Brittirockia viikon aluksi

Tämä viikko on alkanut Kinksin, Spencer Davis Groupin, The Holliesin ja muun vanhan rockin tahdissa.

Olin eilen katsomassa Merirosvoradio-leffan. Elokuvan tapahtumat sijoittuivat 1960-luvulle, ja elokuvan ääniraita on täynnä tuon ajan rockmusiikkia. Itse asiassa leffan soundtrack on täynnä oman lapsuuteni musiikkia, vaikka itse olenkin vasta 26-vuotias.

Minä kasvoin vanhan brittirockin tahdissa. Isä soitti Beatlesia, Kinksiä, Holliesia ja Creamia vanhoilta vinyylilevyiltään, ja minä makoilin olohuoneen pöydän alla kuuntelemassa korvat höröllä kaikkea upeaa musiikkia. Suomalaisen populaarimusiikin historiaa en kovin hyvin tunne, mutta brittirockin eri vaiheet 1950-luvulta lähtien osaan sitäkin paremmin.

Jo pelkkä Merirosvoradion soundtrack vakuutti minut siitä, ettei leffa voi olla ainakaan läpensä surkea. Totta puhuen en ymmärrä kriitikoiden valitusta siitä, että elokuvan käsikirjoitus on heikko. Ilmeisesti kriitikot eivät tajunneet kuunnella biisejä, jotka olivat tarinassa hyvin suuressa roolissa. Ainakin jokaisen Richard Curtisin leffoihin perehtyneen pitäisi tietää, että mies kuuntelee kirjoittaessaan oikeastaan koko ajan musiikkia ja miettii soundtrackiä mielessään melkein yhtä paljon kuin kirjoittamaansa tekstiä. Tyhmemmänkin pitäisi tajuta, että kun elokuva kertoo MUSIIKKIradiosta, siinä soitetaan varmasti paljon musiikkia, joka voi toimia osittain vuorosanoina ja tarinan eteenpäin viejänä. Olisi suorastaan typerää jättää hyödyntämättä laulujen sanoitukset ja tunnelma elokuvassa. Mun mielestä tuo leffa oli aivan huippuviihdettä, jolle voisin kevyesti antaa ainakin neljä tähteä.


Tämän päivän olen soittanut leffan soundtrack-levyjä uudelleen ja uudelleen läpi. Välillä on täytynyt kaivaa muualta esiin mm. tuota Spencer Davis Groupia ja muuta vanhaa leffan ja soundtrack-levyn ulkopuolelle jäänyttä rokkia. Seuraavaksi kuunteluun lähtevät isän vanhat c-kasetit. Siis kaikki ne keltaiset, vihreät ja kirkkanpunaiset agfat ja basfit, joille isäni on opiskeluaikoinaan joskus 1970-luvulla kerännyt musiikkia radiosta. Kaseteista voin kirjoittaa myöhemmin lisää, mutta nyt täytyy taas kääntää volyyminappula kaakkoon ja ruveta soittamaan ilmakitaraa The Whon Pete Townshendin mallin mukaisesti!

Niklaksen keittiössä

Rakastan hyvää ruokaa, minkä vuoksi tietysti luen jatkuvasti ruokakirjoja ja katson television kokkiohjelmia. Viime aikoina suosikkini ruokaohjelmista on ollut FST5:llä esitettävä Niklaksen keittiössä (Niklas MAT).



Vaikka tv-kokeista pidänkin eniten koheltavasta ja ripeästä Jamie Oliverista, tykkään tavattomasti myös Niklaksen rauhallisesta kokkailusta. Lisäksi on mukavaa katsella ruokaohjelmaa, joka jollain tavalla on hyvin suomalaisen oloinen, mutta kuitenkin täysin erilainen.

Viimeiset pari viikkoa olen miettinyt, miksi Niklaksen kokkausta on niin rauhoittavaa katsella. Tänään sitten keksin, mistä tämä rentouttava vaikutus syntyy. Ensinnäkin Niklaksen keittiössä on hiljaista. Keittiössä ei soi musiikki, kattilat eivät kolise, eikä kokki höpise koko ajan. Niklas on välillä hiljaa, jolloin katsoja voi kuulla hänen rauhallisen hengityksensä äänen! Juuri tuo kokin hiljainen hengitys saa minut rentoutumaan.

Toinen rauhoittava tekijä on varmasti se, miten hitaassa tahdissa kuvakulmat vaihtuvat ohjelmassa. Monissa muissa ruokaohjelmissa hypitään jatkuvasti kamerasta toiseen ja kuvassa halutaan koko ajan näkyvän jotain liikettä. Niklas sen sijaan saattaa seistä rauhallisesti paikallaan ja kertoa ruoasta, eikä kuvassa muutu mikään muu kuin Niklaksen ilmeet. Tämä kuvien hitaus on viety niin äärimmilleen, että sipulin leikkaamista voidaan näyttää hieman hidastettuna, ettei liikkeet vaan näyttäisi liian äkkinäisiltä.

Ruokaohjelmasta puhuttaessa on tietysti lopuksi mainittava jotain myös ruoasta. Niklas tekee ruokaa, jollaista itse en kotona juuri koskaan kokkaa, mutta maistamattakin osaan sanoa, ettei se voi olla kovin pahaa. Lisäksi ruoat näyttävät varsin helppotekoisilta, eikä raaka-aineiden löytäminenkään pitäisi olla kovin vaikeaa, varsinkin kun Niklas usein mainitsee ruotsalaiskatsojilleen, millä Ruotsista helposti löytyvällä ruoka-aineella jonkin harvinaisemman ainesosan voi korvata.

Jonain päivänä haluan kokata erityisesti Niklaksen keittiössä esiteltyjä jälkiruokia. Toivottavasti oppisin myös kokkaamaan yhtä rauhallisesti kuin Niklas, jotta välttyisin jatkossa kaikilta niiltä palovammoilta ja muilta pikkukolhuilta, joita kokatessa yhtenään saan.

Kevätmusiikkia på svenska

Alkuviikon aikana olen kuunnellut oikeastaan vain kahta levyä, jotka molemmat ovat olleet ruotsinkielisiä.

Yleensä soittimeen päätyy pyörimään Håkan Hellströmin Det är så jag säger det -levy, jonka reipas musiikki pitää minut hereillä. Olen viime päivät ollut melko unelias siitepölyallergiani takia, joten piristystä todella on kaivattu. Håkanin levyn lisäksi soittimessa on ajoittain käväissyt Veronica Maggion Och vinnaren är...-albumi.

Joudun tunnustamaan, etten osaa juurikaan ruotsia. Onneksi hyvin harvoin oikeasti kuuntelen laulujen sanoja, joten en kärsi siitä, etten aina ymmärrä, mistä Håkan ja Veronica laulavat. Pääasia on, että musiikki kuulostaa reippaalta, rennolta ja korostaa kevätpäivien kauneutta.


Hellströmin levyyn törmäsin ensimmäistä kertaa sen ilmestymisen aikoihin vuonna 2002 tai 2003. Oikeastaan joka kevät tuo levy on tullut kaivettua esiin. Jos kuuntelen tuota levyä pimeänä talvi-iltana silmät kiinni, voin melkein haistaa keväisen mullan tuoksun ja näen lakaisukoneen puhdistamat kadut.

Veronica Maggion levyn ostin viime keväänä Tukhomasta, joten ei siis ole suurikaan ihme, että levy kuuluu mielestäni kevääseen. Tosin nyt tuntuu olevan vielä liian viileät kelit Maggion kuunteluun. Tiedän, että seuraava lauseeni voi kuulostaa todella omituiselta huuhaalta, mutta yrittäkää ymmärtää. Mun mielestä Maggion musiikki ei sovi viileän kevätpäivän taustalle, koska mm. päivän valoisuus on vääränlainen sopiakseen laulujen tunnelmaan. Mutta koska Maggion musiikki sopii hyvin yhteen Håkan Hellströmin musiikin kanssa, on levy kaivettu esiin jo näin huhtikuussa.


Jos vapusta tulee lämmin, veikkaan, että Veronica Maggion levy tulee soimaan kotonani todella paljon. Tosin serpentiini, kuohari, cocktail-tikut ja Maggion musiikki on sellainen yhdistelmä, että sateisempikin vappu muuttuu mielessä aurinkoiseksi! ;)

Superlauantai

Tänään on sellainen superpäivä, että jatkuvasti joutuu järjellä hillitsemään itseään, etten ala leijailla hölmönä ympäriinsä :D

Sen lisäksi, että tänään tulee American Idol ja pääsen illalla ulos, tänään alkaa jalkapallon Veikkausliiga!

Toivon todella, että TPS välttyy tällä kaudella pelaajien loukkaantumisilta ja pääsee oikeasti kamppailemaan mestaruudesta. Vaikka Interistäkin pidän, viime vuonna olin ehkä hiukan katkera, kun "väärä" turkulaisjoukkue juhli kauden päätteeksi mestaruutta. Oikeastaan lähinnä Tepsin ja Interin välinen derby osoittaa, että todellakin pidän turkulaisjoukkueista enemmän Tepsistä. Paikallisottelussa saatan kirota rankasti Interin maaleja, mutta esim. Inter-HJK-matsissa voin karjua ääneni käheäksi juhliessani turkulaisten maalia. Malttamattomana odota taas noita Turun paikalliskamppailuja, joissa tunnelmaa riittää niin katsomossa kuin kentälläkin.

Tämän illan Idolia odotan huomattavasti vähemmän kuin TPS-Inter-ottelua. Satuin nimittäin näkemään tämän viikon tulokset vahingossa netistä :( Mutta kun en lauluesityksiä ole vielä ole kuullut, riittää minullakin jotain katseltavaa ja kuunneltavaa illan lähetyksessä.

Johns AI Extrassa

Säikähdin pahasti, kun edellisen Idol-tekstini perään kommentoitiin, että Michael Johns olisi jo vieraillut tämän vuoden American Idol -kisassa.

YouTubesta en onnistunut tuota mahdollista vierailua kaivamaan esiin, mutta sen sijaan löysin aivan tuoreen videon miehestä. Aiemmin tällä viikolla Michael on vieraillut markkinoimassa uutta singleään Idol Extra -ohjelmassa.



Tuo Heart On My Sleeve -kappale ei ainakaan akustisena versiona minua täysin vakuuttanut, mutta levyversiosta pidänkin sitten jo enemmän.

Onneksi Michaelin levyn julkaisupäivä on viimein tiedossa. Yli vuoden odottamisen jälkeen tiedän, että suosikkini levy ilmestyy 23. kesäkuuta. Jipii!

Leffapettymys

Olen lukenut Anna Gavaldan Kimpassa-romaanin ainakin kolmesti. Kirja ei ole aivan keveintä hömppää, muttei toisaalta raskainta kaunokirjallisuuttakaan, joten sitä on mukava lukea välipalana tenttikirjojen rinnalla.

Lukiessani kirjaa näen tapahtumat mielessä elokuvana, joten tiedän tarkalleen, millaisen elokuvan tekisin Gavaldan kirjasta. Pääsiäisenä innostuin katsomaan dvd:ltä Claude Berrin ohjaaman elokuvaversion kirjasta. Voi, miten surkea käsikirjoitus hyvästä ja valmiiksi melko elokuvallisesta kirjasta oli saatu aikaiseksi! Elokuvassa tarinaa oli toki pitänyt supistaa valtavasti, mutta nyt kirjasta ei oltu saatu säästettyä juuri mitään mehukkaita kohtia. En pysty ymmärtämään, miten ihmeessä Berri oli saanut César-ehdokkuuden parhaasta sovitetusta käsikirjoituksesta.

Edes loistavat näyttelijävalinnat (mm. Audrey Tautou ja Guillaume Canet) eivät pelastaneet elokuvaa. Odotin nimittäin leffan olevan kirjan tapaan romanttinen komedia, mutta mitään järin hassua ja kutkuttavaa leffassa ei ollut. En tiedä, oliko vitsit kadonneet käännöksessä, mutta sen tiedän, että Titia Schuurmanin suomentamassa kirjassa huumoria kyllä oli hyvinkin paljon.


