Olin eilen katsomassa Merirosvoradio-leffan. Elokuvan tapahtumat sijoittuivat 1960-luvulle, ja elokuvan ääniraita on täynnä tuon ajan rockmusiikkia. Itse asiassa leffan soundtrack on täynnä oman lapsuuteni musiikkia, vaikka itse olenkin vasta 26-vuotias.
Minä kasvoin vanhan brittirockin tahdissa. Isä soitti Beatlesia, Kinksiä, Holliesia ja Creamia vanhoilta vinyylilevyiltään, ja minä makoilin olohuoneen pöydän alla kuuntelemassa korvat höröllä kaikkea upeaa musiikkia. Suomalaisen populaarimusiikin historiaa en kovin hyvin tunne, mutta brittirockin eri vaiheet 1950-luvulta lähtien osaan sitäkin paremmin.
Jo pelkkä Merirosvoradion soundtrack vakuutti minut siitä, ettei leffa voi olla ainakaan läpensä surkea. Totta puhuen en ymmärrä kriitikoiden valitusta siitä, että elokuvan käsikirjoitus on heikko. Ilmeisesti kriitikot eivät tajunneet kuunnella biisejä, jotka olivat tarinassa hyvin suuressa roolissa. Ainakin jokaisen Richard Curtisin leffoihin perehtyneen pitäisi tietää, että mies kuuntelee kirjoittaessaan oikeastaan koko ajan musiikkia ja miettii soundtrackiä mielessään melkein yhtä paljon kuin kirjoittamaansa tekstiä. Tyhmemmänkin pitäisi tajuta, että kun elokuva kertoo MUSIIKKIradiosta, siinä soitetaan varmasti paljon musiikkia, joka voi toimia osittain vuorosanoina ja tarinan eteenpäin viejänä. Olisi suorastaan typerää jättää hyödyntämättä laulujen sanoitukset ja tunnelma elokuvassa. Mun mielestä tuo leffa oli aivan huippuviihdettä, jolle voisin kevyesti antaa ainakin neljä tähteä.
Tämän päivän olen soittanut leffan soundtrack-levyjä uudelleen ja uudelleen läpi. Välillä on täytynyt kaivaa muualta esiin mm. tuota Spencer Davis Groupia ja muuta vanhaa leffan ja soundtrack-levyn ulkopuolelle jäänyttä rokkia. Seuraavaksi kuunteluun lähtevät isän vanhat c-kasetit. Siis kaikki ne keltaiset, vihreät ja kirkkanpunaiset agfat ja basfit, joille isäni on opiskeluaikoinaan joskus 1970-luvulla kerännyt musiikkia radiosta. Kaseteista voin kirjoittaa myöhemmin lisää, mutta nyt täytyy taas kääntää volyyminappula kaakkoon ja ruveta soittamaan ilmakitaraa The Whon Pete Townshendin mallin mukaisesti!
Ha, hyvä että joku muukin tykkäsi siitä kuin mä! Musta siinä oli tunnelma paljon olennaisempi kuin juoni. Ja tunnelman välittäjänä se onnistui vallan mainiosti.
VastaaPoistaMunkin pitäisi ehkä kaivaa vanhat c-kasetit esiin. En tiedä, mitä aarteita ne mahdollisesti pitävät sisällään. Epäilen tosin sisällön sijoittuvan 80-luvulle. Jotain italodiscoa muistelisin ainakin saaneeni haltuuni.
Joo, musta tossa elokuvassa nimenomaan yritettiin välittää tunnelmaa ja saada yleisö hyvälle tuulelle, eikä siinä ollut edes tarkoitus kertoa mitään suurta tarinaa. Ja edelleen olen sitä mieltä, että jos kuunteli niitä biisien sanoja leffan aikana, se tarinakin pysyi hyvin kasassa.
VastaaPoistaMun vanhempien c-kasettien seasta löytyisi myös Don Johnsonin jokin levy :) Mun mielestä on mahtavaa, että äiti välttämättä halusi ostaa kasetin itselleen, mutta on kuunnellut sen ehkä kahdesti läpi :D Kai sekin kasetti jostain kesämökiltä löytyisi. Agfat ja Basfit olen kuitenkin korjannut parempaan talteen itselleni, jotta ne haperot nauhat voisivat olla mahdollisimman tasalämpöisessä ja turvallisessa paikassa tallessa.