Shining Light

Jos jokin bändi palaa levylautasellani tehosoittoon vuosi toisensa perään juuri näihin aikoihin vuodesta, on se Ash. Yksi ehdottomista kevätbiiseistä on bändin Free All Angels -levyn hitti, Shining Light.



Olen aina pitänyt Ashia minun bändinäni, jota en ole halunnut liikaa edes mainostella, ettei vaan liian suuri yleisö (mikä ikinä se sitten onkaan) löytäisi bändiä ja "varastaisi" sitä minulta. Suhtaudun bändiin erittäin omistushaluisesti, ja siksipä olin tukehtua pasta-annokseeni, kun hiljattain kuulin tv-mainoksessa laimean cover-version juuri Shining Light -kappaleesta.

Kyseessä oli sen verran ison vaatefirman mainos, että aavistin löytäväni netistä coverin esittäjän. Pettymys oli valtava, kun selvisi, että esittäjä on kovasti ihailemani Annie Lennox. Eikä tuo kamala versiointi ole edes mikään uusi juttu, vaan Lennox on levyttänyt biisin jo pari vuotta sitten.

En edes uskalla lukea YouTubesta Lennoxin videoiden kommentteja. Voin arvata, miten siellä kehutaan tätä hänen versiota ja väittävät Ashin tulkintaa huonommaksi, ja miten pari Ash-fania yrittää puolustella alkuperäisversiota saaden vihaa niskaansa. Niin paljon kuin Annieta ihailen, nyt täytyy kyllä sanoa, että tämä kamala tekopirteä tulkinta Ashin biisistä on julmetun ärsyttävä ja olisi saanut jäädä levyttämättä.

Laskin muuten juuri,  että tänä vuonna on minun ja Ashin suhteen juhlavuosi! Siitä tulee kuluneeksi tasan 15 vuotta, kun löysin tämän bändin keväällä 1996. Miten siitäkin voi olla jo noin monta vuotta? Voisiko nyt joku ystävällinen festarijärjestäjä tuoda tämän bändin viimein uudelleen Suomeen? Silloin 15 vuotta sitten missasin bändin Provinssi-keikan, koska vanhempieni mielestä olin liian nuori festareille. Joten pliispliispliiiis kaikki keikkajärjestäjät, yrittäkää saada Ash Suomeen, varsinkin kun vielä olisi mahdollisuus, että keikkakitaristiksi tulisi Bloc Partysta tuttu Russell Lissack. Ja jos Russell keskittyy jo Bloc Partyn uuden levyn suunnitteluun, minä kyllä huolin kolmehenkisen Ashinkin tänne keikalle.

Nostalgiamatka Liekin tahdissa (Liekki @ Klubi 30.3.2011)

Sanon heti: Liekin eilinen keikka olisi saanut olla vaikka miten epävireistä ulinaa, ja luutavasti silti olisin rakastanut sitä. Liekki plays Korppi -albumiklassikkokeikalta odotin lähinnä nostalgiamatkaa vuoteen 2003, ja voi pojat, miten ihana matka se olikaan!

Kevät 2003. Opiskelin eräässä kansanopistossa, jonka asuntolassa asuin. Oppituntien jälkeen menin huoneeseeni ja kuuntelin juuri aloittanutta YleX:ää radiosta, vaikka olin vannonut Mafian menetettyäni, boikotoivani mokomaa "nuortenkanavaa". Onneksi boikottini ei pitänyt ja kuulin Pienokaisen kanavalta ensimmäistä kertaa tuossa ankeassa asuntolahuoneessani, joka muuttui biisin aikana aina kummasti kauniimmaksi.

Muun muassa sinne asuntolan huoneeseen palasin eilisellä Liekin keikalla. Tunsin myös matkaavani ajassa paikkoihin, joissa en ole ollut. Luulin, luulen -biisin aikana tunsin ajoittain olevani 90-luvun grunge-keikalla. Tiukka kitarariffi toi mieleen Nirvanan ja omat vaatteeni vielä lisäsivät 90-lukufiilistä. Siinä seistessä tajusin, että juuri jostain tällaisista keikoista ja tällaisesta itsestäni haaveilin lapsena, 90-luvun puolivälissä luukuttaessani MTV:ltä musiikkivideoita. Haaveilin asuvani Turussa, haaveilin opiskelevani kieliä yliopstossa ja haaveilin käyväni keikoilla. Toisin sanoen tajusin Jannen kitaraa kuunnellessa toteuttaneeni nuo lapsuuteni haaveet. Koin sellaisen tunneryöpyn, että kun seuraava biisi, Tikari, alkoi soida ja kertosäkeessä haikeasti laulettiin "ollaan niin kuin ennen, kuin oltiin ennen, oi ollaan niin kuin ennen.." herkistyin kyyneliin.

Jos joku kahdeksan vuotta sitten olisi sanonut, että vuonna 2011 kyynelehtisin Liekin keikalla, olisin luultavasti pyöritellyt epäileväisesti silmiäni. Suhteeni Liekkiin kun ei aina ole ollut erityisen hyvä. Kun Magio-levy ilmestyi vuonna 2001, en oikeasti voinut käsittää, miten sitä saatettiin kehua arvosteluissa. Jälkikäteen ajatellen en oikeasti ollut edes perehtynyt levyyn kunnolla. Olin kai lähinnä laulukielen perusteella tuominnut levyn huonoksi. Kun sitten vuonna 2003 ilmestyi Korppi-albumi, tajusin, että Liekkihän oikeastaan on aika kiva bändi, varsinkin kun laulujen suomenkieliset sanat ovat juuri sopivan merkityksetöntä ajatusvirtaa, ennemminkin vain melodiaa korostavia äänteitä, joten lyriikat eivät aiheuttaneet minussa ärtymystä ja myötähäpeää.

Niin hieno levy kuin Korppi onkin, ei se aikoinaan saanut minua vakuuttuneeksi Liekin erinomaisuudesta, koska huonoksi leimaamani Magio-levy kummitteli edelleen mielessäni. Vaadittiin upea Rajan piirsin taa -albumi ennen kuin lopullisesti tajusin, miten mainio bändi Liekki on, ja silloin sitten viimein tajusin tutustua siihen Magioonkin paremmin havaitakseni, miten olin sen aikoinaan arvioinut täysin väärin.

En tiedä, miten onnellinen olisin ollut, jos eilisellä albumiklassikkokeikalla olisikin soitettu läpi tuo Rajan piirsin taa -levy läpi Korpin sijasta. Luultavasti olisin joskus Tytöt/Kadut/Paluu-biisin aikana alkanut itkeä hysteerisesti onnesta, kun kerta Korpinkin kappaleet saivat jo sydämen sykkyrälle, kyyneleet silmiin ja hymyn huulille. Ja tavallaan melko lähelle tuota Tytöt/Kadut/Paluu-biisiä keikalla jo päästiin, sillä encoressa bändi soitti kappaleita myös tuolta bändin kolmannelta albumilta. Oikeastaan jään toivomaan, että Liekki plays Korppi -konsertille tulisi jatko-osa Liekki plays Rajan piirsin taa.

Noin yleisesti eilinen keikka oli mainio nostalgiapala ja nautin joka hetkestä, vaikka parannettavaakin esityksessä vielä löytyi. Ehkäpä tänään Tampereella biisit soivat vielä eilisiltaistakin paremmin? Voin suositella Liekki plays Korppi -keikkaa lämpimästi kaikille Tampereen seudulla illalla liikkuville. Keikkaliput voi varata täältä, ja samasta osoitteesta löytyy lisätietoa illan keikasta.

Ps. Apua! Muistaako joku, mikä oli Liekin eilisen encoren toka biisi? En saa sitä nyt millään mieleen, ja tämäkös häiritsee. Kiitos paljon, jos joku tuon kappaleen muistaa! :)

Illan menovinkki: Liekki Klubilla

Tänä iltana Turun Klubilla Albumiklassikot-konserttisarjassa vuorossa Liekki plays Korppi -keikka. Itselläni päättyy yli kuukauden odotus, tuli nimittäin ostettua keikkalippu jo hyvissä ajoin, mutta kyllä niitä lippuja vielä tänäänkin on ostettavissa ovelta 10 eurolla. Ja mm. tätä siis on tänään kuultavissa:

Kannattaapa tuo hieno levy kuunnella vielä kokonaisuudessaan läpi vaikkapa Spotifysta.

Liekki plays Korppi
Turun Klubilla
Liput ovelta 10 euroa
Showtime klo 22

Kevään merkkejä

Mitäpä olisi kevät ilman flunssaa? Ei kevät ensinkään! Silti viime viikko tuntui turhimmalta pitkään aikaan. Maanantaista perjantaihin vain makasin sänkyni pohjalla. Välillä nousi kuumetta, välillä yskitti niin, että pelkäsin kylkiluiden naksahtavan poikki ja käyttämieni nenäliinojen valmistamista varten oli varmasti pitänyt kaataa pieni metsä.

Viiden päivän sängyssä lahoamisen jälkeen tuntui ihanalta päästä taas ulos talsimaan loskassa, kuuntelemaan lintujen laulua ja nuuhkimaan kevään tuoksuja. Nauttimaan siitä keväästä, jota olin viisi päivää voinut ihailla vain ikkunan takaa. Tunnelmani kuitenkin pilasivat tyypit, jotka alkoivat viiden minuutin kevyen lumisatteen aikana vinkua, kuinka "tämä talvi ei lopu koskaan!"

Kaltaiseni hellekesän vihaaja, kevättä ja syksyä rakastava villapaitatyttö toivoisi toki vähän lämpimämpien kelien tulevan pian, mutta kuitenkin Suomen luonnolle tyypillisessä aikataulussa. Eniten ihmetyttää, miten nämä jatkuvasta talvesta valittajat eivät näe aivan selviä kevään merkkejä. Miten ihmeessä talvivalittajat eivät kuule lintujen kevätlauluja? Miten on mahdollista, että valtavan loskalammikon halki kävellessä porukka voi valittaa, kuinka lunta on kaikkialla ja lisää tulee, vaikka siinä jalkojen juuressa juuri todistamme lumen tuhoutumista, eikä välttämättä viimeisen vuorokauden aikana ole leijunut alas yhtäkään lumihiutaletta? Ja miten ihmeessä kaverit eivät näe, että taivaalla vaeltavat harmaat pilvet ovat niin ohuita, että niiden takaa erottaa auringon? Ei niistä pilvistä voi sattaa alas enää yhtään mitään.

Itselleni kevään merkiksi riittää kylmänharmaa valo, joka saa päässä soimaan Cut Copyn Lights and Musicin ja Ultramariinin Elohopeaa-kappaleen. Ja koska nämä biisit ovat soineet mielessäni jo monta viikkoa, kevät on mielestäni varsin pitkällä. Viikko tai kaksi ja ensimmäiset pähkinän siitepölyt leijailevat Euroopasta nenäni kiusaksi, niin lähellä lämmin kevät on.

Kyllä minä ymmärrän, että tammikuun paukkupakkasilla valitetaan kylmyydestä, valitanhan itsekin kesällä helteistä, mutta sitä en ymmärrä, että täysin normaalissa maaliskuun säässä valitetaan yhä vain jatkuvasta talvesta, vaikka ympäristössä näkee jo vaikka kuinka paljon kevään merkkejä. Ymmärtäisin valituksen alati jatkuvasta talvesta, jos yhä vielä joutuisimme vetämään päälle samat toppavarusteet kuin tammikuun paukkupakkasilla, mutta eipä tuolla kaupungilla kulkiessa enää näe turkkeihin ja toppakerroksiin pakkautuneita ihmishahmoja.

Rakkaat talvenvalittajat, avatkaa silmänne ja katsokaa, millainen kevät meitä jo ympäröi! Hyväksykää se tosiasia, että Suomessa alkukevät on viileä vuodenaika ja tässä maassa ei ole mitenkään äärimmäinen ja outo sääilmiö sekään, että vappuna niskaamme sataa lunta ja räntää. Turha siis on aloittaa lumesta valittamista maaliskuussa, jolloin lumi on ihan normaali osa luontoamme. Nauttikaa niistä päivistä, kun ylle voi vetäistä kevättakin ja hyväksykää päivät, jolloin ylle joutuu kaivamaan uudelleen toppavarusteet. Kyllä se kuuma kesä sieltä vielä tulee, ja silloin minä vuorostani valitan, kun nakupellenäkin on tuskastuttavan kuuma, joudun laskemaan, että saan jatkuvan nestetankkauksen ohella riittävästi suolaa ja odottelen illan viilenemistä voidakseni syödä jotain muutakin kuin jätskiä ja jääkylmäksi jäähdytettyä hedelmäsalaattia. Ja silloinkin yritän ymmärtää niitä ihmisiä, jotka aivan aidosti pystyvät nauttimaan tuosta tukahduttavasta säästä, enkä yritä pilata heidän nautiskeluaan valituksillani. Talvenvalittajat, vaikka teitä ympäröivä sää kuinka tympisi, älkää nyt ainakaan pilatko meidän kevätintoilijoiden riemua jatkuvalla "kyllä nyt vielä on talvi"-virrellänne.

Nautitaan keväästä!

Tallinnan tunnelmat

Kuumeinen tervehdys Turusta. Hivenen mönkään menneeltä Tallinnan reissulta sain tuliaisiksi flunssan. Keikkareissu Viroon ei sujunut aivan toivotulla tavalla.

Tarkoitushan oli päästä katsomaan Roxetten keikkaa, mutta kun perjantaina olimme nousseet hotellin edessä taksiin päästäksemme keikkapaikalle, kuski kertoi, että bändi on peruuttanut viime hetkillä esiintymisensä. Kaverin kanssa hämmentyneinä nousimme pois autosta ja lähdimme selvittelemään peruutuksen syitä. Selvisi, että Marie oli menettänyt äänensä ja peruutuksesta oli ilmoitettu vain paria tuntia aiemmin. No mutta kiva! Manailtuamme hetken onnetonta tuuriamme päädyimme sitten kuluttamaan illan Tallinnan kaupoissa ja irkkupubissa, jossa sentään pääsi kuulemaan hyvää livemusiikkia.

Lauantain ohjelma sentään sujui suunnitellusti. Lähinnä harmitti, ettei matkan alkuperäinen tarkoitus täyttynyt, mutta ainakin saatiin taas arvokas opetus siitä, että ulkomaille suuntautuvilla konserttimatkoilla on aina syytä varautua peruutuksiin ja yllätyksiin. Emmekä me kaverini kanssa olleet ainoita ulkomailta Tallinnaan saapuneita kuuntelijoita. Suomalaisia ja ruotsalaisia Roxette-faneja pyöri kaupungissa huomattavan paljon. Harvaa tällaista fania lohdutti tieto, että keikkaliput kävisivät heinäkuiselle korvauskeikalle.

Vaikka Tallinnan matkani ei nyt mikään täysi menestys ollut, ja flunssankin vielä tuliaisiksi sain, oli sentään kiva päästä vähän näkemään Tallinnaa päivänvalossa. Minä kun en ole koskaan aiemmin ollut kunnolla Tallinnassa, joten oli hauska päästä kiertelemään mm. vanhaan kaupunkiin kevätauringon paistaessa. Ihan kateus iski, kun katseli kauniita vanhoja taloja, tunnelmallisia ravintoloita ja lukuisia kahviloita. Nyt vaan harmitti, että kiirehtiessämme turhaan keikalle, emme ehtineet kaikista näistä paikoista kunnolla nauttia. Mutta ehkä sitten seuraavalla Tallinnan matkalla pääsen viimein syömään niitä syntisen herkullisen näköisiä kakkupaloja. Kun kerta keikkareissu Tallinnaan ei onnistunut, ehkä kakkureissu sentään onnistuisi. Ok, kakku-unelmista höpöttäminen osoittaa, ettei ajatukseni pysy kuumeelta kasassa. Parasta siis mönkiä takaisin vilttien alle lepäämään ja parantelemaan tuliaisflunssaa. Palailen linjoille toivuttuani tästä kirotusta köhästä ja kuumeesta.

Keikkamatkalle Tallinnaan...

