Kannen kuva kiehtoi minua lapsena kovasti. Tosin muistan myös pelänneeni siinä jotain, vaikka nyt aikuisena on vaikea arvailla, mikä ihme siinä on ollut pelottavaa. Sen muistan, että kiehtovinta kuvassa oli juuri se, etten osannut selittää kunnolla, mitä se esittää. Ehkä samasta syystä sitten myös pelkäsin kuvaa. Joka tapauksessa muistan tuijottaneeni kantta minuutti tolkulla olohuoneen sohvalla samalla, kun isä on soittanut levyä stereoista.
A Night At The Opera on outo kokonaisuus keskenään hyvinkin erityyppisiä kappaleita. Olikin todella mielenkiintoista kuunnella sunnuntaina, miten levyä oli tehty. Kaltaiseni nippelitietoa rakastava musiikin liikakuluttaja tietysti hihkui innosta, kun selitettiin vaikkapa erinäköisten ääniefektien tekotapaa tai biisien taustoja. Eikä siitä pääse mihinkään, että A Night At The Opera on täynnä kiinnostavia ja erinomaisia kappaleita. Toki aina voi ihmetellä, miksi ihmeessä levyltä löytyy vaikkapa Seaside Rendezvousin (miten tuo sana pitäisi oikeasti taivuttaa?) kaltainen kappale, mutta omasta mielestäni se on aivan loistava, hauska ja kokonaisuuteen sopiva laulu.
Albumin suurin hitti on tietysti Bohemian Rhapsody, mutta joudun myöntämään, että itse kuuntelen levyn usein läpi jättäen tuon mestariteoksen kuuntelematta. Mielestäni se on oma itsenäinen teos, joka ei kaikissa mielentiloissa vaan sovi kuunneltavaksi osana muuta albumia. Ja voi kuinka paljon olenkaan soittanut levyä viimeisen vuoden aikana. En ollut kuunnellut albumia ainakaan kahdeksaan vuoteen kunnolla läpi. Sitten viime kesänä se tarttui mukaani siskon avomiehen levyhyllystä, päätyi ensin tehosoittoon iPodiini ja sen jälkeen myös levysoittimeeni.
On aika helppoa nähdä, että eniten soittamani kappale levyltä on Brian Mayn kirjoittama ´39-biisi. Se komeilee varsin hyvällä sijoituksella iPodini soitetuimpien kappaleiden listalla. Tuossa Rockin klassikkolevyt-jaksossa May totesi, että olisi toivonut kappaleen päätyvän sinkuksi, jolloin kappaleesta olisi tullut paremmin osa ihmisten elämää. Jotenkin tuo toteamus hymyilytti minua, koska tällä iPodien aikakaudella kappale on päässyt kiinnittymään omaan elämääni todella hyvin. Erityisen hyvin muistan siitä viime kesän vapaapäivät, jotka vietin siskoni asunnolla tai kävellen jokirannassa.
Eilen ja tänään on tullut kuunneltua levyä toistolla läpi. Paha vaan, ettei Queen käy taustamusiikiksi minkään huomiota vaativan homman taustalle, koska ajatus karkaa koko ajan analysoimaan musiikkia. No ainakin asunto alkaa kiiltää puhtaudesta, kun levyä kuunnellessa tulee siivonneeksi, tiskanneeksi ja pyyhkineeksi pölyjä :) Nyt ymmärrä myös, miksi tätä levyä soitettiin lapsuudessani kotona vain silloin, kun isällä oli aikaa istuskella sohvalla ja todella kuunnella musiikkia. Mutta eihän sitä kukaan musikaalia kuunnellessakaan tee ohessa muita asioita. Sillä musikaaliahan tuo A Night At The Opera lähinnä muistuttaa, vaikka yhtenäistä juonta siinä ei olekaan. Ja nyt kun saan tämän tekstin valmiiksi, onkin taas mahdollisuus napsauttaa play-nappulaa ja antaa Death on Two Legsin lähteä pauhaamaan stereoista!
