Maanantaina ja tiistaina minusta ei lähtenyt edes puheääntä. Eilen sain jo sanottua lähikaupan kassalle heit ja kiitokset ilman minuutin rykimistä, mutta kirottu nuha ja yskä eivät ole helpottaneet ollenkaan. Itse asiassa valvoin lähes koko viime yön yskäni takia. Nukuin tunnin, heräsin, yskin puolitoista tuntia, nukuin puolituntia... Vasta aamulla klo 9 sain nukahdettua, kun tajusin, että jostain kumman syystä paleleminen saa yskän helpottumaan. Jos erehdyin unissani vetämään viltin ylleni, voimakkaat yskänpuuskat tekivät paluun, mutta kun palelin lakanan alla, köhä pysyi poissa. Hivenen outoa, mutta ainakin nyt on sitten yskään lääke, joka tepsii. Ja nyt kun olen saanut oltua yskimättä tunteja, huomaan keuhkojen rauhoittuneen niin, ettei tuollaisia kramppaavia yskäkohtauksia enää tunnu ihan heti tulevan. Elättelen toiveita, että huomenna pystyisin jo laulamaan!
Pakkolevon aikana olen istunut nojatuolissani, juonut teetä ja lukenut kirjoja. "Aamiaiskattaus" näytti tänään tältä
Mukissa höyryää teetä ja pöydällä on suklaakeksejä, jotka mielestäni ovat, palelemisen ohella, parasta yskänlääkettä. Minulle on aina opetettu, ettei sairaana saisi syödä suklaata ja makeisia, mutta oman kokemukseni mukaan suklaa on paras flunssalääke hunajan jälkeen. Marjamehut, kanakeitot tai särkylääkkeet eivät paranna lainkaan niin tehokkaasti kuin pari palaa suklaata.
Vielä suklaatakin tärkeämpää minulle koko tuossa kattauksessa "aamulla" (oikeasti klo 15 iltapäivällä) oli tuo kirja. Ostin Neil McCormickin Bonon doppelgängeri -kirjan viime viikolla Turun taiteiden yöstä. Vaikka olen ehtinyt lukea kirjasta vasta reilut sata sivua, suosittelen ainakin kaikkien U2-fanien lukaisevan kirjan, jos sitä ei ole vielä tehnyt. Voisin myös sanoa, että jos tykkää Nick Hornbyn kirjoista, erityisesti Fever Pitch (Hornankattila) tai 31 Songs (31 laulua) kirjasta, todennäköisesti pidät tästä McCormickinkin kirjasta ihan vain kirjoitus- ja kerrontatyylin takia. (Voitte muuten yrittää arvata, mitkä kaksi muuta kirjaa satuin viikko sitten Sammakon kirjakaupasta poimimaan ostoskoriini, kun kävin ostamassa 2 eurolla tuon McCormickin kirjan itselleni.)
Kun kirjasta on luettuna vasta 122 sivua, en tietenkään voi antaa siitä vielä täydellistä arvostelua, mutta jotain sentään voin jo sanoa. McCormick on nykyisin The Daily Telegraphin arvostettu musiikkitoimittaja, mutta hän sattuu olemaan myös U2:n jäsenten entinen koulukaveri. McCormick kertoo kirjassaan oman tarinansa ohella U2:sta ja bändin jäsenistä rehelliseti ilman turhaa ylimääräistä ihailua ja jalustalle nostamista. Kaikki Bonon vihaajat joutuvat kuitenkin pettymään, jos toivovat, että rehellisyys toisi esiin sen, millainen itseään täynnä oleva kusipää Bono oikeasti on. Vaikka jonkinlainen U2:n ihailija olenkin, jopa minä olen kirjaa lukiessa ajatellut, että Bonohan on kirjan mukaan paljon hauskempi tyyppi kuin olen kuvitellut. Eli jos nyt jostain naurettavasta syystä haluat jatkaa Bonon halveksimista ja inhoamista, ehkä sinun ei kannata tätä kirjaa lukea, jotta hölmön vihasi voima säilyy.
McCormick onnistuu kuvailemaan lähes riipaisevan koskettavasti, miltä tuntuu olla nuori mies, joka haaveilee tähteydestä, mutta sen sijaan, että itse pääsisi ihailluksi rockjumalaksi, supertähdeksi nousevatkin omat kaverit. Olen myös suunnattomasti nauttinut siitä, miten kirjassa kuvaillaan 1970- ja -80-luvun taitteen brittiläisen musiikkiteollisuuden ja -median kehittymistä. Toisaalta havaitsen myös kaipaavani tuota aikaa (jolloin kylläkään en edes ollut vielä syntynyt) niin kovasti, että välillä olen joutunut pyyhkäisemään nenäliinalla muutakin kuin nuhaista nenääni. Vaikka kirja siis on rentoa ja hauskaa luettavaa, saa se myös herkistymään. Tai ainakin minut se saa, kun mietin, miten paljon parempi, toimivampi ja monipuolisempi musiikkimaailma vielä 80-luvulla oli nykypäivään verrattuna.
Tietyssä mielessä luen tätä kirjaa aivan väärään aikaan. Tarkoitukseni oli vältellä U2:ta kaikin tavoin lähipäivien ajan, jotten olisi himu katkera siitä, etten pääse näkemään bändiä Olympiastadionilla. Nyt kuitenkin havaitsen, etten ole enää kuin ihan pikkuriikkisen harmissani, etten saanut lippua keikoille. Flunssa olisi joka tapauksessa pilannut keikkani, joten voin oikeastaan ihan hyvillä mielin jäädä kotiin kuuntelemaan U2:n levyjä, katselemaan Anton Corbijn bändistä ottamia kuvia ja täyttelemään lottokuponkeja, jotta kun bändi seuraavan kerran esiintyy kotikentällään Dublinissa, voin sitten olla siellä miljonäärinä ihailemassa aivan erityisesti Larry Mullenin rummutusta.
Kaikki te onnelliset, jotka U2:n Helsingissä nyt näette, pitäkäähän oikein kunnolla hauskaa ja nauttikaa bändistä, musiikista ja showsta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti