Ehkä alhaisten odotusteni takia leffa vaikutti lopulta oikein kelpo viihteeltä. Tämä leffasarjan kolmas osa oli huomattavasti parempi kuin edellinen osa ja vähäiset odotukseni ylittyivät. Siinä missä Uusikuu-leffa oli jotenkin turhan sidoksissa kirjaan ja venähti vähän turhan pitkäksi, Epäilyksessä kirjaa oli tajuttu tiivistää aika rankastikin. Ja dialogiin oli ymmärretty lisätä ihan hauskoja pikkuheittoja kirjan ulkopuolelta, mikä lisäsi mukavasti huumoria kohtauksiin. Musiikki oli tuttuun tapaan hyvää, mutta parissa kohdassa vain tökerösti leikattua. Kolmesta päänäyttelijästä hyvän arvosanan voi antaa vain Taylor Lautnerille. Se poika sentään ei ole vain pelkkiä esiteltäviä vatsalihaksia, vaan poika ilmentää ihan hyvin hahmonsa tunteitakin. Robert Pattinsonin pökkelömäisyys jotenkin vielä on selitettävissä sillä, että vampyyrit voivat olla ilmeettömiä (tällaisiahan oikeastaan kaikki Twilightin vampyyrit tuntuvat olevan), mutta Kristen Stewartilta toivoisi kyllä irtoavan vähän enemmän ilmeitä, joista selviäisi roolihahmon tunteet. Nyt Stewartilla on kasvoillaan koko ajan oikeastaan yksi ainoa ilme, eikä siitä ota selvää, onko tyttö ahdistunut, onnellinen, rakastunut vai vihainen. No mutta, elokuva nyt kuitenkin oli aivan kelpo viihdettä varsinkin Twilight-faneille.
Twilightin jälkeen oli torstaina luvassa toinen leffailta kaverini kanssa. Tällä kertaa katsoimme Stanley Kubrickin Hohdon. En uskalla katsoa tuota elokuvaa yksin, koska pelkään ahdistuvani liikaa. Onneksi minulla on kaveri, joka nimeää Hohdon yhdeksi lempielokuvistaan, joten häntä oli tietyisti hyvä pyytää katseluseuraksi.
Leffa tosiaan oli ahdistava, mutta samalla todella kiehtova. Olen siis nähnyt leffan useita kertoja ennenkin, mutta voi jösses kuinka se nostatti edelleen niskakarvani pystyyn. Onneksi tällä kertaa pahinta jännitystä helpotti se, että keskityin tutkimaan kuvakulmia ja lavasteita tavallista tarkemmin. Viitisen vuotta sitten olin Berliinissä VALTAVASSA Stanley Kubrick -näyttelyssä, jossa pääsin näkemään leffan rekvisiittaa livenä ja perehtymään aika kattavasti Kubrickin elokuviin. Nyt sitten yritin kiinnittää Hohtoa katsellessa huomiota kaikkiin niihin asioihin, joita olin näyttelyssä nähnyt ja oppinut. Mutta kyllä silti leffan tapahtumat ja hyytävä tunnelma vain saivat varastettua huomioni. Ja onneksi oli kaveri vieressä, jotta oli joku, jolle aina välillä saattoi puhua ja purkaa tuntemuksiaan.
Kahden leffaillan jälkeen olikin sitten loppuviikosta vuorossa musiikkinäytelmän vuoro. Olin katsomassa sunnuntaina Konserttitalolla The Infernal Comedyn näytöstä.
Pikkusiskoni oli hankkinut koko perheelleni liput esitykseen, koska pääroolia näytteli John Malkovich, jota koko perheeni arvostaa kovasti. Minulle kyllä päivän tähtihetki oli se, kun tajusin Konserttitalon edessä sullovani kylmää roiskeläppäpitsaa suuhuni kauheassa kiireessä suoraa Malkovichin vieressä! Olen ihaillut miehen näyttelijänlahjoja vuosikaudet, joten tuollaisen idolin vieressä haisevan einespitsan syöminen oli sekä hienoa että noloa. Niin noloa, etten sitten kehdannut pyytää mieheltä edes nimmaria tai valokuvaa, mutta onneksi sentään paikalle ehtineet vanhempani ja veljeni ehtivät todistamaan, että kyllä minä siinä Malkovichin vieressä olin päässyt seisomaan melkein kuin Johnny Depp konsanaan! (tietysti sillä erotuksella, ettei Johnny sullonut suuhunsa rullattua roiskeläppäpitsaa).
Näytelmä oli mainio yhdistelmä monologinäytelmää ja musiikkiteatteria. Malkovich oli erinomainen, samoin kuin esityksessä laulaneet sopraanot. Ja kivaa oli kokea vaihteeksi tuollaista kulttuuria, kun aivan turhan harvoin sitä teatteriin menee monologiesityksiä katsomaan tai käy kuuntelemassa ammattilaisorkestereiden klassisia konsertteja. Iso kiitos siskolle vielä lipuista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti