Keltaisia, vihreitä ja kirkkaanpunaisia agfoja ja basfeja

Koska helteiden uuvuttamana vietän ison osan päivästä maaten lattialla odotellen illan viilenemistä, olen tarvinnut aikani kuluksi jotain tekemistä. Luen varmasti noin viidennettätoista kertaa läpi Juha Itkosen loistavaa Anna minun rakastaa enemmän -romaania. Tällä kertaa tosin pääsin vain sivulle 31, kun keksin jotain muuta tekemistä. Tuolla romaanin sivulla kerrotaan, kuinka kirjan päähenkilö löytää toisen päähenkilön äidin vanhat c-kasetit, nuo otsikossa mainitut keltaiset, vihreät ja kirkkaanpunaiset agfat ja basfit. Kirja muistutti, että minäkin omistan isäni vanhoja kirjavia c-kasetteja, joiden kuunteluprojekti on jäänyt minulta pahasti kesken. Siispä kirja nurkkaan, kasetit esiin ja urakka käyntiin!

Toisin kuin Antti Salokoskella ja Suvi Vaahteralla, noilla kirjan hahmoilla, minulla ei ole kuunneltavana kymmenittäin kasetteja, mutta 14 kasettia kuitenkin. Osaan kasettien koteloista isäni on merkinnyt huolellisesti esittäjän tai biisin nimen, mutta osa kaseteista on vailla tietoja, joten vastaan saattaa tulla vielä vaikka mitä aarteita!

Miten oudolta tuntuukaan kuunnella näitä kasetteja, joille isäni on äänittänyt biisejä, jotka hänestä on parikymppisenä kuulostanut hyvältä. Kasetit ovat arvioideni mukaan 70-luvun alkupuolelta. Näiden kirjavan väristen agfojen, basfien ja popsyjen kautta pääsen kummalla tavalla käsiksi nuoren isäni maailmaan. Kun värisevältä c-kasetilta lähtee soimaan Ziggy Stardustia, Jethro Tullia tai Beatlesia ajalta, jolloin nuo kappaleet oikeasti ovat olleet korkeintaan muutamia vuosia vanhoja, en voi olla ajattelmatta, miltä isästäni on nuorena miehenä mahtanut kuulostaa nuo laulut. On myös hassua huomata, miten isäni on saattanut merkitä kasetin kuoreen kysymysmerkin jonkin klassikoksi nousseen biisin kohdalle. Tässä iskee taas kerran kateus, kun miettii, millaisella musiikkiaikakaudella isäni on saanut olla nuori.

Erityisen jännältä tuntuu ajatella, että isäni on äänittänyt kappaleita opiskellessaan täällä Turussa ja asuessaan vain parin korttelin päässä nykyisestä asunnostani. Voin vähän liiankin helposti kuvitella, miltä isästäni on tuntunut istua radion ääressä sormi rec-nappulalla, jotta kappaleet on saanut itselleen talteen. Minäkin vietin ison osan teini-iästäni sormi rec-nappulalla odottamassa, että radiossa soitettaisiin jokin uusi tai pitkään metsästämäni hyvä kappale. Mietin vain, pystyyköhän lapseni mitenkään kuuntelemaan kasettejani joskus vuonna 2045. Ja tuntuukohan niistä yhtä säväyttävältä kuulla kaseteilta Suedea, Oasista tai The Crashia kuin minusta tuntuu kuunnella Bowieta, Kinksia tai Wigwamia isäni kaseteilta?

Mitä muuten tulee c-kasettiin tallennusformaattina, minun mielestäni kasetit olivat nerokas tapa tallentaa musiikkia! Netistä lataamisessa ei ole mitään hohtoa siihen verrattuna, että onnistuu nappaamaan hyvän biisin radiosta nauhalle. Aikoinaan hyvän kappaleen tallentamiseen tarvittiin tuuria ja kärsivällisyyttä. Nykyään kaiken saa turhan helposti ja katsokaa, miten kärsimättömiä ihmiset ovat! Sitä paitsi kasetin saattoi aina äänittää yli ja käyttää uudelleen, jos vanhaan sisältöön kyllästyi. Tuntuupa isänikin kaseteilla olevan useita äänityskerroksia, koska osa biiseistä katkeaa kesken, kun päälle lähtee soimaan toinen kappale.

Lähipäivinä vietän laatuaikaa näiden ihanien vanhojen kasettien kanssa ja ilmoittelen mielenkiintoisista löydöistä.