Mutta palataanpa keikan alkuun, ei, palataan vielä hiukan enemmän ajassa taaksepäin, noin klo 19.20 kohdalle torstai-iltaa. En oikein tiedä, mikä mystinen ajanvenytin piti huolen siitä, että olin Kulttuuritalolla hiukan seitsemän jälkeen, vaikka olin Helsingissä perillä vasta kuudelta ja ennen Sturenkadulle suuntaamista minun oli ehdittävä apteekkiin ostamaan korvatulpat, hakemaan brittiherkkuja Behnford'silta ja käymään syömässä. Hämmästyttävästi kuitenkin olin kaikki asiani hoitaneena seisomassa hiukan seitsemän jälkeen Kulttuuritalon ovien takana. Suunnilleen klo 19.20 sitten näin lasien läpi Aaron Dessner'n heilumassa akustisen kitaransa kanssa aulassa, tai no, ehkä se oli Bryce, koska ei näitä veljeksiä ihan selästä ja sivuprofiilista äkkiä tunnista. Olipa kumpi tahansa veljeksistä, jotenkin se hetki sähköisti tunnelman. Sillä hetkellä tajusin, että ihan tuota pikaa todella kuulisin bändiä livenä.
Kahdeksalta ovet viimein avautuivat. Hirveä juoksu kohti narikkaa, t-paitapöytää ja rappuja ylös odottamaan salin ovien avautumista. Kaikki tämä touhotus palkittiin, kun saliin päästessä sain rynnättyä suoraa eturiviin. Mitä ylellisyyttä katsoa keikka niin, ettei silmien edessä heilu kenenkään korston (siis kenen tahansa yli 154-senttisen) ihmisen pää! Ja miten outoa oli, että lavan päällä käytännössä katsoen makoillessa piti vähän pelätä, ettei sormet jäisi jonnekin Mattin ja Dessnerien jalkojen alle.
Eturivistä saa hienoja kuvia mikkiständeistä
Lämppärinä soittaneesta Sharon Van Ettenistä en tiennyt juuri mitään. Naislaulaja-allergiani takia aina hiukan hirvittää, miten pahasti reagoin naisesiintyjän ääneen. Sharonin ääni oli onneksi juuri sitä käheän heleää sorttia, joka ei nostata verenpainettani ja aiheuta ihottumaa. Itse asiassa tykkäsin Sharonin esiintymisestä todella paljon.
Kun National aloitti soiton, imoille alkoi lipua Runawayn sanat ja sävelet. Kun korvan vieressä olleista kaijuttimista kuuli Mattin äänen matalimatkin murahdukset ja tunsi pienempienkin nyanssien porautuvan sisuksiin, teki mieli ruveta itkemään onnesta. Jälleen kerran täytyy ihailla Kulttuuritalon akustiikkaa. Kun siihen yhdistetään suomalainen hiljainen yleisö, ei oikeastaan voinut nauttia pelkästä yleissoundista, kun väkisinkin alkoi kiinnittää huomiota ihan yksittäisiin äänen pikkuisiin sävyihin, jotka rokkiklubilla olisivat kadonnet jonnekin puuroiseenm harmaata sadepilveä muistuttavaan äänivalliin. Nyt Nationalin kirkkaat äänivallit olivat kauniin puhtaita, hattaramaisia cumulus humilis -kumpupilviä.
Turha tässä on selittää, mitkä biisit kuultiin, ja miltä ne tuntuivat. Riittää, kun sanon, että keikan tuoma lämmin tunne sydämessä ei tunnu katoavan millään ja keikan jälkeen harkitsin lipun hankkimista perjantainkin keikalle. Jos joku nyt kuitenkin haluaa tietää, mitä torstain keikalla soitettiin, settilista löytyy täältä.
Niin ja miksi sitten päässäni soi yhtenään alussa mainittu Vanderlyle Crybaby Geeks? No koska National päätti keikkansa kyseiseen biisin. Akustisesti kahden kitaran säestyksellä vedetty biisi kuulosti niin kauniilta, että totta puhuen en saanut laulettua biisistä itse mukana oikein mitään, kun pala oli kurkussa. Lähinnä tuijotin teevadin kokoisilla silmilläni ympärilleni, katsoin muuta yleisöä, bändiä lavalla ja ihmettelin, miten jotain niin kauniin kuuloista saattoi syntyä ympäröivistä, ihan tavallisista ihmististä. Annoin ilmassa väreilleen lämmön, rakkauden, kauneuden ja onnen vallata sisukseni. Ja jotain käsittämättömän huumaavaa oli se yleisön hurmoksellinen huuto, kun biisi päättyi. Koko yleisö kun tuntui räjähtävän yhtaikaisesti huutoihin ja taputuksiin.
Jos kuvittelin, että päivien laskeminen lakkaisi torstaiseen keikkaa, väärässä olin. Nyt alkaa uusi laskenta seuraavaan National-keikkaan. Jäljellä 125 päivää Ruissin alkuun. The National, näemme heinäkuussa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti