Seuratessani, miten maahan pudonneet vaahteranlehdet peityvät lumeen, päässä soi Kentin VinterNoll2. Jokainen biisin musiikkivideon nähnyt varmasti ymmärtää, miksi.
VinterNoll2 soi päässäni joka ikinen syksy, aina ensilumen saapuessa. En yksinkertaisesti kykene kuuntelemaan tätä kappaletta kesällä ja kun se sitten lumen saapuessa palaa mieleeni, leveä hymy valtaa kasvoni. On kuin hyvä kaveri tulisi vuoden tauon jälkeen kylään. Ja tietysti tämän kappaleen kanssa täytyy sitten vaihtaa kuulumisia, mikä tapahtuu niin, että aluksi tapailen biisin sanoja, jotka ovat jo vähän päässeet unohtumaan, mutta kun pääsen vauhtiin, hoilaan tätä niin, että aivan varmasti talon puolikuurot mummotkin kuulevat lauluni.
Tosin parhaillaan en pysty laulamaan, sillä olen hermorauniona. Turussa ei tällä hetkellä sada lunta, vaan ikkunaa vasten rapisee jäistä tihkua ja pikkusiskoni on tuolla pimeässä myrskyssä ajelemassa pikkuruisella autollaan töistä kotiin. Jos minulla joku suojelusenkeli on, niin tämä saa kyllä luvan lähteä NYT pitämään siskostani huolta. Minulle ei voi tapahtua mitään pahaa istuskellessani nojatuolissa ja Kentiä kuunnellessa, mutta siskolle voi liikenteessä tapahtua vaikka mitä kaikkea kamalaa ja kauheaa. Toivottavasti sisko olisi kohta kotona, jotta voin lopettaa kynsieni järsimisen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti