Miten minusta tuntuu, että täällä blogissakin yhtenään totean liikuttuneeni kyyneliin tai itkeneeni ties minkä asian takia? Eihän itkemisessä mitään vikaa ole, se nyt vain on
minulle jotenkin outo asia. Nykyisestä itkuherkkyydestäni ei voisi päätellä, että itkuni vuosien 2001 ja 2008 välillä on laskettavissa suunnilleen kahden käden sormin ja muutaman varpaan avulla. Muutama vuosi sitten vielä ajattelin, että itkuni olisi merkki heikkoudestani, mutta eihän se nyt hyvänen aikan niin ole! Ehkäpä itkin aikoinaan liian vähän, minkä vuoksi nyt ilmoille pulpahtelee sitten patoutuneita itkuja aivan pienistäkin syistä.
Ja niitä syitähän tässä onkin sitten riittänyt. Itkin Israelin euroviisulle, itkin Espanjan tappiolle Sveitsiä vastaan ja totta kai itkin kruununprinsessa Victorian ja herra Daniel Westlingin häitä katsellessakin. Pääsi oikein kunnon pieni parku, kun viime perjantain kuninkaallisessa gaalakonsertissa lapsikuoro alkoi laulaa hääparille! Häiden jälkeen itkin jopa lukiessani häistä lehtijuttuja. Ja tietysti itkin Danelin hääpuheelle, mutta kauniista puheestahan oli liikuttuneet jopa harvoin itkevät vanhat miehet, joten tuota itkuani nyt ei voi pitää kovinkaan erikoisena.
Erikoisena voi kai kuitenkin pitää sitä, että saatan tirauttaa kyyneleen tai pari Top Gear'tä katsoessa. Viimeksi tänään liikutuin kyyneliin, kun jakson lopussa auto kiilteli auringon valossa italialaisella vuoristotiellä. Ja tämä ei todellakaan ollut ensimmäinen kerta, kun kyseistä auto-ohjelmaa katsoessa joudun pyyhkimään silmäkulmiani hihankulmaan. Mutta voin sentään puolustautua, että kauniisti mutkassa liusuva auto voi näyttää yhtä herkältä ja kauniillta kuin balettitanssijan liike, jonka aiheuttamaa itkua ei välttämättä ihmeteltäisi ollenkaan.
Itkuhan on kuitenkin lopulta ihana asia. Se puhdistaa ja parantaa oloa. Ja ehkäpä yksi syy nykyisille runsaille itkuilleni on se, että olen viimein antanut itselleni luvan itkeä, myös julkisesti. Ja itkeähän voi niin monesta syystä. Voi itkeä katkerasti suosikkijoukkueen tappiolle. Voi itkeä surua tai ikävää. Tai sitten voi itkeä ilosta. Mutta pääasia on päästää itku ilmoille, jos siltä tuntuu.
Seuraava kappale saa minut itkemään valitettavasti siitä kaikkein ikävimmästä syystä, surusta.
Day 04 - A song that makes you sad: Queen: These Are the Days of Our Lives
Ensinnäkin suren biisiä kuunnellessa menetettyä aikaa, jota en saa enää takaisin. Mutta vielä enemmän surettaa tietysti Freddie Mercuryn kohtalo. Niin surullista, että mies kuoli vain 45-vuotiaana.
Jotain miehen lahjakkuudesta kertoo se, että olin jo lapsena aivan myyty miehen äänen ja karisman takia, vaikka alle 8-vuotiaana päätin laulajien erinomaisuuden usein vielä komean ulkonäön perusteella, eikä Freddie siis mielestäni ollut hyvännäköinen. Mutta niin kiistattomia nuo Freddien lahjat olivat, että pieni lapsikin ne tajusi.
Muistan edelleen, kuinka isäni luki lehdestä Freddien sairastuneen aidsiin. Music TV:n valistuskampanjoita tuijottaneena tiesin, miten vakava ja kuollettava sairaus oli kyseessä, joten kun sitten vain vuorokautta myöhemmin kerrottiin Freddien kuolleen, en ollut yllättynyt uutisesta, mutta järkyttynyt kylläkin. Oli kyllä aivan aidosti surullinen jo tuolloin lapsena Mercuryn kuolemasta, mutta mitä enemmän itselleni on tullut ikää lisää, sitä surullisempi oikeastan olen hänen kuoleman takia ollut. Ja jotenkin tämä These Are the Days of Our Lives -biisi saa mun aivan erityisen surulliseksi. Ehkä surua lisää kappaleen sanat, tunnelma ja tuo video, josta näkee, miten sairaus on heikentänyt Freddietä. Jossain dokkarissa muistaakseni Roger Taylor kertoi, miten Freddie oli kuvauksissa kärsinyt jo kovista kivuista ja ollut todella heikko ja hauras, mutta kameran käydessä varsinkaan kivuista ei näkynyt jälkeäkään.
Huoh, kai sitä pitäisi taas tuo video katsoa, vaikka surulliseksi siitä tulenkin. No, nenäliina vain käteen, niin hyvinhän siitä pienestä iltapäiväitkusta selvitään.
