Lisäys listalle

Tiistaina laatimaltani Inhokista suosikiksi -listalta oli unohtunut yksi hyvin tärkeä bändi! Listalle olisi ehdottomasti kuulunut The Smiths! Onneksi asia muistui nyt mieleeni, kun luin Paras aika vuodesta -blogin Stellan The Smiths -mainintoja.

Vuosien ajan sain kuunnella, kuinka minun pitäisi ehdottomasti tutustua The Smithsin musiikkiin. Sen sijaan, että olisin lainannut bändin levyn kirjastosta, päätin aluksi lukea musiikkilehtien kirjoituksia yhtyeestä. Lähestymistapani taisi olla todella huono. Mielestäni kaikista jutuista huokui Morrisseyn jonkinlainen ylimielisyys ja olin kuulevinani tämän huonon asenteen myös biisien lauluraidoilla.

Muistan lukioaikana lainanneeni The Queen Is Dead -levyn ja tuhisseeni, kuinka tylsä bändi The Smiths on. Jostain syystä minun oli kuitenkin hirveän vaikeaa edes tunnustaa, etten pitänyt bändistä. Tunsin, että minua pidettäisiin täydellisenä moukkana, jos erehtyisin haukkumaan bändiä kovaan ääneen. Lopulta inhosin bändiä jo ihan siitä syystä, että se sai minut tuntemaan itseni jotenkin vialliseksi ihmiseksi, kun en pystynyt käsittämään, mitä hienoa tässä yhtyeessä on.

Jossain vaiheessa uskalsin tunnustaa eräälle kivalle pojalle asenneongelmani The Smithsiä kohtaan. Poika käski kaivaa The Queen Is Deadin uudelleen esiin ja todella kuunnella tarkasti biisit läpi. Yllättävää kyllä noudatin neuvoa. Levyn alkupuolesta en juurikaan syttynyt. Kuulin vain Morrisseyn ärsyttävät maneerit. The Boy with the Thorn in His Side -biisin kohdalla taisin todeta, että siinä on ihan kivan tunnelma. Jo ennakkoon olin tienny, että There Is a Light That Never Goes Out -biisistä minäkin pidän. Tuo kappalehan nyt vain yksinkertaisesti on populaarimusiikin historian hienoimpia helmiä. Mutta sitä en osannut odottaa, miten suuren vaikutuksen Some Girls Are Bigger Than Others -kappale minuun tekisi. Edelleen tuo laulu on minulle Smithsin biiseistä erityisen rakas. Biisin alkusoitto kaikessa kauneudessaan saa aina sekoitettua sydämeni lyönnit.

Ärtymykseni Morrisseyta kohtaan katosi vasta, kun näin miehen pari vuotta sitten livenä Ruisrockissa. Minulla oli yllättäen todella hauskaa keikalla, vaikka pelkäsin helteen sulattavan aivoni. Tajusin, ettei Morrissey oikeasti ole ylimielinen, hän vain esittää sellaista. Ja ne ärsyttävät maneerit laulussakin olen oppinut hyväksymään, sillä eihän Morrissey olisi Morrissey ilman niitä.