The Crash Turun Klubilla 14.5.2009

Hyvin suunnitellun aikataulun avulla sain torstaina yhdistettyä Aurajokilaivuritutkinnon suorittamisen ja The Crashin keikan. Kun tutkinnon suoritusaika päättyi klo 21, laukkasin lunastamaan jokikarhu-merkkiäni Börssiin, pakkasin haalarit kassiin, vaihdoin puhtaan t-paidan päälleni ja juoksin Klubille, jossa onnistuin puikkelehtimaan juuri sopivasti ennen keikan alkua kolmanneksi etummaiseen riviin. Nähtävästi 155-senttiselle pätkälle tehdään myös yllättävän kohteliaasti tietä, koska lähes jokainen yleisössä tajuaa näkevänsä pääni yli varsin hyvin lavalle. Ja kun kiepsautin itseni sopivasti jonkin palkin eteen, en todellakaan onnistunut peittämään kenenkään näköalaa.

Olin etukäteen päättänyt, että torstain keikalla jättäisin The Crashille iloiset jäähyväiset, sillä Ruisrockin keikalla tulen varmasti heinäkuussa itkemään. Pientä haikeutta toki Klubillakin oli ilmassa, mutta biisien mukana pomppiessa ja laulaessa pystyi pitämään myös hauskaa.

Bändi soitti keikalla seuraavat biisit:

1. Big Ass Love
2. Pony Ride
3. Gigolo
4. Trouble
5. New York
6. Thorn In My Side
7. Coming Home
8. Phoebe
9. Grace
10. Star
11. Lauren Caught My Eye
-----

12. Flash
13. Still Alive
-----

14. Oh What a Thing
15. Sugared

Oikeastaan keikan ensimmäisten kuuden biisin aikana olin todella iloisella tuulella. Sitten bändi soitti Coming Home -kappaleen, joka on yksi suosikkibiiseistäni bändiltä. Kappale toi niin hyvin mieleen sen kymmenen vuoden takaisen päivän, kun olin ostanut Comfort Deluxe -levyn, että väkisinkin sitä liikuttui. Kun kuitenkin keskittyi laulamaan biisejä mukana, päästiin aina ensimmäisen encoren alkuun ilman suurempia tunnepurkauksia.

Vasta Flashin kohdalla tuli toinen "romahdus". Biisi on kuulunut ilmestymisestään lähtien lenkkisoundtrackilleni. Kappaleesta tulee mieleen myös paras kokemani Crash-keikka, jonka bändi soitti keskellä öistä ostoskeskusta Vaasassa. Ja kun Teemu Klubilla vielä puhui juonnossaan vanhoista faneista, joihin voin hyvin itseni lukea, meinasi päästä itku. Mutta jälleen kerran sain koottua laulamalla itseni. Still Alive menikin sitten melkoisessa hurmiossa. Koko toisen encoren ajan vain fiilistelin biisejä, ja Sugaredin kuunteleminen sujui yllättävän kivuttomasti. Koko keikan ajan bändi kuulosti hyvältä, eikä hautajaistunnelma päässyt turhan vallitsevaksi esityksessä.

Veikkaan että tämä jäähyväiskeikka sujui osaltani lopulta varsin hyvissä tunnelmissa, koska bändin basisti, Samuli, on parhaillaan isyysvapaalla. Korvaava meksikolaisbasisti hoiti tonttinsa hyvin, mutta väkisinkin tuli ikävä Samulia, jota olen tarkkaillut bändissä välillä jopa Teemua enemmän. Toisaalta, jos Samuli olisi ollut torstaina lavalla, jäähyväisten jättäminen iloisissa tunnelmissa olisi ollut varmasti vaikeampaa. Nyt tarvitsi hyvästellä vain osa bändistä, eikä koko keikka mennyt itkemiseksi.

Kesällä pitää sitten hyvästellä koko bändi, myös Samuli, ja se on vaikeaa. Silloin saatan tarvita enemmän kuin yhden nenäliinan kyyneleideni pyyhkimiseen. Täytyy muuten vielä tässä esittää kiitos sille tuntemattomalle tytölle, joka ystävällisesti tarjosi torstaina ylimääräisen nenäliinansa minulle. Se nenäliina tuli kyllä lopussa tarpeeseen jopa näiden iloisten jäähyväisten aikana.

Ja voittaja on.... NORJA!

Niinhän siinä kävi, että Norja voitti euroviisut. Miten helppoa tämän vuoden voittajan veikkaaminen olikaan! Eikä kovin suurena yllätyksenä voi pitää sitäkään, että Norja rikkoi Lordin piste-ennätyksen, sillä itse pidin varmana, että Norja keräisi pisteitä kaikilta kisassa mukana olleilta mailta, joita tänä vuonna oli vielä enemmän kuin Lordin voittaessa 2006.

Olin Norjan voitosta niin varma, etten edes yrittänyt veikata muuta kärkikolmikkoa. Oletan, etten ainakaan Islantia olisi osannut odottaa kisan kakkoseksi. Voin vain kuvitella Islannin yleisradioyhtiön pomon tyytyväisyyttä, kun maa menestyi hyvin, mutta talousvaikeuksissa painivan maan ei kuitenkaan tarvitse järjestää ensi vuoden kisoja.

Waldon jumbosija finaalissa oli ehkä pieni yllätys, mutta en ymmärrä, miksi siitä kirjoitetaan lehdissä kuin olisimme hävinneet koko kisat. Jäihän taaksemme kaikki ne 17 maata, jotka eivät selvinneet finaaliin. Ja miksi sitäkin pidetään jotenkin pahana asiana, että pääsimme finaaliin tuomariäänin? Kyllä minusta ainakin on hienoa, että Suomen esitystä pidettiin niin ammattitaitoisena ja hyvänä, että ammattilaisraadit kelpuuttivat sen finaaliin. Waldon esitystä ei ainakaan tarvinnut katsoa myötähäpeästä kärsien, toisin kuin joidenkin aiempien viisuehdokkaidemme räpeltelyä.

Nyt on aika keskittyä ihan johonkin muuhun kuin euroviisuihin, vaikka veikkaan, että Alexander Rybakista joudunkin vielä jotain tänne kirjoittamaan. Mutta jos nyt ensin saisin vaikka kirjoitettua ne aiemmin mainitsemani keikkajutut tänne :)