Liisa Ihmemaassa

Aina siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran näin Saksikäsi Edwardin vuosia vuosia sitten (en kuitenkaan ihan leffan ilmestymisvuonna 1990) olen ollut suuri Tim Burtonin fani. Tekeepä mies oikeastaan mitä tahansa, minä olen valmiiksi haltioissani. Mutta kun kuulin Burtonin ohjaavan uuden Liisa Ihmemaassa -elokuvan, olin lähinnä kauhistunut.

Oikeastaan koko ikäni olen pelännyt Liisa Ihmemaassa -satua. Disneyn piirrosanimaatio ja jopa "kun kuulet tämän äänen, *pililililing*, on aika kääntää sivua" -satukasetti Liisan seikkailuista Ihmemaassa aiheuttivat minulle painajaisia. Voisi kuvitella, että aikuisiällä satu ei olisi enää ahdistanut niin pahasti, mutta kun Liisa putoaa kaninkoloon, minulle meinaa iskeä hyperventilaatiokohtaus samoin tein, eikä tilanne kuin pahene tarinan edetessä.

 Kuva täältä

Koska nyt vaan en osaa olla katsomatta Tim Burtonin ja Johnny Deppin yhteistyön tuloksia, pakkohan tämä uusi Liisa Ihmemaassakin oli sitten nähdä alkuperäissadun pelottavuudesta huolimatta. Aluksi jännitin hirmuisesti leffateatterin penkissä, mitenköhän minun mahtaisi elokuvan katsomisen kanssa käydä. Olin oikeastaan aika tyytyväinen, että olin joutunut täydessä salissa istumaan reunapaikalle, josta olisi helppo juosta ulos, jos elokuva olisi käynyt liian pelottavaksi.

Elokuvan käynnistyttyä kaikki pelkoni kuitenkin katosivat. Burtonin versiossa Liisa ei ole enää pieni ja voimaton tyttö, vaan nuori nainen, mikä jo vähän helpotti oloa. Elokuvassa on omat jännät hetkensä, mutta ahdistavaa pelkoa ei juurikaan päässyt syntymään. Ja toisin kuin esim. elokuvan julisteet antavat olettaa, Johnny Deppin Hullu Hatuntekijäkään ei ole ollenkaan pelottava sekopää, vaan oikeastaan aika symppis tapaus. Valokuvat hahmosta vaan oli luoneet minulle väärän oletuksen Hatuntekijän luonteesta.

Voin oikein lämpimästi suositella elokuvaa kaikille niillekin, jotka aiemmin ovat ahdistuneet Liisa Ihmemaassa -tarinoista. Minun kohdalla tämä leffa oikeastaan paransi vanhoja traumoja ja olen jopa saanut luettua alkuperäistä satua ilman ahdistuskohtauksia elokuvan jälkeen!

Mitään et muuten menetä, vaikka et näkisikään elokuvaa 3D-versiona. Kolmiulotteisuus ei tuo oikeastaan mitään erityistä lisää tähän elokuvaan, joka alunperin kuvattiin 2D-leffaksi. Itse asiassa joissain kohtauksissa ikävästi huomaa, kuinka hahmot on väkisin kolmiuloitteitteistu "irti" taustan maisemista jälkikäteen. Eipä tuo toki paljoa leffan hienoa visuaalista ilmettä pilaa, mutta kun puristavat ja valuvat 3D-lasit aiheuttavat päänsärkyä, pienikin vika saa toivomaan, ettei elokuvaa olisi tarvinnut katsoa kolmiulotteisena.

Kuva täältä

Jos tämä elokuva ei ole ensi vuonna ehdolla mm. parhaan puvustuksen ja lavastuksen Oscarin saajaksi, minä nouden kapinaan. Elokuvassa nähdään aivan huikeita ja oivaltavia vaatteita! Lisäksi mm. erikoistehosteista toivoisin elokuvalle palkintoja, sillä Irvikissa, Sininen toukka (apua! Mikä sen toukan nimi on?) ja Peltohiiri näyttävät satumaisen aidoilta ja kauniilta tässä elokuvassa.

Burtonin ja Deppin yhteistyöstä jaksetaan aina puhua, mutta harvemmin muistetaan puhua Burtonin ja säveltäjä Danny Elfmanin yhteistyöstä, vaikka Elfmanin musiikilla on Burtonin elokuvissa suuri rooli. Alice in Wonderlandissakin soundtrack on mainio. Elokuvassa musiikki pysyy sopivalla tavalla kuvaa tukevana taustana, mutta sitä kelpaa kuunnella levyltäkin.

Kaiken kaikkiaan Liisa Ihmemaassa on kaunis, viihdyttävä ja burtonmaisella tavalla kiehtova elokuva. Suosittelen katsomista ainakin alkuperäissadusta ja Burtonin leffoista pitäville!