfoniaorkesteri aina kuulostaa hienolta.

Valaistussuunnittelu oli konsertissa onnistunut erinomaisesti!
(toisin kuin tärähtänyt kuva ;) )

Konsertin jälkeen väsynyt kaksikkomme suuntasi hotelliin nukkumaan. Maanantaiaamuna yritimme nousta ajoissa liikkeelle, mutta hotellin äänekkäästi huutaneet vesiputket pilasivat yöunet, joten herääminen oli hivenen hankalaa. Aamiaisen jälkeen ehdimme kuitenkin lähteä piipahtamaan vielä KaDeWe:lle ja suorittamaa viimeiset shoppailut Tauentzienstraßen varrella. Minä onnellinen onnistuin viimein löytämään itselleni uudet farkut! Lisäksi sain ostettua ihanan mehukkaita myslipatukoita ja marsipaania, joka tietysti oli tarkoitus säästää jouluksi, mutta ihan vahingossa olen syönyt jo puolet herkuista.

Maanantain kääntyessä iltapäivään tuli aika hypätä jälleen kerran lentokenttäbussiin. Paluulento sujui hyvin, vaikka pari pientä pomppua kone ottikin sadepilvien seassa. Helsinki-Vantaalle laskeuduttaessa sain noudettua ruumaan laitetun reppuni nopeasti saapumishallista. Yllätys oli suuri, kun selvisi, että monen muun matkatavarat olivat kenttähenkilökunnan työnseisauksen takia ties missä. Mikä tuuri minulla olikaan, etten joutunut juurikaan odottelemaan tai etsimään reppuani! Kotimatkalla Helsingistä Turkuun kelpasi olla tyytyväinen koko reissuun.

Iso kiitos vielä loistavalle matkaseuralle!