Jos lauantai oli Ruisrockissa fyysisesti rankka päivä, sunnuntai oli sitä henkisesti. Kyllähän minä tiesin, että The Crashin jäähyväiset tulisivat olemaan kova paikka, mutta en tajunnut, miten raskaasti lopulta ottaisin yhden lempibändini lopettamisen.
Koska lauantain jälkeen kaipasimme kavereiden kanssa pitkiä yöunia, lähdimme Ruissaloon sunnuntaina vasta myöhään iltapäivällä. Olisin mieluusti mennyt katsomaan The Gaslight Anthemia vähän lähemmäs lavaa, mutta nyt halusin päästä hyvissä ajoin Rantalavan eteen varaamaan hyviä paikkoja Crashin keikalle. Onneksi Gaslight Anthem soitti viereisellä Pavilijonkilavalla, joten sentään kuulin bändin. En tiedä, miten hyviltä soundit kuulostivat lähempänä lavaa, mutta Rantalavan kohdalla new jerseyläisbändi kuulosti todella hyvältä, vaikkakin lavaenergia ei sinne kyllä enää kantautunut.
Päästessäni Rantalavalle asti sain todeta, etten todellakaan ollut ainoa The Crash -fani, joka oli päättänyt tulla ajoissa varaamaan itselleen hyvän paikan. Väkeä oli sen verran paljon seuraamassa jo bändin soundcheckiä, että porukka intoutui antamaan aplodeja ja yhtymään lauluihin mukaan ennen varsinaisen keikan alkua.
Keikan alkuun mennessä Rantalavan edusta oli täynnä väkeä. Suurimman osan keikasta saatoin nauttia aivan kuin olisin olllut millä tahansa Crashin keikalla. Star-biisin lähtiessä soimaan yleisöön heitettiin valtavia ilmapalloja, mikä nostatti juhlatunnelmaa entisestään. Vasta keikan loppupuolella soitetun Flashin kitarasoolon aikana nousi isompi pala kurkkuun. Encoressa bändi soitti The Smithsin There Is a Light That Never Goes Out -biisin, joka jo sellaisenaan herkistää aina, mutta bändin kaunis tulkinta kappaleesta ja videotaululla näytetyt valokuvat bändin uran varrella saivat veden nousemaan silmiin. Silti olo oli vielä varsin rauhallinen ja lähinnä haikea.
Jos joskus mainitsen, että jokin kirja, laulu, elokuva tai tv-ohjelma on itkettänyt minua, tarkoitan, että silmiini on kohonnut pari kyyneltä. Tuollainen pikkuitku minulta pääsi myös The Crashin Klubin keikalla pari kuukautta sitten ja jotain vastaavaa odotin kokevani sunnuntainakin. Kun bändi ilmoitti soittavansa viimeisen biisin, ”sen mistä kaikki alkoi”, pääsi minulta omaksi yllätyksekseni valtaisa parku, ei mikään pikkuitku. Vavahtelin nyyhkytysteni voimasta niin kovin, että oikeassa kyljessä jokin lihaskin muljahti ikävästi. Onneksi vieressä oli rakkaita kavereita lohduttamassa, sillä yksin olisin varmasti lysähtänyt maahan itkemään. Onneksi sentään ehdin jo Sugaredin ekan säkeistön aikana koota itseni ja ehdin vielä nauttia The Crashin keikan viimeisistäkin minuuteista.
The Crashin keikan jälkeen olo oli tyhjä ja sekava, totta puhuen se on sitä hivenen edelleen. Mikä onni, että Niittylavalla oli juuri alkanut Gogol Bordellon keikka. Bändi oli saanut aikaiseksi perinteiseen tapaan loistavat bileet, joihin mukaan heittäytyessä unohtui kaikki surut ja tyhjä olo. Gogol Bordello näytti saavan ihmiset tanssimaan todella villisti. Eipä ollut väliä miten sitä heilui, pomppi tai viuhtoi käsiään, kun ympärillä näkyi mitä ihmeellisempiä tanssityylejä. Kuten vanha viisaus sanoo, tanssiessa ihmiset näyttävät aina kauniilta. Oli ihanaa nähdä ihmisten kasvoilla tanssin ja musiikin aiheuttama riemu. Gogol Bordello todella toimi loistavana terapiana Crash-itkujen jälkeen :)
Kavereiden suosituksesta menin jatkamaan bileitä !!!-bändin keikalle. Teltassa jatkuikin melko pirteät bileet. Bändin solisti Nic Offer riemastutti katsojia lähtemällä tanssimaan keskelle yleisöä, mutta järjestysmiehet näyttivät kyllä saavan moisista tempauksista harmaita hiuksia. Harmi vain, että itse jouduin hieman hillitsemään tanssahtelua keikalla jalkakipujen takia. Lisäksi voimia täytyi vielä säästää illan pääesiintyjää varten.
Olin pitkään harmissani, että voinut lähteä katsomaan Faith No Moren keikkaa Helsinkiin. Miten paljon riemastuinkaan, kun kuulin, että bändi tulee myös Ruisrockiin. Olsihan se nyt mahtavaa päästä kuulemaan bändiä, josta on tykännyt mistä lie vuodesta 1991 tai jotain, ja jonka laulaja on lähes yhtä komea kuin Johnny Depp!
FNM:n soittajat saapuivat lavalle pastellin värisissä puvuissa ja varsin keski-ikäisen näköisenä. Jos soittajien ulkonäöstä ei olisi tunnistanut bändiä Faith No Moreksi, olisi ensimmäisen biisin aikana saattanut luulla, että lavalla on jokin tavallista parempi laivaorkesteri soittamassa Peaches & Herbin Reunited-biisiä. Easy-kappale taisi olla suurelle yleisölle ensimmäinen tuttu hitti bändiltä. Kavereiden kanssa seisoimme toisessa reunassa, suunnilleen miksauslavan kohdilla, missä ympärillä vaikutti seisovan hieman vanhempaa, n. 30-45-vuotiasta väkeä, joka oli selvästi tullut kuuntelemaan omien teinivuosien suosikkibändiä. Kun Ashes to Ashes lähti soimaan, yllättäen näistä varsin hillityn oloisista ihmisistä kuoriutui esiin taas se raivokkaasti pomppiva fani. Ja no, itsekin tuli kyllä otettua mekoisia pomppuja tuossa vaiheessa keikkaa. Sama juttu sitten mm. Midlife Crisis- ja Epic-biisin kohdalla.
Mike Pattonin laulua oli ilo kuunnella. Vaatii melkoista pokkaa ja asennetta laulaa kesken rock-keikan Bee Geesin I Started a Joke tai Burt Bacharachin This Guy's in Love with You. Kaiken huipuksi biisit eivät vaikuttaneet pätkääkään päälleliimatuilta tai typeriltä vitseiltä, vaan Patton lauloi ne hyvin, säilyttäen jollain kumman tavalla koko ajan rockasenteen, vaikka päällä oli rikkinäisten farkkujen ja t-paidan sijaan lohenpunainen puku! Puolentoista tunnin keikan aikana en kertaakaan kyllästynyn ja viimeisen biisin jälkeen lähinnä ihmettelin, joko keikka loppui ja miten nopeasti aika olikaan kulunut.
Kaikin puolin Ruisrock oli tänä vuonna erinomainen kokemus. Pitkät kävelymatkat busseille on toki ärsyttäviä, varsinkin yön pimeydessä, mutta oikealla asenteella ja kuunnon kengillä sekään ei onnistu pilaamaan hyvää festarifiilistä. Sen sijaan 8 euron ruoka-annokset kyllä raivostuttavat. Ei ole kenenkään, ei myyjän eikä asiakkaan etu, että hinta suututtaa asiakkaan. Ainakin itse tuli vietyä sunnuntaina omat eväät festareille, kun yksinkertaisesti ei ollut enää varaa ostaa ylihintaisia makkaraperunoita tai juomia. Mitä tapahtui 5 euron makkaraperunoille? Entä miten on mahdollista, että KAIKISSA kojuissa ruoka-annos maksaa 8 euroa? Ja turha väittää, että raaka-aineiden hinnat ovat nousseet. 8 eurolla tekee makkaraperunoita lähemmäs 10 hengelle, jos annokset ovat yhtä pieniä ja vähämakkaraisia kuin festareilla. Ensi vuonna en suostu enää näitä kiskurihintoja maksamaan makkaraperunoista, vaan saavun paikalle ison eväslaukun kanssa >:(
keskiviikko 8. heinäkuuta 2009
tiistai 7. heinäkuuta 2009
Ruisrocktunnelmia: Lauantai
Vihdoin ja viimein olen sen verran toipunut Ruisrockista, että pystyn kertomaan, millaista festareilla oli. Koska jo lauantain kekoista tulee kirjoitettua pitkästi, jätän suosiolla sunnuntaista kertomisen toiseen kirjoitukseen.
Kylmä ja kostea lauantai oli rankka päivä. En aivan joutunut juoksemaan keikalta toiselle, mutta kiirettä kuitenkin piti. Pitkäksi venähtäneestä perjantai-illasta johtuen en ollut ihan täydessä terässä lauantaina. Kaikesta huolimatta pääsin Ruissaloon aivan laatimani suunnitelman mukaisesti. Ensimmäisenä pääsin nauttimaan Asan keikasta.
Asan energistä esitystä seuratessa väsy ja heikko olo katosivat tanssiessa. Hassua, miten musiikki todella voi parantaa sekunnissa olon kamalasta loistavaksi. Toisaalta homma toimii valitettavasti myös toisin päin, mikä tuli todettua seuraavaksi nähdyllä CMX:n keikalla.
CMX:n tyypit näyttivät siltä, ettei heitä kiinnostaisi pätkääkään olla soittamassa lavalla. Kun seurasi yleisön reaktioita, oli helppo nähdä useilla naamoilla pettynyt ja surullinen ilme. Aivan kuin kaikki olisivat miettineet, miksi ihmeessä bändi on lavalla, jos soittohommat eivät tuota enää iloa. Asan tuottama hyvä olo katosi minulla täysin. Onneksi lääkettä oli taas tulossa, kun pääsin kaverin kanssa pomppimaan Don Johnson Big Bandin keikalle.
DJBB:n keikat eivät ole koskaan pettymyksiä. Niiden aikana tulee aina unohdettua hetkeksi kaikki murheet, tanssittua villisti ja pidettyä hauskaa. Voin rehellisesti sanoa, että näin nyt heikoimman DJBB-keikkani, mutta siltikään esitystä ei voi haukkua. Minulla vaan oli ikävä vierailevia soittajia ja Emma Salokoskea. Pienistä puutteista huolimatta yleisöllä ainakin tuntui olevan keikalla hauskaa.
Jotta päivän pomppimiset eivät olisi päättyneet heti DJBB:n jälkeen, suuntasin päälavalla esiintyneen Disco Ensemblen keikalle. Lyhyellä varoitusajalla PMMP:n korvaajaksi tullut bändi oli aivan mahtavassa vedossa. Heti keikan alkuun bändi soitti lempikappaleeni So Long, Sistersin, jota vuosi sitten bändin keikalla turhaan odottelin. Nyt kun sitten pääsin suosikkibiisini kuulemaan pitkästä aikaa livenä, pääni oli räjähtää onnesta. Muutenkin bändi veti melkoisen hittikimaran keikalla ja ainakin eturiveissä porukka pomppi täysillä mukana.
Disco Ensemblen keikan loppupuolella alkoi tihuttaa taivaalta vettä. Pakenin kuivattelemaan kastunutta sadeviittaa Telttaan, jossa oli alkamassa Ladytronin esitys. Olin jo etukäteen suunnitellut katsovani brittibändin esityksen, vaikka samaan aikaan Rantalavalla olisi soittanut Tehosekoitin. Teltan pimeydessä ja tanssiessa en heti tiennytkään, että olin välttynyt vähän kovemmaltakin sateelta. Ladytronin keikka oli hyvä, mutta omiin korviini kuulosti siltä, että miksauksen kanssa oli jotain ongelmia läpi keikan. Tosin erityisemmin en soundeja kuunnellut, kun tanssin itseäni lämpimäksi.
Myös Glasvegasin keikalla oli pakko pomppia ja tanssahdella, jotten olisi selvästi liian vähissä vaatteissani palellut jatkuvasti. Ihmettelen, miten ihmeessä helletoppeihin ja minihameisiin pukeutuneet tytöt pysyivät lämpimänä, kun itse palelin paksuissa sukkiksissani, housuissani ja collegetakissani, vaikka kuinka yritin vielä pitää itseni liikkeessä. Glasvegasin keikalla satuin näkemään myös Helsingin Sanomien Otto Talvion, joka on musiikkitoimittajista suurin suosikkini. Oli helppo nähdä, että Talvio piti keikasta, ja sunnuntain lehdestä lukemani arvio vahvisti, että aivan oikein olin Talvion ilmeitä lukenut.
Halusin niin kovasti nähdä Mewn keikan eturiveistä, että Glasvegasin keikan jälkeen ehdin vain muutaman biisin ajan kuunnella australialaista The Living Endiä. Minulla ei ollut suoraan sanoen hajuakaan, mikä tämä ”Australian Eppu Normaali” oikeastaan on. Australialainen kaveri kuitenkin oli selvästi innoissaan keikasta, joten hänelle varmasti oli hieno kokemus päästä näkemään bändi eturivistä. Itse kuitenkin livahdin keikalta ajoissa pois ja suuntasin Niittylavan eteen odottamaan illan pääesiintyjää.
En muista, olenko aiemmin kirjoittanut rakastavani Mewta. Näin bändin ensimmäistä kertaa livenä juuri Ruisrockissa vuonna 2003 ja se oli rakkautta ensi kuulemalta. Viime lauantain keikkaa odotin hieman jännittyneenä. Erityisesti odotin kuulevani tulevan levyn kappaleita, mitkä kuulostivat yllättävänkin hyvältä, kun ottaa huomioon, ettei niitä juurikaan ole vielä livenä soitettu. Selvästi keikkarutiini oli vielä bändillä hakusessa tauon jäljiltä, mutta hyvältä Mew kuulosti edelleen ja bändi oli juuri niin ihana kuin ennenkin. Toivottavasti bändi tulee syksyllä uudelleen Suomeen, sillä odotan kovasti näkeväni bändin esiitymässä pienemmällä lavalla. Lisäksi toivon, että syksymmällä minulla olisi jo varaa ostaa itselleni uusi Mew-paita. Vanhat vuonna 2003 ja 2006 ostetut paidat kun voivat koska tahansa kulua puhki, enkä osaa elää ilman lempibändin t-paitoja.
Ruisrockin lauantai oli kurjasta säästä huolimatta keikkojen puolesta mahtava. Jalat tuli kipeäksi pomppimisesta ja tanssahtelusta, mutta tulipahan ainakin suoritettua päivän jumppa-annos :)
Sunnuntain kokemuksistani kirjoitan lisää myöhemmin. Luvassa mm. tunnelmia The Crashin jäähyväiskeikalta.
Kylmä ja kostea lauantai oli rankka päivä. En aivan joutunut juoksemaan keikalta toiselle, mutta kiirettä kuitenkin piti. Pitkäksi venähtäneestä perjantai-illasta johtuen en ollut ihan täydessä terässä lauantaina. Kaikesta huolimatta pääsin Ruissaloon aivan laatimani suunnitelman mukaisesti. Ensimmäisenä pääsin nauttimaan Asan keikasta.
Asan energistä esitystä seuratessa väsy ja heikko olo katosivat tanssiessa. Hassua, miten musiikki todella voi parantaa sekunnissa olon kamalasta loistavaksi. Toisaalta homma toimii valitettavasti myös toisin päin, mikä tuli todettua seuraavaksi nähdyllä CMX:n keikalla.
CMX:n tyypit näyttivät siltä, ettei heitä kiinnostaisi pätkääkään olla soittamassa lavalla. Kun seurasi yleisön reaktioita, oli helppo nähdä useilla naamoilla pettynyt ja surullinen ilme. Aivan kuin kaikki olisivat miettineet, miksi ihmeessä bändi on lavalla, jos soittohommat eivät tuota enää iloa. Asan tuottama hyvä olo katosi minulla täysin. Onneksi lääkettä oli taas tulossa, kun pääsin kaverin kanssa pomppimaan Don Johnson Big Bandin keikalle.
DJBB:n keikat eivät ole koskaan pettymyksiä. Niiden aikana tulee aina unohdettua hetkeksi kaikki murheet, tanssittua villisti ja pidettyä hauskaa. Voin rehellisesti sanoa, että näin nyt heikoimman DJBB-keikkani, mutta siltikään esitystä ei voi haukkua. Minulla vaan oli ikävä vierailevia soittajia ja Emma Salokoskea. Pienistä puutteista huolimatta yleisöllä ainakin tuntui olevan keikalla hauskaa.
Jotta päivän pomppimiset eivät olisi päättyneet heti DJBB:n jälkeen, suuntasin päälavalla esiintyneen Disco Ensemblen keikalle. Lyhyellä varoitusajalla PMMP:n korvaajaksi tullut bändi oli aivan mahtavassa vedossa. Heti keikan alkuun bändi soitti lempikappaleeni So Long, Sistersin, jota vuosi sitten bändin keikalla turhaan odottelin. Nyt kun sitten pääsin suosikkibiisini kuulemaan pitkästä aikaa livenä, pääni oli räjähtää onnesta. Muutenkin bändi veti melkoisen hittikimaran keikalla ja ainakin eturiveissä porukka pomppi täysillä mukana.
Disco Ensemblen keikan loppupuolella alkoi tihuttaa taivaalta vettä. Pakenin kuivattelemaan kastunutta sadeviittaa Telttaan, jossa oli alkamassa Ladytronin esitys. Olin jo etukäteen suunnitellut katsovani brittibändin esityksen, vaikka samaan aikaan Rantalavalla olisi soittanut Tehosekoitin. Teltan pimeydessä ja tanssiessa en heti tiennytkään, että olin välttynyt vähän kovemmaltakin sateelta. Ladytronin keikka oli hyvä, mutta omiin korviini kuulosti siltä, että miksauksen kanssa oli jotain ongelmia läpi keikan. Tosin erityisemmin en soundeja kuunnellut, kun tanssin itseäni lämpimäksi.
Myös Glasvegasin keikalla oli pakko pomppia ja tanssahdella, jotten olisi selvästi liian vähissä vaatteissani palellut jatkuvasti. Ihmettelen, miten ihmeessä helletoppeihin ja minihameisiin pukeutuneet tytöt pysyivät lämpimänä, kun itse palelin paksuissa sukkiksissani, housuissani ja collegetakissani, vaikka kuinka yritin vielä pitää itseni liikkeessä. Glasvegasin keikalla satuin näkemään myös Helsingin Sanomien Otto Talvion, joka on musiikkitoimittajista suurin suosikkini. Oli helppo nähdä, että Talvio piti keikasta, ja sunnuntain lehdestä lukemani arvio vahvisti, että aivan oikein olin Talvion ilmeitä lukenut.
Halusin niin kovasti nähdä Mewn keikan eturiveistä, että Glasvegasin keikan jälkeen ehdin vain muutaman biisin ajan kuunnella australialaista The Living Endiä. Minulla ei ollut suoraan sanoen hajuakaan, mikä tämä ”Australian Eppu Normaali” oikeastaan on. Australialainen kaveri kuitenkin oli selvästi innoissaan keikasta, joten hänelle varmasti oli hieno kokemus päästä näkemään bändi eturivistä. Itse kuitenkin livahdin keikalta ajoissa pois ja suuntasin Niittylavan eteen odottamaan illan pääesiintyjää.
En muista, olenko aiemmin kirjoittanut rakastavani Mewta. Näin bändin ensimmäistä kertaa livenä juuri Ruisrockissa vuonna 2003 ja se oli rakkautta ensi kuulemalta. Viime lauantain keikkaa odotin hieman jännittyneenä. Erityisesti odotin kuulevani tulevan levyn kappaleita, mitkä kuulostivat yllättävänkin hyvältä, kun ottaa huomioon, ettei niitä juurikaan ole vielä livenä soitettu. Selvästi keikkarutiini oli vielä bändillä hakusessa tauon jäljiltä, mutta hyvältä Mew kuulosti edelleen ja bändi oli juuri niin ihana kuin ennenkin. Toivottavasti bändi tulee syksyllä uudelleen Suomeen, sillä odotan kovasti näkeväni bändin esiitymässä pienemmällä lavalla. Lisäksi toivon, että syksymmällä minulla olisi jo varaa ostaa itselleni uusi Mew-paita. Vanhat vuonna 2003 ja 2006 ostetut paidat kun voivat koska tahansa kulua puhki, enkä osaa elää ilman lempibändin t-paitoja.
Ruisrockin lauantai oli kurjasta säästä huolimatta keikkojen puolesta mahtava. Jalat tuli kipeäksi pomppimisesta ja tanssahtelusta, mutta tulipahan ainakin suoritettua päivän jumppa-annos :)
Sunnuntain kokemuksistani kirjoitan lisää myöhemmin. Luvassa mm. tunnelmia The Crashin jäähyväiskeikalta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)