...käypi tieni. Aamulla lähtö Turusta Helsinkiin, josta matka jatkuu Tallinnaan. Tällä kertaa lähden hyvän ystäväni kanssa katsomaan, jälleen kerran, lapsuutemme suosikkibändiä Roxettea! Toiveissa on, ettei bändi esitä paljoakaan uusimman levyn kappaleita, vaan vetää kunnon hittikimaran. The Look, Listen to Your Heart, It Must Have Been Love, Joyride... näitä lapsuuden suosikkikappaleitani minä haluan kuulla.

Palailen sunnuntaina kertomaan, miltä Roxette tällä kertaa kuulosti. Mukavaa viikonloppua kaikille!

Carole King: Tapestry

The Nationalin keikkapostauksessa ohimennen jo mainitsinkin kärsiväni naislaulaja-allergiasta. Voin kirjoittaa aiheesta myöhemmin kokonaisen postauksen, mutta keskitytään näin naistenpäivän kunniaksi naislaulajaan, jonka ääni ei aiheuta migreeniä ja ihottumaa.

Helmikuun lempilevykseni nousi Carole Kingin Tapestry. Levyhän on klassikko, mutta itse en aiemmin ole siihen tarkemmin perehtynyt. Muutama viikko sitten estin kuunneltavaksi uutta musiikkia, mutta uutuuksien seasta ei löytynyt mitään sykähdyttävää kuuneltavaa, joten päädyin kaivelemaan klassikoita, joihin on ollut tarkoitus tutustua tarkemmin. Koska perheessäni King on ollut viime aikoina esillä, tuntui luontevalta valita soittoon hänen tunnetuin levynsä.

Kuva

Vaikka Tapestryyn en kokonaisuutena ollut aiemmin tutustunut, sen hitit kyllä entuudestaan tunsin. Tosin aika monta kertaa levyn ensimmäisen kuuntelukerran aikana tuli hämmästeltyä, onko tämäkin biisi tältä levyltä ja onko tämäkin biisi Kingin kappale. Mitenkään yllättävää ei ole, jos lauluja ei Kingin tekemiksi tiedä. Tapestryn kappaleista kun esimerkiksi (You Make Me Feel Like) A Natural Woman- ja Will You Love Me Tomorrow -hitit ovat alunperin tulleet tunnetuksi Aretha Franklinin ja The Shirelles -tyttöbändin esittämänä. Lisäksi iso osa Tapestryn hiteistä on päätynyt muiden esittäjien coveroimaksi, mutta kappaleet ovat siis kaikki joko kokonaan tai osittain Kingin kirjoittamia.

Jo Tapestryn alku on melkoinen hittiputki: I Feel the Earth Move, So Far Away ja It´s Too Late ovat kaikki klassikoita, ja kun vielä neljäs kappale, Home Again, on yksi omista lempikappaleistani levyltä, voisin melkein loputtomasti kuunnella pelkästään levyn alkua.

Tietenkään pelkän levyn alkuosan kuunteleminen ei olisi järkevää, sillä tietysti tällaisella levyllä on monia hienoja lauluja myös loppuosassa. Loppupuolen helmiä ovat mm. You've Got a Friend, jo mainitut (You Make Me Feel Like) A Natural Woman- ja Will You Love Me Tomorrow ja levyn nimikappale. Lisäksi mukaan mahtuu Where You Lead -kappale, jonka jokainen Gilmoren tytöt -sarjan katsoja tuntee. Tuon tv-sarjan tunnariversion King kylläkin äänitti uudelleen yhdessä tyttärensä kanssa, joten aivan samalta biisi ei Tapestrylla kuulosta.

Ilmestyessään vuonna 1971 Tapestry oli USA:n listaykkönen 15 viikkoa putkeen, mikä on pisin aika, jonka naisartisti on listaykkösenä koskaan viettänyt. Kaiken lisäksi Tapesty pysyi Billboard top 200 -listalla yli kuusi vuotta. Ja kun levy on nauttinut melkoista arvostusta aina ilmestymisestään lähtien, ei ole ihme, että tämän levyn oikeastaan tuntee, vaikka sitä ei koskaan kokonaisuudessaan olisi kuullut, eikä sitä mielestään edes tuntisi.

Pidän kovasti Kingin laulutyylistä. Äänen hiomattomuus, voima ja rajuus tuovat lauluihin elämää. Kingin äänessä on aitoa tunnetta, ei pingottavaa pyrkimystä kauniiseen ääneen tai turhia lurituksia ja vänkytyksiä, joilla väkisin yritetään rakentaa tulkintaa. Kingin tulkinta tulee sydämestä, ei laskelmoidusti aivoista.

Jos Tapestrya et vielä tunne, suosittelen kuuntelemaan sen vaikka Spotifysta. Jos taas levy kuuluu jo suosikkeihisi, kuuntele toki se uudelleen, sillä tähän levyyn ei voi kyllästyä.

Hauskaa naistenpäivän ja laskiaistiistain jatkoa!

9 Crimes

Olen aiemminkin kertonut pitäväni True Blood -sarjasta. Laadukkaassa sarjassa riittäisi kehuttavaa, mutta aivan erityisesti haluan kehua sarjan musiikin käyttöä. Varsinkin tapa, jolla musiikkia käytetään lopputeksteissä on todella mahtava. Biisit kun yleensä jollain kierolla tavalla liittyvät jakson viimeisiin tapahtumiin. Tunnin päästä TV2:lla alkavan jakson loppukohtaus on yksi suosikeistani koko sarjan historiassa. Niin hienosti suunniteltu kohtaus ja taustalla vielä soi Damien Ricen 9 Crimes -biisin demoversio.

Täytyy muuten sanoa, että itse olen aina tykännyt enemmän tästä 9 Crimes -biisin demoversiosta kuin varsinaisesta levyversiosta. Se levyllä oleva virallinen versio kun on ärsyttävän pliisu. Jotenkin tässä demoversiossa on raakaa voimaa. Itse asiassa biisissä on samanlaista särmää, lämpöä ja likaisuutta kuin True Blood -sarjassakin.

Kun tuo 9 Crimes -niminen jakso tuli viime kesänä Jenkeissä ulos, hirvittävä joukko sarjan katsojia etsi biisin tietoja netistä. Jos katsotte sen loppukohtauksen, ymmärrätte ehkä, miksi biisi tekee vaikutuksen. Vaikka True Bloodin loppubiisit ovat aina ovelia, Ricen biisi toimii kohtauksessa poikkeuksellisen hienosti.

True Blood TV2:lla klo 22.35, loppukohtaus n. 23.20.

The National @ Kulttuuritalo, 3.3.2011

Oijoijoi, torstainen The Nationalin keikka oli jotain niin ihanaa, että huumautunut pääni ei vieläkään ole täysin palannut normaalitilaansa. Yritänpä ajatella mitä tahansa muuta asiaa, huomaan parin minuutin jälkeen hyräileväni Vanderlyle Crybaby Geeksiä. Keikalla olleet varmasti tajuavat miksi.

Mutta palataanpa keikan alkuun, ei, palataan vielä hiukan enemmän ajassa taaksepäin, noin klo 19.20 kohdalle torstai-iltaa. En oikein tiedä, mikä mystinen ajanvenytin piti huolen siitä, että olin Kulttuuritalolla hiukan seitsemän jälkeen, vaikka olin Helsingissä perillä vasta kuudelta ja ennen Sturenkadulle suuntaamista minun oli ehdittävä apteekkiin ostamaan korvatulpat, hakemaan brittiherkkuja Behnford'silta ja käymään syömässä. Hämmästyttävästi kuitenkin olin kaikki asiani hoitaneena seisomassa hiukan seitsemän jälkeen Kulttuuritalon ovien takana. Suunnilleen klo 19.20 sitten näin lasien läpi Aaron Dessner'n heilumassa akustisen kitaransa kanssa aulassa, tai no, ehkä se oli Bryce, koska ei näitä veljeksiä ihan selästä ja sivuprofiilista äkkiä tunnista. Olipa kumpi tahansa veljeksistä, jotenkin se hetki sähköisti tunnelman. Sillä hetkellä tajusin, että ihan tuota pikaa todella kuulisin bändiä livenä.

Kahdeksalta ovet viimein avautuivat. Hirveä juoksu kohti narikkaa, t-paitapöytää ja rappuja ylös odottamaan salin ovien avautumista. Kaikki tämä touhotus palkittiin, kun saliin päästessä sain rynnättyä suoraa eturiviin. Mitä ylellisyyttä katsoa keikka niin, ettei silmien edessä heilu kenenkään korston (siis kenen tahansa yli 154-senttisen) ihmisen pää! Ja miten outoa oli, että lavan päällä käytännössä katsoen makoillessa piti vähän pelätä, ettei sormet jäisi jonnekin Mattin ja Dessnerien jalkojen alle.

Eturivistä saa hienoja kuvia mikkiständeistä

Lämppärinä soittaneesta Sharon Van Ettenistä en tiennyt juuri mitään. Naislaulaja-allergiani takia aina hiukan hirvittää, miten pahasti reagoin naisesiintyjän ääneen. Sharonin ääni oli onneksi juuri sitä käheän heleää sorttia, joka ei nostata verenpainettani ja aiheuta ihottumaa. Itse asiassa tykkäsin Sharonin esiintymisestä todella paljon.

Kun National aloitti soiton, imoille alkoi lipua Runawayn sanat ja sävelet. Kun korvan vieressä olleista kaijuttimista kuuli Mattin äänen matalimatkin murahdukset ja tunsi pienempienkin nyanssien porautuvan sisuksiin, teki mieli ruveta itkemään onnesta. Jälleen kerran täytyy ihailla Kulttuuritalon akustiikkaa. Kun siihen yhdistetään suomalainen hiljainen yleisö, ei oikeastaan voinut nauttia pelkästä yleissoundista, kun väkisinkin alkoi kiinnittää huomiota ihan yksittäisiin äänen pikkuisiin sävyihin, jotka rokkiklubilla olisivat kadonnet jonnekin puuroiseenm harmaata sadepilveä muistuttavaan äänivalliin. Nyt Nationalin kirkkaat äänivallit olivat kauniin puhtaita, hattaramaisia cumulus humilis -kumpupilviä.

Turha tässä on selittää, mitkä biisit kuultiin, ja miltä ne tuntuivat. Riittää, kun sanon, että keikan tuoma lämmin tunne sydämessä ei tunnu katoavan millään ja keikan jälkeen harkitsin lipun hankkimista perjantainkin keikalle. Jos joku nyt kuitenkin haluaa tietää, mitä torstain keikalla soitettiin, settilista löytyy täältä.

Niin ja miksi sitten päässäni soi yhtenään alussa mainittu Vanderlyle Crybaby Geeks? No koska National päätti keikkansa kyseiseen biisin. Akustisesti kahden kitaran säestyksellä vedetty biisi kuulosti niin kauniilta, että totta puhuen en saanut laulettua biisistä itse mukana oikein mitään, kun pala oli kurkussa. Lähinnä tuijotin teevadin kokoisilla silmilläni ympärilleni, katsoin muuta yleisöä, bändiä lavalla ja ihmettelin, miten jotain niin kauniin kuuloista saattoi syntyä ympäröivistä, ihan tavallisista ihmististä. Annoin ilmassa väreilleen lämmön, rakkauden, kauneuden ja onnen vallata sisukseni. Ja jotain käsittämättömän huumaavaa oli se yleisön hurmoksellinen huuto, kun biisi päättyi. Koko yleisö kun tuntui räjähtävän yhtaikaisesti huutoihin ja taputuksiin.

Jos kuvittelin, että päivien laskeminen lakkaisi torstaiseen keikkaa, väärässä olin. Nyt alkaa uusi laskenta seuraavaan National-keikkaan. Jäljellä 125 päivää Ruissin alkuun. The National, näemme heinäkuussa!

The National, näemme viimeinkin!

Lokakuussa alkanut odotus päättyy viimein tänään! On koittanut päivä, johon olen laskenut päiviä viimeiset pari kuukautta. On The Nationalin keikkapäivä!



Onnesta keveänä liidän nyt junalle ja lähden kohti Helsinkiä ja Kulttuuritaloa. Hauskaa keikkaa kaikille, jotka Nationalin tänään tai huomenna näkee!