Jos joskus harkitset Kimpassa - Ensemble, c´est tout -leffaan katsomista, jätä se väliin ja etsi jostain käsiisi Gavaldan kirja (ilmestynyt mm. Loisto-pokkarina). Helppolukuinen kirja viihdyttää ja koskettaa elokuvaa enemmän, eikä lukeminen tunnu yhtään sen raskaammalta kuin elokuvan katsominen.

Lyhyesti tiivistäen, Kimpassa on erinomainen kirja, mutta siitä tehty elokuva on heikko.

Koukussa American Idoliin

Oi miten ihanaa ehtiä kirjoittelemaan taas blogiinkin jotain! :)

Ihan ensimmäiseksi on kirjoitettava aiheesta, joka viime viikkoina pyörinyt mielessäni. Olen nimittäin onnistunut jäämään koukkuun American Idoliin.

Uuden kauden alussa olin varma, etten innostuisi tämän kauden kisasta lainkaan niin paljoa kuin viime vuotisesta. Viime kaudella tosin kiinnostus kisaan lopahti siinä vaiheessa, kun Michael Johns putosi pois.



Tuon Bohemian Rhapsody -version kuultuani tiesin viime kaudella, ketä kisassa kannatan. Michaelin putoaminen oli melkoinen shokki, enkä loppukaudella halunnut kisaa enää seurata.

Tällä kaudella en aio kiintyä yhteenkään kilpailijaan yhtä vahvasti kuin Michaeliin viime vuonna. Olen nyt kuitenkin valinnut suosikkini tämän kauden kisaajista. Suosiooni on päässyt Kris Allen, joka viikosta toiseen onnistuu vakuuttamaan minut kyvyillään. Onneksi tyyppi on muuten sen verran nössön oloinen, etten voi ihastua häneen samalla tavoin kuin Michael Johnsiin.

Kris osaa soittaa, laulaa ja esiintyä niin vakuuttavasti, etten hetkeäkään epäile, etteikö hän voisi voittaa koko kisaa.



Krisin takia jaksan viikosta toiseen seurata ohjelmaa, mutta jos tyyppi tippuu kisasta yhtä yllättäen kuin Michael viime vuonna, lopahtaa kiinnostus koko kisaa kohtaan täysin. Toisaalta sen verran täytyisi kuitenkin tarkkailla Idol-kautta loppuun saakka, etten vaan missaisi Johnsin mahdollista vierailua ohjelmassa, jos hän pääsee sinne markkinoimaan tulevaa levyään.

Beethovenia metsästämässä

Katsoin perjantaina Yle Teeman uuden aallon elokuvien sarjaan kuuluvan Lola-leffan. Elokuvan jälkeen mieltäni jäi kaihertamaan, mikä ihmeen klassisen musiikin teos soi taustalla aina silloin, kun Michelin hahmo tuli kuviin. Etsimäni kappale alkaa soida videossa ajassa 0:50.



Koska en perjantaina voinnut enää yöllä soittaa siskoni poikaystävälle tiedustellakseni kappaleen säveltäjää, jouduin leikkimään pientä salapoliisia. Ensin tietysti yritin löytää netistä listan elokuvassa soineista kappaleista. Tämä ei tuottanut vielä mitään tulosta. Onneksi muistin nähneeni alkuteksteissa Bachin ja Mozartin nimet. Jotain hyötyä on ollut musiikkiopiston yleisen musiikkiteidon kurssista, sillä tiesin heti, että kappale on liian moderni Bachin säveltämäksi.

Ei tuo kappale Mozartiltakaan mielestäni kuulostanut, joten tunsin ajautuvani umpikujaan. Hakusanat Demy, Lola, Mozart johtivat sivulle, josta olisin voinut bongata oikean teoksen, mutta jostain syystä en kiinnittänyt huomiota Beethovenin nimeen. Niinpä siis tuhlasin aikaa käymällä läpi Mozartin teoksia, joihin jotenkin olisin saanut päässä soivan kappaleen sopimaan. Lopulta tulin siihen tulokseen, että kappale ei ole Mozartia. Palasin nettisivulle, jossa olin nähnyt leffan kohdalla mainittavan sekä Bachin että Mozartin nimen. Ja kas, eikös siellä näiden nimien välissä ollut myös tuo Beethovenin nimi.

Rehellisyyden nimessä tunsin tuolla hetkellä olleeni idiootti. Jos kerta jokin kappale ei ole Mozartia, aina kannattaisi miettiä, voiko se olla Beethovenia. Ja toisaalta, aina pitäisi lukea nuo musiikkilistat TARKASTI läpi, jos kerta niistä jotain tietoa yrittää etsiä. Nytkin siinä listassa luki sekä säveltäjän että teoksen nimi. Tuo päähäni soimaan jumittanut kappale on seitsemännen sinfonian toinen osa. Jotta jatkossa en olisi yhtä hölmö idiootti, aion kuunnella tänään läpi koko sinfonian. Beethovenin kuunteluhan tutkitusti myös kehittää älyä :)

Aikamatka lapsuuteen

Kuuntelin eilen lauluja, jotka ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen lapsena. Lopulta päädyin tekemään Top5-listan lauluista, jotka saivat pääni suostastaan sekaisin ennen kuin olin edes ehtinyt aloittaa ala-asteen. Tällainen listasta lopulta syntyi:

1. The Beatles: Help!



Elämäni rakkain kappale. Olen monesti miettinyt, olisinko tällainen ihminen kuin nyt olen, jos en n. 4-vuotiaana olisi kuullut tätä biisiä. Ennen tämän kappaleen kuulemista muistan kuunnelleeni lähinnä klassista musiikkia, jota saattaisin kuunnella edelleen enemmän (kuten siskoni), jos en olisi tutustunut Beatlesin kautta rock-musiikkiin. Muistan kuulleeni tämän kappaleen ensimmäistä kertaa autoradiosta matkalla päiväkotiin. Tosin biisin esitti silloin Bananarama, mutta ilmeisesti isäni huomasi kiinnostukseni kappaleeseen, koska soitti myöhemmin kotona alkuperäisversion, joka järisytti minua niin paljon, etten sen jälkeen ollut enää ihan entiselläni. Tietyssä mielentilassa kuunneltuna tämä kyllä edelleen sykähdyttää enemmän kuin mikään muu laulu maailmassa.


2. Mory Kante: Yeke Yeke



Luultavasti vuoden 1988 alkupuolella katsoimme isäni kanssa brittiläisen ohjelman, jossa esiteltiin vuoden 1987 suurimmat hitit maailmalta. Ohjelman juontajan puhettahan en sanaakaan ymmärtänyt, mutta muistan edelleen, miltä tyyppi näytti Saloramme kuvaruudulla. Kun Yeke Yeken video alkoi soida, suuni aukesi hämmästyksestä. En ollut koskaan kuullut mitään vastaavaa. Kappaleessa on jotain hyvin alkukantaista ja sisuskaluja järisyttävää voimaa. Vuosia elimme isäni kanssa epätietoisuudessa, mistä ihmeen kappaleesta oli kyse, sillä kumpikaan ei tiennyt esittäjän nimeä ja kappaleen nimen kirjoitusasukaan ei ollut tiedossa. Puhuimme vaan "jäkä jäkä"-kappaleesta. Vasta joskus 90-luvun puolivälissä sitten onnistuin onkimaan tietooni esittäjän. Joitain kappaleita ja näiden videoita olen kantanut pääni sisällä vuosia mukanani, jotta saisin selvitettyä ja toivottua kappaleita uudelleen soittoon. Vieläkin ihmettelen, miten tarkkaan muistin Yeke Yeken videon kaikkien vuosien ajan, vaikka olin nähnyt sen vain kerran lapsena.


3. Dire Straits: Your Latest Trick



Purskahdin usein lapsena itkuun tämän kappaleen takia. Edelleen kappaleen saksofoniosiot saavat palan nousemaan kurkkuun, ja jos olen oikein herkällä tuulella alan edelleen itkeä. Muistan, etten lapsena kehdannut edes tunnustaa vanhemmilleni itkeväni musiikin takia, koska olin varma, etteivät he ymmärtäisi minua. Toisaalta, en itsekään aivan täysin tajunnut itkeväni vain musiikin takia. En vieläkään tiedä, miksi liikutun niin vahvasti kappaleesta. Samanlaisen kumman, pakahduttavan tunteen aiheuttaa mm. osa Bachin tuotannosta. Olen monesti yrittänyt muistella, kuunneltiinko kotonani Dire Straitsin kasettia silloin, kun isäni oli Englannissa reissussa ja kärsin ensimmäistä kertaa pahaa ikävää lapsena? Täytyy kai kysyä äidiltä, mitä musiikkia meillä soitettiin kotona heinäkuussa 1986 ;)

4. Miljoonasade: Marraskuu



En itse asiassa ole varma, oliko Marraskuu juuri se kappale jonka vuoksi kiinnostuin Miljoonasateesta. Joka tapauksessa suorastaan rakastin tätä bändiä esikouluikäisenä. Voitte ehkä kuvitella, miten sekaisin menin pari vuotta myöhemmin, kun olin ostamassa samaan aikaan syntsikkaa, kun bändi oli samassa soitinkaupassa ostamassa kitaraa. Kyllä se oli pienen tytön elämässä melkein yhtä hohdokasta kuin jos nyt pääsisin tapaamaan vaikkapa Queenin Brian Mayta!

5. Roxette: Dangerous



Olen lapsena pitänyt parikin mielenosoitusta sisarusteni kanssa, jotta vanhempani hankkisivat kotiimme kaapelikanavat. Lopulta kesällä 1989 meille kaapeli tuli ja sen mukana Music TV -kanava (siis MTV). Roxette oli ensimmäinen bändi, johon kanavan kautta todella ihastuin. Kun syksyllä aloitin koulun, juoksin joka päivä kotiin, jotta näkisin klo 14.10 tulevan Roxetten videon. Tämä on niitä ensimmäisiä musiikkivideoita, joita muistan MTV:ltä nähneeni. Roxetten jälkeen musiikin kuuntelu muuttuikin sitten sellaiseksi kuin se nytkin on. Eli olen siis ollut musiikin liikakuluttaja 7-vuotiaasta lähtien, kohta 20 vuoden ajan. Pitäisiköhän tätä juhlia kesällä?

The Crash lopettaa :(

Juuri, kun olin niin hyvällä ja pirteällä tuulella, eksyin sitten Iltalehden nettisivuille ja sain lukea uutisen The Crashin lopettamisesta. No ainakin nyt varmistui, että joudun hankkimaan liput myös Ruisrockiin sunnuntaiksi, jolloin Crash soittaa jäähyväiskeikkansa.

Juuri eilen satuin näkemään Teemu Brunilan syömässä ravintolassa ja mietin, lähteeköhän Crash kiertueelle kesällä. Enpä olisi arvannut, että bändi lähteekin jäähyväiskiertueelle.

Muistan edelleen, miten onnellinen olin vuonna 1999, kun koulupäivän jälkeen kävin ostamassa bändin debyyttilevyn koulun viereisestä levykaupasta. Muistan, kuinka cd-levy pyörähteli kotelossa ja päästi hassua ääntä ja ilmassa tuoksui märkä multa samalla tavoin kuin tänäänkin. Kotiin päästessä piti tietysti saada levy HETI soimaan. En todellakaan voi uskoa, että tuosta iltapäivästä on kulunut 10 vuotta ja bändi on pistämässä pillit pussiin :( No mutta Ruisrockissa olen taas eturivissä pomppimassa, aivan kuten edellisten vuosien keikoillakin. Ja sitten vaan toivotaan, ettei lopussa pääse parku ja kyyneleet, vaan saan hyvästeltyä yhden lempibändeistäni hymyillen.

Mitä Lysacek saikaan aikaan...

Syytän taitoluistelun tämän vuoden MM-voittaja Evan Lysacekia siitä, että tämän päivän ajan stereoistani on pauhannut of Montreal -bändin Hissing Fauna, Are You the Destroyer? -levy. Onneksi naapurin remontista syntyy sen verran kova meteli, ettei oma stereoiden huudattaminen voi häiritä ketään :D

Viime viikollahan valitin taitoluisteluohjelmien musiikkivalinnoista. Aivan erityisesti moitin, kuinka pohjoisamerikkalaiset luistelijat olivat valinneet ohjelmiinsa kulunutta klassista musiikkia. Myös Evan Lysacek oli tiiminsä kanssa syyllistynyt näihin huonoihin musiikkivalintoihin. Miehen lyhytohjelmassa taustalla soi Ravelin Bolero ja vapaaohjelma oli rakennettu George Gershwinin Rhapsody in Blue -sävellyksen varaan. Vapaaohjelman jälkeen Ylen selostaja Tapio Suominen totesi Lysacekin liikkeiden ja luistelun näyttävän verkkaisemmilta kuin monen muun luistelijan liikkeet. Suominen epäili syyksi Lysacekin pituutta (188 cm), mutta itse epäilin jo tuolloin, että syy löytyy musiikista. Ja totta tosiaa, kun esityksen katsoo läpi ilman taustalla pauhaavaa musiikkia, Evan näyttää suorastaan kiitävän jäällä.

En varmastikaan olisi keksinyt katsoa Lysacekin vapaaohjelmaa musiikitta, jos sunnuntain loppunäytös ei olisi tuonut esiin aivan toisentyyppistä Evania. Näytösnumeron taustalla soi Daft Punkin Harder, Better, Faster, Stronger ja Kanye Westin Stronger, enkä koskaan ole nähnyt niin vapautunutta, hauskaa ja rentoa esitystä totisena ja tylsänä pitämältäni Lysacekilta. Oli pakko tarkastaa, minkä tyyppisestä musiikista mies oikeasti pitää. Lempimusiikikseen Lysacek ilmoittaa mm. seuraavat bändit ja astistit: The Format, Rooney, Jay-Z, Girl Talk, LCD Soundsystem, Of Montreal, Cold War Kids, The Hives ja Kasabian.

Miksi, voi miksi amerikkalaiset luistelijat eivät tuo musiikkimakuuaan enemmän esille luistelunumeroissaan?! Ja en nyt epäile ja tarkoita, etteikö taitoluistelijat saattaisi tykätä klassisesta musiikista, mutta täytyykö sitä olla joka vuosi kilpailunumeroiden taustalla? Ja täytyykö käyttää niitä kaikkein kuluneimpia kappaleita? Tiedän, että amerikkalainen taitoluisteluyleisö on varsin iäkästä, eikä tätä yleisöä ilmeisesti haluta liikaa ärsyttää turhan "nykyaikaisella" musiikilla, mutta kenen etu sekään on, että luistelijoiden todellinen luonne, persoona ja liikekieli peitetään vain siksi, että vanhempi yleisö ja valmentajat pysyvät tyytyväisenä? Muutaman viime vuoden ajan olen naureskellut, kuinka amerikkalaisten luistelijoiden musiikit on pystynyt ennakkoon arvaamaan. Lyhyt- ja vapaaohjelmassa on soinut klassista musiikkia ja loppunäytökseen on sitten valittu "leikkisämpi" jazz- tai swing-kappale. Lysacek todellakin yllätti näytösnumeronsa musiikkivalinnalla ja myös musiikkimaullaan, koska en todellakaan osannut odottaa hänen lempimusiikkilistalla esim. Of Montrealia, jonka nimen lukeminen tällaisena aurinkoisena päivänä johti sitten siihen, että Hissing Fauna, Are You the Distroyer? päätyi levylautaselle. Erityisesti on tullut soitettua tuota videon Heimdalsgate Like a Promethean Curse -kappaletta.



Vielä kun uskaltaisin vilkaista peilistä, miten ihmeessä tanssin levyn biisien tahtiin, sillä jotain outoa mun täytyy tehdä, jotta saan selästä ja hartioista kipeäksi sellaisia lihaksia, joiden olemassaolosta en ole tiennytkään. Eipähän ainakaan tänään enää tarvitse tehdä tylsää selkäjumppaa ;)