Vihdoin ja viimein olen sen verran toipunut Ruisrockista, että pystyn kertomaan, millaista festareilla oli. Koska jo lauantain kekoista tulee kirjoitettua pitkästi, jätän suosiolla sunnuntaista kertomisen toiseen kirjoitukseen.
Kylmä ja kostea lauantai oli rankka päivä. En aivan joutunut juoksemaan keikalta toiselle, mutta kiirettä kuitenkin piti. Pitkäksi venähtäneestä perjantai-illasta johtuen en ollut ihan täydessä terässä lauantaina. Kaikesta huolimatta pääsin Ruissaloon aivan laatimani suunnitelman mukaisesti. Ensimmäisenä pääsin nauttimaan Asan keikasta.
Asan energistä esitystä seuratessa väsy ja heikko olo katosivat tanssiessa. Hassua, miten musiikki todella voi parantaa sekunnissa olon kamalasta loistavaksi. Toisaalta homma toimii valitettavasti myös toisin päin, mikä tuli todettua seuraavaksi nähdyllä CMX:n keikalla.
CMX:n tyypit näyttivät siltä, ettei heitä kiinnostaisi pätkääkään olla soittamassa lavalla. Kun seurasi yleisön reaktioita, oli helppo nähdä useilla naamoilla pettynyt ja surullinen ilme. Aivan kuin kaikki olisivat miettineet, miksi ihmeessä bändi on lavalla, jos soittohommat eivät tuota enää iloa. Asan tuottama hyvä olo katosi minulla täysin. Onneksi lääkettä oli taas tulossa, kun pääsin kaverin kanssa pomppimaan Don Johnson Big Bandin keikalle.
DJBB:n keikat eivät ole koskaan pettymyksiä. Niiden aikana tulee aina unohdettua hetkeksi kaikki murheet, tanssittua villisti ja pidettyä hauskaa. Voin rehellisesti sanoa, että näin nyt heikoimman DJBB-keikkani, mutta siltikään esitystä ei voi haukkua. Minulla vaan oli ikävä vierailevia soittajia ja Emma Salokoskea. Pienistä puutteista huolimatta yleisöllä ainakin tuntui olevan keikalla hauskaa.
Jotta päivän pomppimiset eivät olisi päättyneet heti DJBB:n jälkeen, suuntasin päälavalla esiintyneen Disco Ensemblen keikalle. Lyhyellä varoitusajalla PMMP:n korvaajaksi tullut bändi oli aivan mahtavassa vedossa. Heti keikan alkuun bändi soitti lempikappaleeni So Long, Sistersin, jota vuosi sitten bändin keikalla turhaan odottelin. Nyt kun sitten pääsin suosikkibiisini kuulemaan pitkästä aikaa livenä, pääni oli räjähtää onnesta. Muutenkin bändi veti melkoisen hittikimaran keikalla ja ainakin eturiveissä porukka pomppi täysillä mukana.
Disco Ensemblen keikan loppupuolella alkoi tihuttaa taivaalta vettä. Pakenin kuivattelemaan kastunutta sadeviittaa Telttaan, jossa oli alkamassa Ladytronin esitys. Olin jo etukäteen suunnitellut katsovani brittibändin esityksen, vaikka samaan aikaan Rantalavalla olisi soittanut Tehosekoitin. Teltan pimeydessä ja tanssiessa en heti tiennytkään, että olin välttynyt vähän kovemmaltakin sateelta. Ladytronin keikka oli hyvä, mutta omiin korviini kuulosti siltä, että miksauksen kanssa oli jotain ongelmia läpi keikan. Tosin erityisemmin en soundeja kuunnellut, kun tanssin itseäni lämpimäksi.
Myös Glasvegasin keikalla oli pakko pomppia ja tanssahdella, jotten olisi selvästi liian vähissä vaatteissani palellut jatkuvasti. Ihmettelen, miten ihmeessä helletoppeihin ja minihameisiin pukeutuneet tytöt pysyivät lämpimänä, kun itse palelin paksuissa sukkiksissani, housuissani ja collegetakissani, vaikka kuinka yritin vielä pitää itseni liikkeessä. Glasvegasin keikalla satuin näkemään myös Helsingin Sanomien Otto Talvion, joka on musiikkitoimittajista suurin suosikkini. Oli helppo nähdä, että Talvio piti keikasta, ja sunnuntain lehdestä lukemani arvio vahvisti, että aivan oikein olin Talvion ilmeitä lukenut.
Halusin niin kovasti nähdä Mewn keikan eturiveistä, että Glasvegasin keikan jälkeen ehdin vain muutaman biisin ajan kuunnella australialaista The Living Endiä. Minulla ei ollut suoraan sanoen hajuakaan, mikä tämä ”Australian Eppu Normaali” oikeastaan on. Australialainen kaveri kuitenkin oli selvästi innoissaan keikasta, joten hänelle varmasti oli hieno kokemus päästä näkemään bändi eturivistä. Itse kuitenkin livahdin keikalta ajoissa pois ja suuntasin Niittylavan eteen odottamaan illan pääesiintyjää.
En muista, olenko aiemmin kirjoittanut rakastavani Mewta. Näin bändin ensimmäistä kertaa livenä juuri Ruisrockissa vuonna 2003 ja se oli rakkautta ensi kuulemalta. Viime lauantain keikkaa odotin hieman jännittyneenä. Erityisesti odotin kuulevani tulevan levyn kappaleita, mitkä kuulostivat yllättävänkin hyvältä, kun ottaa huomioon, ettei niitä juurikaan ole vielä livenä soitettu. Selvästi keikkarutiini oli vielä bändillä hakusessa tauon jäljiltä, mutta hyvältä Mew kuulosti edelleen ja bändi oli juuri niin ihana kuin ennenkin. Toivottavasti bändi tulee syksyllä uudelleen Suomeen, sillä odotan kovasti näkeväni bändin esiitymässä pienemmällä lavalla. Lisäksi toivon, että syksymmällä minulla olisi jo varaa ostaa itselleni uusi Mew-paita. Vanhat vuonna 2003 ja 2006 ostetut paidat kun voivat koska tahansa kulua puhki, enkä osaa elää ilman lempibändin t-paitoja.
Ruisrockin lauantai oli kurjasta säästä huolimatta keikkojen puolesta mahtava. Jalat tuli kipeäksi pomppimisesta ja tanssahtelusta, mutta tulipahan ainakin suoritettua päivän jumppa-annos :)
Sunnuntain kokemuksistani kirjoitan lisää myöhemmin. Luvassa mm. tunnelmia The Crashin jäähyväiskeikalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti