The Sound of Music

Lomille lähdössä

2011-06-03T20:20:00.000+03:00

Huomenna se virallisesti alkaa, minun kesäloma. Tai virallisesti ja virallisesti.... Tällaisella haahuilevalla yliopisto-opiskelijalla on vaikeuksia erottaa, koska kesäloma tarkasti alkaa tai alkaako se ollenkaan, joten olen vain päättänyt, että loma alkaa samaan aikaan kuin koululaisilla, olipa tiedossa sitten kesätöitä tai -opintoja.

Alkavan loman kunniaksi on tullut tänään soiteltua useampaankin otteeseen Cliff Richardin Summer Holiday -kappaletta.

Biisi sattui ihan vanhingossa tulvimaan tänään korviini kuunnellessani kesän kunniaksi isän vanhoja c-kasetteja. Siitäkin tietää, että on kesä, kun isän 70-luvulla äänittämät kasetit täytyy kaivaa esiin. Jotenkin nuo pirteänväriset c-kasetit ja niiltä soiva musiikki vain sopivat niin täydellisesti kesään.

Tänä vuonna aloitan kesälomani vuosien tauon jälkeen reissaamalla Ruotsiin. Varsinainen syy matkalle on tiistaina pelattava Ruotsi-Suomi-futismaaottelu, mutta ehdinpä tiistai-iltapäivästä ja keskiviikkona vähän kierrellä ihailemassa kaupunkiakin. Jos sinulla on vinkata hyvää ravintolaa, kahvilaa tai vaikkapa levykauppaa Tukholmasta, jaa toki vinkkisi kommenttilaatikossa!

Taivas varjele mitä sieltä tulee...

2011-05-15T14:08:00.001+03:00

...toivottavasti tulee kultaa!

Jokainen tietää, mikä on tämän sunnuntain teema. No lätkäpä tietenkin! Miten voisin sivuuttaa jääkiekkofinaalin, vaikka futistyttöjä olenkin. Silti jääkiekolla tulee aina olemaan paikka sydämessäni. En minä kävisi katsomassa futis-Tepsin matseja, jos en TPS-faniutta olisi perinyt lätkä-Tepsin iäkkäimmältä fanilta, 102-vuotiaalta isoisoäidiltäni. Ihan se ja sama, mikä on laji, kun sydän sykkiin tee-pee-äs-huutojen tahtiin ;)

Mutta takaisin illan kiekkofinaaliin. Kun kerta viisuista ei menestystä tullut, niin mielestäni on oikeus, että Suomikin saa jotain aihetta riemuun. Ruotsi sentään sai sekä ykkös- että kolmossijan viisuissa (koska ruotsalainen biisihän se azereiden voittokappale oli), joten lätkäkulta olisi niille mielestäni liikaa.

Nyt täytyy etsiä sopiva paikka kisastudiolle ja finaalibileet voivat alkaa. Hurrataan Leijonat voittoo!

Ja 12 pistettä menee...

2011-05-14T18:49:00.000+03:00

Euroviisupäivä! Perunasalaatti maustumassa jääkaapissa, pikkunakit ostettuna ja asunto on koristeltu juhlan kunniaksi, mutta vielä täytyy kuitenkin listata omat suosikkiviisut finalisteista ennen loppullista viisujuhlintaa.

Kuten viime vuonna, myös nyt aion antaa euroviisutyylillä pisteet finalistimaille. Omalle maalle ei tietenkään saa antaa pisteitä, mutta jos saisi, antaisin Pradise Oskarille täydet 12 pistettä. Aivan se ja sama, miten tänään viisuissa Suomelle käy, hävetä ei tarvitse, vaikka jäisimme jumboksi, sillä esityksemme on ollut melkeinpä tyylikkäin kokonaisuus tämän vuoden viisuissa. On mukava erottuva kappale, hienosti suunniteltu esitys upeine taustavideoineen ja ennen kaikkea Axel on esiintynyt erittäin hienosti niin viisulavalla kuin sen ulkopuolellakin.

Semifinaalien jälkeen suosikkini ovat vaihdelleet kovasti, joten ei kannata tutkia, millaisia pisteitä annoin biiseille esikatseluvideoiden perusteella. Tässä antamani pisteet annan semifinaaliesitysten perusteella, mutta tietysti suurten rahoittajamaiden ja Italian pisteytän esikatseluvideoiden ja finaaliharjoituksista näkemieni videoiden perusteella. Ja sitten pisteisiin ja lyhyisiin perusteluihin:

1 piste Islannille, sillä kyllä minuakin koskettaa tämän biisin taustatarina ja kappaleen rento tunnelma.
2 pistettä Bosnia-Hertsegovinalle, jonka esittäjän harmaa charmi ja esityksen lempeä tunnelma purivat minuun semifinaalissa.
3 Moldovalle, koska biisi ja esitys saavat hyvälle tuulelle.
4 pistettä Unkarille, jonka biisi on paras "klassinen euroviisu" kisassa.
5 pistettä Virolle, jonka esitys voitti minut puolelleen semifinaaliesityksen jälkeen. Hauska kappale.
6 pistettä Tanskalle, jonka poprock piristää, saa laulamaan mukana ja odottamaan kesäfestareita.
7 pistettä Italialle, jonka biisistä ja laulajasta pidän kovasti, mutta viisuesityksen ruma taustavideo laskee nyt roimasti pisteitä.
8 pistettä Serbialle, jonka retropopin tahdissa on ihan pakko tanssia ja jopa laulaa, vaikka sanoja en osaakaan.
10 pistettä menee ehkä yllättäen Irlannille! Kyllä, pakko oli heittää romukoppaan kaikki ennakkoluulot Jedwardia kohtaan, sillä näiden kaksosten energia tarttuu minuunkin ja pienen hetken voin tuntea olevani ennemminkin 18- kuin 28-vuotias.

Ja nyt... nyt se paljastuu, mikä maa saa täydet pisteet...
12 pistettä menee...

ISO-BRITANNIALLE!

No ok, ei tämä nyt varmaan yllätä, kun eilen jo kerroin olevani Bluen fani. En usko että bändi voittaa viisut, enkä totuuden nimessä pidä Bluen biisiä, enkä esitystäkään erinomaisena, mutta hei, se on Blue! Kannatanhan minä lätkässäkin Suomea, koska se on Suomi, joten miksen sitten viisuissa kannattaisi bändiä, josta aivan aidosti olen pitänyt vuosia.

Kisan lopullista voittajaa en uskalla veikata. Tätä vuotta on pidetty kovin tasaisena ja voittajaksi on veikkailtu niin Unkaria, Saksaa, Viroa, Irlantia, Ranskaa, Saksaa kuin Suomeakin, ja listalla on ollut mainittuna muitakin maita. Itse pidän peukut pystyssä Irlannille, Briteille ja tietysti Suomelle. Nyt jo hiukan jännittää, miten illalla mahtaa käydä. Huomenna se sitten tiedetään, mikä maa saa järjestää ensi vuoden viisut.

Lähetyshän alkaa TV2:ssa ja Radio Suomessa klo 22, Suomi esiintyy heti ensimmäisenä, joten viimeistään kuulemma klo 22.20 kannattaa olla katsomassa, miten Paradise Oskarin esitys sujuu. Mahtavaa viisuiltaa kaikille!

Arvioissa suuret rahoittajamaat ja Italia

2011-05-13T23:06:00.000+03:00

Euroviisujen finalistit ovat selvillä, ja mikä hienointa, myös Suomi pääsi mukaan finaaliin. Kyllä sitä tiistaina tuli pieni riemunkiljaus päätettyä ilmoille, kun Suomen lippu ilmestyi finalistimaiden joukkoon. Ja tällä kertaa voi todeta, että todella ansaitsimme tuon paikan ja mielestäni aivan oikeutetusti olemme nyt vottajasuosikkien joukossa, vaikka rehellisyyden nimessä en vielä uskalla ajatella, että voisimme voittaa.

Koitan huomenna järjestellä omat viisusuosikkini paremmuusjärjestykseen, mutta käsitelläänpä nyt ne finalistimaat, jotka eivät joutuneet osallistumaan semifinaaleihin päästäkseen lauantai-iltana kilpailulavalle. Biisit ovat tässä esiintymisjärjestyksessä ja tuo numero paljastaa, monentenako esiintyjänä maa nousee huomenna viisulavalle. Pisteet ovat tuttuun tapaan jaettu asteikolla 0-5.
---

11. Ranska: Amaury Vassili – Sognu

Ranska keikkuu korkealla voittajaveikkauksissa ja tiedän monia ihmisiä, jotka pitävät ”musiikillisena oikeusmurhana” sitä, jos korsikaksi laulava Vassili ei kisaa voita. Mutta minä toivon, ettei tämä kappale voittaisi, sillä jos jotain musiikkilajia syvästi inhoan, inhoan juuri tätä oopperapoppia tai lyyristä poppia kuten Vassili itse musiikkityyliään nimittää. Minusta tuo oopperapoppi tai -iskelmä on todellisen oopperan halventamista ja keino rahastaa keski-ikäisiä tätejä, jotka ottavat nämä usein heppoiset sävellykset ja teknisesti kehnot laulajat täysin todellisena ja taidokkaana oopperana.

En suuremmin edes harrasta oopperoiden kuuntelua ja laulutekniikkaakin osaa arvioida vain kiinnostuneen harrastajan silmin, mutta mitä nyt olen pari Vassilin live-esitystä nähnyt, sanoisin, että poika on kehityskelpoinen. Minä laittaisin tämän pojan oopperapoppariuran jäihin, lähettäisin hänet pariksi vuodeksi laulutunneille ja katsoisin, mitä hänestä todella saisi irti. Nyt kun tulee tunne, että pojan lahjat saattavat valua hukkaan ja tietyt helpostikin korjattavat tekniset virheet jäävät laulusta korjaamatta. Ainahan nuori mies ehtii palata lyyrisen popin pariin, jos eväät ei muuhun riitä.

Tämä kappale on minusta liki huvittavan pateettinen ja sävellyksenä aivan yhtä tyhjän kanssa. Hirveää paisuttelua, joka ei johda lopulta oikeastaan yhtään mihinkään.

2 pistettä

12. Italia: Raphael Gualazzi - Madness Of Love

Italia palaa 14 vuoden tauon jälkeen euroviisuihin ja päästettiiin mukaan suoraa finaaliin, vaikka uskonkin, että Italia olisi edennyt sinne ilman suurempaa apuakin semifinaalista. Italian viisun esittäjä Raphael Gualazzi voitti helmikuussa San Remon festivaalien tulokkaiden sarjan, mistä seurasi myös viisuedustuspaikka. Ja voi miten rakastan tätä jazzahtavaa kappaletta ja studioversiota kuunnellessa uppoudun täysin kuuntelemaan Raphaelin kuiskailevaa ääntä. Mutta voi itku, että Italian esityksen taustavideo finaalissa on niin kamala, että kaltaiseni valaistusnörtti joutuu pidättelemään pahoinvointiaan ja huomio biisistä katoaa täysin. En voi tässä tilanteessa antaa Italialle kuin 4 pistettä.

Iso-Britannia: Blue - I Can

Mitämitä, onko Iso-Britannia seonnut?! Lähettää nyt kisaa ihan oikea, menestynyt bändi, eikä jotain tuntematonta laulutaidotonta artistia! Vakavasti puhuen olen todella iloinen, että BBC päätti jättää tällä kertaa viisukarsinnan järjestämättä ja kutsui esiintyjäksi Bluen. On ollut niin ärsyttävää nähdä, kuinka viisujen suuri rahoittajamaa ja lisäksi Euroopan musiikkimahti on lähettänyt kisaan artisteja, joiden biisit ja esiintymistaito ovat olleet todella surkeita.

Joudun nyt paljastamaan, että olen koko alkuvuoden kuunnellut Bluen kokoelmalevyä melkoisella toistolla, ja blogin tekstiluonnoksistakin löytyisi liki valmis postaus aiheesta. En ollut vuosituhannen alussa enää aivan poikabändi-iässä, mutta Blue teki musiikkia, jota oli miellyttävää kuunnella, ja bändistä tykkäämisen saattoi myös myöntää häpeilemättä, koska tunsin useita miespuolisia rokkipoliiseja, jotka salaa kotona kuuntelivat All Rise- ja One Love -hittejä tyttöystävien tai pikkusiskon levyhyllystä. Itse asiassa tämä alkuvuodesta alkanut Blue-jumituksenikin lähti siitä, että eräs poika paljasti salaiseksi paheekseen Bluen Curtain Falls -videon katselemisen, vaikka muuten hän kuuntelee lähinnä raskasta rokkia.

Voitte melkein arvata, että kun kuulin Bluen edustavan Britanniaa Euroviisuissa, minä kiljaisin ääneen ja surffasin etsimään käsiini I Can -kappaletta. Biisi ei ole kovinkaan ihmeellinen, mutta ei se mitään, kun laulamassa on Lee Ryan ja muut Bluen pojat (kuten näette, olen fani, enkä voi arvioida tätä biisiä järkevästi). Ja täydet pisteet tämä saa jo ihan siitäkin syystä, että BBC tajuaisi jatkossakin lähettää maansa parhaita poppareita viisuihin. En usko, että tämä kisoja voittaa, mutta minun henkilökohtainen suosikkini tämä kisassa on.

5 pistettä

16 Saksa: Lena - Taken By A Stranger

Näette oikein, Saksaa edustaa tänäkin vuonna Lena. Siis ihan se sama Lena, joka viime vuonna voitti viisut ärsyttävällä biisillään. Ja tänäkin vuonna häntä on veikkailtu jopa voittajaksi ja hänen biisistään on pidetty kovasti, ja tänäkin vuonna minä inhoan hänen biisiään, vaikka se sentään onkin vähemmän ärsyttävä kuin viime vuoden kappale. Lenan tämän vuotinen kappale menisi varmasti mukavasti osana levyä, johon olisi rakennettu biiseistä jokin tarina ja kokonaisuus, mutta nyt huomaan kolme minuuttia odottavani biisin lähtevän käyntiin, ja kun mitään ei lopulta tapahdu, olen täynnä kiukkua ja turhautuneisuutta. Levyllä sentään seuraava biisi voisi laukaista turhautumisesta johtuvan ärtymykseni, mutta nyt mikään ei poista sisälleni kertynyttä kiukkua heti biisin päätyttyä. Onneksi finaalissa tätä biisiä seuraa Romanian letkeä poppis, joten en joudu sentään kovin pitkään lauantai-iltana kärsimään Lenan aiheuttamasta ärtymyksestä sisälläni. Koska viime vuonna annoin Saksalle sentään 1,5 pistettä, nyt annan hiukan enemmän, koska pidän tästä kappaleesta viime vuotista enemmän, ja verrattuna muihin tämän vuoden edustajiin tämä sentään erottuu kaikkein surkeimmista kappaleista.

2 pistettä

22 Espanja: Lucía Pérez - Que Me Quiten Lo Bailao

Lucia Pérez ei ole saman luokan artisti kuin muiden suurten rahottajamaiden esiintyjät, joten siellä täällä on esitetty kritiikkiä, ettei Espanja ottaisi tätä kisaa yhtä tosissaan kuin muut rahoittajamaat. Mielestäni tuollainen arvostelu on täysin aiheetonta, sillä Lucia on ammattitaitoinen artsisti , vaikka ei Espanjan ulkopuolella olekaan mainetta niittänyt.

Espanjan biisi on tarttuva, mutta kovin rasittava rantalomarenkutus. En yhtään ihmettele, että suomalaisilla forumeilla tästä on pidetty, koska ”se on niin tanssittava ja hauska” ja ”tästä tulee mieleen kesä ja lomat”. Itse yritän mahdollisimman kaukaa kiertää kaikki rantalomakohteet, joissa punaiseksi ihonsa polttaneet turistit hytkyvät tällaisen musiikin tahdissa, joten yllätys kai ei ole, etten pidä tästä kappaleesta. Espanja saa kuitenkin lisäpisteitä siitä, että se esittää kappaleen espanjaksi ja kuuluu niihin harvoihin maihin, jotka kappaleellaan ilmentää oman maansa kulttuuria.

2 pistettä
---
Kerrataan nyt vielä, että näiden maiden lisäksi kisassa ovat mukana siis Suomi, Bosnia-Hertsegovina, Tanska, Liettua, Unkari, Irlanti, Ruotsi, Viro, Kreikka, Venäjä, Sveitsi, Moldova, Romania, Itävalta, Azerbaidzan, Slovenia, Islanti, Ukraina, Serbia ja Georgia. Huomenna sitten selviää, mitkä näistä maista ovat suosikkejani ja kuka todella voittaa kisan.

Düsseldorfin viisujen 2. semifinaali (taas)

2011-05-13T21:39:00.001+03:00

Sori kaverit, että julkaisen tämän postauksen uudelleen. Bloggerin toimintahäiriön korjaus vaati, että blogeista poistettiin eilen julkaistut postaukset, eikä noita postauksia ilmeisestikään blogeihin palauteta, joten katson parhaimmaksi julkaista tämän uudelleen, jotta viisupostaukset pysyvät järkevässä järjestyksessä. Julkaisen ihan kohta tämän päivän varsinaisenkin postauksen.

---
Tämä postaus on alunperin julkaistu blogissa jo 12.5.

Miten hienosti päättyikään euroviisujen ensimmäinen semifinaali tiistai-iltana, kun Suomi eteni mukaan lauantain finaaliin! Paradise Oskar todella ansaitsi finaalipaikkansa ammattimaisella ja sympaattisella esityksellään. Oli ihanaa voida katsoa rauhallisin mielin esitystä, kun ensimmäisen lähikuvan jälkeen näki, että koko esitys on täysin laulaja-Axelin hallussa. Mutta ennen kuin alamme puhua viikonlopun finaalista, käsitelkäämme nyt ensin toisen semifinaalin esitykset.

Jälleen kerran biisit on arvioitu asteikolla 0-5 pistettä ja kappaleet ovat tässä esitysjärjestyksessä. Jos arvioni biiseistä ei kiinnosta, mutta haluat nähdä veikkaukseni, mitkä maat jatkavat mukaan finaaliin, siirryhän suoraa postauksen loppuun. Mutta nyt biisien kimppuun.

1. Bosnia-Hertsegovina: Dino Merlin - Love In Rewind
Laulaja-Dino on kuulemma yksi Balkanin alueen suosituimmista esiintyjistä, joten oletettavaa on, että hän menestyy viisuissakin hyvin. Minä en tästä sinänsä letkeästi, silti hivenen haikeasta iskelmästä erityisemmin pidä, koska tämä nyt vaan on aika tylsä kappale, jossa ei suuremmin tapahdu mitään.
1,5 pistettä

2. Itävalta: Nadine Beiler - The Secret Is Love
Nadine on hyvä laulaja, mutta voi kuinka heppoinen ja sekavakin tämä kappale sävellyksenä on. Tätä kuunnellessa tulee lähinnä mieleen, että biisillä halutaan esitellä Nadinen ääntä, eikä siitä ole tarkoituskaan tulla hitti, jota kaikki ihmiset lauleskelevat yhdessä. Voittaja-ainesta tämä biisi ei missään nimessä ole, enkä usko, että neljän vuoden tauon jälkeen viisuihin palaava Itävalta lauantain finaalissa esiintyy.
2 pistettä

3. Alankomaat: 3JS - Never Alone

Alankomaiden kolmen miehen bändin kappale on ihan mukava, hyvin tehty poprock-laulu, jonka voin kuvitella soimaan radiosta taustalle samalla kun ajelisin kesäillassa autolla. On aina miellyttävää nähdä ja kuulla ammattitaitoisia esityksiä viisulavalla, ja uskon tämän olevan juuri tuollainen laadukkaasti toteutettu esitys myös illan semifinaalissa. Mutta mikä sääli, ettei ”kolme Jiitä” esitä biisiään hollanniksi, sillä itse tykkäsin siitä versiosta kovasti.
4 pistettä

4. Belgia: Witloof Bay - With Love Baby
En voi mitään niin sietää kuin huonoa a cappella -laulantaa, johon on sekoitettu huonoa beatboxausta. Tosin en ole kuullut tästä kappaleesta liveversiota, joten tämä saattaa huomenna yllättää positiivisesti, mutta esikatseluvideo aiheutti vain suunnatonta ärsytystä.
1 piste

5. Slovakia: TwiiNS - I'm Still Alive
Slovakian kaksostytöt ovat kyllä kauniita ja osaavat ilmeisesti jopa laulaa, mutta jälleen kerran täytyy todeta, että kappale on lähinnä tyhjää täynnä. Kappaleesta jäi ensimmäisen kuuntelukerran perusteella mieleen lähinnä turhan kovaa tömähdellyt rumpukoneraita. Ei tämä biisi mielestäni finaaliin kuulu, mutta saattaa sinne kuitenkin kaikessa harmittomuudessaan nousta.
1,5 pistettä

6. Ukraina: Mika Newton - Angel
Myös Ukrainan kappale on hidas ja mielenkiinnoton balladi. Ukraina panostaa kuitenkin joka vuosi esityksensä visuaaliseen puoleen, niin nytkin. Kappaleen aikana kun nähdään hiekkataiteilija Kseniia Simonovan kiehtovaa hiekka-animointia. En nyt suosittele niinkään kuuntelemaan tätä biisiä ennakkoon, mutta Simonovan YouTube-videoihin kannattaa kyllä perehtyä.
1,5 pistettä

7. Moldova: Zdob şi Zdub - Lucky
Tämä ei ole hyvää rokkia, mutta asenne sentään on aitoa. Ja myönnän kyllä, että minäkin huudan mukana so lucky -huutoja ja naputtelen jalallani tahtia ihan tyytyväisenä. Annan Moldovalle myös puolikkaan lisäpisteen siitä, että biisi herättää katsojan muutamien puuduttaneiden viisujen jälkeen.
2 pistettä

8. Ruotsi: Eric Saade - Popular

Voi pettymysten pettymys! Olen odottanut Eric Saaden pääsyä euroviisulavalle, mutta voi miksi Ruotsi äänestää pojan jatkoon näin heikolla kappaleella. Ericin edellisvuosien karsintabiisit olisivat olleet niin paljon parempia! Tämä biisi on niin rauhaton ja ärsyttävä, etten pidä tästä ollenkaan. Kaiken lisäksi biisin sanatkin ovat typerät ja rakenteeltaankin töksähtelevät. Ja kun nyt vielä viisuviikolla olen ruotsalaismediasta näkemissäni kuvissa nähnyt vain diivailevan pojun, sympatiani Saadea kohtaan ovat kyllä täysin kadonneet. En uskonut edes Ruotsin viisukarsinnan jälkeen tämän kappaleen menestykseen, ja nyt lähinnä toivon, ettei tämä rasittava pop-pju-lar-laulu etene finaaliin.
1,5 pistettä

9. Kypros: Christos Mylordos - San Aggelos S'agapisa
Christos Mylordos, mikä nimi tällä esiintyjällä! Uskon, että moni kuulija tästä kappaleesta pitää ja tämä finaaliin etenee, vaikka itse pidän tätä melko uuvuttavana kappaleena. Lopun rock-osuus pelastaa sentään täydelliseltä nukahtamiselta.
1,5 pistettä

10. Bulgaria: Poli Genova - Na Inat
Ok, tämä on aivan yhdentekevää viisipoppista, mutta silti se saa minut jotenkin hirmu hyvälle tuulelle, vaikka taustat kuulostavat siltä kuin ne olisi tehty 10 vuotta sitten. Toivottavasti etenee finaaliin.
2 pistettä

11. (EJT) Makedonia: Vlatko Ilievski - Rusinka
Eieieieiei... plääh. Niin turha biisi kuin vain voi olla. Ei jatkoon.
1 piste

12. Israel: Dana International - Ding Dong
Israel metsästää viisumenestystä vanhan voittajan avulla, mutta ihmeitä vaaditaan, jotta tämä kappale voittoon etenisi. Vaikka biisi on melko vaatimaton ja vanhanaikainen, uskon Danan etenevän finaalin vanhan maineen ja ammattitaitoisen esityksen turvin.
1,5 pistettä

13. Slovenia: Maja Keuc - No One
Pidän kovasti euroviisujen voimaballadeista, mutta niitä on tänä vuonna kisassa mukana harmillisen vähän. Sen sijaan kisassa on mukana monia heppoisempia balladeja, jotka eivät aiheuta juuri minkäänlaista sävähdystä kuulijassa. Ja tällainen heppoinen popballadi Sloveniankin kappale on. Kuten monet ovat todenneet, tämä kappale etenee finaalin vain kauniin laulajansa takia.
1,5 pistettä

14. Romania: Hotel FM - Change
Hotel FM:n kappale on letkeää radiopoppia, joka viisulavalla kyllä erottuu miellyttävästi edukseen, mutta radiosta tullessa saattaisin jopa vaihtaa kanavaa. Toivon silti, että tämä kappale jatkaa matkaansa lauantain finaaliin.
2 pistettä

15. Viro: Getter Jaani - Rockefeller Street

Määrätietoinen. Tuolla sanalla voisin parhaiten kuvailla Viron esitystä. Minuun tämän kappaleen veikeä lapsekkuus ei vetoa, mutta tiedän monia, jotka pitävät tätä kappaletta yhtenä suosikeistaan. Hivenen epäilen, pääseekö Viro esityksellään finaaliin, mutta jos se on laulajan tahdonvoimasta kiinni, Rockefeller Street soi myös lauantaina.
2 pistettä

16. Valko-Venäjä: Anastasya Vinnikova - I Love Belarus
I don't love Belarus. Tämän propagandalaulun paikka ei ole euroviisuissa. Ja kun vielä taustakin on tavallista viisudiskoa, ei tätä esitystä ole mielestäni mitenkään mielekästä katsella.
0 pistettä

17. Latvia: Musiqq - Angel In Disguise
Turhanpäivänen poprenkutus, johon on saatu ympättyä mukaan vielä huono rap-osuus, joita tämän vuoden viisuissa on tungettu useisiin biiseihin. Ei jatkoon.
1 piste

18. Tanska: A Friend In London - New Tomorrow

Hyvä poprock-kappale, joka harmillisesti on lainaillut vähän liikaa vaikutteita muista biiseistä. Varsinkin Ruotsissa on kohuttu, kuinka tämä kappale on suorastaan kopio Andreas Johnsonin Sing for Me -kappaleesta, joka oli vuonna 2006 ehdolla Ruotsin viisuedustajaksi. Andreas itse totesi, ettei hän pidä tätä suorana plagiaattina ja antoi SVT:n viisuesikatseluohjelmassa tälle muistaakseni kolme pistettä. Saman verran pisteitä ajattelin minäkin antaa.
3 pistettä

19. Irlanti: Jedward - Lipstick
Muistan vieläkin, kuinka törmäsin brittimediassa näihin kaksosiin alkuvuodesta 2010. Ensimmäinen ajatus oli, kuinka toivoisin, etten olisi koskaan tähän Jedward-ilmiöön joutunut tutustumaan. En todellakaan voi sanoa riemastuneeni kuullessani tämän kaksosduon edustavan Irlantia tämän vuoden euroviisuissa.

Tämä biisi on niiiiiiiin ärsyttävä ja niiiiiiin tarttuva. Huomaan yhtenään rallattelevani biisin kertosäettä askareideni lomassa. Tämä etenee finaaliin ja tiedän, että vaikka kuinka yritän inhota tätä biisiä, salaa mielessäni jo pidän siitä, joten annan tälle nyt
2,5 pistettä.

---
Lauantain finaaliin veikkaan matkaansa jatkavan Bosnia-Hertsegovinan, Alankomaiden, Slovakian, Ukrainan, Moldovan, Ruotsin, Bulgarian, Israelin, Tanskan ja Irlannin. Tiistain semifinaalista taisin veikata seitsemän jatkajaa oikein, mutta nyt taitaa mennä veikkaukset enemmän pieleen.

Nyt minun täytyy kiirehtiä nimipäivän viettoon. Hauskaa viisuiltaa kaikille!

Euroviisujen 2. semifinaali TV2:ssa ja Radio Suomessa klo 22

Düsseldorfin viisujen 1. semifinaali

2011-05-10T21:29:00.005+03:00

Blogi on ollut kuukauden hiljaa, mutta herää taas henkiin, sillä eihän nyt Euroviisuja sovi olla täällä käsittelemättä! Tänäänhän tulee euroviisujen ensimmäinen semifinaali, jossa Suomikin tavoittelee paikkaa lauantaina pidettävään finaaliin.

Viime vuosien tapaan olen jakanut tämän semifinaalin 19 kappaleelle pisteitä asteikolla 1-5. Pahoittelen jo nyt, että postauksella on mittaa, mutta koittakaahan jaksaa lukea loppuun saakka. Siellä lopussa on vielä veikkaukseni siitä, mitkä maat etenevät viisufinaaliin, joten jos mielipiteeni biiseistä eivät kiinnosta, voitte siirtyä suoraa postauksen loppuosioon.

Mutta aloitetaanpas nyt kappaleiden arviointi. Ja biisithän ovat tässä siis illan esiintymisjärjestyksessä.

1. Puola: Magdalena Tul – Jestem
Puolan kappale on mainio aloitus koko euroviisuille, sillä tämä on niin tyylipuhdasta, kuitenkin laadulla tehtyä euroviisupoppia, että katsojille palautuu heti ensiminuuteilla taas mieleen, mikä onkaan kisojen juoni. Varmanoloinen perusviisu esitetään käsittääkseni myös Düsseldorfin viisulavalla puolaksi, mutta kappaleesta on tehty myös englanninkielinen versio, jota on ollut hiomassa suomalainen Osmo Ikonen.
2,5 pistettä

2. Norja: Stella Mwangi - Haba Haba

Norjan viisukappale on täynnä pirteitä afrikkalaisrytmejä. Tämän biisin kertosäe jää junnaamaan päähän välittömästi, mutta itselläni tuo pirteä Haba haba -hokema aiheuttaa jo valtaisaa ärtymystä. Kaikesta ärsyttävyydestä huolimatta toivon biisin jatkavan matkaa lauantain finaaliin.
2 pistettä

3. Albania: Aurela Gaçe - Feel The Passion
Tästä biisistä en ole saanut ainoallakaan esikatselukerralla kunnon otetta. Aurela on käsittääkseni melkoinen diiva ja muuttanut Albaniasta New Yorkiin jo vuonna 2002. Englannin ääntämyksestä tätä pitkää Amerikassa asumista ei kyllä tahdo uskoa. Tässä biisissä minua ärsyttää oikeastaan kaikki. Toivottavasti tätä ei tarvitsisi kuulla finaalissa.
1 piste

4. Armenia: Emmy - Boom Boom
Tarttuva kertosä, söpö tyttö, mutta biisi on tyylillisesti vanhentunut jo 2000-luvun alussa. Jotenkin tälle kappaleelle toivoisi kaikkea hyvää, vaikka se on kovin heppoista höttöä.
1,5 pistettä

5. Turkki: Yüksek Sadakat - Live It Up
Turkki luottaa tänäkin vuonna rock-kappaleeseen, mutta ainakin esikatseluvideolla biisi kuulosti niin ylituotetulta, että rock-asennetta tästä sai melkeinpä hakemalla hakea. Itse asiassa Turkin viisusta oli saatu tehtyä lähinnä puisevaa rockiskelmää. Livenä viisulavalla tämä toivottavasti on vähän ravisuttavampi kokemus kuin ennakkovideolla.
1,5 pistettä

6. Serbia: Nina - Čaroban

Serbian pirteä retropoppis on mielestäni oikein hauska saaden minut tanssahtelemaan ja hymyilemään. Tämä on yksi suurimmista suosikeistani illan semifinaalissa.
3 pistettä

7. Venäjä: Alexej Vorobjov - Get You
Venäjän poikapopkappalekin on kovin kulunut ja tylsä. Tämän vuoden viisuissa on mukana parempiakin esityksiä tässä genressä. Mutta koska Venäjä on Venäjä, pääsee se tyhjänpäiväiselläkin kappaleella finaaliin.
1,5 pistettä

8. Sveitsi: Anna Rossinelli - In Love For A While
Sveitsin viisu on letkeää popiskelmää. Kuten Suomen kappale, myös tämä erottuu kaiken viisupurkan keskeltä aitoudella ja rehellisyydellä. Tämän kappaleen voisi kuvitella soivan oikeasti radiossa, kun monen muun viisun soittoaika kuluu umpeen vain erityisissä euroviisu-ohjelmissa. Mutta tämäkin biisi on valitettavasti lopulta varsin tyhjänpäiväinen. Toivon tälle silti finaalipaikkaa.
3 pistettä

9. Georgia: Eldrine - One More Day
Jos Turkin kappale oli ylituotettua iskelmärokkia, Georgian kappale on väkisin väännettyä naisrokkia. En ole koskaan pitänyt Within Temptation -yhtyeestä, koska se mielestäni yrittää epätoivoisesti olla rockuskottava ollen silti lähinnä iskelmää. Eldrine ei ole iskelmää, mutta rockuskottavuutta sillä ei kovasta yrityksestä mielestäni ole. Ja vielä kun biisiin on haettu selviä vaikutteita vaikkapa Linkin Parkilta rap-osuuksien muodossa, tämä lähinnä ärsyttää minua. Jatkoon vain, koska semifinaalin taso on muuten varsin heikko.
1 piste

10. Suomi: Paradise Oskar - Da Da Dam

Tämän vuoden Suomen euroviisukarsinta oli mielestäni täynnä harvinaisen turhanpäiväistä musiikkia. Kun kuulin, että Suomen edustajaksi lähtee Paradise Oskar, ensimmäinen ajatus oli, että nyt ei kyllä päästä edes finaaliin. No joo, arvioin tuolloin biisiä lähinnä näkemäni 10 sekunnin ohjelmapätkän perusteella, eikä minulla tuolloin vielä ollut tietoa siitäkään, millaisia muita biisejä Euroviisuihin on muista maista tulossa mukaan.

Vasta aivan viimeisen puolentoista viikon aikana olen alkanut pitää tästä kappaleesta. Tämä erottuu kaiken muun viisumössön seasta aitoudella. Tästä kappaleesta kuulee, ettei sitä ole sävelletty euroviisuja varten, ja tämä on itse asiassa yksi niistä harvoista kappaleista, joita voisin kuvitella kuuntelevani viisujen jälkeenkin tyytyväisenä radiosta. Ja kun tämän illan semifinaalissa vielä biisien taso on muuten melkoisen kehno, toivon todella että Axel Ehnström kitaroineen pääsee esiintymään lauantain finaaliin. Euroviisut tarvitsevat mukaan myös tällaista oikeaa musiikkia, jonka taustalle ei tarvita minimekkoisia pepunpyörittäjiä!
4 pistettä

11. Malta: Glen Vella - One Life
Jos Suomen kappale tuo perusviisujen sekaan jotain raikasta aitoutta, Malta palauttaa lavalle pahemman luokan euroviisuhutun. Kaiken lisäksi tämän biisin esikatseluvideo aiheutti minussa niin pahaa myötähäpeää, että jouduin pitämään silmät kiinni ja vain kuuntelemaan biisiä, jolloin kävi selväksi, miten tyhjänpäiväinen ja kulunut biisi on kyseessä. Ihmettelen, jos Malta finaaliin pääsee mukaan.
1 piste

12. San Marino: Senit - Stand By
San Marinon biisi tuntuu kuunnellessa kivalta, mutta unohtuu valitettavasti mielestä saman tien. Jotain todella sympaattista tässä kevytballadissa kuitenkin on, joten toivon sen etenevän finaaliin.
2,5 pistettä

13. Kroatia: Daria - Celebrate
Myös Kroatian biisi on perus euroviisupoppia. Itselleni tämän biisin aikana vaikeinta on olla takertumatta laulajan tapaan lausua celebrate-sana. Ja kun sana vielä lauletaan biisin aikana varsin monta kertaa, nuo sääälöbreeit-kohdat alkavat alun huvittuneisuuden jälkeen lähinnä väsyttää. Tämän biisin nimi piti muuten alun alkaen olla Brake a leg, mutta sanonnan merkitys oli ilmeisesti ollut Kroatian edustuskappaleen valitsijoille vieras ja kappaleen sanoja toivottiin muutettavan.
1,5 pistettä

14. Islanti: Sjonni’s Friends - Coming Home
Tämä kappale etenee finaaliin jo aivan koskettavan taustatarinansa turvin. Islannin viisukarsinta sai melkoisen käänteen, kun viikkoa ennen kilpailua laulaja-lauluntekijä Sigurjón ”Sjonni” Brink menehtyi sydänkohtaukseen. Sjonnin omaisten toiveiden mukaan biisi sai jatkaa kisassa, ja kappaleen tuli esittämään joukko Sjonnin ystäviä.

Islannin kappale on biisinä totta puhuen melko yhdentekevä, mutta esityksessä on taas sellaista aitoutta ja koskettavuutta, jota viisuhömpän keskellä saisi olla enemmänkin. Eikä tämä nyt sentään biisinäkään mitään semifinaalin heikointa tasoa ole, joten Islannille finaalipaikan suo mielellään.
2,5 pistettä

15. Unkari: Kati Wolf - What About My Dreams

Pidin Unkaria tämän vuoden viisujen ehdottomana ennakkosuosikkina esikatseluvideon perusteella. What About My Dreams on kappale, jonka voisi kuvitella kuuluvan Celine Dionin ohjelmistoon. Esikatseluvideolla Kati Wolfin laulu oli vahvaa, mutta YouTuben syövereistä esiinkaivetut live-videot ovat paljastaneet, ettei Katin ääni olekaan dionmaisen vahva, vaan paikoin jopa todella hentoinen. Toivon todella, että Kati on vain viisutreeneissä säästellyt ääntään ja laulaa tämän komean voimapopballadin tänä iltana yhtä hienosti kuin musiikkivideolla. Jos Kati laulaa tämän nappiin, uskon Unkarin kamppailevan koko viisujen voitosta, mutta jos saamme kuunnella vain hentoista hoilotusta, biisistä saattaa tulla tämän vuoden kisojen suurin pannukakku. Esikatseluvideon perusteella annan tälle kuitenkin
4,5 pistettä.

16. Portugali: Homens da Luta - A Luta É Alegria
Portugali, mitä hemmettiä tämä on?! Käsittääkseni tämä esitys on jonkinlainen vitsiksi puettu protestilaulu, joka ei tee kunniaa protestilauluperinteelle ja on vieläpä hemmetin huono vitsi. Eikä ainakaan minulle aukea edes se, kenelle tämän biisin pilkka on osoitettu. Olisitte nyt siellä Portugalissa vaan säästäneet rahaa ja jättäneet tämän pelleilyesityksen pois viisuista.
0 pistettä

17. Liettua: Evelina Sašenko - C’est Ma Vie
Evelina laulaa todella hyvin, mutta mitä tämä musikaalikappale mahtaa tehdä euroviisuissa. Jotenkin haluan pitää tästä esityksestä, koska se ei ole turhaa euroviisuhöpöä, mutta jotenkin se kuitenkin hukkuu juuri kaikkien perusviisujen keskelle. Toivon todella, että tälle biisille on keksitty jokin mielenkiintoinen lavaesitys Düsseldorfiin, sillä esikatseluvideon esitys oli melko mitäänsanomaton ja tämä biisi vaatii ympärilleen teatteria jäädäkseen katsojien mieleen.
2 pistettä

18. Azerbaidžan: Ell & Nikki - Running Scared
Azerbaidžan on tänäkin vuonna ostanut biisin Ruotsista. Jotenkin tämä on harmiton ja hampaaton popduoetto, joka menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, eikä oikein aiheuta mitään tuntemuksia siinä välillä kehossa. Kuitenkin ammattitaitoinen esitys tuo tälle nyt
1,5 pistettä

19. Kreikka: Loucas Yiorkas feat. Stereo Mike - Watch My Dance
Tänä vuonna aika monen maan biiseihin on sekoitettu mukaan rap-osuuksia. Monen muun maan kohdalla tuo osuus lähinnä huvittaa, Kreikan biisin kohdalla kuitenkin harmittaa hiukan, että mokoma Stereo Mike sotkee biisin surkealla rapillaan. Ilman Stereo Mikea tämä biisi voisi olla komeakin esitys, mutta nyt tästä on mahdotonta erityisemmin tykätä. Nämä pisteet menevät täysin Loucasille hänen lauluosuuksistaan.
1,5 pistettä

---

Toivon että illan semifinaalista jatkoon pääsevät Puola, Norja, Armenia, Serbia, Sveitsi, Suomi, San Marino, Islanti, Liettua ja Unkari. Oletettavaa on, että kaikki näistä omista suosikeistani ei finaaliin etene, sillä oletan ainakin Venäjän saavan finaalipaikan itselleen. Tämän ekan semifinaalin biisit nyt ovat muutenkin aika tyhjänpäiväisiä, joten lähinnä toivon, että Suomen aito esitys palkittaisiin finaalipaikalla, sillä kuten jo aiemmin totesin, kaiken tusinaviisujen keskelle kaivataan sentään oikeaa musiikkia, jota muutkin kuin euroviisufanit jaksavat kuunnella.

Yritän huomenna saada tänne arviot torstain semifinaalierän biiseistä, mutta viimeistään torstai-iltapäivästä palailen asiaan. Niin ja vanhoja viisupostauksiani pääsee lukemaan klikkaamalla tästä.

Euroviisujen ensimmäinen semifinaali tänään TV2:ssa ja Radio Suomessa klo 22.

2011-04-13T14:52:00.000+03:00

Vuosijuhlat on nyt juhlittu ja järkyttävän paha univelka saatu nukuttua viimein pois. Hienoa, että näin keskiviikkona pystyy pikku hiljaa palailemaan arkeen, eikä olo ole enää kuin zombiella. Voin sanoa, ettei pahinkaan krapula ole niin kamalaa kuin syvä väsymys, joka sumentaa ajattelun niin, ettei aina uskalla olla varma, onko hereillä vai unessa.

Ensimmäistä kertaa elämässäni todella ehdin jo harkita hakevani jonkin unilääkkeen lääkäriltä. Väsymys kun suorastaan ruokki itseään. Ylikierroksilla käynyt kroppa aiheutti niin levottomia unia, että heräilin tuskastuneena yhtenään, eikä mikään määrä unta tuntunut enää virkistävän. Skarpeimmillani ollessa pääni vain mietti väsymystä ja soitti Faithlessin Insomniaa. I need to sleep but I can't get no sleep...

Toivottavasti teidän viikkonne on alkanut vähän pirteämmissä merkeissä kuin minulla. Nyt kutsuu lenkkipolku ja auringonpaiste, jotta saan lopullisesti heräteltyä kropan tähän viikkoon. Nähdään!

Vuosijuhlaviikonloppu

2011-04-08T13:28:00.000+03:00

Periaatteessa ei olisi aikaa kirjoittaa tätä postausta, mutta haluan pikaisesti kertoa, että blogi on loppuviikon hiljaa. Tämä viikonloppu menee nimittäin juhliessa 50-vuotiasta ainejärjestöäni ja juhlien takia itsellänikin on paljon töitä tehtävänä. Pitäisi siivota, askarrella viimeisiä juhlakoristeita, noutaa korjailtu iltapuku, kerrata Pas d'Espagnen askeleet, pakata valmiiksi saunakamppeet sunnuntain sillistä varten ja tehdä noin tuhat muutakin asiaa ennen huomisiltaa. Ja tyhmä kun olen, olen jättänyt taas aivan liian monta asiaa hoidettavaksi viimeisenä mahdollisena päivänä, mutta eiköhän tästä urakasta taas jotenkin selvitä, kunhan ryhdyn heti hommiin.

Töiden vauhdittamiseen erinomaiseksi biisiksi on osoittautunut tänään 90-luvun poikabändimusiikki. East 17:in tahdissa pomppiessa tiskit ovat putsaantuneet supernopeudella ja vaatteet ovat kuin itsestään viikkautuneet siisteiksi pinoiksi kaappiin.

Äsh, nyt täytyy taas palata töiden pariin. Oikein hauskaa viikonloppua kaikille, nähdään maanantaina!

Oi Flow!

2011-04-06T14:20:00.000+03:00

Kyllä se nyt siltä näyttää, että elokuussa kutsuu Helsinki, Suvilahti ja Flow. Aamulla ilmestyneestä esiintyjäluettelosta löytyy sen verran monia kiinnostavia nimiä, että jo nämä kiinnitykset riittäisivät takaamaan hyvät festarit. Ja siis lisää esiintyjiä on vielä luvassa!

Mutta miettikää nyt, siellä on mm. Rubik, Lykke Li, Röyksopp, James Blake, Midlake ja sokerina pohjalla Kanye West, SIIS KANYE WEST! Mies, joka teki yhden viime vuoden nerokkaimmista levyistä ja jonka keikalle olen yrittänyt erittäin huonoin tuloksin päästä vuodesta 2005. Nyt on viimein pakko onnistua näkemään Kanye livenä!

Tänä vuonna en anna kaiken maailman tärkeilevien näyttäytyjien pilaa flowtani, vaan suljen silmäni ympäröiviltä ihmisiltä ja nautin vain musiikista. Esiintyjäluettelosta päätellen, kun tuosta festareiden olennaisimmasta asiasta on aika helppoa nautiskella.

Alkuviikon biisi

2011-04-06T10:00:00.001+03:00

Erehdyin viikonloppuna lukemaan netin keskustelupalstoilta kansan syvien rivien mielipiteitä pakkoruotsista. Kuten arvata saattaa, seurauksena oli kohonnut verenpaine ja aivan kammottavan paha migreeni. Sisälläni herännyt kapinahenki johti siihen, että viime päivinä ihanan Veronica Maggion Jag kommer -biisi on raikunut stereoistani todellisella raivosoitolla.

Joku ehkä muistaa, että Veronica palaa levylautaselleni joka kevät. Sopivasti Maggio julkaisee tänä keväänä viimein uuden levynsä. Kuumeisesti odottamani Satan i gatan -levy ilmestyy ainakin Ruotsissa 27. huhtikuuta, ja taidanpa tuon levyn tilata itselle jo ennakkoon, jotta varmasti sen tuolloin käsiini saan. Siihen asti ei auta kuin lauleskella yhä uudelleen ja uudelleen, että "jag kommer, jag kommer, jag kommer, jag kommer, jag är nästan däääääär..."

Moulin Rouge!

2011-04-02T15:00:00.000+03:00

Viikonloppu ja sen mahdollistamat pitkät yöunet eivät aikoihin ole tulleet yhtä tarpeeseen kuin tänään. En muista, koska viimeksi viikkoni olisi ollut fyysisesti näin raskas. Tuntuu, että koko viikko olisi ollut yhtä juoksua sinne ja tänne ,ja viikon kruununa oli eilinen Tylkkäri-jako kaupungilla. Ensin seisoin ja kävelin pitkin toria jakamassa n. 7 tuntia lehtiä ohikulkijoille, ja tämän perään sitten puolitoista tuntia tanssitreenejä korkkareissa. Jalat ovat nyt löllöä hyytelöä ja vasen olkavarsi on kuin tulessa lehtien kantamisesta, mutta eiköhän kaikki kivut ja säryt unohdu viimeistään illalla leffateatterissa, kun valkokankaalta pääsee näkemään Moulin Rougen!

Turun Kinopalatsi täyttää tänä viikonloppuna 10 vuotta, ja viikonlopun juhlanäytöksissä esitetään myös muutamia vanhempia elokuvia teatterin historian varrelta. Kiljaisin riemusta nähdessäni, että näiden "vanhojen hittien" joukkoon oli valittu myös yksi lempielokuvistani, Baz Luhrmannin Moulin Rouge!

Tämä musikaaliksi luonnehdittava elokuvahan on varsinaista musiikin, pukujen ja upeiden kuvien ilotulitusta. Ja onhan siinä ihana rakkaustarina ja sitten vielä aina niin suloisen ihana Ewan McGregor, joka aiheuttaa, varsinkin laulaessaan, huokailusarjan ja sydämen sulamisen.

Muistan kuin eilisen, kuinka näin tämän leffan liki 10 vuotta sitten juurikin Turun Kinopalatsissa, vaikka tuolloin en Turussa asunutkaan. Olin tullut ystäväni kanssa viikonloppuretkelle kaupunkiin ja minun ehdotuksesta menimme katsomaan juuri ensi-iltansa saanutta Moulin Rouge! -elokuvaa. Leffa imaisi minut mukaansa niin, että tuntui kuin en olisi hengittänyt koko kaksituntisen elokuvan aikana lainkaan. Leffan päättyessä en voinut kuin hokea ylistyssanoja elokuvasta. Ja vaikka muistan, että ympärillä oli lokakuun pimeät ja märät kadut, minä leijuin jossain kimaltavassa ja värikkäässä Moulin Rouge -maailmassa.

Osaan tämän elokuvan ulkoa, niin monet kerrat olen sen dvd:ltä katsonut, joten joudun luultavasti todella taistelemaan tänään leffateatterin penkissä, etten ala laulaa mukana. Voi kunpa joku joskus järjestäisi tästä elokuvasta sing-a-long-näytöksen, sellaisen minä tarvitsisin!

Heräsin tiistaiaamuna varta vasten varaamaan lippua näytökseen, etten vain missaa sitä, mutta pelkoni lippujen loppumisesta oli hivenen ylimitoitettu. Paikkoja klo 23 alkavaan näytökseen on vielä runsaasti jäljellä. Jos siis et lauantai-illalle muuta tekemistä keksi, Turussa olet ja taskun pohjalta löytyy 6 euroa rahaa, niin kannattaa varailla liput täältä ja tulla nauttimaan upeasta elokuvasta.

Shining Light

2011-03-31T13:25:00.000+03:00

Jos jokin bändi palaa levylautasellani tehosoittoon vuosi toisensa perään juuri näihin aikoihin vuodesta, on se Ash. Yksi ehdottomista kevätbiiseistä on bändin Free All Angels -levyn hitti, Shining Light.

Olen aina pitänyt Ashia minun bändinäni, jota en ole halunnut liikaa edes mainostella, ettei vaan liian suuri yleisö (mikä ikinä se sitten onkaan) löytäisi bändiä ja "varastaisi" sitä minulta. Suhtaudun bändiin erittäin omistushaluisesti, ja siksipä olin tukehtua pasta-annokseeni, kun hiljattain kuulin tv-mainoksessa laimean cover-version juuri Shining Light -kappaleesta.

Kyseessä oli sen verran ison vaatefirman mainos, että aavistin löytäväni netistä coverin esittäjän. Pettymys oli valtava, kun selvisi, että esittäjä on kovasti ihailemani Annie Lennox. Eikä tuo kamala versiointi ole edes mikään uusi juttu, vaan Lennox on levyttänyt biisin jo pari vuotta sitten.

En edes uskalla lukea YouTubesta Lennoxin videoiden kommentteja. Voin arvata, miten siellä kehutaan tätä hänen versiota ja väittävät Ashin tulkintaa huonommaksi, ja miten pari Ash-fania yrittää puolustella alkuperäisversiota saaden vihaa niskaansa. Niin paljon kuin Annieta ihailen, nyt täytyy kyllä sanoa, että tämä kamala tekopirteä tulkinta Ashin biisistä on julmetun ärsyttävä ja olisi saanut jäädä levyttämättä.

Laskin muuten juuri, että tänä vuonna on minun ja Ashin suhteen juhlavuosi! Siitä tulee kuluneeksi tasan 15 vuotta, kun löysin tämän bändin keväällä 1996. Miten siitäkin voi olla jo noin monta vuotta? Voisiko nyt joku ystävällinen festarijärjestäjä tuoda tämän bändin viimein uudelleen Suomeen? Silloin 15 vuotta sitten missasin bändin Provinssi-keikan, koska vanhempieni mielestä olin liian nuori festareille. Joten pliispliispliiiis kaikki keikkajärjestäjät, yrittäkää saada Ash Suomeen, varsinkin kun vielä olisi mahdollisuus, että keikkakitaristiksi tulisi Bloc Partysta tuttu Russell Lissack. Ja jos Russell keskittyy jo Bloc Partyn uuden levyn suunnitteluun, minä kyllä huolin kolmehenkisen Ashinkin tänne keikalle.

Nostalgiamatka Liekin tahdissa (Liekki @ Klubi 30.3.2011)

2011-03-31T09:30:00.002+03:00

Sanon heti: Liekin eilinen keikka olisi saanut olla vaikka miten epävireistä ulinaa, ja luutavasti silti olisin rakastanut sitä. Liekki plays Korppi -albumiklassikkokeikalta odotin lähinnä nostalgiamatkaa vuoteen 2003, ja voi pojat, miten ihana matka se olikaan!

Kevät 2003. Opiskelin eräässä kansanopistossa, jonka asuntolassa asuin. Oppituntien jälkeen menin huoneeseeni ja kuuntelin juuri aloittanutta YleX:ää radiosta, vaikka olin vannonut Mafian menetettyäni, boikotoivani mokomaa "nuortenkanavaa". Onneksi boikottini ei pitänyt ja kuulin Pienokaisen kanavalta ensimmäistä kertaa tuossa ankeassa asuntolahuoneessani, joka muuttui biisin aikana aina kummasti kauniimmaksi.

Muun muassa sinne asuntolan huoneeseen palasin eilisellä Liekin keikalla. Tunsin myös matkaavani ajassa paikkoihin, joissa en ole ollut. Luulin, luulen -biisin aikana tunsin ajoittain olevani 90-luvun grunge-keikalla. Tiukka kitarariffi toi mieleen Nirvanan ja omat vaatteeni vielä lisäsivät 90-lukufiilistä. Siinä seistessä tajusin, että juuri jostain tällaisista keikoista ja tällaisesta itsestäni haaveilin lapsena, 90-luvun puolivälissä luukuttaessani MTV:ltä musiikkivideoita. Haaveilin asuvani Turussa, haaveilin opiskelevani kieliä yliopstossa ja haaveilin käyväni keikoilla. Toisin sanoen tajusin Jannen kitaraa kuunnellessa toteuttaneeni nuo lapsuuteni haaveet. Koin sellaisen tunneryöpyn, että kun seuraava biisi, Tikari, alkoi soida ja kertosäkeessä haikeasti laulettiin "ollaan niin kuin ennen, kuin oltiin ennen, oi ollaan niin kuin ennen.." herkistyin kyyneliin.

Jos joku kahdeksan vuotta sitten olisi sanonut, että vuonna 2011 kyynelehtisin Liekin keikalla, olisin luultavasti pyöritellyt epäileväisesti silmiäni. Suhteeni Liekkiin kun ei aina ole ollut erityisen hyvä. Kun Magio-levy ilmestyi vuonna 2001, en oikeasti voinut käsittää, miten sitä saatettiin kehua arvosteluissa. Jälkikäteen ajatellen en oikeasti ollut edes perehtynyt levyyn kunnolla. Olin kai lähinnä laulukielen perusteella tuominnut levyn huonoksi. Kun sitten vuonna 2003 ilmestyi Korppi-albumi, tajusin, että Liekkihän oikeastaan on aika kiva bändi, varsinkin kun laulujen suomenkieliset sanat ovat juuri sopivan merkityksetöntä ajatusvirtaa, ennemminkin vain melodiaa korostavia äänteitä, joten lyriikat eivät aiheuttaneet minussa ärtymystä ja myötähäpeää.

Niin hieno levy kuin Korppi onkin, ei se aikoinaan saanut minua vakuuttuneeksi Liekin erinomaisuudesta, koska huonoksi leimaamani Magio-levy kummitteli edelleen mielessäni. Vaadittiin upea Rajan piirsin taa -albumi ennen kuin lopullisesti tajusin, miten mainio bändi Liekki on, ja silloin sitten viimein tajusin tutustua siihen Magioonkin paremmin havaitakseni, miten olin sen aikoinaan arvioinut täysin väärin.

En tiedä, miten onnellinen olisin ollut, jos eilisellä albumiklassikkokeikalla olisikin soitettu läpi tuo Rajan piirsin taa -levy läpi Korpin sijasta. Luultavasti olisin joskus Tytöt/Kadut/Paluu-biisin aikana alkanut itkeä hysteerisesti onnesta, kun kerta Korpinkin kappaleet saivat jo sydämen sykkyrälle, kyyneleet silmiin ja hymyn huulille. Ja tavallaan melko lähelle tuota Tytöt/Kadut/Paluu-biisiä keikalla jo päästiin, sillä encoressa bändi soitti kappaleita myös tuolta bändin kolmannelta albumilta. Oikeastaan jään toivomaan, että Liekki plays Korppi -konsertille tulisi jatko-osa Liekki plays Rajan piirsin taa.

Noin yleisesti eilinen keikka oli mainio nostalgiapala ja nautin joka hetkestä, vaikka parannettavaakin esityksessä vielä löytyi. Ehkäpä tänään Tampereella biisit soivat vielä eilisiltaistakin paremmin? Voin suositella Liekki plays Korppi -keikkaa lämpimästi kaikille Tampereen seudulla illalla liikkuville. Keikkaliput voi varata täältä, ja samasta osoitteesta löytyy lisätietoa illan keikasta.

Ps. Apua! Muistaako joku, mikä oli Liekin eilisen encoren toka biisi? En saa sitä nyt millään mieleen, ja tämäkös häiritsee. Kiitos paljon, jos joku tuon kappaleen muistaa! :)

Illan menovinkki: Liekki Klubilla

2011-03-30T19:00:00.002+03:00

Tänä iltana Turun Klubilla Albumiklassikot-konserttisarjassa vuorossa Liekki plays Korppi -keikka. Itselläni päättyy yli kuukauden odotus, tuli nimittäin ostettua keikkalippu jo hyvissä ajoin, mutta kyllä niitä lippuja vielä tänäänkin on ostettavissa ovelta 10 eurolla. Ja mm. tätä siis on tänään kuultavissa:

Kannattaapa tuo hieno levy kuunnella vielä kokonaisuudessaan läpi vaikkapa Spotifysta.

Liekki plays Korppi
Turun Klubilla
Liput ovelta 10 euroa
Showtime klo 22

Kevään merkkejä

2011-03-30T14:54:00.000+03:00

Mitäpä olisi kevät ilman flunssaa? Ei kevät ensinkään! Silti viime viikko tuntui turhimmalta pitkään aikaan. Maanantaista perjantaihin vain makasin sänkyni pohjalla. Välillä nousi kuumetta, välillä yskitti niin, että pelkäsin kylkiluiden naksahtavan poikki ja käyttämieni nenäliinojen valmistamista varten oli varmasti pitänyt kaataa pieni metsä.

Viiden päivän sängyssä lahoamisen jälkeen tuntui ihanalta päästä taas ulos talsimaan loskassa, kuuntelemaan lintujen laulua ja nuuhkimaan kevään tuoksuja. Nauttimaan siitä keväästä, jota olin viisi päivää voinut ihailla vain ikkunan takaa. Tunnelmani kuitenkin pilasivat tyypit, jotka alkoivat viiden minuutin kevyen lumisatteen aikana vinkua, kuinka "tämä talvi ei lopu koskaan!"

Kaltaiseni hellekesän vihaaja, kevättä ja syksyä rakastava villapaitatyttö toivoisi toki vähän lämpimämpien kelien tulevan pian, mutta kuitenkin Suomen luonnolle tyypillisessä aikataulussa. Eniten ihmetyttää, miten nämä jatkuvasta talvesta valittajat eivät näe aivan selviä kevään merkkejä. Miten ihmeessä talvivalittajat eivät kuule lintujen kevätlauluja? Miten on mahdollista, että valtavan loskalammikon halki kävellessä porukka voi valittaa, kuinka lunta on kaikkialla ja lisää tulee, vaikka siinä jalkojen juuressa juuri todistamme lumen tuhoutumista, eikä välttämättä viimeisen vuorokauden aikana ole leijunut alas yhtäkään lumihiutaletta? Ja miten ihmeessä kaverit eivät näe, että taivaalla vaeltavat harmaat pilvet ovat niin ohuita, että niiden takaa erottaa auringon? Ei niistä pilvistä voi sattaa alas enää yhtään mitään.

Itselleni kevään merkiksi riittää kylmänharmaa valo, joka saa päässä soimaan Cut Copyn Lights and Musicin ja Ultramariinin Elohopeaa-kappaleen. Ja koska nämä biisit ovat soineet mielessäni jo monta viikkoa, kevät on mielestäni varsin pitkällä. Viikko tai kaksi ja ensimmäiset pähkinän siitepölyt leijailevat Euroopasta nenäni kiusaksi, niin lähellä lämmin kevät on.

Kyllä minä ymmärrän, että tammikuun paukkupakkasilla valitetaan kylmyydestä, valitanhan itsekin kesällä helteistä, mutta sitä en ymmärrä, että täysin normaalissa maaliskuun säässä valitetaan yhä vain jatkuvasta talvesta, vaikka ympäristössä näkee jo vaikka kuinka paljon kevään merkkejä. Ymmärtäisin valituksen alati jatkuvasta talvesta, jos yhä vielä joutuisimme vetämään päälle samat toppavarusteet kuin tammikuun paukkupakkasilla, mutta eipä tuolla kaupungilla kulkiessa enää näe turkkeihin ja toppakerroksiin pakkautuneita ihmishahmoja.

Rakkaat talvenvalittajat, avatkaa silmänne ja katsokaa, millainen kevät meitä jo ympäröi! Hyväksykää se tosiasia, että Suomessa alkukevät on viileä vuodenaika ja tässä maassa ei ole mitenkään äärimmäinen ja outo sääilmiö sekään, että vappuna niskaamme sataa lunta ja räntää. Turha siis on aloittaa lumesta valittamista maaliskuussa, jolloin lumi on ihan normaali osa luontoamme. Nauttikaa niistä päivistä, kun ylle voi vetäistä kevättakin ja hyväksykää päivät, jolloin ylle joutuu kaivamaan uudelleen toppavarusteet. Kyllä se kuuma kesä sieltä vielä tulee, ja silloin minä vuorostani valitan, kun nakupellenäkin on tuskastuttavan kuuma, joudun laskemaan, että saan jatkuvan nestetankkauksen ohella riittävästi suolaa ja odottelen illan viilenemistä voidakseni syödä jotain muutakin kuin jätskiä ja jääkylmäksi jäähdytettyä hedelmäsalaattia. Ja silloinkin yritän ymmärtää niitä ihmisiä, jotka aivan aidosti pystyvät nauttimaan tuosta tukahduttavasta säästä, enkä yritä pilata heidän nautiskeluaan valituksillani. Talvenvalittajat, vaikka teitä ympäröivä sää kuinka tympisi, älkää nyt ainakaan pilatko meidän kevätintoilijoiden riemua jatkuvalla "kyllä nyt vielä on talvi"-virrellänne.

Nautitaan keväästä!

Tallinnan tunnelmat

2011-03-21T14:13:00.000+02:00

Kuumeinen tervehdys Turusta. Hivenen mönkään menneeltä Tallinnan reissulta sain tuliaisiksi flunssan. Keikkareissu Viroon ei sujunut aivan toivotulla tavalla.

Tarkoitushan oli päästä katsomaan Roxetten keikkaa, mutta kun perjantaina olimme nousseet hotellin edessä taksiin päästäksemme keikkapaikalle, kuski kertoi, että bändi on peruuttanut viime hetkillä esiintymisensä. Kaverin kanssa hämmentyneinä nousimme pois autosta ja lähdimme selvittelemään peruutuksen syitä. Selvisi, että Marie oli menettänyt äänensä ja peruutuksesta oli ilmoitettu vain paria tuntia aiemmin. No mutta kiva! Manailtuamme hetken onnetonta tuuriamme päädyimme sitten kuluttamaan illan Tallinnan kaupoissa ja irkkupubissa, jossa sentään pääsi kuulemaan hyvää livemusiikkia.

Lauantain ohjelma sentään sujui suunnitellusti. Lähinnä harmitti, ettei matkan alkuperäinen tarkoitus täyttynyt, mutta ainakin saatiin taas arvokas opetus siitä, että ulkomaille suuntautuvilla konserttimatkoilla on aina syytä varautua peruutuksiin ja yllätyksiin. Emmekä me kaverini kanssa olleet ainoita ulkomailta Tallinnaan saapuneita kuuntelijoita. Suomalaisia ja ruotsalaisia Roxette-faneja pyöri kaupungissa huomattavan paljon. Harvaa tällaista fania lohdutti tieto, että keikkaliput kävisivät heinäkuiselle korvauskeikalle.

Vaikka Tallinnan matkani ei nyt mikään täysi menestys ollut, ja flunssankin vielä tuliaisiksi sain, oli sentään kiva päästä vähän näkemään Tallinnaa päivänvalossa. Minä kun en ole koskaan aiemmin ollut kunnolla Tallinnassa, joten oli hauska päästä kiertelemään mm. vanhaan kaupunkiin kevätauringon paistaessa. Ihan kateus iski, kun katseli kauniita vanhoja taloja, tunnelmallisia ravintoloita ja lukuisia kahviloita. Nyt vaan harmitti, että kiirehtiessämme turhaan keikalle, emme ehtineet kaikista näistä paikoista kunnolla nauttia. Mutta ehkä sitten seuraavalla Tallinnan matkalla pääsen viimein syömään niitä syntisen herkullisen näköisiä kakkupaloja. Kun kerta keikkareissu Tallinnaan ei onnistunut, ehkä kakkureissu sentään onnistuisi. Ok, kakku-unelmista höpöttäminen osoittaa, ettei ajatukseni pysy kuumeelta kasassa. Parasta siis mönkiä takaisin vilttien alle lepäämään ja parantelemaan tuliaisflunssaa. Palailen linjoille toivuttuani tästä kirotusta köhästä ja kuumeesta.

Keikkamatkalle Tallinnaan...

2011-03-18T00:29:00.000+02:00

...käypi tieni. Aamulla lähtö Turusta Helsinkiin, josta matka jatkuu Tallinnaan. Tällä kertaa lähden hyvän ystäväni kanssa katsomaan, jälleen kerran, lapsuutemme suosikkibändiä Roxettea! Toiveissa on, ettei bändi esitä paljoakaan uusimman levyn kappaleita, vaan vetää kunnon hittikimaran. The Look, Listen to Your Heart, It Must Have Been Love, Joyride... näitä lapsuuden suosikkikappaleitani minä haluan kuulla.

Palailen sunnuntaina kertomaan, miltä Roxette tällä kertaa kuulosti. Mukavaa viikonloppua kaikille!

Carole King: Tapestry

2011-03-08T19:24:00.001+02:00

The Nationalin keikkapostauksessa ohimennen jo mainitsinkin kärsiväni naislaulaja-allergiasta. Voin kirjoittaa aiheesta myöhemmin kokonaisen postauksen, mutta keskitytään näin naistenpäivän kunniaksi naislaulajaan, jonka ääni ei aiheuta migreeniä ja ihottumaa.

Helmikuun lempilevykseni nousi Carole Kingin Tapestry. Levyhän on klassikko, mutta itse en aiemmin ole siihen tarkemmin perehtynyt. Muutama viikko sitten estin kuunneltavaksi uutta musiikkia, mutta uutuuksien seasta ei löytynyt mitään sykähdyttävää kuuneltavaa, joten päädyin kaivelemaan klassikoita, joihin on ollut tarkoitus tutustua tarkemmin. Koska perheessäni King on ollut viime aikoina esillä, tuntui luontevalta valita soittoon hänen tunnetuin levynsä.

Kuva

Vaikka Tapestryyn en kokonaisuutena ollut aiemmin tutustunut, sen hitit kyllä entuudestaan tunsin. Tosin aika monta kertaa levyn ensimmäisen kuuntelukerran aikana tuli hämmästeltyä, onko tämäkin biisi tältä levyltä ja onko tämäkin biisi Kingin kappale. Mitenkään yllättävää ei ole, jos lauluja ei Kingin tekemiksi tiedä. Tapestryn kappaleista kun esimerkiksi (You Make Me Feel Like) A Natural Woman- ja Will You Love Me Tomorrow -hitit ovat alunperin tulleet tunnetuksi Aretha Franklinin ja The Shirelles -tyttöbändin esittämänä. Lisäksi iso osa Tapestryn hiteistä on päätynyt muiden esittäjien coveroimaksi, mutta kappaleet ovat siis kaikki joko kokonaan tai osittain Kingin kirjoittamia.

Jo Tapestryn alku on melkoinen hittiputki: I Feel the Earth Move, So Far Away ja It´s Too Late ovat kaikki klassikoita, ja kun vielä neljäs kappale, Home Again, on yksi omista lempikappaleistani levyltä, voisin melkein loputtomasti kuunnella pelkästään levyn alkua.

Tietenkään pelkän levyn alkuosan kuunteleminen ei olisi järkevää, sillä tietysti tällaisella levyllä on monia hienoja lauluja myös loppuosassa. Loppupuolen helmiä ovat mm. You've Got a Friend, jo mainitut (You Make Me Feel Like) A Natural Woman- ja Will You Love Me Tomorrow ja levyn nimikappale. Lisäksi mukaan mahtuu Where You Lead -kappale, jonka jokainen Gilmoren tytöt -sarjan katsoja tuntee. Tuon tv-sarjan tunnariversion King kylläkin äänitti uudelleen yhdessä tyttärensä kanssa, joten aivan samalta biisi ei Tapestrylla kuulosta.

Ilmestyessään vuonna 1971 Tapestry oli USA:n listaykkönen 15 viikkoa putkeen, mikä on pisin aika, jonka naisartisti on listaykkösenä koskaan viettänyt. Kaiken lisäksi Tapesty pysyi Billboard top 200 -listalla yli kuusi vuotta. Ja kun levy on nauttinut melkoista arvostusta aina ilmestymisestään lähtien, ei ole ihme, että tämän levyn oikeastaan tuntee, vaikka sitä ei koskaan kokonaisuudessaan olisi kuullut, eikä sitä mielestään edes tuntisi.

Pidän kovasti Kingin laulutyylistä. Äänen hiomattomuus, voima ja rajuus tuovat lauluihin elämää. Kingin äänessä on aitoa tunnetta, ei pingottavaa pyrkimystä kauniiseen ääneen tai turhia lurituksia ja vänkytyksiä, joilla väkisin yritetään rakentaa tulkintaa. Kingin tulkinta tulee sydämestä, ei laskelmoidusti aivoista.

Jos Tapestrya et vielä tunne, suosittelen kuuntelemaan sen vaikka Spotifysta. Jos taas levy kuuluu jo suosikkeihisi, kuuntele toki se uudelleen, sillä tähän levyyn ei voi kyllästyä.

Hauskaa naistenpäivän ja laskiaistiistain jatkoa!

9 Crimes

2011-03-07T21:37:00.002+02:00

Olen aiemminkin kertonut pitäväni True Blood -sarjasta. Laadukkaassa sarjassa riittäisi kehuttavaa, mutta aivan erityisesti haluan kehua sarjan musiikin käyttöä. Varsinkin tapa, jolla musiikkia käytetään lopputeksteissä on todella mahtava. Biisit kun yleensä jollain kierolla tavalla liittyvät jakson viimeisiin tapahtumiin. Tunnin päästä TV2:lla alkavan jakson loppukohtaus on yksi suosikeistani koko sarjan historiassa. Niin hienosti suunniteltu kohtaus ja taustalla vielä soi Damien Ricen 9 Crimes -biisin demoversio.

Täytyy muuten sanoa, että itse olen aina tykännyt enemmän tästä 9 Crimes -biisin demoversiosta kuin varsinaisesta levyversiosta. Se levyllä oleva virallinen versio kun on ärsyttävän pliisu. Jotenkin tässä demoversiossa on raakaa voimaa. Itse asiassa biisissä on samanlaista särmää, lämpöä ja likaisuutta kuin True Blood -sarjassakin.

Kun tuo 9 Crimes -niminen jakso tuli viime kesänä Jenkeissä ulos, hirvittävä joukko sarjan katsojia etsi biisin tietoja netistä. Jos katsotte sen loppukohtauksen, ymmärrätte ehkä, miksi biisi tekee vaikutuksen. Vaikka True Bloodin loppubiisit ovat aina ovelia, Ricen biisi toimii kohtauksessa poikkeuksellisen hienosti.

True Blood TV2:lla klo 22.35, loppukohtaus n. 23.20.

The National @ Kulttuuritalo, 3.3.2011

2011-03-05T17:18:00.002+02:00

Oijoijoi, torstainen The Nationalin keikka oli jotain niin ihanaa, että huumautunut pääni ei vieläkään ole täysin palannut normaalitilaansa. Yritänpä ajatella mitä tahansa muuta asiaa, huomaan parin minuutin jälkeen hyräileväni Vanderlyle Crybaby Geeksiä. Keikalla olleet varmasti tajuavat miksi.

Mutta palataanpa keikan alkuun, ei, palataan vielä hiukan enemmän ajassa taaksepäin, noin klo 19.20 kohdalle torstai-iltaa. En oikein tiedä, mikä mystinen ajanvenytin piti huolen siitä, että olin Kulttuuritalolla hiukan seitsemän jälkeen, vaikka olin Helsingissä perillä vasta kuudelta ja ennen Sturenkadulle suuntaamista minun oli ehdittävä apteekkiin ostamaan korvatulpat, hakemaan brittiherkkuja Behnford'silta ja käymään syömässä. Hämmästyttävästi kuitenkin olin kaikki asiani hoitaneena seisomassa hiukan seitsemän jälkeen Kulttuuritalon ovien takana. Suunnilleen klo 19.20 sitten näin lasien läpi Aaron Dessner'n heilumassa akustisen kitaransa kanssa aulassa, tai no, ehkä se oli Bryce, koska ei näitä veljeksiä ihan selästä ja sivuprofiilista äkkiä tunnista. Olipa kumpi tahansa veljeksistä, jotenkin se hetki sähköisti tunnelman. Sillä hetkellä tajusin, että ihan tuota pikaa todella kuulisin bändiä livenä.

Kahdeksalta ovet viimein avautuivat. Hirveä juoksu kohti narikkaa, t-paitapöytää ja rappuja ylös odottamaan salin ovien avautumista. Kaikki tämä touhotus palkittiin, kun saliin päästessä sain rynnättyä suoraa eturiviin. Mitä ylellisyyttä katsoa keikka niin, ettei silmien edessä heilu kenenkään korston (siis kenen tahansa yli 154-senttisen) ihmisen pää! Ja miten outoa oli, että lavan päällä käytännössä katsoen makoillessa piti vähän pelätä, ettei sormet jäisi jonnekin Mattin ja Dessnerien jalkojen alle.

Eturivistä saa hienoja kuvia mikkiständeistä

Lämppärinä soittaneesta Sharon Van Ettenistä en tiennyt juuri mitään. Naislaulaja-allergiani takia aina hiukan hirvittää, miten pahasti reagoin naisesiintyjän ääneen. Sharonin ääni oli onneksi juuri sitä käheän heleää sorttia, joka ei nostata verenpainettani ja aiheuta ihottumaa. Itse asiassa tykkäsin Sharonin esiintymisestä todella paljon.

Kun National aloitti soiton, imoille alkoi lipua Runawayn sanat ja sävelet. Kun korvan vieressä olleista kaijuttimista kuuli Mattin äänen matalimatkin murahdukset ja tunsi pienempienkin nyanssien porautuvan sisuksiin, teki mieli ruveta itkemään onnesta. Jälleen kerran täytyy ihailla Kulttuuritalon akustiikkaa. Kun siihen yhdistetään suomalainen hiljainen yleisö, ei oikeastaan voinut nauttia pelkästä yleissoundista, kun väkisinkin alkoi kiinnittää huomiota ihan yksittäisiin äänen pikkuisiin sävyihin, jotka rokkiklubilla olisivat kadonnet jonnekin puuroiseenm harmaata sadepilveä muistuttavaan äänivalliin. Nyt Nationalin kirkkaat äänivallit olivat kauniin puhtaita, hattaramaisia cumulus humilis -kumpupilviä.

Turha tässä on selittää, mitkä biisit kuultiin, ja miltä ne tuntuivat. Riittää, kun sanon, että keikan tuoma lämmin tunne sydämessä ei tunnu katoavan millään ja keikan jälkeen harkitsin lipun hankkimista perjantainkin keikalle. Jos joku nyt kuitenkin haluaa tietää, mitä torstain keikalla soitettiin, settilista löytyy täältä.

Niin ja miksi sitten päässäni soi yhtenään alussa mainittu Vanderlyle Crybaby Geeks? No koska National päätti keikkansa kyseiseen biisin. Akustisesti kahden kitaran säestyksellä vedetty biisi kuulosti niin kauniilta, että totta puhuen en saanut laulettua biisistä itse mukana oikein mitään, kun pala oli kurkussa. Lähinnä tuijotin teevadin kokoisilla silmilläni ympärilleni, katsoin muuta yleisöä, bändiä lavalla ja ihmettelin, miten jotain niin kauniin kuuloista saattoi syntyä ympäröivistä, ihan tavallisista ihmististä. Annoin ilmassa väreilleen lämmön, rakkauden, kauneuden ja onnen vallata sisukseni. Ja jotain käsittämättömän huumaavaa oli se yleisön hurmoksellinen huuto, kun biisi päättyi. Koko yleisö kun tuntui räjähtävän yhtaikaisesti huutoihin ja taputuksiin.

Jos kuvittelin, että päivien laskeminen lakkaisi torstaiseen keikkaa, väärässä olin. Nyt alkaa uusi laskenta seuraavaan National-keikkaan. Jäljellä 125 päivää Ruissin alkuun. The National, näemme heinäkuussa!

The National, näemme viimeinkin!

2011-03-03T13:54:00.000+02:00

Lokakuussa alkanut odotus päättyy viimein tänään! On koittanut päivä, johon olen laskenut päiviä viimeiset pari kuukautta. On The Nationalin keikkapäivä!

Onnesta keveänä liidän nyt junalle ja lähden kohti Helsinkiä ja Kulttuuritaloa. Hauskaa keikkaa kaikille, jotka Nationalin tänään tai huomenna näkee!

Loppuyhteenveto Oscareista

2011-02-28T20:47:00.000+02:00

Kun pää on sekaisin yön valvomisen ja parin tunnin päikkäreiden jäljiltä, on oikein sopiva hetki koota yhteen ajatuksia öisestä Oscar-gaalasta.

Nelosen muotiosuuden studiotiimille taisi drinksut maistua liiankin hyvin tai sitten tyyppien päät oli täysin sekaisin muusta syystä, mutta itse asiaan eli pukuihin ei tunnuttu kiinnitettävän juurikaan huomiota. Voitaisiinko vaikka sopia, ettei ensin vuonna heitettäsi neljättä vuotta läppää Randolph Duken valkaistuista hampaista ja plastiikkakirurgiasta. Ja sen verran voisi vaivautua tekemään pohjatyötä ennen lähetyksen alkua, että vaikka kymmenen minuutin ajan naksuttelisi Oscareiden ja esim. Imdb.comin nettisivujen gaala- ja ehdokasesittelyjä läpi, jotta kommentaattoreilla olisi jonkinlainen ennakkokäsitys siitä, keitä tyyppejä punaisella matolla edes pyörii.

Puvuista nyt voisin sanoa sen verran, että eniten pidin Natalie Portmanin ja Michelle Williamsin asuista. Myös Mila Kunisin puku oli kaunis. Oikeastaan tästä voikin päätellä, että pidän aika yksinkertaisista asuista, joissa ei ole liikaa tylliä, röyhelöä ja säihkettä, eikä puvun kantajaa ole kuorrutettu kilolla sponsoritimantteja. Tosin Colin Firthtin vaimo, Livia Giuggioli, muistutti, että tyllipukukin voi olla kauniin yksinkertainen ja Penélope Cruz säikyvässä bligbling-mekossaan oli minusta aivan ihana.

Ennen gaalaa oli käyty paljon keskustelua shown juontajaparista. Anne Hathawayta ja James Francoa oli pidetty liian nuorina ja kokemattomina työtehtäväänsä. No, Anne hoiti hommansa mielestäni pienistä kompasteluista huolimatta ihan kunnialla sympaattisesti läpi, mutta James Franco oli jälleen kerran yksi suuri puupökkelö, joka näytti siltä, että pyörtyisi tai oksentaisi minä hetkenä hyvänsä jännityksestä. Joku Francon fani voisi nyt selittää minulle, mitä ihmettä te siinä miehessä oikein näette? Mulle ei jotenkin aukene tämä jätkän karisma ollenkaan.

Gaala tuntui olevan muutenkin vähän sekava ja lattea. Kodak-teatterin lava tuntuu hukuttavan esiintyjät kaikkien valojen ja lavasteiden sekaan, eikä tuolla teatterissa vallitse sellaista jopa lämmintä ja kotoista tunnelmaa, jota aikoinaan Oscareissa oli.

Mutta mennäänpäs nyt sitten niiihin tärkeimpiin asioihin eli palkintoihin ja voittajiin. Ensimmäisenä palkintona jaettu lavastus-Oscar meni odotetusti Alice in Wonderlandille. Kuvauksen palkinnon osoite tuntui yllättävän ainakin osan Nelosen valvojaisstudion jäsenistä, ja vaikka Wally Pfisterin kuvaus Inceptionista oli oma suosikkini, kyllä minäkin hämmästyin, ettei Roger Deakinsia palkittu True Gritin hienosta työstä.

Naissivuosan Oscarin tuli jakamaan 94-vuotias Kirk Douglas. Hieno, joskin selvästi oman tuttavapiirini hämmästyttänyt hetki. Taistelijan roolityöstä palkittu Melissa Leo sekosi voitosta sen verran, että erehtyi kiroilemaan lähetyksessä. Aivan ansaitusti Leo voitti, mutta itse olisin mielelläni nähnyt, kuinka Douglas olisi ojentanut palkinnon 80 vuotta ja 2 päivää itseään nuoremmalle Hailee Steinfeldille.

Suomalaiset katsojat varmasti sähköistyivät, kun lyhytanimaation palkinnon voittaja lausui suomeksi vaimolleen rakkaudentunnustuksen. Mutta minä kuulkaa missasin tuon suomenkielisen pätkän täysin, koska olin jämähtänyt miettimään, oliko Justin Timberlake pyytänyt hetkeä aikaisemmin anteeksi suomeksi. Ilmeisesti korvani olivat tehneet tepposen Justinin juonnon aikana, ja "minä rakastan sinua" oli ainoa suomenkielinen osuus gaalassa.

Animaatio-Oscar meni yllätyksettömästi Toy Story 3 -elokuvalle, joka sain myös parhaan laulun palkinnon. On muuten käsittämätöntä, miten huonosti laulujen esittelynumerot hyödynnetään ohjelman kannalta. Niiden ympärille voisi rakentaa vaikka millaisen musikaalinumeron, mutta kumma kyllä Hollywoodin viihdekoneisto ei tahdo saada nyt oikein mitään erityistä irti noista esityksistä.

Käsikirjoitus-Oscarit meni odotusteni mukaan Kuninkaan puheelle ja Social Networkille. Ei-englanninkielisen elokuvan sarjassa koin yllätyksen, kun voitto meni tanskalaiselle Kosto-elokuvalle. Useammasta lähteestä olen kuitenkin kuullut, että Kosto on hieno leffa, joten en ole katkera, että se päihitti Biutifulin.

Miessivuosan Oscarin ei matkannut mihinkään yllätysosoitteeseen, mutta tän sarjan kohdalla olin ehkä eniten pettynyt voittajavalintaan, koska itse olin niin vahvasti Geoffrey Rushin puolella. Voittajalle en kuitenkaan ollut katkera: miten kukaan voisi olla katkera Christian Balelle, joka oli Taistelijan roolissaan jälleen kerran uhrannut itsestään enemmän kuin näyttelijältä voi edes vaatia.

Jos Balen voitto aiheutti aluksi hiukan harmistunutta jupinaa, musiikkisarjan voittaja sai minut ihan ääneen huudahtamaan riemusta. Trent Reznor'n ja Atticus Rossin hieno ja omaperäinen Social Networkiin sävelletty musiikki ei ollut mikään varmin voittaja, joten ilahdutti huomata, ettei jokin perinteisempi elokuvasävellys napannut voittoa.

Sekä äänitys- että äänitehoste-Oscarit meni Inceptionille ja sama leffa palkittiin vielä erikoistehosteista. Puvustuksesta palkittiin Alice in Wonderland ja maskeerauksesta The Wolfman, joten omat veikkaukseni napsahtivat aika hienosti kohdilleen. Mutta ihan parasta oli, että tälläkin kertaa tiesin leikkaus-Oscarin voittajan, ja että ennen kaikkea juuri oma suosikkini tuon sarjan voitti.

Tylsän gaalan yksi suurimmista valopilkkuista oli minusta lyhytelokuvasta palkinnon noutanut Luke Matheny. Hän juoksi lavalle jotenkin niin aidon riemukkaana ja yllättyneenä vähän räjähtäneen oloisessa afrossaan, että saatoin nojatuolissani vain huokailla moisen hellyyttävän suloisuuden takia.

Ohjaus-Oscarin veikkauksen napsahdettua kohdelleeni tuulettelin kotona villisti. Erityisen iloinen olin, koska Nelosen "asiantuntija"raati kun ei tuntunut oikein kunnolla pitävän Kuninkaan puheen ohjannutta Tom Hooperia voittajasuosikkina. Selvästi Hooperin voitto toi studioon vähän hämmentyneen tunnelman, kun taas musta oli jotenkin koko ajan selvää, että Hooper oli ehdottomasti suurin uhka Fincherin voitolle.

Natalie Portmanin pääosavoittoa ei tarvinnut edes jännittää. Oli melkein kadehdittavaa seurata, miten tyylikkäästi Natalien kihlattu saattoi tämän lavalle - mikä herrasmies! Oli myös jännä huomata, miten liikuttuneita ja onnellisia monet näyttelijät olivat Portmanin puolesta. Jos oikein ymmärsin, Portmanin voitosta aiheutuneesta liikutuksesta Anne Hathawayn seuraavan juonnon kompurointikin johtui. Mutta niin onnellinen kuin Portmanin voitosta olinkin, en vielä tuossa vaiheessa liikuttunut kyyneliin. Padot aukesivat vasta, kun Colin Firthin nimi paljastui miespääosan voittajakuoresta. Ei todellakaan ollut mikään kaunis näky, kun hölmön itkuni keskeltä purskahtelin nauruun Firthin puheen vitseille. Ihana mies todella ansaitsi voittonsa.

Voittajien on helppo hymyillä

Kuninkaan puheen parhaan elokuvan voitto kruunasi koko pitkän yön. Oli aika laskea omat oikeaan osuneet veikkaukset, ja aika hyvin olinkin ennakoinut voittajat tässä harvinaisen tasaväkisessä kisassa. 20 veikkauksestani peräti 15 meni oikein, ja kuvaus-Oscarkin omalle suosikilleni. Oikeastaan ainoa yllätys minulle oli tanskalaisten voitto vieraskielisen elokuvan sarjassa. Äänityksen ja miessivuosan melkeinpä tiesin menevän pieleen, Leon voittoon osasin naissivuosan kohdalla varautua, vaikka hiukan yllätyin, ettei Hailee Steinfeldiä True Gritin roolisuorituksesta palkittu. Suurin yllätys viime yönä kuitenkin oli, että veikkaukseni napsahtivat näin tarkkaan kohdilleen. Mutta nyt tämä Oscar-oraakkeli jää odottamaan vuodeksi seuraavaa ennustuskertaansa ja yrittää liikaa olla liikaa leveilemättä tämän vuoden saavutuksillaan :)

Kuvat: #1, #2, #3

SUURI OSCAR-VEIKKAUS 2011

2011-02-27T20:18:00.009+02:00

Arvoisat lukijat, tässä ne tulevat, perinteiset Oscar-veikkaukseni! Voittajaveikkaus on merkattu lihavoinnilla ja oman suosikkini olen kursivoinut. Voittajat merkkaan gaalalähetyksen aikana alleviivauksin.

Edellisvuosista poiketen en veikkaa voittajia dokkari- ja lyhärisarjoista, koska en ole niistä ainoatakaan elokuvaa nähnyt. Tosin Banksy-fanina toivon pitkän dokumentin sarjassa voittoa Exit Through the Gift Shopille.

Paras elokuva

127 Hours

Black Swan

The Fighter (Taistelija)

Inception

The Kids Are All Right

The King's Speech
(Kuninkaan puhe)

The Social Network

Toy Story 3

True Grit (Kova kuin kivi)

kuva

Winter's Bone

Kuninkaan puhe on niin huolellisesti viimeistelty ja tyylikäs kokonaisuus, että olisi vääryys, jos se ei tätä palkintoa voittaisi. Noin yleisesti voisi tästä sarjasta sanoa, että kaikki 10 ehdokasta ovat oikeasti hyviä ja katsomisen arvoisia. Tänä vuonna kisassa ei ole mukana Avatarin kaltaista ylimainostettua roskaleffaa.

Paras miespääosa

Javier Bardem - Biutiful

Jeff Bridges - True Grit

Jesse Eisenberg - The Social Network

Colin Firth - The King's Speech

James Franco - 127 Hours

Kuva

Kova sarja, jossa kuka tahansa muu kuin Franco saa mun puolesta voittaa. Eisenberg on parin viime vuoden aikana noussut mun lempparinäyttelijöiden joukkoon ja tekee hienon roolityön Social Networkissa, mutta kyllä Firth tekee niin nappisuorituksen Kuninkaan puheessa, että haluan hänen nimensä paljastuvan palkintokuoresta. Yksikin änkkäys liikaa roolityössä olisi nimittäin voinut viedä koko esityksen metsään. Nyt hahmon änkytys, ahdistus, pelko, arkuus ja turhautuminen välittyvät katsojalle juuri oikealla tavalla.

Paras naispääosa

Annette Bening - The Kids Are All Right

Nicole Kidman - Rabbit Hole

Jennifer Lawrence - Winter's Bone

Natalie Portman - Black Swan

Michelle Williams - Blue Valentine

kuva

Blue Valentinesta olen nähnyt niin lyhyitä pätkiä, että Williamsin roolisuorituksen arviointi ei ehkä ole ihan reilua, mutta mun mielestä niistä pätkistä näkee, että Williams tekee hyvää työtä, muttei mitään suurta roolisuoritusta. Portmanillehan tämä palkinto on oikeastaan ojennettu jo ennen ehdokkaiden julkistamista, joten ihme on, jos hän ei Oscaria kotiin kantaisi. Ja kyllähän Portman rankasta roolista voiton ansaitseekin.

Paras miessivuosa

Christian Bale - The Fighter

John Hawkes - Winter's Bone

Jeremy Renner - The Town

Mark Ruffalo - The Kids Are All Right

Geoffrey Rush - The King's Speech

Kuva

Ensinnäkin: Mark Ruffalo ♥♥♥♥♥ Ihana mies, ihana rooli, mutta kyllä Oscar kuitenkin pitää mennä Rushille. Tiedän, että Christian Balella on suuri joukko ihailijoita, jotka suorastaan suuttuva, jos mies ei voita, mutta Taistelijassa Bale tekee roolin jotenkin väärin. Meinasin huutaa leffaa katsoessa Balelle koko ajan ohjeita, miten rooli olisi pitänyt tehdä. Jotenkin Balen näytteleminen meni mun mielestä roolissa yli ja oli liian koomista, vaikka sen hahmon piti olla enemmänkin säälittävä ja traaginen. Ei tätä palkintoa jaeta uran aiemmista saavutuksista, tää täytyy jakaa ehdokasleffan roolityöstä eli Bale ei Oscaria ansaitse. Rush taas tekee roolinsa täysi oikein, niin vaivattomasti ja pehmeän sulavasi, ettei näyttelemistä huomaa, vaan katsoja tuntee että Rush on esittämänsä Lionel Logue.

Paras naissivuosa

Amy Adams - The Fighter

Helena Bonham Carter - The King's Speech

Melissa Leo - The Fighter

Hailee Steinfeld - True Grit

Jacki Weaver - Animal Kingdom

kuva

Pitkään ajattelin Melissa Leon voittavan helposti tämän sarjan, mutta True Gritin nähtyäni toivon todella Steinfeldin voittavan tämän palkinnon. Siis voi jestas, miten hyvin tuo vasta 14-vuotias (kuvauksissa siis 13-vuotias) tyttö roolinsa veti! Moni vuosikymmeniä näytellyt tähtinäyttelijäkään ei saisi vedettyä tuota roolia yhtä hyvin. Ihan rehellisesti sanoen tuolla roolisuorituksella kuuluisi helpoisti voittaa ihan pääosakategoriakin. Jos nyt leikkisimme, että Steinfeld kisaisi Pormania vastaan pääosasarjassa, olisin ehkä Haleen puolella, koska hänen roolissaan tarvitaan nuorelta näyttelijältä poikkeuksellista kypsyyttä ja älyä, kun taas Pormanin rooli on enemmänkin fyysisesti rankka. Loppujen lopuksi siis hyvä, että Steinfeld ja Portman ovat tällä kertaa eri sarjoissa, jotta molemmat voivat ansaitsemansa palkinnon saada.

Paras ohjaus

Darren Aronofsky - Black Swan

Ethan Coen, Joel Coen – True Grit

David Fincher - The Social Network

Tom Hooper – The King's Speech

David O. Russell – The Fighter

Tässä kategoriassa on tapahtunut ehdokasasettelussa mun mielestä ikävä virhe. Russellin tilalla olisin halunnut ehdottomasti nähdä Christopher Nolanin nimen. Nolan olisi Inceptionista ansainnut Oscarin, koska se leffa on musta niin puhtaasti ohjaajan elokuva. Ilman ohjaajan tarkkaa näkemystä ja työtä se leffa olisi huterampaa höttöä kuin siinä kuvatut unet. Voittoa veikkaan tässä sarjassa Hooperille ihan vaan Kuninkaan puheen yleisen laadukkuuden takia, mutta Fincheriä tämän musiikkivideovuosista lähtien ihailleena toivon, että hän pystin nappaisi.

Paras animaatioelokuva

How to Train Your Dragon

L'illusionniste

Toy Story 3

kuva

Mikä sääli, ettei näitä kaikkia kolmea elokuvaa voi palkita. Heikoimmilla sarjassa on Näin koulutat lohikäärmeesi, joka on ihana leffa, mutta jää kahden muun ehdokkaan varjoon. Toy Story 3 on erinomaista ja älykästä viihdettä, L'illusionniste taas viihdyttävää taidetta. Taikurin tarina liikutti minua syvästi - tavalla, jolla äärimmäisen harvat asiat koskettavat sisintä. Toy Storyn voiton ainoa uhka oikeastaan on, että akatemia on kyllästynyt Pixar-tyyliin ja haluaa vaihteeksi palkita selvästi taiteellisemman elokuvan. Uskon kuitenkin, että lelut voiton vievät, eikä siitä sovi olla katkera, onhan Toy Story 3 mitä mainioin leffa.

Paras vieraskielinen elokuva

Alejandro González Iñárritu (Meksiko) – Biutiful

Giorgos Lanthimos (Kreikka) - Kynodontas

Susanne Bier (Tanska) - Hævnen

Denis Villeneuve (Kanada) - Incendies

Rachid Bouchareb (Algeria) - Hors-la-loi

Ensin ajattelin, etten veikkaa tän sarjan voittajaa, koska olen nähnyt leffoista vain yhden, mutta kuten huomaatte, muutin mieleni. Biutiful on niin erinomainen elokuva, etten tajua, miten noi muut ehdokkaat voisi päästä samalle tasolle. Ja onhan meksikolaiselokuva taatusti akatemiallekin tutuin ehdokas, siis helpoin palkittava. Iñárritu on jälleen kerran ohjannut hienon fiktioelokuvan, jonka realismi koskettaa syvemmältä kuin moni samasta aiheesta tehty huono dokumentti. Ja Bardem muuten oli Biutifulissa todellakin pääosa-Oscar-ehdokkuuden arvoinen, enkä harmittelisi alkuunkaan, jos mies nappaisi kultaukkelin itselleen ennakkosuosikkien nenän edestä.

Paras alkuperäinen käsikirjoitus

Another Year: Mike Leigh

The Fighter: Scott Silver, Paul Tamasy, Eric Johnson, Keith Dorrington

Inception: Christopher Nolan

The Kids Are All Right: Lisa Cholodenko, Stuart Blumberg

The King's Speech: David Seidler

Taistelijan kässäri on lopulta musta aika vaatimaton. The Kids Are All Rightin palkitseminen koettaisiin varmasti jotenkin turhan rohkeana kannanottona. Inceptionin tarina on hyvä, mutta kuten sanoin, musta sen elokuvan ansiot on ennen kaikkea ohjauksessa. Another Year saa multa ehkä nyt vähän liikaakin sympatiapisteitä, se on oikeastaan enemmänkin lemppari kuin voittajasuosikki. Kuninkaan puheen katsomisen jälkeen mun eka ajatus oli, että leffa oli kirjoitettuerinomaisesti. Sille siis palkinto saisi mennä.

Paras sovitettu käsikirjoitus

127 Hours: Danny Boyle, Simon Beaufoy

The Social Network: Aaron Sorkin

Toy Story 3: Michael Arndt, John Lasseter, Andrew Stanton, Lee Unkrich

True Grit: Joel Coen, Ethan Coen

Winter's Bone: Debra Granik, Anne Rosellini

Social Networkin kässärin kirjoittanut Aaron Sorkin nauttii ansaitusti valtavaa arvostusta leffa-alalla. Mies on pokannut palkinnon kotiin käsittääkseni aina, kun tää käsikirjoitus on ehdokkuuden saanut. Olisi outoa, jos kaikkien muiden palkintojen jälkeen Sorkin ei Oscaria voittaisi. Yksinkertaisesti Social Networkin kässäri on nerokkaasti kirjoitettu. Ja mitä enemmän leffaa katsoo, sitä enemmän tekstin hienous aukeaa, vaikka se jo ekalla kerralla tuntuu hyvältä.

Paras lavastus

Alice in Wonderland: Robert Stromberg, Karen O'Hara

Harry Potter and the Deathly Hallows Part I: Stuart Craig, Stephenie McMillan

Inception: Guy Hendrix Dyas, Larry Dias, Douglas A. Mowat

The King's Speech: Eve Stewart, Judy Farr

True Grit: Jess Gonchor, Nancy Haigh

Nyt menee kyllä aika arpapelillä veikkaus. Uskon, että Ihmemaan mielikuvitusmaailma vie voiton, mutta loistavasti suunnitellut lavastukset on kyllä kaikissa leffoissa. Oma suosikkini oli pitkään Kuninkaan puhe, mutta kun tässä nyt Inceptionin lavasteita mietin, jotenkin niiden hienous korostuu mielessäni.

Paras kuvaus

Black Swan: Matthew Libatique

Inception: Wally Pfister

The King's Speech: Danny Cohen

The Social Network: Jeff Cronenweth

True Grit: Roger Deakins

Sano näistä nyt sitten paras, kun kaikki ehdokkaat oli musta erinomaisia. Voivoivoi... Inceptionin kuvausta tykkäsin seurata, mutta jotenkin True Gritin kuvaus tuntui poikkeuksellisen laadukkaalta, vaikka omaan makuuni ehkä vähän tylsältä. Mutta koska laatu voittaa kiinnostavuuden, Deakins taitaa voittaa.

Paras pukusuunnittelu

Alice in Wonderland: Colleen Atwood

Io sono l'amore: Antonella Cannarozzi

The King's Speech: Jenny Beavan

The Tempest: Sandy Powell

True Grit: Mary Zophres

Kun olin teatterissa katsomassa Liisaa Ihmemaassa, aloin toivoa leffalle heti puvustus-Oscaria. Uskon myös, että leffan hienot ja yksityiskohtaiset puvut vie voiton. Mutta mun on pakko nyt kehua tässä ihan erityisesti myös Cannarozzin työtä italialaiselokuvassa. Joka ikinen asu on tossa leffassa mielenkiintoinen. Itse asiassa melkein jokainen vaatekappale. Mutta koska kyseessä on ”ihan tavallisia vaatteita”, ne tuskin palkinnoista äänestäviä miehiä sytytti samalla tavoin kuin mua.

Paras leikkaus

127 Hours: Jon Harris

Black Swan: Andrew Weisblum

The Fighter: Pamela Martin

The King's Speech: Tariq Anwar

The Social Network: Kirk Baxter, Angus Wall

Kun suunnilleen 8-vuotiaasta lähtien olen ollut epänormaalin kiinnostunut elokuvaleikkaamisesta, mulle on aivan naurettavan tärkeää, että veikkaisin oikein tämän sarjan voittajan. Ette kuulkaa tiedä, miten kiukkuinen olin, kun kaksi vuotta sitten veikkasin leikkaus-Oscarin voittajan väärin. Tänä vuonna lupaan olla suuttumatta itselleni, jos veikkaukseni menee pieleen. Sen sijaan suutun kyllä akatemialle, jos he eivät äänestä Social Networkia voittajaksi. Tapahtuu törkeä vääryys, jos tätä rohkeaa ja upeaa leikkaustyötä ei palkita!

Paras maskeeraus

Barney's Version: Adrien Morot

The Way Back: Edouard F. Henriques, Greg Funk, Yolanda Toussieng

The Wolfman: Rick Baker, Dave Elsey

Miten on mahdollista, että Liisa Ihmemaassa ei ole ehdolla tässä sarjassa?! Vuoden SUURIN vääryys! Mikä ihme on Barney's Versionin mahdollinen ansio maskeerauksessa? Paul Giamattin päähän liimattu peruukki ei vaan ole mitään Alice in Wonderlandin huikeiden meikkien rinnalla. The Way Backissa on tehty ihan ansiokasta työtä rohtumien ja ruhjeiden kanssa, mutta kyllä näissä ehdokkaissa kovin ja paras työ on tehty Wolfmanissa.

Paras musiikki

127 Hours: A.R. Rahman

How to Train Your Dragon: John Powell

Inception: Hans Zimmer

The King's Speech Alexandre Desplat

The Social Network: Trent Reznor, Atticus Ross

Rahmanin musiikki ei erityisemmin minua tällä kertaa sykähdyttänyt, mutta muut ehdokkaat ovat mielestäni mainioita. Uskon silti, että palkinnosta kisaavat keskenään Zimmer ja Reznor & Ross. Social Network on oma suosikkini ja voittoakin veikkaan leffalle, koska niin kovasti haluan sen nappaavan Oscarin, vaikka hiukan epäilenkin, että vähän perinteisempi leffamusiikki saattaisi miellyttää akatemiaa enemmän. Itse olen aivan ihastunut Reznor'n ja Rossin surisevaan ja hienosti sykkivään konepainotteiseen musiikkiin.

Paras laulu

Coming Home - Country Strong

I See the Light - Tangled

I Will Rise - 127 Hours

We Belong Together - Toy Story 3

Siis nämäkö muka ovat elokuvavuoden parhaimmat leffoissa esiintyneet laulut? Huono on tilanne, jos näin muka on. Coming Home oli tylsä ja I See the Light vaikutti väkisin väännetyltä biisiltä. I Will Rise ei toiminut leffassa mun mielestä alkuunkaan niin kuin sen olisi pitänyt kohtauksessa toimia. We Belong Togetheristäkään ei taatusti mitään ikivihreää tule, mutta se pelastaa sentään tämän näivettyneen sarjan. Kaukana tuntuu olevan ne vuodet, kun tämän kategorian biiseistä tuli lista- ja radiohittejä. Ja muuten, en täysin tajua, miten Jónsin Sticks and Stones ei ole tässä sarjassa ehdolla. Käsittääkseni biisi täyttäisi Oscar-vaatimukset ja How to Train Your Dragonissa kuultu biisi hakkaa nämä tympeät ehdokkaat eloisuudellaan mennen tullen.

Miksei tämä ole ehdolla?

Parhaat äänitehosteet

Inception: Richard King

Toy Story 3: Tom Myers, Michael Silvers

Tron: Gwendolyn Yates Whittle, Addison Teague

True Grit: Skip Lievsay, Craig Berkey

Unstoppable: Mark P. Stoeckinger

Inceptionin äänitehosteet kuulosti musta aidoilta ja luontevilta. Mutta jos nyt joku ääniasiantuntija tulee sanomaan mulle, että Inceptionin äänet on näiden ehdokkaiden huonoimmat, mä en sitä hämmästyisi, koska en ole perehtynyt äänitehosteisiin kummemmin.

Paras äänitys

Inception: Lora Hirschberg, Gary Rizzo, Ed Novick

The King's Speech: Paul Hamblin, Martin Jensen, John Midgley

Salt: Jeffrey J. Haboush, William Sarokin, Scott Millan, Greg P. Russell

The Social Network: Ren Klyce, David Parker, Michael Semanick, Mark Weingarten

True Grit: Skip Lievsay, Craig Berkey, Greg Orloff, Peter F. Kurland

Tää veikkaus on vielä enemmän arpapeliä kuin äänitehosteiden kohdalla. Mulle on jäänyt Social Networkin kommenttiraidalta mieleen yksi äänitystä käsitellyt maininta, jonka perusteella nyt nostan leffan tässä suosikikseni. True Gritin kohdalla mä oletin, että sen äänitys on luultavasti täynnä hienouksia, joita ammattilaiset arvostaa (eli todennäköisesti oikeasti sen äänitys onkin sitten ehdokkaista huonoin).

Parhaat erikoistehosteet

Alice in Wonderland: Ken Ralston, David Schaub, Carey Villegas, Sean Phillips

Harry Potter and the Deathly Hallows Part I: Tim Burke, John Richardson, Christian Manz, Nicolas Aithadi

Hereafter: Michael Owens, Bryan Grill, Stephan Trojansky, Joe Farrell

Inception: Chris Corbould, Andrew Lockley, Pete Bebb, Paul J. Franklin

Iron Man 2 : Janek Sirrs, Ben Snow, Ged Wright, Daniel Sudick

Hereafterin arvostelen suunnilleen trailerin perusteella eli oikeasti en osaa sanoa siitä yhtään mitään. Ihmemaa ja sen hahmot ovat loistavan erikoistehostetyön tulosta, joka mun mielestä kuuluisi palkita. Erikoistehosteiden kohdallakaan en mikään huippuasiantuntia ole, mutta mulle on tullut tässä kutina, että Inceptionin tehosteet voivat herättää leffa-ammattilaisissa enemmän arvostusta kuin Ihmemaan tehosteet. Siksipä siis veikkaan Inceptionille voittoa. Lähinnä toivon, että Iron Man 2 ei voitta, koska sen tehosteet oli musta kököt ja mun täytyisi todella tarkastaa tietämystäni erikoistehosteista, jos leffa palkittaisiin.

----

Yleisesti ehdokkaista todettakoon, että palkinnoista kisaa tänä vuonna 56 elokuvaa, joista tässä veikkauksessa arvioin siis 36 leffaa jättäessäni dokkarit ja lyhärit pois veikkauksista. Tänä vuonna katsoin 21 ehdokasta, loppuihin 15 ehdokkaaseen tutustuin tarkasti netissä. Viime viikkojen leffamaratonin jälkeen toivon, että edes pari veikkausta menisi oikein, vaikka tänä vuonna ehdokkaat tuntuu olevan tosi tasaväkisiä ja hyviä, joten veikkailu on ollut hirmu vaikeaa. Oikeastaan ainoa veikkaus, josta olen varma on, että tänä vuonna tuskin tiedän voittajia oikein aivan yhtä hyvin kuin viime vuonna, jolloin ”isoista Oscareista” veikkasin vain yhden (sovitettu käsikirjoitus) pieleen.

Miltäs siellä ruudun toisella puolella Oscar-veikkaukset näyttää?

Leffateatterielämää

2011-02-26T17:07:00.000+02:00

Oscar-gaalaan valmistautumisesta johtuen olen viime aikoina lähes asunut leffateatterissa. Totta puhuen välillä on hävettänyt kävellä suoraa leffasalista lipputiskille, ostaa tiketti tunnin päästä alkavaan elokuvaan, käydä nopeasti kaupassa hakemassa jokin sämpylä tai hedelmä evääksi ja palata teatterille katsomaan illan toista elokuvaa. Välillä jo harkitsin kääntäväni postinikin Kinopalatsin saliin 7. Jostain syystä kun juuri tuossa salissa on tämän kuukauden aikana tullut vietettyä erityisen paljon aikaa.

Mikä onni onkaan, että rakastan aikataulujen ja muiden taulukoiden tekemistä. Oscar-leffojen järjestelmällisestä katsomisesta kun ei ilman tarkkoja suunnitelmia olisi tullut mitään. Tai sitten tähän koko leffamaratoniin olisi kulunut moninverroin enemmän rahaa, eikä opiskelusta ja kavereiden näkemisestä olisi tullut yhtään mitään. Nyt sentään on voinut ajatella, että tästä melko älyttömästä Oscar-touhotuksesta huolimatta olen sentään elänyt lähes normaalia elämää. Tosin en minä kyllä normaalisti kirjoita itselleni kalenteriin seuraavan päivän kohdalle ruokataukomerkintöjä ja laske, kuinka monta minuuttia täytyy varata luentosalista leffasaliin siirtymiseen.

Nyt kuulkaaa kännykän kalenterimuistutus alkoi huuttaa ja ilmoittaa, että minun on aika syödä, vaihtaa vaahteet ja valmistautua leffateatterille lähtöön. Tänään katseluvuorossa on True Grit eli Kova kuin kivi. Paljastan huomenna Oscar-voittajaveikkaukseni, mutta nyt täytyy tosiaan ruveta taas elämään aikataulujen mukaan.

Ruississa räjähtää...

2011-02-23T21:39:00.000+02:00

...ainakin yksi pikkuinen pää, jos Prodigy soittaa seuraavan biisin

Olen usein sanonut, että murrosikäni kesti sen parin kuukauden ajan, kun No Good -videota esitettiin MTV:llä yhtenään. Ei minulla 12-vuotiaana ollut tarvetta kapinoida vanhempiani vastaan, sen sijaan kapinoin mielessäni kotikaupunkiani ja sen tylsiä asukkaita vastaan. No Good (Start the Dance) oli minulle porttiavain, jonka avulla sain siirryttyä hetkeksi pois ärsyttävästä pohjalaiskaupungista maailman metropoleihin. Aina kun onnistuin olemaan hetkenkin yksin kotona, soitin biisiä täysillä ja pompin raivokkaasti sohvilla. Enkä muuten edes omistanut tätä biisiä levyllä tai kasetilla. Video todella pyöri MTV:llä niin usein, että sen aikalailla varmasti kuuli, jos ehti pitää telkkaria hetken verran iltapäivällä auki. Ja voi miten pahasti Keith Flintin tanssi ja surffitukka sotkivatkaan pikkuisen murkkutytön pään. Voin sanoan, että aika pahasti läpätti sydämeni, kun Keith ruudussa vilahti.

Nyt Prodigy on siis tulossa Ruisrockiin ja viimein saan kuulla biisin livenä, kaupungissa, jonne pikkumuksusta lähien olen halunnut muuttaa. Prodigy Turussa, voiko mitään mahtavampaa enää olla?! Epäilen, ettei pääni tule kestämään tätä, mutta vaikka Prodigyn keikka vaikuttaa terveydelleni vaaralliselta, pakko se on kokea.

Merkkejä lähestyvästä keväästä

2011-02-21T15:47:00.000+02:00

Juuri nyt tietäisin ilman kalenteriakin, että on helmikuun loppu. Ai mistäkö? No siitä, että päässä on alkanut soida Tori Amosin Cornflake Girl.

Kun talvipäivän aurinko alkaa hohtaa hieman punertavana hangilla, taivas on sininen ja valo paljastaa, että ympröivä talvi alkaa kuitenkin hiljalleen vaihtua pakkasista huolimatta kevääseen, silloin minulle iskee pakottava tarve kuunnella Cornflake Girliä.

Tämä Tori Amosin hitti ilmestyi tammikuussa 1994. Tuohon aikaan sain viettää koulun jälkeen tunnin tai pari yksin kotona katsomassa rauhassa MTV:tä. Luultavasti jonain aurinkoisena helmikuun iltapäivänä olen kuullut tämän biisin, koska vuosi toisensa perään joudun näin helmikuun loppupuolella kaivamaan esiin Under the Pink -levyn ja kuuntelemaan toistolla tätä yhtä biisiä aina siihen saakka, että aurinko laskee. Mutta tänään aurinko on vielä hetken näkyvissä, joten Torin ääni ja heleä piano soikoon pimeän tuloon saakka.

Aamujen biisi

2011-02-19T17:44:00.000+02:00

Muutaman viime viikon aikana päivät eivät ole tahtoneet lähteä käyntiin ilman seuraavan biisin kuuntelua.

Jos en soita päivän ensimmäisenä kappaleena Janie's Got a Gunia, kaikki muu musiikki kuulostaa laimeata korvikkeelta siihen saakaa, kunnes kappaleen kuuntelen. Ja onpa tässä ollut sellaisiakin päiviä, etten juuri muita biisejä ole saanut kuunneltua, kun olen jumittanut vain tämän yhden biisin tahdissa.

Totta kai tämä Aerosmith-jumitus liittyy American Idoliin ja Steven Tyleriin. Mutta syy siihen, että kuuntelen juuri Janie's Got a Gunia, enkä vaikkapa Dream Onia, liittyy ensimmäiseen Aerosmith-muistooni.

Olin kai joskus loppuvuodesta 1989 nukahtanut illalla sohvalle, koska muistan heränneeni katselemaan Janie's Got a Gun -videota. Muistan vain, että silmäni olivat unenpöpperöiset, isä oli lisännyt televisioon tavallista enemmän ääntä ja minä kyselin, "kuka tuo apinan näköinen mies on?" Muistan senkin, että äiti vastasi laulajan olevan Steven Tyler. Muistan olleeni aivan huumaantunut sekä musiikista että Steven Tylerin ulkonäöstä, tyylistä ja mikrofonitelineen huiveista. Kumma kyllä olin ihan ääneen kysynyt vanhemmiltani, miten huutavan paviaanin näköinen mies voi olla niin kaunis. Sitä en tarkalleen muista, mitä vanhemmat minulle vastasivat, mutta äidin on ollut pakko kehua Tylerin ulkonäköä, koska olen painanut mieleeni, että äitikin tykkää Aerosmithin laulajasta.

Videon näkemisen jälkeen olisin halunnut kuulla lisää "eerössmithin" musiikkia. Ongelmana oli, etten osannut kirjoittaa bändin nimeä ja hirmu arkana ja nololta tuntuvia tilanteita välttävänä lapsena en uskaltanut sanoa ääneen bändin nimeä, koska pelkäsin sanovani sen väärin, vaikka tuosta ääntämistavastani joku varmasti olisi tajunnut, mitä bändiä etsin. Kaiken lisäksi olin painanut mieleeni levyn nimen väärin. Minä muistin, että levyn nimi olisi Jump, vaikka oikeastihan Janie's Got a Gun on Pump-nimiseltä levyltä. Kirjaston täditkään eivät siis levyä osanneet minulle etsiä.

Ilmeisestikään Janie's Got a Gunin musiikkivideota ei esitetty MTV:lläkään kuin ilta-aikaan, sillä ennen vuotta 1993 en montaakaan kertaa Aerosmithiä lopulta kuullut,ja aina kun "poliisiautovideon" näin, näin sen ilta-aikaan. Ei muuten ole ihme, että David Fincherin ohjaamasta videosta on mieleen jäänyt juuri poliisiautojen valot Tylerin lisäksi. Tuossa videossa kun tehdään valoilla mielestäni hienoja siirtymiä bändin ja "Janien tarinan" välillä. Nythän Fincher on muuten ehdolla parhaan ohjaajan Oscarin saajaksi elokuvasta The Social Network. Ja tästä voisin helposti aloittaakin jauhamisen vanhojen musiikkivideoiden erinomaisuudesta nykyvideoihin verrattuna, mutta jätetään se aihe suosiolla tuleviin postauksiin.

Yllättävää biisitykkäilyä

2011-02-17T23:13:00.000+02:00

Olen aina kuunnellut monenlaista musiikkia. Minun on suoraa sanoen hirmu vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka kuuntelevat vain yhtä tai kahta musiikkilajia. Moinen yhteen tyylilajiin jumiutuminen tuntuu minusta jotenkin oman mielen köyhdyttämiseltä. Kun itse yritän enemmänkin rikastuttaa ajatuksiani musiikilla, päinvastainen toiminta tuntuu minusta oudolta.

Kun levyhyllystä löytyy kaikkea mahdollista balettimusiikista suomiräppiin ja jyrisevästä konemusiikista ällöimeliin poikabändiballadeihin ja euroviisuihin, on vaikea keksiä biisiä, jota kukaan ei odottaisi minun rakastavan. Mutta jos pakko tuollainen kappale on nimetä, täytyy kai valita biisi sellaiselta artistilta, josta en erityisemmin pidä, mutta edes yhdestä hänen biisistään tykkään. Ja tällöin valitsen seuraavan biisin:

Day 14 - A song that no one would expect you to love: Christina Aguilera - Beautiful

En todellakaan suuremmin Aguileran musiikista pidä, mutta tämä biisi on minusta hieno. Edes Christinan laulutyyli ei ärsytä minua tässä biisissä. Ehkä se sitten on tämän biisin sanat ja sanoma, jotka vähentävät ärsytystäni.

♥ Steven Tyler ♥

2011-02-16T21:10:00.002+02:00

Sanokaa pliis, etten ole ainoa nuori nainen, jonka ajatukset menevät aivan sekaisin aina, kun Steven Tyler näkyy American Idolissa.

Kuva

Otsikon teinisydämet eivät edes täysin osoita, miten hulluksi tulen tv-ruudun ääressä Steveniä katsellessa. Minä kehrään kuunnellessani Stevenin puhetta. Ja asuntoni lisääntynyttä vedenkulutusta ihmetteleville tiedoksi, että tarvitsen kylmän suihkun aina, kun Steven on intoutunut laulamaan ruudussa. Onneksi American Idol tulee vain maanantaisin ja keskiviikkoisin.

Salaisia paheita

2011-02-15T01:21:00.000+02:00

Parin ystäväni kanssa keskuttelimme hiljattain levyhyllyn salaisista paheista - levyistä, joita ei haluta paljastaa muille. Omassa levyhyllyssäni pidän kyllä kaikki levyt esillä, mutta kaverini tunnustivat, että he kyllä kätkevät oman kokoelmansa noloimmat levyt visusti piiloon. En minä kavereideni toimintaa ihmettele, olenhan itsekin joskus piilottanut katseilta levyjä, joita olen pitänyt jotenkin hävettävinä. Nykyisin ajattelen, että ihan kaikenlainen musiikki on osa elämääni, joten kaikki levyt saavat olla esillä.

Olen monesti miettinyt, miksi edes selittelemme nolona, jos levyhyllystä löytyy heviälppärien seasta 40-luvun iskelmiä tai brittirock-levyjen rinnalla on suomalaisia rap-levyjä? Ja miksi niin moni rupeaa selittelemään, että nolot levyt ovat vain "unohtuneet" levyhyllyyn tai on tietoinen "ironinen" lisä musiikkivalikoimaan? Miksei vain voi myöntää, että joinain aamuina sokerinen poikabändipop kuulostaa paremmalta kuin mikään muu suosikkilevy tai 70-luvun iskelmädisko piristää parhaiten mönkään mennyttä päivää, vaikka muuten levyhyllyssä vallalla olisikin ihan toinen musiikkityyli?

Kyllähän minullakin levylautaselle päätyy soimaan välillä biisejä, joista tykkäämistä saan kovasti selitellä ja puolustella. Minä vain en jaksa enää salaisia paheitani piilotella, mutta myönnän kyllä punastelevani, selitellessäni välillä näitä noloja suosikkibiisejäni. Seuraavassa yksi biisi, jonka kuuntelua olen kovasti joutunut selittelemään:

Day 13 - A song that is a guilty pleasure: Fintelligens - Hohtimet kaivoon

En tiedä itsekään, miksi pidän tästä kappaleesta niin paljon kuin pidän. Sen sijaan tiedän aika hyvin, miksi monen tuttuni mielestä minun ei pitäisi tästä tykätä. Ensinnäkin jo se, että kyseessä on suomalainen hiphop-biisi on monesta riittävä peruste olla pitämättä tästä kappaleesta. Monesti minulle on sanottu myös, että tämän kappaleen sanat ovat niin "törkeät" ja jopa "naista halventavat", ettei minun pitäisi moista "roskaa" kuunnella. Itse en oikein tajua, miten joku kykenee kuulemaan sanat naisia loukkaavana, ennemminkin tässä mielestäni pilkataan miehiä ja hiphopkliseitä.

Ainoa syy, miksi koen tämän biisin tehokuuntelua nolottavana on, että itsekin tajuan kappaleen hölmöyden ja puutteet. Mutta kun kerta tulen tämän kuuntelusta hyvälle tuulelle ja saan unohdettua stressaavat murheet, niin minähän kuuntelen tätä, välittämättä pätkääkään siitä, kuinka huono biisi muiden mielestä on.

Tervetuloa takaisin ruutuun, True Blood!

2011-02-14T18:11:00.001+02:00

Yksi harvoista seuraamistani tv-sarjoista, True Blood, palaa viimein tänään TV2:n ohjelmistoon klo 22.35. Tätä olen odottanut viime kesästä saakka! Voitte arvata, miten onnelliseksi tulin lukiessani uutisen, kuinka Yle onnistui aikaistamaan sarjan kolmannen kauden jaksojen lähettämistä monella kuukaudella. Alunperin kun Ylen tekemien sopimusten mukaan sarjaa olisi voitu ruveta näyttämään Kakkosella vasta kesällä, jolloin Amerikassa pyörähtäisi käyntiin sarjan neljäs kausi.

Nyt olen kahlannut läpi sarjan kaksi aiempaa kautta uudelleen läpi dvd:ltä, ja Charlaine Harrisin alkuperäiskirjojen kolmas osakin tuli luettua kertauksena läpi, vaikka tämä tv-sarjan kolmas kausi alkaa olla aika erilainen kirjojen kanssa. Hyödyksi on, jos kirjasarjasta on lukenut muutaman seuraavankin osan, vaikka toki sarjaa pystyy seuraamaan ilman ensimmäisenkään kirjan lukemista.Ehdottomasti eniten tältä kolmannelta kaudelta odotan lempihahmoni Alcide Herveauxin ilmestymistä sarjaan. Alcidea esittävän Joe Manganiello sopii rooliinsa mielestäni erinomaisesti. Imdb.com tietää kertoa, että Manganiello treenasi viisi kuukautta rooliaan varten vastatakseen ulkonäöltään kirjojen antamaa mielikuvaa Alcidesta. Kyllähän tuo treeni aika hyvin miehessä näkyykin:

True Blood, minttusuklaakarkit ja hyvä nojatuoli, johon käpertyä katsomaa telkkaria, siinä ainekset hyvään maanantai-iltaan.

Kuva#1 ja Kuva#2

Oscar-maraton 2011

2011-02-13T14:55:00.002+02:00

Oscarit, nuo elokuva-alan tunnetuimmat palkinnot jaetaan 27. päivä kuluvaa kuuta. Minulle Oscar-gaala on lähes yhtä odotettu tapahtuma kuin joulu. Tänäkin vuonna aion katsoa gaalan suorana Neloselta. Lisäksi aion tehdä viime vuoden tapaan Oscar-veikkauksen, mikä tietysti tarkoittaa, että samalla tavoin kuin vuosi sitten yritän nähdä mahdollisimman monta Oscar-ehdokaselokuvaa ennen odotettua gaalasunnuntaita.

Tämän vuoden Oscar-gaalan juontavat James Franco ja Anne Hathaway

Aivan kaikkia 56 ehdokasleffaa en tänäkään vuonna pysty ja ehdi näkemään. Nyt nähtynä tämän illan jälkeen 15 elokuvaa. Täytyy kiristää katselutahtia, jos edes suurimman osan leffoista haluan nähdä! Voin sanoa, että rahaa tähän hulluun harrastukseen saa kyllä uppoamaan, mutta onneksi katsomani elokuvat ovat tähän mennessä olleet erittäin hyviä.

Tänä vuonna leffoihin on kulunut erityisen paljon rahaa, koska monet ehdokaselokuvat ovat vasta teattereissa, eikä leffavuokraamon hivenen halvempia hintoja ole voinut juurikaan hyödyntää. Onneksi opiskelija pääsee sentään näppärästi päivänäytöksiin, ja kun katseluaikataulun laatii huolellisesti, sai Finnkinon Superpäivänkin saa hyödynnettyä tehokkaasti. No, viime torstaina katsotuista kolmesta elokuvasta vain kaksi oli tänä vuonna Oscar-ehdokkaana. Se kolmas katsomani elokuva, Brighton Rock, saattaa napata jokusen palkintoehdokkuuden ensi vuonna.

Palailen Oscar-juttuihin lähipäivinä useasti, mutta nyt täytyy kiirehtiä syömään ja noutamaan illan leffanäytöksen lippuja. Katseluvuorossa on kaksi palkintoehdokkuutta saanut meksikolaiselokuva Biutiful. Kerron myöhemmin, mitä pidin elokuvasta.

Perjantai-illan ylä- ja alamäkiä

2011-02-12T16:07:00.000+02:00

Eilisillasta olisi pitänyt tulla mitä mainioin. Muistikirjan välissä oli lippu The Friendin ja Manboyn keikalle, ja perjantaisinhan on aina juhlafiilis viikonlopun alun kunniaksi. Mutta parhaimmankin tunnelman saa tehokkaasti pilattua väsymyksellä ja väärällä aikataulutuksella.

Kun ensin vetkuttelee kotona kaikkia valmistautumispuuhia mahdollisimman myöhään, täytyy keikalle lähteä lopulta hirveällä kiireellä. Ja kun juuri ennen Klubille rientämistä on vetänyt napaansa tuhdin annoksen pastaa, tietysti tuollaisen 20 minuutin reippaan kävelyn jälkeen olo on perille päästessä aika ähkyinen.

Viiden vuoden Turussa asumisen jälkeen tiedän oikein hyvin, kuinka monta minuuttia kestää kävellä pisteestä a pisteeseen b, mutta jostain käsittämättömästä syystä lasken mukaan aina turhat 20 minuuttia lisäaikaa kulkemiseen. Niinpä olin perillä Klubilla turhan aikaisin. Minulla oli siis aivan liian paljon aikaa tajuta, että muu yleisö oli kovin nuorta ja kaunista, kun taas itsellä oli ahdistava "olen vanha ja punakka täti, jonka hiuksetkin ovat kuin harakanpesä"-olo.

The Friendin astuessa lavalle olin melko huonolla tuulella, mutta onneksi poikien energinen esiintyminen sai suupielet nousemaan hymyyn. Oli pitkästä aikaa hauska kuunnella nuorta bändiä, joka sai hokemaa päässä sellaisia ilmauksia kuten "erittäin lupaava", "todella kiva" ja "hiukan kokemusta vielä lisää, ja sitten tämä on tosi hyvä". Oikeastaan ainoa asia, jota Friendin keikalla harmittelin oli korvatulppien unohtuminen kotiin. Hyväkin musiikki kun alkaa tuntua kovin ikävältä siinä vaiheessa, kun korvat kipeytyvät turhan kovista äänistä.

Manboyn aloittaessa olin jo ehtinyt askarrella itselleni toimivat tulpat korviin, mutta moni muu asia menikin sitten bändin setin aikana pieleen. Ensinnäkin tajusin suunnilleen tokan biisin kohdalla olevani aivan kauhean väsynyt. Nothing Compares 2 U:n aikana olo alkoi muuttua enemmänkin kuumeiseksi kuin väsyneeksi. Jotenkin sain sitten tajuttua, että en minä sairaaksi ole tulossa, kunhan nyt vain olen kärsimässä nestehukasta, kun koko päivän aikana nestettä oli tullut tankattua huimat 5 desiä, tämäkin oluen muodossa. Joku muu olisi tässä vaiheessa varmaankin ujuttautunut kohti baaritiskiä, mutta minä en, kun kerta olin saanut valloitettua itselleni erinomaisen katselupaikan.

En siis ollut itse aivan parhaimmassa vireystilassa, eikä sitä ollut kyllä bändikään. Ensinnäkin minusta vaikutti, että bändikin oli väsynyt tai ainakaan heidän energiansa ei riittänyt nostattamaan omaa koomafiilistäni juurikaan. Lisäksi Antin kitara oli laiteongelmista johtuen epävireessä, mikä kaltaistani virenatsia häiritsi melkoisesti, mutta kun aivan aitiopaikalta näin, miten kitaristi yritti tehdä kaikkensa vireen palauttamiseksi, saatoin vain todeta, että joskus epävireisyys on vain pakko hyväksyä livemusiikissa.

Manboyn keikka ei siis ollut tällä kertaa yhtä hyvä kuin viime kesänä nähty veto. Pikkuisen harmitti sekin, että settilistassa lukenut A Bore jätettiin soittamatta. Toisaalta tästä pettymyksestä saan syyttä vähän itseänikin, mitäs olin käynyt lunttaamassa settilistaa ennakkoon, vaikka hyvin tiedän, että yleensä biisilistan vilkuilulla aiheuttaa itselleen vain harmia.

Kävellessäni raikkaassa ulkoilmassa Klubilta kotiin tulin siihen tulokseen, että pikkupettymyksistä huolimatta ilta oli tarjonnut monta hyvääkin hetkeä. Ja kun kotona kuuman kaakaokupin äärellä muistelin keikkoja, olo parani vielä huomattavasti. Erityisen iloinen olin siitä, ettei korvat soineet keikkojen jälkeen. Mikä ihme siinä on, että Klubin tiloissa, varsinkin Ilta-lavan keikoilla musiikki tuntuu soivan aivan järjettömän kovaa? Ja koskahan muistaisin ottaa omat tulpat mukaan keikalle? Kyllähän baaritiskiltä voi lunastaa itselleen korvatulpat, mutta omille korville nuo tulpat ovat aivan liian isot. Nyt täytyi askarrella itse epämääräiset tee-se-itse-tulpat, joiden tehoon ei koskaan oikein voi luottaa, mutta nähtävästi 10 vuoden tulppa-askartelukokemuksella sain aikaiseksi tällä kertaa ihan riittävän vaimentavat korvatukkeet. Silti aion kirjoittaa kalenteriin tulevien keikkapäivien kohdalle seuraavan merkinnän: Muista tulpat ja juo riittävästi!

Menovinkki lauantai-illalle

2011-02-11T19:33:00.001+02:00

Hoi kaikki Turun suunnalla nyt lauantaina liikkuvat! Jos lauantai-illan suunnitelmat ovat vielä auki ja tanssijalka vipattaa, tulkaahan huomenna Kårenille tansseihin!

" Kampus sinfonietan hyppy kevyen musiikin puolelle tarjoaa

tanssimusiikkia menneiden vuosikymmenten hengessä.

Luvassa swing-musiikin helmiä sekä suloisimpia suomi-iskelmiä

(mm. Irving Berlin, Cus Kahn, Henry Mancini, Erkki Melartin, Cole Porter)."

Lippuja voi ostaa ennakkoon Ella ja Louis -levykaupasta (Kauppiaskatu 13, Turku)

Orkesterin ensimmäinen setti alkaa kuulemma klo 20.30, joten tanssimaan pääsee, vaikka Kårenille ei aivan heti ovien aukeamisen jälkeen ehtisi. Ja jos olet kuten isäni, etkä tanssilattialle uskaltaudu, paikalle voi saapua ihan vain kuuntelemaan hyvää musiikkia.

Lainaus ja kuva

Paluu

2011-02-11T18:45:00.000+02:00

Tervehdys pitkästä aikaa!

Blogihiljaisuus on ollut melkoisen pitkä, anteeksi siitä. Alkuvuoden aikana kirjoitusenergia on kulunut pääasiassa opiskelujuttujen tekemiseen, mutta nyt on aika palailla näiden mukavien kirjoituspuuhienkin pariin. Pääni suorastaan pursuilee postausideoita!

Mutta palataanpa aluksi pienen rästihomman pariin. Biisimeemi on nimittäin kärsinyt tässä blogissa melkoisesti erään unohtelevan ja muihin asioihin keskittyvän kirjoittajan välinpitämättömyydestä. Mutta nyt, kunniasanalla, hoidan haasteen loppuun.

Day 12 - A song from a band you hate: Jippu ja Samuli Edelmann: Pimeä onni

Hoen niin usein "mä vihaan"-alkuisia lauseita, että tämä ilmaus on vaarassa kärsiä jonkinlaisen inflaation puheessani. Jipun ja Samuli Edelmannin kohdalla voi kutenkin todeta, että juuri tällä hetkellä minä vihaan ja inhoan heitä todella paljon. (Ja juu, eivät he ole bändi, mutta en anna sen häiritä, vaan nimeän heidät tässä kohdassa.) Osan vihastani saa niskaansa myös Paula Vesala, joka on ollut kynäilemässä Pimeä onni -kappaleen sanoja.

Jos joku ei Pimeä onni -kappaletta tunne, kyseessä on siis Jipun ja Samuli Edelmannin suomenkielinen tulkinta The Crashin Sugared-biisistä. Tätä blogia seuranneet lukijat sattavat tietää, että The Crash on minulle hyvin rakas ja tärkeä bändi, enkä todellakaan siedä, että heidän kappaleistaan tehdään kehnoja uudelleentulkintoja.

Itse en keksi mitään syytä, miksi Pimeän onnen säveleksi on valittu Sugared, kun suomenkielisissä sanoissa, sovituksessa tai tunnelmassa ei lopulta ole mitään samaa alkuperäisversion kanssa. Ja kun tulkitsijoina vielä on kaksi yliarvostettua laulajaa, minun hermoni kiristyvät sellaiseen pisteeseen, että vaaditaan tunnin kuuntelu Crashia ennen kuin rauhoitun takaisin normaaliin tilaani, vaikka normaalisti Teemun laulun kuunteleminen rentouttaa minut muutaman sävelen jälkeen.

Älkää kuvitelkokaan, että suostuisin lisäämään tähän kohtaan videon Jipun ja Samulin tulkinnasta. Jos joku utelias nyt haluaa biisin kuulla, YouTubesta se löytyy, mutta en suosittele kappaleen kuuntelemista kenellekään. Sen sijaan The Crashin alkuperäisversioon suostittelen kyllä tutustumaan, jos Sugaredia ei vielä tunne.

Vuoden 2011 ensimmäinen katseluvinkki

2011-01-01T16:23:00.004+02:00

Tarkoitus ei ollut aloittaa vuotta 2011 blogissa katseluvinkeillä, mutta kun tänään tulee kaksi suositeltavaa ohjelmaa telkkarista, on suorastaan pakko jakaa nämä suositukset teille.

Ensinnäkin tänään kannattaa avata telkkari klo 17.10 TV1:ltä. David Suchet Idän pikajunassa -ohjelmaa voin suositella ainakin kaikille Hercule Poirot -televisiosarjan ystäville. Tämä Idän pikajunan historiaa ja nykyaikaa kuvaava ohjelma on oikeastaan alustusta huomenna ykkösellä klo 19.00 esitettävälle Idän pikajunan arvoitus -elokuvalle. Ja jos David Suchet on mainio Hercule Poirotin roolissa, on hän sitä myös aivan omana itsenään dokkareissa.

Kuva

Toinen ohjelmasuositukseni on suunnattu erityisesti The Ark -faneille. Moni varmasti katsoikin jo viime tiistaina esitetyn dokumentin Ola Salosta, mutta jos ohjelma jäi tuolloin näkemättä, uusi mahdollisuus on tänään klo 23.10. Tämä FST5:llä esitettävä dokkari on nähtävissä myös Areenassa ensi tiistaihin saakka.

Kuva

Tätä Ola Svensson Superstar -dokkaria on kuvattu osittain pari vuotta sitten Ruisrockissa, jossa itsekin pääsin todistamaan Arkin käsittämättömän hirveän kamalan ihania keikka-asuja ja Olan kärrynpyöriä. Mutta tässä dokkarissa ei keskitytä Olan lavapersoonaan, vaan kuten dokkarin nimikin paljastaa, Ola Svenssoniin, miehen yksityiseen puoleen.

Minä olen katsonut tämän dokkarin nyt kahdesti. Ensimmäisellä kerralla itkin vain vähän, toisella kerralla vähintään kaksi kertaa enemmän kuin ekalla katselukerralla. Ehdottomasti koskettavinta tässä dokumentissa on nähdä, miten lavalla aina niin pirteä, itsevarma ja yleisön rakastama Ola on lavan takana ajoittain epävarma, yksinäinen ja ilmeisesti välillä myös hyvin väsynyt. Kun tänään katson dokkarin kolmannen kerran, aion varata viereeni, ihan varmuuden vuoksi, ison nenäliinan, koska jokin siinä Olan olemuksessa ja katseessa saa minut melkein vollottamaan. Ja ehkä tieto siitä, että The Ark oikeasti lopettaa tänä vuonna saa minut vielä entistäkin herkemmäksi. Voi kunpa vielä kerran pääsisin näkemään Olan heittämässä kärrynpyöriä lavalla ja laulattamassa yleisöä Calleth You, Cometh I -biisin tahdissa.

JOULULOMA!

2010-12-15T14:21:00.000+02:00

Aijaijai, se on kuulkaas meikäläisellä joululoma nyt! Vuoden viimeinen tentti ohi, mieltä painaneet rästihommat suoritettu ja joulusiivouskin tiski- ja pyykkivuoren madaltamista vaille valmis! Ikkunatkin olen pessyt! Lattian tarkemman jynssäyksen jätin kuitenkin vielä väliin, se kun kuuluu jotenkin aatonaaton perinteisiini. Kun lapsena oppi, miten entisaikaan jouluksi lattiat kuurattiin ja aatoksi levitettiin puhtaita olkia lattialle, jotenkin sitä pitää itsekin kiinni tuollaisista perinteistä.

Omaan joulunaikaan kuuluu tietysti paljon musiikkia. Kauneimpia joululauluja en ole päässyt monista yrityksistä huolimatta laulamaan viime vuosina kirkkoon, mutta TYYn kuoron ja Kampus Sinfonietan perinteisessä joulukonsertissa olin tänäkin vuonna. Oli ihanaa nähdä, että kosertti oli vetänyt tuomiokirkkoon todella paljon yleisöä. Ja se musiikki, se oli kaunista. Lisäksi pääsi kerrankin laulamaan yhteislauluja orkesterin säestämänä. On se vaan eri asia laulaa En etsi valtaa, loistoa oikeat jouset taustalla soiden kuin pikkujoulujen surkean syntikan säestyksellä.

En etsi valtaa, loistoa on yksi lempijoululauluistani. Itse asiassa rakastan kaikkia Sibeliuksen joululauluja. Joulu saapuu portin luo, Tervehtii jo meitä joulu armahin ja Jo joutuu ilta on vaan harmillisen huonosti tunnettuja. Taisin jo vuosi sitten kirjoitta blogissa, että nämä joululaulut ansaitsisivat tulla laajempaan soittoon radiokanavillakin. Miksi soitetaan kymmeniä eri versioita Oi jouluyöstä, Kulkusista ja Pienestä rumpalipojasta, kun pienellä kaivelulla löytyisi tuoreen tuntuisia, harvemmin kuultuja joululauluja? Eikä Sibeliuksen joululaulutuotannostakaan aina tarvitsisi soittaa vain En etsi valtaa, loistoa- tai On hanget korkeat, nietokset-kappaleita.

Sibelius on muuten osasyyllinen blogihiljaisuuteenikin. Seurasin nimittäin varsin tiiviisti pari viikkoa sitten käytyä Sibelus-viulukilpailua. En mitenkään erityisen tiiviisti seuraa klassisen musiikin maailman tapahtumia, mutta kerran viidessä vuodessa uppoudun täysin viulumusiikin lumoihin. Sibelius-viulukilpailu on minulle vähän samanlaista herkkua kuin taitoluistelun puolella on olympialaisten miesten taitoluistelukisa, jota seuraan sellaisella intohimolla ja tarkkuudella, että kaikki muut hommat jää helposti hoitamatta.

Nyt kun viulukisasta on jo useampi viikko vierähtänyt, ei ole enää syytä kirjoittaa siitä erillistä postausta, mutta sen verran haluan kilpailusta todeta, että mielestäni palkinnot jaettiin tänä vuonna täysin oikein. Nettikeskusteluja seuratessa kyllä havaitsin, miten kaikki kisaa seuranneet eivät pitäneet Nikita Boriso-Glebskyn pehmeästä soitosta ja esiintymistyylistä, mutta itse arvostin kisan voittaneen venäläisen soittotapaa. Kauhistusta taas herätti soittajat, jotka näyttivät siltä kuin olisivat yrittäneet sahata jousellaan vanhan arvoviulun palasiksi. Jousen jouhetkin katkeilivat parilla soittajalla niin, että soiton päätyttyä jousi näytti enemmän ruoskalta kuin viulujouselta. Moneen tuo raju soittotyyli tuntui tekevän vaikutuksen, mutta minusta tuollainen soittotyyli ei aina tehnyt oikeutta soitetuille teoksille. Kärjistetysti voisi sanoa, että muutamien viulistien soittotyyli teki yhtä paljon oikeutta kappaleilla kuin jos Jouni Hynynen raakkuvalla äänellään laulaisi Sibeliuksen joululauluja.

Palailen illemmalla kirjoittelemaan ihan jostain muusta kuin klassisesta musiikista. Nyt lähden postittamaan joulukortteja. Muistakaahan muutkin, että tänään on viimeinen mahdollisuus postittaa kortit halvemmassa postiluokassa.

Talvi tulee...

2010-11-09T17:57:00.000+02:00

Seuratessani, miten maahan pudonneet vaahteranlehdet peityvät lumeen, päässä soi Kentin VinterNoll2. Jokainen biisin musiikkivideon nähnyt varmasti ymmärtää, miksi.

VinterNoll2 soi päässäni joka ikinen syksy, aina ensilumen saapuessa. En yksinkertaisesti kykene kuuntelemaan tätä kappaletta kesällä ja kun se sitten lumen saapuessa palaa mieleeni, leveä hymy valtaa kasvoni. On kuin hyvä kaveri tulisi vuoden tauon jälkeen kylään. Ja tietysti tämän kappaleen kanssa täytyy sitten vaihtaa kuulumisia, mikä tapahtuu niin, että aluksi tapailen biisin sanoja, jotka ovat jo vähän päässeet unohtumaan, mutta kun pääsen vauhtiin, hoilaan tätä niin, että aivan varmasti talon puolikuurot mummotkin kuulevat lauluni.

Tosin parhaillaan en pysty laulamaan, sillä olen hermorauniona. Turussa ei tällä hetkellä sada lunta, vaan ikkunaa vasten rapisee jäistä tihkua ja pikkusiskoni on tuolla pimeässä myrskyssä ajelemassa pikkuruisella autollaan töistä kotiin. Jos minulla joku suojelusenkeli on, niin tämä saa kyllä luvan lähteä NYT pitämään siskostani huolta. Minulle ei voi tapahtua mitään pahaa istuskellessani nojatuolissa ja Kentiä kuunnellessa, mutta siskolle voi liikenteessä tapahtua vaikka mitä kaikkea kamalaa ja kauheaa. Toivottavasti sisko olisi kohta kotona, jotta voin lopettaa kynsieni järsimisen!

Marraskuu

2010-11-02T19:27:00.000+02:00

Siitä tietää, että on marraskuu, kun tulee valtava tarve kuunnella Kentin B-sidor 95-00 -levyä. Eilisaamuna heräsin siihen, että päässä soi Chans, ja yllätyin itsekin tajutessani, että eihän sen soiminen voi olla sattumaan, että nythän tosiaan on marraskuu, kuukausi, jolloin B-sidor kuulostaa paremmalta kuin minään muuna aikana vuodesta. Uskomattoman tarkka voi nähtävästi sisäinen kalenterini olla, jos se on ajastettu yhteen sisäisen jukeboksini kanssa.

Aivan ehdoton lempibiisini B-sidor-levyltä on Utan dina andetag. Kappale on yksi kauneimmista lauluista, jonka tiedän. Uskomatonta, ettei tuota biisiä ole koskaan julkaistu omana singlenään, eikä se itse asiassa ollut aikoinaan edes perussinkun b-puoli, vaan Om du var här -maksisinkun kolmosraita. Kentillä onkin aina riittänyt hienoja biisejä sinkkujen lisäraidoiksi, ja muistan olleeni aikoinaan tosi iloinen siitä, että bändi tämän lähinnä b-puolista kasatun levyn julkaisi.

Sain B-sidorin lahjaksi päivänä, jolloin suustani oli vedetty kiireellisenä toimenpiteenä kaksi viisaudenhammasta. Ensimuistot levystä voisivat siis olla hyvinkin kivuliaat, mutta kiitos B-sidorin, muistot tuosta hampaidenpoistopäivästä ovat oikeasti pelkästään hyvät. Ja miten tarkasti muistankaan sen marraskuisen päivän ilman viileyden, kosteuden ja harmauden. Juuri samanlaisia harmaita päiviä nämä kaksi marraskuun ensimmäistä päivää ovat tänä vuonna olleet, ja varmaankin juuri siksi B-sidor on pyörinyt levysoittimessa toistolla.

The National, näemme maaliskuussa!

2010-10-25T12:19:00.000+03:00

Voi pojat, miten onnellinen olen juuri nyt! Yleensä minulla on kehno mäihä keikkalippujen kohdalla, jos yritän hankkia liput nettikaupasta, mutta kerrankin minulla oli onnea. Sain kuin sainkin äsken ostettua lipun The Nationalin keikalle, vaikka Lippupalvelu myikin heti lipunmyynnin alettua minulle eioota. Painelin sitkeästi 'hae paikkoja'-painiketta ja lopulta kone näytti, että saisin ostettua itselleni lipun. Innosta tärisevin käsin sain jotenkin naputeltua tilaus- ja maksutiedot ja sen jälkeen olikin hyvä mennä Facebookiin hihkumaan riemusta.

Oma riemu laski hieman, kun näin, miten moni kaverini oli jäänyt liputta, vaikka kaikki olivat heränneetkin ajoissa lippujahtiin. Jotenkin niitä kavereita auttaakseni päätin vielä kerran katsella, josko Tikettiin tai Lippupalveluun olisi ilmestynyt edes yksi lippu myyntiin ja kuinka ollakaan Lippupalvelu tarjosi yllättäen vielä yhtä lippua. Kiireen vilkkaa tarkastin, josko joko liputon ystäväni olisi vielä Fb:ssa langoilla ja yksi onnekas kaveri, juuri se ehdottomasti suurin National-fani, sattui olemaan paikalla. Jos tulin onnelliseksi siitä, että sain itselleni keikalle lipun, vielä onnellisemmaksi oikeastaan tulin siitä, että sain ilahdutettua ystävääni lipulla.

Vaikka The Nationalilla melko paljon kuuntelijoita Suomesta löytyykin, en kyllä osannut odottaa, että keikkaliput myytäisiin lähes loppuun neljässä minuutissa. Siinä vaiheessa, kun tajusin omaa lippua ostaessa, mikä ruuhka nettisivuilla oli, olin kyllä tosi tyytyväinen, että olin herännyt aamulla ajoissa lippuostoksille, enkä ollut luottanut siihen, että kyllä niitä lippuja vielä tunnin ja parinkin päästä vielä onnistuisi saamaan. Kaverin lipun kohdalla minulla oli kyllä hemmetin moinen tuuri, sillä mitä tässä olen satunnaisia kokeiluja lippukaupassa vielä tehnyt, eipä tuonne ole tikettejä enää myyntiin vapautunut.

En malttaisi millään odottaa, että pääsen viimein kunnolla näkemään Nationalin, jonka High Violet -levyn uskallan jo nyt julistaa vuoden 2010 parhaaksi levyksi. Olen valmis itkemään onnesta, kunhan pääsen kuulemaan livenä Runawayn ja Englandin.

Voi tulisipa maaliskuu pian!

Day 11 - A song from your favorite band

2010-10-11T21:11:00.000+03:00

Lempibändiä kysyttäessä olen oikeastaan koko ikäni vastannut aina samalla tavalla: The Beatles. Monien mielestä vastaus on tylsä ja jopa epärehellinen. En kuulemma vain jaksa oikeasti miettiä, mikä on suosikkini. Yritä siinä sitten nopeasti selittää, mitä kaikkea Beatles minulle merkitsee ja miten monilla tavoin se vaikuttaa ja näkyy elämässäni. Tiedän, että oikeastaan minkä tahansa muun bändin voisin elämästäni hylätä ja unohtaa, mutta Beatlesia en pystyisi. Se kun linkittyy elämässäni niin moneen rakkaaseen ja tärkeään asiaan.

Voisi kuvitella, että tämä päivämeemin kohta olisi todella helppo. Kyllähän nyt jokainen lempibändinsä tietää. Mutta vaikeuksia tuleekin siitä, minkä biisin tähän valitsee. Help! olisi helppo valinta, mutta käytin biisin jo lempilaulu-kohdassa. Lopulta päädyin Here Comes the Suniin.

Tämä kuuluu helposti elämäni kymmenen tärkeimmän biisin listalleni. Tähän liittyy kevyet kevätpäivät ja monet onnelliset muistot rakkaista ihmisistä. Sen lisäksi, että kappaleessa varsin suoraa lauletaan auringon saapumista talven jälkeen, kertoo kappale mielestäni yleisesti aurinkoisten aikojen saapumisesta synkkien aikojen jälkeen.

Myöhemmin tämän 30 päivän haasteen yhteydessä paljastan, minkä biisin haluan soitettavan hautajaisissani, mutta sen kohdan kappaleen lisäksi haluan kyllä Here Comes the Sunin hautajaissoittolistalleni. Veikkaan, että tämä kappale toisi ihmisille mieleen kauniita muistoja ja lohtua surun keskellä. Mutta ennen kuin nyt kuolla kupsahdan, niin toivon kyllä kuulevani tämän kappaleen vielä monen monta kertaa vastaanottaessani kevättä.

Unimusiikkia

2010-10-10T23:50:00.001+03:00

Niin paljon kuin rakastankin syksyn pimeitä öitä kukkuessani hereillä aamuyön tunteina, nukkuessa pimeys aiheuttaa minulle ongelmia. Olen aiemminkin kertonut univaikeuksistani ja niiden ehkäisystä musiikin avulla. Vuosien saatossa on selvinnyt, mikä biisi todella on paras kappale tuudittamaan minut hyvään uneen.

Day 10 - A song that makes you fall asleep: Sigur Rós - Svefn-g-englar

Koko Sigur Rósin Ágætis byrjun -albumi on aivan loistavaa unimusiikkia, mutta varsin harvoin pysyn hereillä edes Svefn-g-englarin loppuun, jos olen hakeutunut makuuasentoon ja sulkenut silmäni.

Kuten tammikuussa kirjoitin, ehkäisen painajaisia ja unihalvauksia soittamalla musiikkia läpi yön. Kesän valoisten öiden aikana en musiikkia unien avuksi tarvitse. Jotenkin vielä elo- ja syyskuukin sujuvat ilman jatkuvia painajaisia ja muita uniongelmia, mutta lokakuussa pimeys alkaakin sitten hankaloittamaan nukkumista.

Onneksi tulin pari vuotta sitten nähneeksi Ylen esittämä Uniklinikka-sarja, jonka vinkeistä löysin avun sekä painajaisten että vielä kamalampien unihalvausten ehkäisemiseen. Pari viikkoa sitten en vielä tarvinnut hyvän unen avuksi tustamusiikkia, mutta sitten tuli koettua kamala painajaisyö, joka huipentui unihalvaukseen, joten nyt on taas Sigur Rósin levyt soineet öisin unien taustalla melkein joka yö.

Jos muuten joku nyt haluaa kokeilla muusiikkia omien univaikeuksien hoitoon, niin pieneksi vinkiksi voisin sanoa, että pitäkää huoli siitä, että levy soi koko yön läpi. Itse olen viime viikkojen aikana unohtanut muutamana yönä jättää levyn soimaan toistolle, ja noina öinä olen joko herännyt ahdistavaan hiljaisuuteen ja pimeyteen tai nähnyt painajaisia.

Musiikkia ei myöskään tarvitse soittaa kovalla äänenvoimakkuudella. Riittää, että itse pystyt sen juuri ja juuri kuulemaan. Itse asiassa turhan kovalla soitettu musiikki saattaa vain vaikeuttaa nukahtamista. Ja kolmanneksi kannattaa valita huolella taustalla soiva musiikki. Musiikki ei saa olla sellaista, että rupeat hyräilemään ja laulamaan sen mukana tai alat polkea jalalla tahtia. Periaatteessahan taustamusiikiksi riittää yksi hyvä kappale, mutta itse kuitenkin suosin kokonaisia levyjä, koska mielestäni nukun paremmin vaihtelevien biisien tahdissa kuin soittaessani vain yhtä kappaletta.

Klassinen musiikki unettaa monia, mutta jos valitset sitä unimusiikiksi, älä missään nimessä valitse taustalle summa mutikassa jotain kokonaista klassista teosta, joka nyt vain sattuu alkamaan rauhallisella osiolla. Olen erinäisiä kertoja sattunut nukahtamaan tällaisiin rauhallisiin kohtiin ja herännyt melkein sydänkohtaukseen, kun koko iso sinfoniaorkesteri on ruvennut hirvittävän forte fortissimon voimalla pauhaamaan seuraavassa osassa.

Ennen kaikkea hyvää unta metsästäessä kannattaa kokeilla, mikä itsellä toimii parhaana taustana unelle. Toiset nukkuvat parhaiten täydessä hiljaisuudessa ja pimeässä. Joku toinen taas nukkuu sikeästi kuunnellessaan valaiden laulua tai viidakon ääniä. Minä saan parhaat unet Ágætis byrjunin tahdissa, unilampun himmeässä valossa.

Ennen kuin ne häviävät

2010-10-10T13:57:00.000+03:00

Olen koukussa.

Olen koukussa luonto-ohjelmaan.

Olen niin koukussa luonto-ohjelmaan, että saatan katsoa kolme kertaa saman jakson sarjasta, ettei vaan mitään pääse menemään ohi.

Tämä aivan loistava sarja on Ylen tv1:llä pyörivä Kiehtova maailma: Ennen kuin ne häviävät. Sarjan jaksot esitetään sunnuntaisin klo 19.30 ja uusitaan keskiviikkoisin klo 13.00. Lisäksi jaksot löytyvät tv-esityksen jälkeen kahden viikon ajan Yle Areenasta. Sarjan ekaa jaksoa ei valitettavasti enää Areenaasta löydy, ja tätä kirjoittaessa toisen jakson esitysaikaakin on jäljellä vain kuutisen tuntia, mutta ai-ai-puoliapinoista kertova kolmas jakso on nähtävillä vielä viikon verran.

Sarjassa seurataan, kuinka näyttelijä Stephen Fry kiertää biologi Mark Carwardinen kanssa etsimässä samoja uhanalaisia eläinlajeja, joita Carwardine oli käynyt katselemassa kirjailija Douglas Adamsin kanssa 90-luvun alussa. Adams teki noiden retkien pohjalta suositun radio-ohjelman ja kirjan. Ennen kuin ne häviävät -sarja kertoo nyt, mitä noille uhanalaisille lajeille kuului vuonna 2008.

Täytyy sanoa, ettei sarjassa esitetylle lajeille kuulu lainkaan hyvää. Esimerkiksi toisessa jaksossa esiteltyä Zairenleveähuulisarvikuonoa miehet eivät enää onnistuneet löytämään ja jakson lopussa Stephen Fry kertoo, kuinka toimet lajin sukupuuttoon julistamistamiseksi on aloitettu.

Vaikka sarjassa koetaan paljon pettymyksiä, sarjassa on paljon myös iloisia ja toiveikkaita hetkiä. Eikä jaksoissa suinkaan keskitytä etsimään ja esittelemään vain yhtä eläinlajia, vaan itse asiassa ohjelmissa esitellään myös monien muiden lajien kohtaloa ja suojeluohjelmia. Seuraavalla videolla näytetään iloinen hetki simpanssien "orpokodissa".

Katselen kyllä paljon luonto-ohjelmia, mutta harvemmin jään niihin yhtä pahasti koukkuun kuin tähän sarjaan. Jaksojen ensiesitys menee kyllä minulta valitettavasti ohi samaan aikaan Nelosella pyörivän Dancen takia, mutta kunhan jakso on Areenaan ilmestynyt, katson sen sieltä heti. Keskiviikkoisin istun kuin tatti katsomassa jakson telkkarista ja yleensä olen katsonut jakson Areenasta vielä kertaalleen uudelleen.

Kaikkien luonto-ohjelmien ystävien ja Stephen Fry -fanien kannattaa kyllä ehdottomasti tämä sarja katsoa. Minä harkitsen jo sarjan DVD:n ostamista. Minä kun en vain tunnu kyllästyvän sarjaan ollenkaan!

Tanssibiisi

2010-10-09T21:16:00.001+03:00

Rakastan tanssia. En hallitse monimutkaisia tanssiliikkeitä, mutta perusjorailu minulta sujuu. Tangon ja valssikin perusaskeleetkin hallitsen sen verran hyvin, ettei paniikki iske, jos niitä jostain syystä joudun tanssimaan. Joka syksy ja kevät tutkin läpi tanssikoulujen tarjonnan ja mietin, mihin alkeisryhmään minun tekisi mieli mennä mukaan, mutta aina on pupu mennyt pöksyyn, enkä ole lopulta uskaltanut mennä tunneille ollenkaan.

Viimeksi viikko sitten kaveri kannusti minua lähtemään tanssitunneille. Mutisin jotain sellaista, että juu kyllä voin tulla, mutta en mä tiiä osaanko mä yhtään mitään, että oon vaan tosi huono ja surkeassa kunnossa ja sekoilen askeleissa, enkä välttämättä opi enää mitään. Nyt yritän kovasti tsempata itseäni, jotta joulun jälkeen uskaltaisin johonkin alkeisryhmään mennä kompastelemaan. Sitä ennen tyydyn vain tanssahtelemaan seuraavan biisin tahdissa kotona ihan itselaatiman koreografian mukaan.

Day 09 - A song that you can dance to: Kayne West - Stronger

Tanssin kotona paljon. Jos nyt kuitenkin teemme eron siihen, että tanssahtelen musiikin tahdissa tai oikeasti varta vasten tanssin, voisin sanoa tanssivani päivittäin suunnilleen 15-60 minuutin verran. Noloa myöntää, etten erityisemmin harrasta liikuntaa, mutta tuolla tanssilla yritän pitää itseni edes jonkinlaisessa kunnossa.

Joinain päivinä minua laiskottaa, enkä millään jaksaisi nousta sängystä tai nojatuolin pohjalta. Noina päivinä yleensä maanittelen itseni liikkeelle jollain sellaisella kappaleella, joka suorastaan vaatii nousemaan ylös ja tanssimaan. Stronger toimii tällaisena herätyslääkkeenä kaikkein pahimpina laiskotteluhetkinä.

Stronger soi myös niinä iltoina, kun yritän pakottaa itseni tekemään jonkinlaista lihastreeniä. Tosin en minä tuolloinkaan mitään erityisiä jumppaliikkeitä tee, vaan silloinkin kaikki liikkeet teen tanssien. Miksi turhaan kiusata itseään kuntosalilla tai ahdistavilla "vielä jaksaa, vielä jaksaa!" -jumppatunneilla, kun aivan yhtä tehokkaasti voi liikkua miellyttävän musiikin tahdissa kotona? Itse asiassa ajatus tanssista kuulosta nyt niin houkuttelevalta, että taidan päästää Kanyen ääneen ja pompata tästä jaloilleni liikkumaan!

Ohjelmasuositus: Monty Python - totuutta hipoen

2010-10-08T17:37:00.000+03:00

Pidätkö Monty Pythonista? Tai onko sinusta koskaan tuntunut, että tästä komediaryhmästä olisi hyvä tietää edes jotakin, vaikka heidän huumorinsa ei juuri sinun nauruhermoasi kutkuttaisikaan? Jos vastasit näihin kysymyksiin kyllä, suosittelen sinulle katsottavaksi Yle Teemalla esitettävää Monty Python - totuutta hipoen -sarjaa.

Tietysti tätä sarjaa olisi pitänyt mainostaa jo aikaisemmin. Tänä iltana Teema esittää nimittäin sarjan viimeisen jakson, mutta onneksi lähes kaikki aiemmat jaksot on nähtävissä vielä Yle Areenassa. Vain ensimmäinen jakso on jo ehtinyt Areenasta poistua. Tuo avausjakso käsitteli Monty Pythonin jäsenten aikaa ennen Python-aikaa, joten mitään kovin olennaista ei ole jäänyt vielä näkemättä. Suosittelen silti katsomaan ainakin sarjan kakkosjakson Areenasta nopeasti, se kun poistuu näkyviltä kolmen päivän päästä.

Rakastan hyvin tehtyjä dokumentteja ja luulen, että seuraisin tätä Totuutta hipoen -sarjaa, vaikka en Monty Pythoneista olisi edes kiinnostunut. En pysty oikeastaan edes kuvailemaan, miten riemastunut olen, kun jostain minua kiinnostavasta aiheesta on tehty näin laadukas, hienosti ja rehellisesti taustoja ja historiaa esiin tuova sarja. Minua aivan erityisesti ilahduttaa se, miten sarjassa on käsitelty myös aiheita, joiden muistelu tai joista kertominen ei välttämättä ole Monty Pythonin jäsenillekään helppoa ja mukavaa. Sarjaa katsellessa on käynyt selväksi, että ohjelmassa haastatellut Pythonin jäsenet eivät ole halunneet kaunistella totuutta, vaan asioista on haluttu kertoa rehellisesti ja kattavasti.

Minusta on aivan mahtavaa, että Monty Pythonin jäsenet ovat itse kertomassa omasta historiastaan, eikä tästä ole tehty sellaista rasittavaa dokkaria, jossa kaikki maailman muut koomikot ovat vain ylistämässä idoleitaan ja kertomassa muualta opittuja faktoja, jolloin tarinasta yleensä kuullaan vain kauniisti kiilloiteltu versio. Nyt dokumentissa käy paremmin ilmi, miten kipeä asia John Cleesen lähtö omille teilleen muille Pythoneille oli tai miten Graham Chapmanin alkoholismi vaikutti ryhmän työskentelyyn.

Minusta täma Totuutta hipoen -sarja on mitä rentouttavinta perjantai-illan viihdettä. Kaiken viikon hälinän jälkeen on ihanaa istahtaa nojatuoliin ja katsella ja kuunnella ohjelmaa, jossa vanhat miehet istuvat mustaa taustaa vasten jakkaralla ja muistelevat menneisyyttään. Oikein harmittaa, että ensi perjantaina en voi enää rentoutua sarjan parissa. Mutta tänä iltana, viimeisen kerran, avaan telkkarin klo 21 Teemalta ja rentoudun Python-muistelmia kuunnellen.

Sanoista

2010-10-07T23:26:00.000+03:00

Olen useampaan kertaan täällä blogissakin maininnut, etten juurikaan kiinnitä huomiota biisien sanoihin. Minulle sävelet, äänien sävy ja kappaleiden tunnelma ovat tärkeämpiä kuin sanat. Minulla on kavereita, jotka tunnistavat biisit muutamasta sanasta, mutta pitkäkään melodianpätkä ei heille välttämättä vielä paljasta, mikä kappale on soitossa. Minä taas saatan tunnistaa kappaleen parhaimmillaan puolen sekunnin pätkästä, mutten onnistu tunnistamaan välttämättä edes lempikappaleitani sanojen perusteella. Toki nyt aivan jokaisen lempikappaleeni ensimmäiset sanat ja kertosäkeet osaan laulaa mukana, mutta toisen säkeistön sanoja en vain enää tunnista. Outona pidetään sitäkin, että tunnistan englannikieliset sanat helpoimmin kuin suomenkieliset. Tämä ei voi johtua pelkästään siitä, että kuuntelen todella vähän suomenkielistä musiikkia, vaan enemmänkin siitä, että englanninkieliset sanat jäävät vain paremmin mieleeni, koska ne soivat usein suomen sanoja paremmin.

Tunnen useita ihmisiä, jotka eivät voi sietää musiikkia, jossa lauletaan heille vieraalla kielellä. Musiikki ei kuulemma kosketa heitä pätkääkään, jos sanoja ei ymmärrä. Heistä on kummallista, miten saatan purskahtaa itkuun kuunnellessani vaikkapa Jacques Brelin ranskankielisiä tulkintoja, koska minulla ei ole hajuakaan siitä, mistä kappaleen sanat aivan tarkalleen kertovat. Mutta voi hyvänen aika, kyllähän nyt vaikka Ne Me Quitte Pas -kappaleen sanat melkein repii sydämen kappaleiksi, vaikka biisistä ei ymmärtäisi edes kappaleen nimeä!

Osaan lukuisten kappaleiden sanat passiivisesti ulkoa. Pystyn kyllä siis laulamaan kappaleiden mukana sanat hyvin ulkoa, mutta jos minun pitäisi äkkiä esittää yksin kappale ilman että sanat kuuluvat avukseni taustalla, joutuisin valitsemaan esityskappaleeni vain kourallisesta biisejä. Totta kai muistan ulkoa joulu- ja sitsilauluja sekä kaikenlaiset pikkukakkosenpostit ja liudan turhia mainosbiisejä, mutta vain muutaman biisin sanat osaan esityskelpoisesti ulkoa. Tässä nyt kuitenkin yksi biisi, jonka sanat mielestäni osaan ilman nuotteja ja kavereiden tukeakin.

Day 08 - A Song that you know all the words to: Semisonic: Secret Smile

Tässä biisissä on niin paljon toistoa, ettei mieleenpainettavia sanoja lopulta ole kovinkaan paljoa. Olen aina nauttinut tämän kappaleen laulamisesta. Tykkään leikitellä tämän kappaleen kanssa eri laulutyyleillä ja uskallan jopa sanoa, että tämän biisin todella osaan laulaa hyvin. Toisaalta, olen laulanut tätä kappaletta viimeisen 10 vuoden aikana niin paljon, että olisi melkoinen häpeä, jos en osaisi laulaa tätä hyvin ja muistaisi jokaista sanaa.

Viikon varrelta

2010-10-07T15:56:00.000+03:00

Aloitetaan vaikka siitä, että Prince sitten siirsi keikkaansa. Karmea pettymys. Nyt ei siis ole mitään tietoa siitä, koska mies tulee Suomeen tai tuleeko ollenkaan. Yritän pysyä positiivisena ja ajatella, että kyllä minä Princen vielä livenä näen ja kyllä hän Suomeen tulee, vaikka kieltämättä näitä vakuutteluitani on vaikeaa uskoa. Mutta onneksi tämä keikan siirtyminen ei aiheuttanut yhtä pahaa unettomuutta kuin lipunmyynnin aloituksen siirtyminen viime torstaina. Rehellisesti sanoen tuolloin stressaannuin myynnin siirtymisestä niin pahasti, että torstain ja perjantain välisenä yönä sain nukuttua kunnolla vain pari tuntia. Yllättäen kuitenkin jaksoin perjantaina koko illan ja yön tanssia ja nauraa humanistibileissä.

Bileet olivatkin yhdet parhaista pitkään aikaan. Kiitokset vaan ensinnäkin loistavalle dj:lle, joka hienosti oli valinnut soittoon Princeä, New Orderia ja Pulpia. Kerrankin sattoin jättää dj:n rauhaan, enkä käynyt häiritsemässä tätä lukuisin toivein. Myös Dynamossa dj soitti Blue Mondayn, joten mun hyvä New Order -onneni saattaa olla käytetty loppuun. Noin kaiken kaikkiaan perjantai oli lopulta ihan mahtava ja jatkoilta kotiin palasin vasta aamulla. Oli kiva huomata, että joskus, kun tunnelma on hyvä, minäkin vielä jaksan hillua koko yön tanssimassa ja jatkoilla. Mutta kieltämättä lauantain kuorokonsertissa valvottu yö painoi sen verran, että muutaman biisin aikana sain todella taistella, ettei silmät lupsahda kiinni.

Viikonloppu menikin aika lailla perheen parissa. Oli esimerkiksi mahtavaa käydä äidin ja siskon kanssa sieniretkellä. Voi sitä riemua, kun sangot alkoi täyttyä sienistä, vaikka aluksi vaikuttikin siltä, ettei me mitään sieniä löydettäisikään. Sienestyksen jälkeen menin vielä siskon luo kylään katselemaan leffaa. Kiitos perjantaisten diskoliikkeideni katsottiin Saturday Night Fever, jota noloa kyllä en koskaan aiemmin ollut kokonaan nähnyt. Täytyy todeta, että omat tanssimuuvssit kalpenivat kyllä täysin John Travoltan liikkeille

Piristävän viikonlopun jälkeen oli mukavaa aloittaa tämä viikko, joka on mennyt opiskellessa ja leffoja katsellessa. Makuunissa on meneillään leffaralli, jolloin leffavuokraus maksaa puolet normaalista, joten tuota tarjousta on tullut hyödynnettyä ihan kiitettävästi. Eilen tuli vuokrattua Crazy Heart, jonka pääosasta Jeff Bridges aivan ansaitusti voitti parhaan miespääosan Oscarin. Useamman kerran sain pyyhkäistä silmäkulmiani ihan vain miehen tuskaisen olemuksen ja huohotuksen takia. Jotain niin aitoa ja pelottavan todellista tuossa roolisuorituksessa oli. Voin lämpimästi suositella leffaa, mutta mikään kevyt popcornin mutustelun taustalle sopiva välipalaelokuva tämä ei sitten ole. Ja ainakin minuun tämä leffa teki niin syvän vaikutuksen, että tänään en voi mitään kovin raskasta leffaa katsella. Jos siis jotain tänään katsottavakseni vuokraan, leffan on syytä olla juurikin kevyttä höttöä, ei mitään vakavamielistä ja suurta keskittymistä vaativaa draamaa.

Lipputuska

2010-10-01T15:03:00.000+03:00

Kuten ehkä olette kuulleetkin, Princen konsertin lippujen piti tulla tänään myyntiin, mutta viime hetkillä tuota lipunmyynnin aloittamista siirrettiin. Olin jo koko eilispäivän kuin tulisilla hiilillä. Kävin tiedusteluretkellä Lippupisteen myymälöissä tarkastamassa, mistä liikkeestä minun olisi nopeinta käydä liput ostamassa. Laadin tarkan suunnitelman, mitä käytäviä pitkin minun olisi nopeinta sännätä rullaportaille ja kuinka nopeasti hissit liikkuvat. Sainkin valmisteltua mielestäni hyvän suunnitelman nopeaan lipunhankintaa ja palasin kotiin.

Kotona netti auki ja eikös heti ensimmäinen silmiin osuva uutinen sitten kertonut, että keikan lipunmyynnin aloittamista on lykätty. Turhaan olin siis eilispäivän järsinyt jännittyneenä kynsiäni. Harmi vaan, että Princen keikan lippujen aiheuttama tuska jatkuu nyt sitten epämääräisen ajan. Ja minä todella olen kehittänyt itselleni tästä pahan stressin. Väijyn yhtenään Lippu.fi:n sivuilla, hakkaan f5-näppäintä ja odotan, koska ruutuun ilmestyisi uutinen, jossa kerrotaan uusi lipunmyynnin alkamispäivä.

En koskaan aikaisemmin ole jännittänyt minkään lipun ostamista näin paljoa. Näen päässäni ahdistavia kuvia siitä, etten saa ostettua itselleni lippua, vaikka olisin lippujonossa ensimmäinen asiakas. Liputtomana sitten katselisin uutisista keikallemenijöiden haastetteluja, joissa väki toteaisi tulleensa keikalle "koska vaimo käsi" tai "kun firma maksoi lipun".

Pakko muuten valittaa tuosta 8 lippua/asiakas -kiintiöstä, jota perustellaan lippujen suurella kysynnällä. Omasta mielestäni suuren kysynnän aikana kiintiö voisi aivan hyvin olla vielä matalampi. Harva ihminen ihan oikeasti ostaa 8 lippua itselleen ja kavereilleen, vaan kyllä niistä lipuista ainakin pari tuppaa Huuto.nettiin päätymään. Omasta tuttavapiiristäkin noita lippuja trokaavia kavereita sattuu löytymään ja vaikka tiedän, että tämä on heidän tapansa hankia muutama lisäeuro opintotuen oheen, kyllä minä hieman paheksun moista toimintaa. Minusta kun liput kuuluvat artistien ja bändien faneille ja heillä tulee olla oikeus ostaa liput kohtuulliseen hintaan.

Kaikkeni kyllä teen, että saan oman lippuni ostettua keikalle ennen yhtän trokaria. Ainoa hyvä asia tässä lipunmyyniviivästyksessä onkin se, että ehdin hioa vielä lipunhankintataktiikkaani. Näyttäisi siltä, että Turusta löytyy sittenkin myyntipaikka, jossa myyntitiskille päästäkseen ei tarvitse juosta rappusia ylös ja väistellä vaaterekkejä tai tavarahyllyjä, mikä tietysti on hirveä etu tällaisen pahimmillaan minuuttipeliksi muuttuvan myyntitapahtuman kohdalla. Mutta äsh, tulisipa tuo uusi lipunmyynnin alkamisajankohta pian tietooni! Jos tietoa ei tänään tule, ei kannata ihmetellä illalla oudon kiemurtelevia liikkeitäni tanssilattialla. Ihan vain jännityksen takia minä luikertelen kummallisesti!

Prince Suomeen!

2010-09-27T23:38:00.000+03:00

On se ihanaa, että kun Ylen puoli yhdeksän uutiset kertoo Princen tulevan Suomeen, äitini soittaa ja tiedustelee, joko toinen munuaiseni on myynnissä. Tällä keskustelunavauksella äitini viittasi viime perjantaiseen Facebook-viestiini, jossa totesin, että jos tämä uutinen pitää paikkaansa, myyn vaikka toisen munuaiseni, jotta pääsen Princen keikalle. Äitini on sivusta seurannut reilut 20 vuotta kestänyttä Prince-fanitustani, joten hän taitaa tietää, että olisin valmis tekemään melko epätoivoisiakin temppuja saadakseni lipun keikalle. Nyt kuulemma voin jättää ainakin lippurahojen hankintaa koskevat temppuilut väliin, mutta toki perjantaiaamun lipunostokikkailuja joudun vielä harrastamaan.

Yleensä muistan hyvinkin tarkasti, miten olen minkäkin lempiartistini löytänyt, mutta Princen kohdalla muistikuvat ovat hieman hatarat. On kuitenkin loogista olettaa, että tämänkin artistin olen MTV:n musiikkivideoiden virrasta aikoinaan bongannut. Ensimmäiset aivan tarkat muistikuvat on vuodelta 1990, jolloin isäni osti minulle Seinäjoen Anttilasta miehen Graffiti Bridge -albumin c-kasettina. Ei isäni sitä kasettia olisi ostanut, jos sitä en olisi osannut kauniisti pyytää. 8-vuotiaaseen minuun kyllä jotenkin vetosi - ja no, vetoaa kyllä edelleen - tuollaiset androgyynit, tummat ja vähän erikoisen näköiset miehet, joten saattaa olla, että ihan tämän levyn kansikuvankin perusteella kiinnostuin Princestä.

Kuva

Sen nyt kuitenkin muistan, että ensimmäiset biisit, jotka olen Princeen yhdistänyt ovat Purple Rain ja 1999, ja nämä biisit tiesin jo ennen tuon Graffiti Bridge -kasetin saamista (biisithän sitä paitsi ovat ilmestyneet jo ennen Graffiti Bridgen ilmestymistä). Tuohon Princen kasettiin taas liittyy hassu muisto, että kuuntelin sitä aina "salaa" kotona. Lähinnä siis silloin, kun olin yksin kotona. Ja näin jälkikäteen ajatellen oli ehkä hyvä, että lallattelin biisien tahdissa yksin, sillä nyt aikuisena on tullut useammankin kerran punasteltua biisien sanojen takia ja ajateltua, että "hyvä kun kukaan ei silloin aikoinaan kuullut". Vuonna 1991 ilmestynyttä Diamonds and Pearls -levyä yritin kyllä kuunnella julkisemmin, mutta isoveljeni ei levystä pitänyt. Minulla on omat aavistukseni siitä, miten häiritsevältä 13-vuotiaasta veljestäni on saattanut tuntua, kun pikkusisko on laulanut mukana jotain Creamin tai Gett Offin sanoja, jotka nyt eivät varsinaisesti olleet aivan 9-vuotiaan laulettavaksi sopivia. Tosin taisi minullakin sanojen sisällöstä jokin pieni käsitys olla, koska muistan, etten koskaan vanhempien kuullen noita kappaleita soittanut.

Tuntuu jotenkin hassulta, että aivan oikeasti olen odottanu Princen keikalle pääsemistä yli 20 vuotta. Nimittäin kun miehen piti esiintyä Suomessa vuonna 1990, eräs pieni Lotta oli kovin katkera, koska ei voinut keikalle tietenkään lähteä. Muistaakseni sitten myöhemmin Suosikista luin, että Prince oli perunut keikkansa, ja taisin olla hieman iloinenkin, kun kerta en ollut mitään keikkaa menettänytkään.

Jos jonkin keikan missaaminen on minua muutaman viime vuoden aikana harmittanut erityisen paljon, niin Princen kesän Roskilde-visiitin näkemättä jääminen on suorastaan itkettänyt minua aina, kun olen keikan arvosteluja lukenut. Mieshän oli vetänyt Tanskassa sellaisen esityksen, että arvostelijoiden ylistyssanat ovat olleet loppua kesken. En edes uskalla toivoa, että Prince saisi Suomessa vedettyä yhtä mahtavaa keikkaa kuin Roskildessa, mutta minulle riittäisi, että näkisin miehen edes tämän kokoisena pisteenä lavalla ja kuulisin jonkin lempibiiseistäni livenä. Muttamutta, ensin pitää perjantaina saada ostettua lippu keikalle. Nyt siis alkaa sotasuunnitelman laatiminen, jotta aivan varmasti lipun itselleni saan. Onko siellä muuten muita keikalle mieliviä?

Kiukkusiivousta Bloc Partyn tahdissa

2010-09-27T15:42:00.000+03:00

Aamulla heräsiin ihanaan syksyn auringonpaisteeseen. Mutta kun sain silmät auki, ympärillä näkyi sotkuistakin sotkuisempi asunto, jossa tuolit ovat täynnä pyykkipinoja, epämääräiset paperipinot keräilevät pöydillä ja nurkissa pölyä ja keittiössä astiapinot uhmaavat maan vetovoimaa.

Nyt sitten kaamean kiukun vallassa siivoan asuntoani kuin hullu, huudattaen samalla stereoista Bloc Partyn Silent Alarm -levyä, joka vuosien saatossa on osoittautunut erittäin hyväksi taustamusiikiksi tällaisten raivosiivouskohtausten aikana. Siistiä ja puhdasta jälkeä syntyy hujauksessa, kun taustalla soi Like Eating Glass, Positive Tension, This Modern Love tai Helicopter, jonka tahdissa korkeimmistakin nurkista jaksaa pomppia pyyhkimään pölyt.

Upea sää houkuttelee nyt hetkeksi ulos kävelylle, mutta urakka tiskiharjan ja pölyhuiskun varressa jatkuu valitettavasti vielä illan ajan. Ei tällaista hyvää siivousfiilistä nimittäin pidä heittää hukkaan ;) Naapurin mummoille täytyy kuitenkin sallia pieni tauko Bloc Partyn kuuntelusta, joten lenkkipolut kutsuva.

Ihanan aurinkoista syysmaanantaita kaikille!

Sunnuntain leffavinkki: Reality Bites

2010-09-26T13:55:00.000+03:00

Tiedättehän, miten rakastan ja kaipaan 90-lukua. Yksi suurimmista syistä siihen, että pari vuotta sitten aloin kaipailla takaisin tuota vuosikymmentä on Reality Bites -elokuva, joka esitetään tänään telkkarissa.

Kuva

Tässä elokuvassa tiivistyy jotenkin äärimmäisen hyvin 90-luvun puolivälin henki ja minulle tämä elokuva toimiikin jonkinlaisena aikakoneen korvikkeena aina silloin, kun haluan muistella 90-luvun alkupuoliskoa ja ns. X-sukupolvea, jonka tarinan tämä elokuva mielestäni hienosti kertoo.

Winona Ryder nousi tämän elokuvan takia jonkinlaiseksi tyyliesikuvakseni. Ja voi miten ihastuinkaan koko 12-vuotiaan kiihkeydellä aikoinaan Ethan Hawkeen leffan trailerin nähtyäni. Ja sitten tässä leffassa on vielä hyvä soundtrack, jolta suureksi hitiksi nousi mm. tämä biisi

Vihasin tätä Lisa Loebin Stay-biisiä sen ollessa suuri hitti, mutta muutamia vuosia myöhemmin tästä kappaleesta tuli minulle hyvinkin rakas. Laulan tämän mielelläni aina, jos pääsen pelaamaan SingStar '90s -peliä. Tuon musiikkivideon on muuten ohjannut Ethan Hawke.

Stay oli hitti Suomessakin, mutta vielä enemmän radiosoittoa täällä soundtrackin biiseistä sai Big Mountainin Baby I Love Your Way -kappale.

Tuon videon katsominen nostaa välillä vähän turhankin suuren palan kurkkuun ja vedet silmiin, kun muistan, miten katselin MTV:ltä tätä musiikkivideota ja Reality Bitesin esittelypätkiä MTV:n leffaohjelmasta harmitellen samalla, etten pääsisi katsomaan elokuvaa teatteriin, koska kukaan kavereistani ei halunnut leffaa nähdä. Vuonna 1982 syntyneiden kavereideni keskuudessa Reality Bites ei ollut mikään iso juttu, toisin kuin esimerkiksi vuonna 1978 syntyneen isoveljeni ikäryhmässä.

Myöhemmin toki olenkin sitten Reality Bitesin nähnyt monen monta kertaa. Nyt vain oma leffa-dvd-levyni on jotenkin vioittunut, eikä se suostu pyörimään kunnolla, joten olen enemmän kuin onnellinen, että leffa tulee tänään telkkarista. Avatkaahan tekin klo 14.35 televisio MTV3:lta, ja katsokaa tämä elokuva.

Of Montreal - False Priest

2010-09-15T23:54:00.000+03:00

Viimeiset pari viikkoa olen laskenut päiviä Of Montrealin False Priest -levyn ilmestymiseen, joten aamulla pettymys oli suuri, kun kuumeisen odotuksen jälkeen en voinutkaan juosta 8raitaan sitä ostamaan. Näin flunssatoipilaana ei ole fiksua juosta minnekään, enkä myöskään halunnut vilustuttaa itseäni vesisateessa, joten jouduin siis jättämään levyshoppailun väliin tältä päivältä. Onneksi levy on kuitenkin kuunneltavissa Spotifysta, joten pientä helpotusta tuskaani sentään sain. Mutta huomenna, huomenna minä kipitän vinhaa vauhtia levykauppaan, koska olen viimein terve :)

Levyn kansikuva poimittu täältä

Jos heittelisin musiikkitehosekoittimeen vanhempien levyhyllystä äidin T-Rex-levyt ja isän Bowie-levyt, pari 60-70-luvun taitteen raskaampaa rockalbumia ja minun vanhat Prince-kasetit sekä pari silmät kiinni valittua satunnaislevyä, olettaisin musiikkismoothien kuulostavan todella paljon Of Montrealin False Priestilta.

Haluaisin kovasti pitää bileet, joissa vieraat puhaltelisivat aluksi ilmapalloja avausbiisi I Feel Ya' Struttern tahdissa. Our Riotous Defectsin aikana porukka voisi noukkia cocktailtikkuihin tökittyjä lihapullia, juustopaloja, pikkunakkeja ja hedelmä- ja vihannestikkuja. Kun soittoon lähtisi Coquet Coquette, väki voisi tanssia villasukkasillaan viinilasit kädessä.

False Priestin tunnelma tuo niin vahvasti mieleen 70-luvun lopun ja vanhempieni opiskeluajan, että mielikuvissani bilettävillä kavereillani on yllä leveälahkeiset vakosamettihousut, tiukat t-paidat, pooloneuleet ja isot, paksut muovirillit. Toisaalta on False Priestin biiseissä paljon myös nykyaikaa.

Of Montreal sekoittaa niin tehokkaasti eri musiikkityylejä, että yhden biisin sisältä saattaa löytää viitteitä Beatlesiin, Bowieen, 70-luvun funkiin, 90-luvun houseen ja vielä pariin muuhunkin musiikkityyliin ja aikakauteen. Näistä sekalaisista aineksista Of Montreal on onnistunut kuitenkin valmistamaan herkullisia biisejä. False Priestin kappaleet maistuvat minusta pirskahtelevalta, hivenen kirpeältä kuohuviiniltä, jonka sekaan on ripoteltu jäisiä vadelmia - siis todella, todella hyvältä.

Of Montreal on jälleen kerran tehnyt levyn joka saa keskiviikon koti-illan tuntumaan riemukkailta bileiltä. Juuri tällaista levyä minä Of Montrealilta toivoinkin, joten en voi kuin kiittää ja kehua Kevin Barnesia ja kumppaneita mainiosta levystä. Ja miten jo odotankaan sunnuntaisia kävelylenkkejä ruskan värjäämällä Puolalanmäellä ja jokirannassa Famine Affairin soidessa korvissani. Oijoi, False Priestin tahdissa syksystäni tulee vielä erinomainen!

Olisinpa kuin Björk

2010-09-15T03:35:00.001+03:00

Kuva

Muutaman viime tunnin ajan olen tuijottanut Björkin Debut-levyn kantta suorastaan lumoutuneena. Tuossa Jean-Baptiste Mondinon ottamassa kuvassa minua viehättää juuri nyt aivan erityisesti Björkin hiukset ja villapaita. Voisinko saada samanlaiset nyt heti?

Ajauduin tuijottamaan kuvaa ruvettuani kuutelemaan levyltä Play Dead -biisiä, joka onkin soinut toistolla nämä viimeiset pari tuntia.

Play Dead oli ensimmäinen Björkin kappale, johon aikoinaan ihastuin. Debut-albumin ilmestyessä olin MTV:tä liikaa tuijottava 11-vuotias, joka ei ollut tottunut kuuntelemaan mitään Björkin kaltaista. Big Time Sensualityn musiikkivideo oli ensikosketukseni Björkiin, ja vaikka en kappaleesta pitänyt, tuota videota katsoin hullaantuneena. Tajusin juuri, että tuolloinkin ihailin Björkin vaatteita ja hiuksia, joten nähtävästi asiat eivät ole aivan hirveästi muuttuneet 17 vuodessa.

Human Behaviour oli seuraava Björk-video, johon kiinnitin huomioni. En todellakaan tajunnut Michel Gondryn ohjaaman videon tarinaa 11-vuotiaana, mutta videon yksityiskohdat kiehtoivat minua kovasti. Tämä video saattaa edelleen löytyä joltain vapisevalta vhs-kasetilta, jolle olen kerännyt aikoinaan mielestäni hienoja musiikkivideoita.

Play Dead oli ensimmäinen kappale Björkiltä, jossa huomiotani ei varastanut musiikkivideo, vaan kerrankin ihastuin biisiin. Minulle oli kai pikku hiljaa ruvennut aukenemaan Björkin musiikkityyli. Play Dead kuuluu minulla erityisesti talven synkkien iltojen taustalle, mutta kyllä se näin sateisena syysyönäkin kuulostaa erinomaiselta.

Debut on oikeastaan ainoa Björkin levy, jota säännöllisesti kuuntelen. Kaikki uudempi tuotanto naiselta on minulle aika paljon vieraampaa, vaikka aina uuden levyn ilmestyessä innoissani siihen käynkin tutustumassa. Kuitenkin vasta Spotifyn myötä ihan kunnolla perehdyin Björkin pariin viimeisimpään levyyn. Debut-levyä muuten pääsee kuuntelemaan Spotifysta klikkaamalla tästä.

Minun täytyy nyt tunnustaa, että olen vuosien saatossa sanonut vaikka mitä typeriä vähättelyijä Björkistä. En nyt varsinaisesti ole haukkunut Björkin musiikkia, mutta jotain varsin kitkeriä sanoja kuitenkin olen sanonut. Oikeasti olen vain ollut naiselle aivan järjettömän kateellinen tämän lauluäänestä, lahjakkuudesta, taiteellisuudesta ja rohkeudesta. Sen verran kuitenkin olen vuosien saatossa kypsynyt ja järkiintynyt, etten enää katkeran kateellisena vähättele Björkin lahjakkuutta. Toisin kuin 15-vuotiaana, enää en pienellä äänellä päässäni väitä itselleni, että minusta voisi tulla Björk. Ei, ei minusta voisi tulla. Kenestäkään ei voi tulla Björk. Mutta toki voin haavella, että olisin kuin Björk, ja tuon hiustyylin osalta aion kyllä hyvin pian ollakin. Hiukset pliis, kasvakaa nopeasti viimeiset viisi lisäsenttiä pituutta!

Levylautasella syyskuun sekametelisoppa

2010-09-14T19:52:00.001+03:00

Seuraava soittolista on jotain niin sekalaista ja epämääräistä, että jos haluaisin pitää kiinni edes jonkinlaisesta katu-uskottavuudesta, en paljastaisi listaa alkuunkaan. Mutta toisaalta tämä lista paljastaa ainakin sen, että kuuntelen musiikkia enemmänkin hetken mielihalujen perusteella kuin huolellisesti valikoiden.

En kyllä alunperin edes tajunnut, että soittolistasta on tulossa tällainen sekametelisoppa, mutta tehdessäni kappaleista Spotify-soittolistaa havaitsin, miten epämääräisen vaihtelevista biiseistä pitäisi saada aikaiseksi jotenkin järkevän kuuloinen kokonaisuus. Toisaalta sekalaisuus tekee tästä listasta aika hauskan ja persoonallisen, joten lopulta en edes jäänyt pahemmin hiomaan mitään kauniisti eteenpäin lipuvaa soittista, koska jos tunnelmat vaihtuvat kuulijan mielestä vähän turhan äkkiväärästi, se vain kuvastaa biisien satunnaisuutta. Mutta näytetääs nyt teillekin, millaisten biisien tahdissa täällä on syyskuun alku mennyt.

Markus Krunegård - Jag är en vampyr

Pave Maijanen - Lähtisitkö

Roxette - Fading Like a Flower

Nylon Beat - Anna mulle

Mew - 156

Kent - Berg & dalvana

Powderfinger - These Days

The Smiths - Asleep

Sigur Rós - Sæglópur

Julie Andrews - A Spoonful of Sugar

(Lista kuunneltavissa Spotifysta)

Näitä soitetuimpien biisien listoja tehdessä en siisti listoilta pois noloja kappaleita, vaan yritän aivan oikeasti valita listoille juuri ne eniten kuuntelemani biisit. Usein kyllä tipauttelen listoilta pois lauluja, jotka ovat olleet vain hieman aikaisemmin soittolistallani. Joskus kappale voi jäädä listan ulkopuolelle, koska se vain yksinkertaisesti ei sovi muun listan tunnelmaan. Jotain suomenkielistä rap-biisiä nyt vaan on kovin vaikea upottaa luontavaksi osaksi listaa, joka muuten on täynnä englanninkielistä poppia ja rokkia.

En muuten keksi selitystä sille, miksi juuri nämä biisit ovat saaneet erityisen paljon soittoa viime aikoina. Ihan rehelisesti voin sanoa, että soitossa on ylipäätään ollut aivan muutamat levyt ja niiltä vielä muutamat tietyt biisit. Mew, Kent, Powderfinger ja The Smiths liittyvät syksyyn. Roxette, Sigur Rós ja Maija Poppanen (siis A Spoonful of Sugar -kappale) liittyvät osittain flunssaa ja osittain univaikeuksiin. Mutta Markuksen, Paven ja Nylon Beatin biiseille en keksi mitään selitystä. Ne nyt vaan ovat putkahtaneet jossain vaiheessa mieleeni ja päätyneet soittoon. Ehkä olen kaivannut flunssan keskelle syntikkasoundeja? No sen nyt kuitenkin tiedän, että tuo Jag är en vampyr -biisi on toiminut minulla todella tehokkaana vitamiinipommina. Siispä jos siellä on joku flunssan riuduttama lukija, kuutele ihmeessä tuo Markuksen biisi ja kokeile, piristäisikö se sinua yhtä tehokkaasti kuin minua.

7.12.2003

2010-09-13T15:03:00.000+03:00

En tiedä, johtuuko viime aikojen runsas Mew kuuntelu enemmän syksystä vai siitä, että kuuden vaatteen haasteen takia kuljen yhtenään Mew-paita päälläni, mutta yhtä kaikki bändin levyt ovat olleet kovassa kulutuksessa viime aikoina. Ei ollut mitenkään erityisen vaikeaa keksiä, minkä yhtyeen biisin ja tapahtuman valitsisin biisihaasteen seuraavaan kohtaan.

Day 07 - A song that reminds you of a certain event: Mew: Wherever

Joulukuussa 2003 Mew tuli esiintymään Tavastialle ja muistan miten suunnattomasti jännitin tuota keikkaa etukäteen. Ensinnäkin olin menossa ensimmäistä kertaa eläessäni Tavastialle ja kaiken lisäksi minun piti mennä keikalle yksin. Olin venyttänyt keikalle lähtemistä niin pitkään, että saapuessani Tavastialle koko sali oli jo täynnä väkeä. En saanut ujutettua itseäni lähelle lavaa, joten keikan aikana näin vain muutaman vilauksen bändistä lavalla, mutta muuten sain tyytyä tuijottamaan ihmisten selkiä. Jotenkin minua ei kuitenkaan jäänyt harmittamaan tausta-animaatiovideoiden näkemättömyys, vaan keikasta jäi hienot muistot, jos en ota huomioon takanani seisseiden poikien puheita.

Niin, ne takana seisseet pojat todella laskivat ajoittain tunnelmaani keikan aikana. Poikaporukasta vain yksi tuntui tuntevan bändin entuudestaan, eikä hänkään mikään suuri Mew-fani ollut, vaikka sellaisena esiintyikin. Poika tuntui kahlanneen läpi kaikki internetin Mew-artikkelit, sillä häneltä löytyi kyllä suunnaton määrä Mew-nippelitietoutta, mutta musiikista hän ei sitten mitään tiennytkään.

Mewn Wherever on ollut minulle yksi lempikappaleita Mewn tuotannosta aina siitä hetkestä lähtien, kun kuulin biisin ensimmäistä kertaa Comforting Sounds -singlen b-puolena. En ollut uskaltanut toivoa bändin esittävän biisiä keikalla, joten riemastuin suuresti tunnistaessani bändin ensisävelet soimassa Tavastian ilmassa. Ja eikö sitten tämä Mew-tietäjäpoika oikein kovaan ääneen alkanut selittää, että "TÄÄ ON UUSI BIISI!" Muistan, miten otsani kurtistui kiukusta, miten purin huulta ja yritin olla suuttumata pojalle. Lopulta sain kuin sainkin keskityttyä biisiin, enkä kääntynyt vaahtoamaan pojalle, kuinka kyseessä suinkaan ei ollut uusi biisi, vaan itse asiassa vanha kappale, joka oli äänitetty uudelleen Comforting Sounds -singellle, mutta alun perin kyseessä oli A Triumph for Man -levyn kappale.

Minulta meni useampi vuosi siihen, että sain jotenkin annettua anteeksi tuolle tietäjäpojalle kaikki hänen höpinänsä keikalla. Nyt toki ymmärrän, ettei aivan kaikki Mew-fanitkaan voineet Wherever-biisiä Tavastialla tuntea, koska harva fanikaan Mewn sinkkuja tuolloin omisti, ja vuonna 2003 tuota A Triumph for Man -levyä ei juuri mistään löytynyt. Muistan, että aikoinaan Huuto.netissä porukka huusi levyä jollain hirmuisella 100-130 euron hinnalla. Nyttemminhän tuo Mewn debyyttilevy on julkaistu uudelleen ja kaupasta sitä saa alle 20 eurolla.

Vuoden 2003 jälkeen olen nähnyt Mewn useampaankin kertaan, ja keikkakokemukset ovat sekoittuneet toisiinsa, mutta tuosta Tavastian keikasta erityispiirteeksi on jäänyt Wherevern kuuleminen. Ja koska tuon Tavastian keikan jälkeen alkoi maahan sataa lunta, joka vuosi ensilumen sataessa maahan päässäni soi Wherevern kertosäe. Lisäksi biisi tuo mieleen Tavastialla käydyn bändipaitaepisodin ja Remu Aaltosen näkemisen grillijonossa, mutta eipä niistä tapahtumista kerrota nyt sen enempää, vaikka ne ovat kyllä hauskoja muistoja tuon joulukuisen illan ajalta :)

Flunssapotilas

2010-09-12T17:42:00.000+03:00

Tiedättekö mitä? Olen ollut nyt kuukauden flunssainen. Minähän sain neljä viikkoa sitten Flowsta flunssan, eikä tämä pirun tauti ole mennyt missään vaiheessa kunnolla ohi. Flunssan alun kuumeilu meni ohi parissa päivässä, mutta koko ajan joko nuha, yskä tai vetämätön olo ovat kuitenkin olleet kiusanani.

Köhän ja nuhan takia en ole kuukauteen pystynyt esimerkiksi laulamaan. Ihmiselle, joka lauleskelee kotona yhtenään moinen pakkolaulamattomuus on osoittautunut henkisesti yllättävän raskaaksi. En ole aiemmin edes tajunnut, miten paljon normaalisti laulan. Ilmeisesti hyvin usein ajatellessani huuliltani livahtaa pieniä sävelmiä. Nyt tukkoinen tai rahisevä ääni on nostanut tietoisuuteeni jokaisen laulahdukseni, kun joudun lopettamaan laulamisen ennen sen varsinaista alkamistakaan. Laulamattomuus taas on tehnyt minusta kärsimättömän, turhautuneen ja kiukkuisen.

Eilisaamuna heräsin viimein hyvävointisena. Riemastuin suuresti, kun pystyin viimein jopa laulamaan. Ääni kyllä kuulosti vielä oudolta ja voimattomalta, mutta joka tapauksessa sain laulettua. Muutenkin olo oli pirteä ja lauleskelun jälkeen kevyt. Iltapäivällä kävin kaupungilla, tulin kotiin ja yhtäkkiä mainio olo vaihtuikin aivan päinvastaiseksi. Ihan kuin joku olisi kääntänyt katkaisian toiseen asentoon. Aloin aivastella ja jouduin niistämään yhtenään. Pian nivelet alkoivat särkeä niin, että tiesin kuumeen olevan nousussa. Kaikki pirteä voima katosi kehosta. Yhtäkkiä olinkin taas selvästi sairas, en vain vähän flunssainen.

Viime yö meni pipariksi kuumeen aiheuttaminen painajaisten ja tukkoisen nenän takia. Väsyneenä ajatukseni eivät juosseet normaalisti ja varmaankin tunnin ajan itkin voimattomana miettien, miten ihmeessä jaksaisin aamulla lähteä apteekkiin, koska kaikki särkylääkkeeni olivat loppumassa. Onneksi aamulla muistin katsoa keittiön kuivamuonakaappiin, jonne keväällä olin varastoinut kaikki flunssalääkkeeni. Viimein sain doupattua oloni sen verran hyväksi, että sain nukahdettua kunnon unille.

Kropassani ei taida olla ainoatakaan niveltä, johon ei parhaillaan sattuisi kuumeen takia. Nenäni on punainen ja kipeä kaikeasta niistämisestä. Silmistä valuu niin paljon vettä, etten totta puhuen ole varma, kuinka epämääräisiä kirjainjonoja parhaillaan kirjoitan, sillä silmät eivät tarkenna katsetta tietokoneruudulle. Tämä sairastelu ei ole yhtään kivaa!!! Mutta sairastellessa voi sentään kuunnella musiikkia. Seuraava biisi on melkein yhtä hyvä lääke flunssaan kuin äiti silittämässä hiuksia ja isän keittämä hunajatee, eli oikeastaan aika hyvää lääkettä :)

Kännykkävinkkejä vailla

2010-09-08T16:59:00.000+03:00

Rakkaalle kännykälleni on iskenyt dementia. Rassukka ei enää viiden vuoden kunnioitettavassa iässä muista, mitä soittoääniä hänen tulisi soitella, koska näytön valon pitäisi vilkkua ja nähtävästi aamuherääminenkin on Nokia 6020:lleni jopa minua vaikeampaa. Ilmeisesti minun täytyy hyväksyä, että hyvin palvellut, ihana puhelimeni täytyy päästää eläkkeelle. Nyt vain pitäisi löytää nopeasti seuraaja vanhalle kännykälleni.

Uudelle puhelimelle on muutamia vaatimuksia. Sen tulee ensinnäkin tuntua kädessä puhelimelta - luurilta, jolla todella on tarkoitus soitella ystäville. Ja tästä syystä esimerkisi iPhone ei ole minkäänlainen vaihtoehto minulle. En muutenkaan ole erityisen ihastuntu iPhoneen, mutta aivan erityisen paljon minua ärsyttää ajatus siitä, että kyseessä pitäisi olla puhelin, jolla siis soitetaan puheluita, mutta juuri tuossa käytössä luuri on tavattoman huono.

Toinen syy, miksei iPhone tai mikään muukaan kosketusnäyttöpuhelin tule kyseeseen on näppäimistössä. Minä haluan, että puhelimessa on näppäimet, joilla tekstiviestien kirjoittaminen on helppoa. Näppäimiä pitää pystyä painelemaan peukalon kynnen syrjällä, ei niinkään sormenpäillä. Minä en opettele uutta naputtelutekniikkaa, kun kerta kymmenessä vuodessa olen hionut nykyisen tekniikkani sujuvaksi. Toki minut voi yrittää vakuuttaa uskomaan, että kosketusnäytöt eivät ole pidemmän päälle niin hirveitä, kun nyt luulen, mutta toisaalta eipä markkinoilta taida löytyä kosketusnäyttöpuhelinta, joka sopisi minun budjettiini.

Hyvien näppäinten lisäksi uudessa puhelimessa pitäisi olla edes kohtuullinen kamera ja suht iso näyttö. Muuten kännykän ulkonäkö saisi olla varsin perinteinen. Mitään superihmeellistä en kännykältäni siis vaadi, mutta hyvän puhelimen löytäminen tuntuu silti olevan yllättävän vaikeaa. Kaikki peruspuhelimena mainostetut halvat yksilöt ovat näppäimiltään surkeita tai ihan himpun verran jo liiankin pelkistettyjä ominaisuuksiltaan. Kalliimmissa puhelimissa tuntuu olevan kaikenlaista ylimääräistä sisältöä, jota mielelläni en puhelimeeni haluaisi, koska havaintojeni mukaan ne vain aiheuttavat puhelimissa vikoja. Ei minun puhelimeni tarvitse olla tietokoneen, pelikonsolin, levysoittimen ja kameran korvike. Riittää, että puhelimella saisi soitettua ja lähetettyä viestejä. Minun puhelimellani on tarkoitus pitää yhteyttä ihmisiin, ei sen tarvitse toimia minun viihdyttäjänäni. Valitettavasti niitä turhia ominaisuuksia joudun kuitenkin tulevassa puhelimessani sietämään, koska markkinoilta ei löydy luurin luuria, jossa jotain ylimääräistä ei olisi, ja toisaalta en ole valmis tinkimään omista vähäisistä perusvaatimuksista.

Alkuviikon aikana olen selannut läpi eri puhelinmallien ominaisuuksia ja jatkoharkintaan toistaiseksi ovat päässeet seuraavat mallit:

Nokia C5

Kuva

Tässä puhelimessa miellyttää aika iso osa ominaisuuksista, muotoilu ja kieltämättä myös hinta. Mutta koska en ole päässyt hypistelemään puhelinta käsissäni, en esimerkiksi uskalla olla varma noista näppäimistä. Nykyisin tuntuu niin Nokian kuin muidenkin merkkien puhelimissa olevan kovasta muovista tehdyt näppäimet. Näppäimistöt kyllä näyttävät tyylikkäiltä, mutta viestien kirjoittaminen on tuskaa. En pidä näppäinten selvästi muovisesta tunnusta, vaan haluan joustavat, kumimaiset näppäimet. Netistä lukemieni arvostelujen mukaan tässä on meillyttävä peruspuhelin, mutta toisaalta en uskalla luottaa mihinkään arvosteluihin, vaan haluan itse päästä hypistelemään tätä luuria ja tehdä valintani vasta kunnon tutustumisen jälkeen.

Nokia 6710 Navigator

Kuva

Tästä puhelimesta minulla on jo käyttökokemustakin, sillä äitini osti (muistaakseni) juuri tällaisen itselleen reilu kuukausi sitten. Vaikuttaisi jämäkältä, hyvältä peruspuhelimelta, vaikkakin minulle tuo navigaattori saattaisi hieman turha ollakin. Kun kerta en Turusta juuri minnekään poistu, en aivan helposti pääse myöskään eksymään. Ulkonäkö puhelimella on jo vähän liiankin miesmäinen jopa minun makuuni, mutta jos jostain puhelimessa olen valmis tinkimään, niin nimenomaan muotoilusta, jos se ei vaikuta käyttömukavuuten muuten mitenkään.
Hintaa tällä olisi reippaasti enemmän kuin C5:llä, mutta jos voisin luottaa siihen, että tämä toimii hyvin ja pitkään, ei tuo hintalappu aivan kamalan pahalta tunnu.

Seuraava puhelin onkin sitten jo yli budjettini, mutta kovasti olen sitä netissä käynyt silti katselemassa.

Nokia C6

Kuva

Tässä puhelimessa on niin paljon kaikkea turhaa, mutta yhtä kaikki se jaksaa kiinnostaa silti. En halua kosketusnäyttöä, ilman QWERTY-näppäimistöäkin pärjäisin ja onhan tässä nyt vaikka mitä ylimääräistä sälää sisuksissaan, joten en usko maksavani noita ylimääräisiä kymppejä tämän hinnasta, kun kerta en tämän tyyppistä puhelinta kaipaa. Jos joku nyt kuitenkin osaa sanoa hyvän perustelun sille, miksi hankkisin juuri C6:n, enkä jompaa kumpaa noista kahdesta ensin esitellystä kännykästä, jättäkäänhän perustelut kommenttiboksiin.

Kommentteihin voi antaa suosituksia myös muista puhelimista. Vaikka itse suosin Nokiaa, jonka käyttöliittymä sopii aivoilleni kokemukseni mukaan parhaiten, vinkkejä voi antaa myös muiden merkkien kännyköistä. Ja erityisen mielelläni kuulisin käyttökokemuksia noista nyt harkitsemistani puhelimista.

Lauantain leffavinkki: Aamiainen Tiffanylla

2010-09-04T15:04:00.000+03:00

Hei kaikki, avatkaa ihmeessä tänään telkkari Yle Teemalta klo 21.52, niin näette yhden lempielokuvistani! Aamiainen Tiffanylla on klassikko, joka jokaisen pitäisi nähdä ainakin kerran elämässään, mutta tätä leffaa kelpaa katsella yhä uudelleen ja uudelleen.

Kuva

Rakastan tätä elokuvaa. Muutama vuosi sitten sain kavereiltani synttärilahjaksi leffan dvd:llä ja seinälleni vielä hienon Breakfast at Tiffany's -taulun. Taulua ihailen päivittäin, leffankin katselen ainakin pari kertaa vuodessa. En vain kyllästy Aamiaiseen Tiffanylla koskaan. Elokuvassa on kaunis tarina tarina, mainio musiikki, hieno puvustus, ihanat näyttelijät... Yksinkertaisesti vain loistava elokuva.

Kuva

Syytän Audrey Hepburnia sekä leffan kampaajaa ja puvustajaa siitä, että yritän parhaillaan kasvattaa itselleni taas pitkiä hiuksia sekä himoitsen täydellistä pikkumustaa mekkoa. Ja on ne muutkin leffassa Audreyn yllä nähdyt asut aika ihania. Mutta Audreyn lisäksi tässä elokuvassa nähdään toinen aivan ihana näyttelijä: George Peppard.

Kuva

Oi katsokaa nyt noita Georgen sinisiä silmiä! Kaikille miehille pieni pyyntö: voisitteko pukeutua useammin, kuten George Peppard tässä elokuvassa. Thing for the Bling -blogin Teemu olikin kirjoittanut mainion esittelyn Peppardin pukeutumistyylistä leffassa. Suosittelen lukemaan jutun täältä.

Nyt minä lähden ostamaan illaksi croissantteja. Tätä leffaa katsoessa kun voisarvet ja hyvä kahvi ovat parasta leffaevästä, alkaahan leffa kohtauksella, jossa Audrey Hepburn nauttii näitä eväitä aamiaisena Tiffanyn jalokiviliikkeen edessä.

Ai niin, ennen leffaa Teema esittää Naisten kuvia -teemalauantaissa Chick Flicks - elokuvia naisille -dokumentin, joka kuulostaa varsin mielenkiintoiselta katsottavalta sekin. Dokkarissa puhutaan esittelytekstin mukaan "Hollywoodin naisroolien muutoksista ja mimmileffojen historiasta". Kaikkien dokumentista kiinnostuneiden kannattaa siis avata Teema jo klo 21.

6 vaatetta: Vaatehuoltoa

2010-09-03T15:41:00.000+03:00

Kuuden vaatteen haasteesta on kulunut vasta kolme päivää, mutta monenlaiset ajatukset ovat näiden päivien aikana jo ehtineet päässäni pyöriä. Yksi pohdiskelemani asia on ollut vaatteiden hoito ja pyykkäys.

Olen useammassakin blogissa törmännyt keskusteluun siitä, onko kuuden vaatteen haaste lopulta kovinkaan ekologinen, koska ihmiset joutuvat pesemään vajaita koneellisia pyykkiä. No, haastekuukautena joidenkin pyykkäystavat toki saattavat olla hivenen tavallista epäekologisempia kuin normaalisti, mutta jos tämän haasteen jälkeen on oppinut esimerkiksi hillitsemään jatkuvaa vaatteiden vaihtamis- ja ostosrumbaa, kuukauden vesituhlailut eivät mielestäni ole kamala asia. En kyllä toisaalta ymmärrä, miksi muutamat vaatteet pitäisi pestä tyhjässä pyykkikoneessa? Kyllä sinne näiden haastekuusikon vaatteiden lisäksi menee alu-, urheilu- ja yövaatteitakin ja varsin pienellä vesimäärällä nämä muutamat vaatteet saa pestyä myös käsin.

Itse olen havahtunut siihen, että yritän aiempaa tarkemmin pitää kuusi vaatettani niin puhtaina, ettei niitä edes tarvitsisi pestä usein. En aina ole ollu mikään mallikansalainen pyykkien pesemisessä, mutta kovasti olen yrittänyt tapojani parantaa. Pari vuotta sitten havahduin siihen, että pyykkipinoni olivat jatkuvasti aivan järkyttävän kokoisia. Oli pakko ruveta miettimään, mistä sitä pyykkiä oikein syntyy. Lopulta tulin siihen tulokseen, että pesen yhtenään lähes puhtaita vaatteita (kuten muuten jonkin tutkimuksen mukaan suurin osa suomalaisista nykyisin tekee). Pyykkipinot alkoivat kummasti madaltua, kun totuin taas tuulettamaan vaatteita, pesemään niistä heti pois pikkutahrat ja käyttämään aluvaatteita, jotka suojaisivat päälivaatteita hiostumiselta. Kaikki tämä oli minulle tuttua lapsuudessa, mutta johonkin nuo vanhat tavat tuntuivat kadonneen muutettuani pois vanhempieni luota. Myönnän kuitenkin, että vaatteiden tuulettamisesta ja suojaamisesta huolimatta tuotan silti tarpeettoman paljon pyykkiä.

Kuva

Valitessani syyskuun kuutta vaatetta yksi tärkeimpiä valintaperusteita oli vaatteiden helppohoitoisuus. Villatakki, silkkihame, mekko ja farkut eivät vaadi jatkuvaa pesua, sillä yleensä niille riittää hoidoksi tuulettaminen. T- ja kauluspaitani toki välillä hiostuvat ja vaativat pesua, mutta aivan yhtenään nekään eivät pyykkiin joudu, koska molempien paitojen alla käytän alupaitoja, jotka toimivat, dödön lisäksi, hyvänä hajupuskurina varsinaisille vaatteilleni. Kun nuo varsinaiset paidat lopulta pyykkiin päätyvät, koneeseen meneekin sitten seuraksi jo kasa aluvaatteita, sukkia, sukkahousuja ja haasteen ulkopuolelle jätetyt urheilu- ja yövaatteet. Vajaita pyykkikoneellisia ei siis tarvitse pestä, mutta toisaalta pyykkituvassa ei tarvitse käydä aivan yhtä usein kuin aikaisemmin.

Parin viime päivän aikana olen myös oppinut vaihtamaan käyttövaatteet heti kotiin tullessa kotivaatteisiin, jotka ovat siis myös yövaatteet. Harvemmin onnistun vaatteitani julkisilla paikoilla sotkemaan, mutta kotona niille sitten läikkyykin maitoa tai tipahtelee pastakastiketta, joten minun on tärkeää saada kuusi vaatettani henkareille turvaan heti kotiin palattuani. Ja tiedättekö, tuo vaatteiden vaihto tuntuu ihanan rentouttavalta. Päivän stressit kaikkoavat, kun laskostelen farkut tuolille ja ripusta villatakin ja t-paidan ulos tuulettumaan. Samalla tulen tarkistaneeksi, että vaatteet ovat siistit ja kunnossa.

Kun vaatteita on käytössä vain kuusi, niistä todella haluaa pitää hyvää huolta. Ja nyt kun olen kiinnittänyt huomiota käyttövaatteideni kuntoon, olen tullut tarkastaneeksi ja korjailleeksi myös vaatekaapissa lokakuuta odottavien vaatteiden vikoja. Eilisiltana istuin nojatuolissa ompelemassa korjausta odottaneisiin vaatteisiini nappeja, paikkailin pieniä reikiä ja vahvistin hapertuneita saumoja. Normaalisti koen olevani liian kiireinen, väsynyt tai ties mitä tällaisten pikkupuuhien hoitoon, mutta nyt minulla oli ompelun lisäksi aikaa lukemiseen, kirjoittamiseen, kokkaamiseen ja vielä telkkarin katseluun. Ja kaikki "onko mulla varmasti huomiseksi puhtaita vaatteita" -stressikin oli koko illan poissa mielestä, kun tiesin seuraavan päivän vaatteiden olevan käyttökunnossa henkarilla.

Tämä kuuden vaatteen haaste on saanut minut ihan todella miettimään, miten kehnosti normaalisti hoidan vaatteitani ja miten vähän niitä lopulta tunnun arvostavan. Vanhempani ovat vielä eläneet aikana, jolloin heillä oli ihan oikeaan vain yhdet juhlavaatteet, yhdet arkivaatteet ja yhdet kotivaatteet. Näitä harvoja vaatteita sitten todella paikkailtiin, muodistettiin ja hoidettiin, jotta ne pysyisivät hyvinä. Kotimekkojen päällekin puettiin suojaksi vielä essut, jotta vaatteet eivät kärsisi. Pitihän sillä kotimekolla kuitenkin käydä hoitamassa asunnon ulkopuolella arkisemmat askareet. Tunnen itseni nyt aivan pilallehemmotelluksi kerskakulttuurikakaraksi, vaikken erityisen paljon vaatteita edes omista. Kuitenkin minulla on niin paljon vaatteita, ettei minun ole tarvinnut niitä erityisemmin suojella ja hoitaa. Toivon todella, että kuluvan kuukauden aikana saisin juurrutettua päähäni syvälle ajatuksen siitä, että kunnitoitan ja hoidan vaatteitani jatkossa entistä paremmin.

Haasteita kerrakseen

2010-09-02T19:31:00.002+03:00

Kuuden vaatteen haasteen ja biisihaasteen lisäksi elämääni on viime päivinä ilmestynyt isoja arjen haasteitakin. Eilisiltana niskaan pudonnut ikävä uutispommi aluksi lamautti ja aiheutti pientä ahdistusta, mutta nukutun yön jälkeen lamaannus helpotti ja pikkuhiljaa sain kasattua itselleni suunnitelman, jonka avulla ikävästä tilanteesta pitäisi pystyä luikertelemaan pois. Pieniä haasteita on luvassa, mutta kun pakko on selviytyä, kyllä minä myös selviän! Lannistumisesta ei olisi mitään hyötyä. Päinvastoin, sillä sitä vasta asiat hankalaksi itselleen tekisikin! Ja no näistä pikkuhaasteista pääsee sentään jotenkin eroon, koska kyseessä ei kuitenkaan ole oikeudelta tulleet haasteet :)

Palataanpa nyt kuitenkin niihin kevyisiin ja mukaviin haasteisiin. Vaatehaasteen kuulumisia kirjoittelen huomenna, keskitytään tänään biisimeemiin.

Day 06 - A song that reminds of you of somewhere: The Rasmus: In the Shadows

Elokuu 2004, jokin Hyde Parkin laidalla oleva Sainsbury's -kauppa, Lontoo.

Kädessä vesipullo ja yrttisipsipussi, ehkä myös kolmioleipäpakkaus. Ranteessa roikkuvassa keltaisessa muovipussissa Notting Hillistä ostettuja persikoita. Ja kaiuttimista kuuluu tuttu "Ooo-o-Oo-ooo, Ooo-o-Ooo-ooo-o-ooo".

Seison kassajonossa ja mietin, mikä hemmetin tuttu biisi onkaan kyseessä. Sitten alkaa säkeistö ja tajuan, että Rasmushan se on, In the Shadows. Tekisi mieli laulaa mukana, mutta kassaneiti tuskin arvostaisi laululurittelujani. Maksan siis ostokset ja tanssahtelen biisiä meilessäni hyräilen kaverin kanssa puistoon syömään eväitä. Väsyttää ja yritämme torkkua nurmikolla, mutta keltainen muovipussi ja persikoiden tuoksu houkuttelee paikalle ampiaisia. Ei auta kuin kerätä tavarat kasaan ja lähteä tallustelemaan kohti metroasemaa.

Kaiken tämän muistan vielä syyskuussa 2010. Muistan muovipussit, mehiläiset, väsyneen tunteen ja persikoista tahmeat sormet oikeastaan aina, kun In the Shadows soi. Ja juuri nyt, kun Lontoo-ikävä on suunnattoman suuri, eikä varaa matkailuun ole, on se sentään kiva liidellä muistoissa takaisin Hyde Parkiin In the Shadowsin tahdissa.

Päivämeemin paluu

2010-09-01T02:15:00.000+03:00

Törmäsin tänään kaupassa käydessä kaveriini, joka sanoi seuraavaa:

"Heeeei..! Mitä se semmoinen on, et aloitat uuden haasteen, vaiks vanhakin on kesken? Muistutan sua, et blogissasi on MUN päiväbiisimeemikin kesken!"

Hupshei! Jalkapallon MM-kisat ja kaikki muut mainiot kesäpuuhat saivat koko meemin hetkeksi unohtumaan! Mutta A, kuten sinulle lupasin, palaan biisimeemiin välittömästi. Älä enää kanna kaunaa! ;D
---

Day 05 - A song that reminds you of someone: Matchbox 20: 3AM

Olikohan se nyt vuotta 1997 vai 1998? No joka tapauksessa noihin aikoihin nettiyhteys ja sähköpostiosoitteet olivat aivan uusi juttu tällaisille ihan tavallisille ihmisille. Olin juuri perustanut itselleni Hotmailiin sähköpostiosoitteen ja surffailin innoissan netin ihmeellisessä maailmassa. Suurena Saku Koivun fanina etsin miehestä kertovia nettisivuja ja jollekin ihme kanadalaiselle Saku Koivu -keskustelupalstalle eksyessäni jätin sinne lopulta kömpelöllä englannilla viestin, jossa kerroin, kuinka olen Suomesta kotoisin ja miten valtavasti Sakua ihailen. Jotenkin tuohon viestiin vielä linkittyi kakkossähköpostini osoite (kyllä, minulle oli kerrottu, että roskapostin takia täytyy olla virallinen ja netissä jaettava epävirallinen sähköpostiosoite).

Muutama päivä kirjoitukseni julkaisemisen jälkeen sähköpostissani oli viesti montrealilaiselta Sophielta. Tuo sähköposti on valitettavasti on jo päätynyt bittien hautausmaalle, mutta sen muistan, kuinka Sophie selitti olevansa Saku-fani, joka haluaisi suomalaisen e-mailystävän. Olin innoissani: viimein minullakin olisi ulkomaalainen kirjekaveri! Eikä me lähetettäisi mitään tavallisia kirjeitä, vaan vieläpä oikein nykyaikaisia e-maileja!

Olin kamalan arka kirjoittamaan viestejä englanniksi, joten kyselin Sophielta aluksi vain helppoja kysymyksiä, kuten "What is your favourite band?" Sophie vastasi pitävänsä Matchbox 20 -nimisestä bändistä. "Do you know that band?" kysyi Sophie. No, en kyllä tuolloin tiennyt, mutta olisihan minulla internet, josta voisin saada tietoa bändistä. Muutama haku Yahoolla ja AltaVistalla ja löytyihän netin syvyyksistä sitten bändin jonkinlaiset nettisivut. Kaiken lisäksi sivuilta saattoi kuunnella kolme biisiä. 3AM-biisin kohdalla tajusin, että olen kuullut kappaleen joskus aikaisemminkin. Kirjoitin innoissani Sophille tietäväni biisin ja halusin tietää bändistä lisää. Pian Kanadasta tuli piiiiitkä kirjoitus, johon oli kerätty kuvalinkkejä bändistä. Kiitokseksi lähetin Sophielle listan linkkejä kaikkiin mielestäni hienoihin netistä löytyviin Saku-kuviin, joista sitten kirjoitimme ihastuneen hysteerisiä kommentteja toisillemme seuraavat viikot.

Yhteyteni Sophieen katkesi vuosia sitten, mutta levyhyllyyni hän ehti jättää jälkensä. Edelleen omistan kolme Matchbox 20 -levyä, joita kuunnellessa muistelen hauskaa kanadalaista kaveriani ja aikaa, jolloin sähköposti oli jotain uutta, jännittävää ja erikoista. Ja aina silloin tällöin, kun yöllä valvon kotonani ja havaitsen kellon olevan kolme, saatan päästää ilmoille pienen laulun ♫♫It's 3 am I must be lonely...♫♫

Syyskuun kuusi vaatetta

2010-08-31T18:28:00.001+03:00

Minulla on syyni siihen, miksi kirjoitan tässä blogissa huomattavasti enemmän musiikista kuin vaatteista. Musiikista jakstan puhua loputtomasti, vaatteista en niinkään. Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin, tykkään kyllä harkita asujani, seurailla muotimaailman virtauksia ja hypistellä vaatteita ja asusteita, mutta harvemmin keksin mitään niin painavaa sanottavaa pukeutumisesta, että jaksaisin siitä kirjoittaa.

Jos pitäisin päivän asujani esittelevää muotiblogia, noin kuukaudessa porukka tympääntyisi näkemään vaateyhdistelmiäni, jotka ovat oikeastaan aina samoja, eikä mitenkään erityisen inspiroivia. Kuvissa vilahtaisivat kerta toisensa jälkeen samat farkut, bändipaidat, neuletakit, tennarit ja pari lempparimekkoa yhdisteltynä aina samoilla tavoin. Tyyliäni voisi kai luonnehtia sanoilla tavallinen ja tylsä. Mutta minä en jaksa välittää siitä, mitä muut asuistani noin yleisesti ajattelevat. Minä haluan olla vaatteissa, joissa tunnen oloni hyväksi.

Miksi sitten kirjoitan nyt vaatteista? No koska syyskuun ajan aion kiinnittää pukeutumiseeni hieman enemmän huomiota. Syy tähän on Uusi musta -blogin kuuden vaatteen haaste.

Säännöt haasteessa ovat seuraavat:

1. Valitse korkeintaan kuusi vaatetta, joita käytät syyskuun ajan eli 1.-30.9. Myös legginsit, neuleet ja topit ovat vaatteita. Vaatteita saa siis olla myös vähemmän kuin kuusi.
2. Kuuteen vaatteeseen ei lasketa alusvaatteita, päällystakkeja, sukkahousuja, huiveja, kenkiä, koruja, hattuja, hansikkaita jne.
3. Kuuden vaatteen lisäksi saa käyttää erikseen myös urheiluvaatteita, yövaatteita ja bilevaatteita. Näissä kuitenkin kehotetaan tarkkaan harkintaan ja minimalismiin - miten tiukasti, siitä päätät itse. Jos sinulla on kaksi täysin samanlaista ja samanväristä vaatetta, ne voidaan laskea yhdeksi.
4. Luo ja julkaise omat sääntösi, jos tämä määritelmä ei sinulle sovi.

Minulle tämä haaste on melkeinpä liian helppo, koska jos t-paitoja ei oteta huomioon, käytän oikeastaan vain kahdeksaa muuta vaatetta. Ok, hieman venytän tuolloin sääntöjen vaatemääritelmän rajoja, koska lasken lenggingsit ja topit alusvaatteisiin, mutta muuten käytössä ovat aina samat farkut, hameet ja neuletakit.

En todellakaan joutunut miettimään minuutti kaupalla, mitkä kuusi vaatetta haasteeseen valitsisin. Tarvitsi vain vilkaista nojatuoliin ja katsoa, mitä vaatteita sitä on tullut viimeisen viikon aikana käyttäneeksi. Pari t-paitaa pois laskuista ja kuusi haastevaatetta oli valittuna. Seuraaviin vaatteisiin olisi tarkoitus pukeutua koko syyskuun ajan

Itse asiassa vielä aamulla ajattelin, etten mitenkään erityisen tiukasti vaatisi itseäni pukeutumaan vain kuuteen vaatteeseen kuukauden ajan, mutta vaatteita kuvatessa totesin, että hemmetti vie, jos kerta olen venyttänyt sääntöjä niin, että saan käyttää toppeja ja paria alupaitaa (2 ohutta mustaa t-paitaa, jotka näkyisivät korkeintaan tuon punaisen mekon alta), niin noilla narulla roikkuvilla kuudella vaatteella syyskuu sujuu aivan helposti. Leggingsejä en syyskuussa aio käyttää, joten niillä en haasteen aikana sääntöjä joudu enää lisää venyttämään.

Seuraavassa vielä vähän tarkemmat esittelyt syyskuun kuudesta vaatteesta. Ensiksi tärkein ja rakkain vaate

Mew-paita

Kuukausi ilman Mew-paitaa olisi kuin kuukausi ilman asuntoa. Ja sitä paitsi joidenkin ihmisten mielestä en ole Lotta, jos minulla ei ole ylläni ainakin kerran kahdessa viikossa jokin Mew-paidoistani. Tämä kuusikkoon valittu paitani on siis rakkain vaatteeni. Se on ostettu bändin Tavastian keikalta vuonna 2003 ja vaikka vähän venähtänyt ja haalistunut jo onkin, käyttömäärään nähden se on uskomattoman hyvässä kunnossa. Valehtelematta voin sanoa paidan olleen ensimmäisten käyttövuosiensa aikana ylläni lähes joka toinen päivä. Edelleenkin sillä on vähintään 50 käyttökertaa vuodessa. Vielä viiden vuoden jälkeenkin tämä paita silkkihameeseen yhdistettynä tuntuu minusta aivan yhtä hyvältä bilevaatteelta kuin jokin uusi mekko tai toppi.

Musta neuletakki ja punainen lempimekko

Ohuesta villasta ja kashmirista valmistettu neuletakki on lämmin, helppohoitoinen, asiallinen ja sopii yhdistettäväksi kaikkien vaatteiden kanssa.

Punainen mekko on tämän hetken lempivaatteeni. Ensinnäkin tuo löysä, lähes säkkimäinen mekko on supermukava päällä. Toiseksi se henkii monella tavalla 90-lukua, mikä nyt ei suoranainen ihme ole, koska mekko on valmistettu Suomessa 1990-luvun alussa. Mekko on äitini vanha ja vuosien saatossa tuota on vaatekaappiini monet kerrat tarjottu, mutta aina olen siitä kieltäytynyt. Olenpa ollut tuota UFFillekin lähettämässä, mutta onneksi äiti on vaatteen aina säästänyt, sillä nyt rakastan mekkoani.

Musta silkkihame

(Kyllä, se on musta, vaikka valokuvissa haluaa harmaaksi aina muuttuakin)

Tämä on pieni riskivalinta, koska viisi vuotta ahkerassa käytössä ollut silkkihame on hapertumassa puhki. Alunperin äitini ompeli tämän silkkisen kietaisuhameet pikkujouluhameeksi marraskuussa 2005. Nyt hame on jo aika rassukka, mutta onpa sitä kyllä käytettykin bileissä, sitseillä, juhlissa, luennoilla ja reissuissa. Tämä kevyt silkkivaate vie matkalaukussa tilaa suunnilleen saman verran kuin sukkapari! Mikä onni, että äiti on luvannut ommella minulle täksi jouluksi uuden vastaavan hameen, sillä vanha saattaa revetä rikki ylläni koska tahansa. Jos tämä vaate hajoaa syyskuun aikana, vaatekuusikkoon nousee farkkuhameeni, joka on melkein yhtä monikäyttöinen kuin tämä silkki-ihanuus.

Farkut

Ilman farkkuja en vain tule toimeen!

Ruutupaita

Tästä paidasta ei edustavaa valokuvaa saa sitten millään! Kyseessä on siis lyhythihainen puuvillakauluspaita. Silkkihameen kanssa siitä tulee yllättävän juhlava ja asiallinen, farkkujen kanssa taas sellaisenaan vähän country-henkinen, mutta kun päälle pukee neuletakin, asu muuttuu hyvinkin asialliseksi. Lisäksi tulin havainneeksi, että tämä ruutupaita sopii yhteen punaisen mekkoni kanssa! Erityisen ilahtunut olin huomatessani, että paidan saa puettua kauniisti punaisen mekkoni päälle! Juuri tällaisiahan nämä haastevaatteet pitääkin olla, että niitä saa puettua monella tavalla ristiin ja rastiin ja päällekkäin :)
---
Siinä nyt sitten jonkinlainen pikkukurkistus vaatekaappiini. Asujani esitteleviä postauksia en blogiini aio kuukauden aikana kirjoitella, mutta muita haasteen herättämiä mietteitä ajattelin kyllä kertoilla.

Tanssi alkaa tänään!

2010-08-29T14:04:00.000+03:00

Moneen otteeseen olen todennut, että television kykyohjelmista suosikkini on Tanssi, jos osaat eli So You Think You Can Dance. Keväällä riemuitsin siitä, että ohjelmasta tehtäisiin Suomessakin oma tuotantokausi. Tänään pitkä odotukseni loppuu, kun nuo Suomen jaksot viimein alkavat Nelosella!

Totta puhuakseni olen kyllä jo nähnyt illalla esitettävän Dancen ensimmäisen jakson. Helsingin koetansseja käsitellyt avausjakso on ollut jo viikon verran katsottavana Ruutu.fi-sivustolla. Kärsimätön ja utelias kun olin, pakkohan se jakso oli jo ennakkoon nähdä.

Muistan olleeni keväällä huolissani siitä, hakisiko Suomen tanssijalahjakkuudet mukaan ohjelmaan vai olisiko koetansseissa paikalla vain julkisuutta kalastelevia "tanssijoita". Jo ensimmäinen koetanssijakso osoitti huoleni olleen turha. Ainakin Helsingissä hakijoiden taso tuntuu olleen hyvä. Lisäksi ohjelmassa ei juurikaan anneta ruutuaikaa kehnoille julkisuuskalastelijoille, vaan esille pääsee oikeasti lahjakkaat tanssijat.

Suosittelen todella avaamaan telkkarin tänään klo 19 Neloselle, sillä nuorten suomalaisten tanssia on todella ilo katsella ja ohjelma on laadukasta ja leppoisaa viihdettä.

Oi ihana 90-luku tule/tulee takaisin!

2010-08-24T21:58:00.001+03:00

Kaikkihan tietävät, miten muoti kiertää kehää ja aikakaudet palaavat pinnalle suunnilleen parinkymmenen vuoden välein. Esimerkiksi koko 2000-luvun alku julistettiin, miten 80-luku tulee takaisin muotiin ja niinhän se (valitettavasti) tulikin. Nyt kun kalenteri näyttää jo vuotta 2010, alkaa 90-luku selvästi hiipiä esille. Maihareita, pilottitakkeja, ruutupaitoja... Miten monen merkin talvivaatemallistot näyttävätkään siltä kuin asut olisi koottu minun ja äitini 15 vuoden takaisista vaatteista!

Samaan aikaan, kun riemuitsen ruudullisten flanellipaitojen, maihareiden ja muiden järkevien vaatteiden paluusta muotiin, havaitsen kuitenkin valahtavani jonnekin haikeutta aiheuttavaan nostalgiakoloon. 90-luvun leffat, musiikki, vaatteet, tv-ohjelmat, jopa tv-mainokset ovat alkaneet kiehtoa entistä enemmän viimeisen puolentoista vuoden aikana, mutta kuluneen parin kuukauden aikana 90-lukutunnelmointini on yllättäen muuttunut suoranaiseksi ikäväksi tuota "nuoruuteni" vuosikymmentä kohtaan.

Nyt joku saattaa ihmetellä, miksi puhun 1990-luvusta nuoruuteni vuosikymmenenä, vaikka kaiken järjen mukaan 28-vuotiaalla tuo nuoruus pitäisi sijoittua ennemminkin 2000-luvulle ja vain osittain 90-luvun loppuun. Mutta minusta nyt sattui tulemaan populaarikulttuuria ahmiva "nuori" jo päiväkodissa. Kun luokkakaverini kuuntelivat lastenlauluja ja lukivat satukirjoja, minä olin uppoutunut katselemaan MTV:ltä musiikkivideoita ja lukemaan Suosikista rock- ja leffamaailman uusimmista tapahtumista. Ja sen sijaan, että yläasteella olisin kavereiden kanssa kehitellyt pukeutumistyyliäni ja etsinyt itseäni, minä istuskelin kotona radion ääressä etsimässä uutta musiikkia ja haaveilemassa muuttamisesta Turkuun, jossa oletin ihmisten ymmärtävän brittirokkareilta ja äidiltäni omaksuttua tyyliäni, jota koulukaverini pikkukaupungin yläasteella eivät selvästikään osanneet arvostaa. Voin muuten sanoa, ettei todellakaan kannata olla katkera, jos ala-asteen alkuvuodet kuunteli vielä Rölli-kasetteja ja iloisia lastenlauluja. Se, että 4-vuotiaasta lähtien on elänyt pop- ja rockmusiikin vaikutteiden alla ei aina ole tehnyt elämästäni helppoa. Mutta onneksi ulkopuolisuuden oloa on sitten voinut lääkitä kätevästi, tadaa, kuuntelemalla lisää rokkia.

Kaiken tämän 90-lukuikäväni keskellä suhtaudun ristiriitaisesti siihen, että tuo rakas vuosikymmen tekee paluuta muotiin. Pelkään, että 90-luvulta esiin poimitaan väärät asiat tai tämä 2010-luvun "ysärikierrätys" tuhoaa jotenkin vanhat ja alkuperäiset 90-luvun tyylit ja muistot. Huomaan myös olevani kamalan omistushaluinen minun vuosikymmeneni ja tyylin suhteen. Ajatus siitä, että joku nykyteini kulkee ruudullisessa flanellipaidassa, farkuissa ja maihareissa kuunnellen mitä tahansa minun 90-luvun bändiäni saa jostain syystä hermoni kiristymään. Tältäkö vanhemmistani tuntui, kun minä ja muu nuoriso 90-luvulla kuuntelimme heidän nuoruutensa musiikkia ja yritimme kehnolla menestyksellä kopioida pukeutumiseemme 70-luvun vaikutteita?

Toisaalta myönnän, että viime aikoina on ollut ihanaa käydä hypistelemässä kaupoissa vaatteita, jotka tuntuvat heti tutuilta ja omilta ja palauttavat mieleen vanhat lempivaatteeni 15 vuoden takaa. Jos nyt vaikka viimein saisin ostettua reikäisen lempipaitani tilalle uuden vastaavan. Vanha Leviksen raitapaita on ollut ahkerassa käytössä vähintään viimeiset 13 vuotta ja valitettavasti paita on puhki ainakin 10 kohdasta, mutta en vain ole saanut heitettyä rakasta paitaani pois vaatekaapista, koska tilalle ei ole löytynyt mitään yhtä ihanaa. Nyt voisi taas löytyäkin.

Harmillista on, ettei mikään nostalgia ja tyylien kierrätys palauta minulle sitä 90-lukua, jota oikeasti kaipaan. Eivät minun suosikkibändini tule takaisin nuorina ja tuoreina, ei Radiomafia ala soida uudelleen taajuudelta 90,1 MHz, eikä kaupasta saa enää kolmea toffeepötköä kymmenellä markalla, vaikka kuinka 90-luvun paluuta toivoisinkin. Ehkä täytyy vain opetella ottamaan tämä 2010-luku vastaan avoimin mielin ja tyytyä muistelemaan 90-lukua ilman jatkuvaa toivetta vuosikymmenen täydellisestä paluusta. Jos siis tulevissa muistelupostauksissani hoen haluavani 90-luvun palaavan takaisin, muistuttakaa minua siitä, että 2010-luvusta saattaa tulla ihan yhtä ihana kuin mitä 90-luku oli.

Syksyn alkutahdit

2010-08-24T02:11:00.003+03:00

Todistin tänään, kuinka naapurini yrittivät epätoivoisesti uskotella itselleen, että vielä on kesä ja että vielä kannattaa mennä viereisille kallioille ottamaan aurinkoa, jotta rusketus on "sitten syksyllä" kunnossa. Itse taas riemuitsin siitä, että narulla kuivuneissa pyykeissä tuoksui selvästi syksy ja ilma oli ihanan viileä. Ja miten ihanan ilmavia ja pöyheitä vaatteista ja lakanoista tuolla tuulessa tulikaan! Kankaat tuntuivat aivan erilaiselta kuin kesällä, jolloin pyykistä tuli jotenkin paahtuneen oloisia.

Siitäkin tietää, että on syksy, kun yhdeksi viikon soitetuimmaksi biisiksi minulla nousee Mewn Apocalypso. Tuota biisiä kuuntelin tasan viisi vuotta sitten muuttaessani Turkuun opiskelemaan. Vuoden 2005 syksy oli elämäni hienoin. Sain joukon uusia ihania ystäviä, pääsin viimein muuttamaan kaupunkiin, jonne olin toivonut pääseväni asumaan pikkulapsesta lähtien ja ilmestyipä tuona syksynä myös vino pino mahtavia levyjä, joita sitten opintotuillani kävin silloisesta Stupidosta ostelemassa. Ja tuo syksy oli kaunis, pitkä ja lämmin. Muistan, kuinka koko syksyn etsin kaupoista itselleni uutta välikausitakkia, mutta lämpimän ja kuivan syksyn takia en koskaan sitten sitä takkia joutunut hankkimaan, koska neuletakilla pärjäsi aina talven alkuun asti. Tulisipa yhtä kaunis ja pitkä syksy nytkin! Voisin taas tehdä pitkiä kävelylenkkejä pitkin Taidemuseonmäkeä, Portsaa ja jokirantaa Mewn and the Glass Handed Kites -levyn tahdissa. Tai ehkä lenkkien taustalle pitäisikin keksiä uusi levy, joka vuosien päästä palauttaisi mieleen syksyn 2010?

No, juuri nyt tämän syksyn alkutahteina ovat soineet alla näkyvät kappaleet, ts. viime viikon soitetuimmat biisit. Esimerkiksi tuo Hurtsin Wonderful Life voisi helpostikin toimia syksyn 2010 virallisena muistobiisinä tulevina vuosina, sen verran paljon sitä tuli taas viime viikolla kuunneltua.

!!! - AM/FM

Hurts - Wonderful Life

Marina and The Diamonds - I Am Not a Robot (Starsmith 24 Carat Remix)

Mew - Apocalypso

Manboy - Please Stop Crying

Space - Neighbourhood

The Verve - Bitter Sweet Symphony

Manic Street Preachers - Born a Girl

Shakespears Sister - Stay

U2 - The Unforgettable Fire

(Lista kuunneltavissa Spotifysta)

Hassua, miten tuo listan alkupää on vahvasti vuotta 2010 henkivä ja loppupuoli taas vahvasti 1990-luvulta. Vannon, etten todellakaan suunnitellut listaa vuosilukuja miettien. Mutta nähtävästi yli 10 vuotta vanhat kappaleet viihtyvät keskenään ja tuoreemmat biisit haluavat olla omana ryhmänään. Keskelle voi sitten puskuriksi jäädä pari biisiä 2000-luvun puolivälistä. No mutta nyt minä selitän jo jotain niin väsynyttä juttua, että selvästi on aika käydä hammaspesulla ja mennä nukkumaan. Palailen huomenna (tai siis myöhemmin tänään) höpisemään teille 1990-luvun hienoudesta. Nyt toivotan vain hyvää yötä!

Kesän viime henkäykset

2010-08-22T22:16:00.001+03:00

Ihanaaihanaaihanaa! Viimein on oikein kunnon syksy. Tänään tunsin ensimmäistä kertaa nenässäni kaipaamani elokuun tuoksun. Tätä tuoksua ja vuodenaikaa olen odottanut koko vuoden! Jos jotain rakastan, niin elokuun ilmaa.

Olen niin innoissani tästä syksystä, että oli pakko tehdä pieniä muutoksia soittolistoilleni. Tarkoitus oli julkaista huomenna soittis, jolle olin koonnut parin viime viikon soitetuimpia kappaleita. Mutta koska tuo soittolista olisi ollut täynnä vielä kesän biisejäni, päätin nyt erottaa edellisviikkojen kesäbiisit omaksi listakseen.
Niin että tässä 15 biisin pieni soittolista loppukesän biisejä.

MC Solaar - La Belle Et Le Bad Boy

Calexico - Two Silver Trees

The Hollies - Bus Stop

Etta James - Leave Your Hat On

S Club 7 - Don't Stop Movin'

Seal - Crazy

Sophie B. Hawkins - Right Beside You

The Police - King of Pain

New Order - Temptation

Empire of the Sun - We Are the People

Air - Radio Number 1

Disco Ensemble - Beacon

Blur - Beetlebum

The Temper Trap - Love Lost

New Order - Bizarre Love Triangle

(Spotifyn käyttäjät voivat kuunnella listan täältä)

Koska muutama kaverini on ihmetellyt, miksi olen parin viime viikon aikana sattunut kuuntelemaan S Club 7:iä (oli mm. viime viikolla viidenneksi eniten kuuntelemani biisin esittäjä Spotifyssa), tämä johtuu vain siitä, että yhtyeen biisit ovat mitä mainiointa pirteää poppia, johon liittyy muistoja vuosituhannen alusta. Ja jos johonkin nuo pirteät poprallit sopivat, niin kesäisiin kävelylenkkeihin ja hilpeään tanssahteluun. Niin ja tietysti myös vanhojen aikojen muisteluun. Kuten näkyy, biisi on parin 90-luvun hitin seurassa, mikä paljastaa, että olen viime aikoina muistellut erityisesti kouluvuosiani.

Nyt kun kerta kesäbiiseistä haluan eroon, lopetan samalla kesäsoittolistani päivittämisen. Spotifysta tuokin lista vielä löytyy, jos joku on utelias näkemään, mitä tänä kesänä olen sattunut kuuntelemaan. Mutta eipä nuo biisit taida teille kamalasti kertoa, millainen kesä minulla on takanani. Itse kuitenkin saan palautettua kuluneen kesän tapahtumat helposti mieleeni noiden laulujen avulla. Juuri nyt kesän muistelu tuntuu kuitenkin tarpeettomalta, koska on aika keskittyä elämään ihanaa syksyä. Voi syksy, miten olikaan sinua jo ikävä - ihanaa, että olet täällä taas!

Light Pollution

2010-08-22T17:10:00.000+03:00

En edes muista, montako kertaa kesän aikana olen harkinnut kirjoittamista chicagolaisesta Light Pollution -yhtyeestä. Sanotaanko nyt vaan vaikka että monta.

On jotenkin vaikeaa kirjoittaa yhtyeestä, jonka levystä ei kokonaisuudessaan pidä. Light Pollutionin debyyttialbumi Apparitions on kokonaisuudessaan suunnilleen kolmen tähden arvoinen. Kuitenkin levylle mahtuu pari mainiota biisiä, joita tänään olen soittanut oikein urakalla putkeen. Ajattelinpa nyt sitten jakaa nämä biisit viimein teidänkin kanssa.

Apparitionsin avausraita Good Feelings toimi kesällä viileää vettä pulppuavan suihkulähteen ja raikkaan tuulenhenkäyksen korvikkeena. Kun kuumankostea ilmamassa tuntui tukahduttavan minut alleen, Good Feelings toi raikasta ilmaa ympärilleni kaikujensa ja helisevien rumpujensa avulla.

Kyllähän te tiedätte, että pidän Manboysta ja The Temper Trapista. Ja koska Fever Dreams tuo jotenkin mieleeni nämä molemmat bändit, kas, pidän biisistä hirmuisesti, vaikka jotain pientä keskeneräisyyttä tässä kappaleessa aina kuulenkin. Kaikesta huolimatta Fever Dreams on suosikkibiisini Apparitions-levyltä.

Oh, Ivory! on ollut kesän paras tiskausbiisi. Mainio kappale, mutta jotenkin tulee tunne, että Arcade Fire on tehnyt tällaisia biisejä vielä pikkuisen paremmin.

Noin yleisesti ottaen Apparitionsia voisi sanoa lupaavaksi debyyttialbumiksi, mutta mikään nappisuoritus se ei Light Pollutionilta vielä ole. Spotifyn käyttäjät voivat käydä kuuntelemassa levyn klikkaamalla tästä. Minä taidan nyt pistää tuon Oh, Ivoryn! soimaan ja kadota keittiöön madaltamaan flunssan aikana kertynyttä tiskivuorta.

Manboy @ Klubi 21.8.10

2010-08-22T04:08:00.001+03:00

Illan suunnitelmiin tuli muutos edellisen postauksen jälkeen. Kävin nimittäin sittenkin katsomassa Manboyta Klubilla!

Alkuillasta nukuttujen pitkien päiväunien jälkeen tunsin oloni sen verran hyväksi, että totesin voivani lähteä keikalle, kunhan pitäisin käsijarrun pohjassa, enkä intoutuisi laulamaan ja tanssimaan biisien tahdissa. Mitä pahaa muka pelkkä seisominen ja musiikin kuunteleminen voisi tehdä?

Kiitos sairastelun aikana kehittämäni kännykkäsudoku-addiktion onnistuin missaamaan Manboyn keikasta ensimmäiset puolitoista biisiä. Siinä missä fiksu ihminen olisi heti Molly Grows Upin setin jälkeen vaihtanut Klubin salista toiseen, minä neropatti päätin odottaa ruuhkan laantumista ja pelata ihan vähän vain sudokua. Lopulta naputtelin koko sudokuruudukon täyteen, jolloin sitten tajusin olevani myöhässä Manboyn keikalta. Onneksi toivuin tästä takaiskusta nopeasti, enkä pilannut loppukeikkaa kiukuttelemalla itseni kanssa.

Myöhästymisestä huolimatta ehdin kuulla itselleni tärkeät kappaleet, kuten A Reasonin, Please Stop Cryingin ja A Boren, joka muuten saattoi koitua ääneni kohtaloksi. En vain yksinkertaisesti malttanut olla laulamatta mukana, joten huomenna saattaa ääni olla uudelleen hiukan vinkuva ja rahiseva, mutta jos A Bore jäi viimeiseksi laulamakseni biisiksi, kehtaanpahan ainakin myöntää, mikä laulu tuhosi ääneni!

Oli ihanaa nähdä Manboy yli kuuden vuoden tauon jälkeen livenä. Vuosien aikana bändi on kehittynyt valtavasti ja kuulosti todella hyvältä. Jotenkin keikalla palautui mieleen myös hassuja pikkuasioita Provinssin 2004 keikasta. Mieleeni palasi mm. tuon keikan jälkeen netissä käyty keskustelu siitä, pilasiko soundiongelmat Manboyn keikan vai oliko keikka kaikkine puutteineenkin hyvä. Ja hassua kyllä mieleeni palautui myös Provinssin keikalla vieressäni seisseen pojan kasvot ja lauluääni. Hassua mitä kaikkea sainkaan kaivettua mielestäni esiin nyt, kun kuulin vuosien tauon jälkeen A Boren uudelleen livenä.

Bändin esityksen lisäksi nautin tänä iltana myös keikan yleisöstä. Miten ihania, musiikin tahdissa eläviä ihmisiä salissa olikaan! Tiedän, että kuulostaa hullulta, kun kehun yleisöä, mutta minä todella tarvitsin tämän illan yleisöä palauttamaan uskoni ihmisten kykyyn kuunnella ja nauttia musiikista Flown ahdistavien kokemusten jälkeen.

Kaiken kaikkiaan oli oikein kiva ilta, enkä usko Klubilla piipahtamisen hirvittävästi toipumistani lopulta hidastavan. Itse asiassa jaksan uskoa, että parantava popmusiikki (jota Manboy sentään on ollut oikein virallisen rautaisannoksen verran!) vain edisti paranemistani. Mutta aamullahan sen sitten näkee, millainen on päivän kunto. Nyt kuitenkin fiilis on mitä mainion!

Menkää te keikalle, minä en pääse!

2010-08-21T14:12:00.001+03:00

Nyt harmittaa. Harmittaa vietävästi! Olin ajatellut meneväni tänään Turun Klubille kuuntelemaan Humalistonkatukasi Rock Nightiin mm. Manboyta, mutta sen sijaan, että pääsisin pomppimaan Please Stop Cryingin tahdissa, minä vietän iltani samalla tavoin kuin viimeiset kuusi iltaa olen jo viettänyt: kotona kirjoja lukien, levyjä soitellen, yskien ja niistäen.

Menee hermot tähän kirottuun tautiin. Ennen Klubille menoa olisi ollut tarkoitus piipahtaa ostamassa toffeeta Stockalta ja hakea kirjakaupasta ja kirjastosta lisää luettavaa, mutta ehei, mitään noista suunnitelmistani en saa toteutettua, kun yskä, nuha ja ajoittainen kurja olo pitää vankina kotona. Kotona lepäillessa olo pysyy itse asiassa ihan hyvänä ajoittaisia yskänpuuskia ja nuhaa lukuunottamatta, mutta pienikin rasitus pahentaa oloa huomattavasti.

Haluaisin kirkua turhautumiseni takia, mutta sitäkään en voi tehdä, koska poissa pysytellyt ääneni ei salli moista. Arvatkaa vaan, miten kaipaan normaalia puhumista ja laulamista. Kaipaan myös fyysistä rasitusta, mikä kohdallani on jo pienimuotoinen ihme, mutta oikeasti jalkani haluaisivat lenkille kaiken tämän kotona makoilun ja istuskelun jälkeen. Eilinen kahden korttelin kävelylenkki kuitenkin todisti, ettei minulla ole mitään asiaa pidemmille lenkeille ennen kuin yskä on täysin ohi. Niin että parempi vain jättää Klubin rokki-iltakin väliin, koska siihen liittyisi kävelymatkoja, pomppimista ja lauleskelua.

Olisin vaan niin kovin mielelläni nähnyt Manboyn livenä 6 vuoden tauon jälkeen. Joulukuussa tulee kuluneeksi 10 vuotta siitä, kun Radiomafian Upteekin rautiksen kautta bändin löysin. Näiden 10 vuoden aikana olen ostanut hyllyyni bändin kaikki levyt, mutta keikalle olen päässyt vain kerran, Provinssissa 2004. Ties miten monet kerrat olen Manboyn keikalle yrittänyt mennä, mutta aina tielle on tullut jokin este. Ilmeisesti jotkin ylemmät voimat tahtovat, etten bändiä pääse näkemään. Ja ilmeisesti samojen voimien mielestä erityisen kova yskä on paras tapa pitää minut kaukana bändistä, koska muistan tarkasti, että ainakin edellisen Manboyn Turun keikan aikana makasin kotona köhimässä. Tuolloin kiusana oli myös korkea kuume, jota onneksi nyt ei ole.

Kaikki te terveet turkulaiset, menkää te tänään puolestani Klubille! Tuolla Humalistonkatu Rock Nightissa soittavat myös mm. Telenovelas ja Half Apple, jotka nekin olisin halunnut nähdä. Liput maksavat vaivaiset 2 euroa (sis. narikan!) ja ovet aukeaa klo 21.

Kuva

Flunssailua ja lukemista

2010-08-19T19:33:00.000+03:00

Niinhän siinä taas kävi, että sain festareilta flunssan. Aivan se ja sama, kuinka hyvin yritän huolehtia käsihygieniasta ja ennalta ehkäistä tautien iskemistä festareilla, flunssavirukset iskevät minuun siellä kuitenkin.

Maanantaina ja tiistaina minusta ei lähtenyt edes puheääntä. Eilen sain jo sanottua lähikaupan kassalle heit ja kiitokset ilman minuutin rykimistä, mutta kirottu nuha ja yskä eivät ole helpottaneet ollenkaan. Itse asiassa valvoin lähes koko viime yön yskäni takia. Nukuin tunnin, heräsin, yskin puolitoista tuntia, nukuin puolituntia... Vasta aamulla klo 9 sain nukahdettua, kun tajusin, että jostain kumman syystä paleleminen saa yskän helpottumaan. Jos erehdyin unissani vetämään viltin ylleni, voimakkaat yskänpuuskat tekivät paluun, mutta kun palelin lakanan alla, köhä pysyi poissa. Hivenen outoa, mutta ainakin nyt on sitten yskään lääke, joka tepsii. Ja nyt kun olen saanut oltua yskimättä tunteja, huomaan keuhkojen rauhoittuneen niin, ettei tuollaisia kramppaavia yskäkohtauksia enää tunnu ihan heti tulevan. Elättelen toiveita, että huomenna pystyisin jo laulamaan!

Pakkolevon aikana olen istunut nojatuolissani, juonut teetä ja lukenut kirjoja. "Aamiaiskattaus" näytti tänään tältä

Mukissa höyryää teetä ja pöydällä on suklaakeksejä, jotka mielestäni ovat, palelemisen ohella, parasta yskänlääkettä. Minulle on aina opetettu, ettei sairaana saisi syödä suklaata ja makeisia, mutta oman kokemukseni mukaan suklaa on paras flunssalääke hunajan jälkeen. Marjamehut, kanakeitot tai särkylääkkeet eivät paranna lainkaan niin tehokkaasti kuin pari palaa suklaata.

Vielä suklaatakin tärkeämpää minulle koko tuossa kattauksessa "aamulla" (oikeasti klo 15 iltapäivällä) oli tuo kirja. Ostin Neil McCormickin Bonon doppelgängeri -kirjan viime viikolla Turun taiteiden yöstä. Vaikka olen ehtinyt lukea kirjasta vasta reilut sata sivua, suosittelen ainakin kaikkien U2-fanien lukaisevan kirjan, jos sitä ei ole vielä tehnyt. Voisin myös sanoa, että jos tykkää Nick Hornbyn kirjoista, erityisesti Fever Pitch (Hornankattila) tai 31 Songs (31 laulua) kirjasta, todennäköisesti pidät tästä McCormickinkin kirjasta ihan vain kirjoitus- ja kerrontatyylin takia. (Voitte muuten yrittää arvata, mitkä kaksi muuta kirjaa satuin viikko sitten Sammakon kirjakaupasta poimimaan ostoskoriini, kun kävin ostamassa 2 eurolla tuon McCormickin kirjan itselleni.)

Kun kirjasta on luettuna vasta 122 sivua, en tietenkään voi antaa siitä vielä täydellistä arvostelua, mutta jotain sentään voin jo sanoa. McCormick on nykyisin The Daily Telegraphin arvostettu musiikkitoimittaja, mutta hän sattuu olemaan myös U2:n jäsenten entinen koulukaveri. McCormick kertoo kirjassaan oman tarinansa ohella U2:sta ja bändin jäsenistä rehelliseti ilman turhaa ylimääräistä ihailua ja jalustalle nostamista. Kaikki Bonon vihaajat joutuvat kuitenkin pettymään, jos toivovat, että rehellisyys toisi esiin sen, millainen itseään täynnä oleva kusipää Bono oikeasti on. Vaikka jonkinlainen U2:n ihailija olenkin, jopa minä olen kirjaa lukiessa ajatellut, että Bonohan on kirjan mukaan paljon hauskempi tyyppi kuin olen kuvitellut. Eli jos nyt jostain naurettavasta syystä haluat jatkaa Bonon halveksimista ja inhoamista, ehkä sinun ei kannata tätä kirjaa lukea, jotta hölmön vihasi voima säilyy.

McCormick onnistuu kuvailemaan lähes riipaisevan koskettavasti, miltä tuntuu olla nuori mies, joka haaveilee tähteydestä, mutta sen sijaan, että itse pääsisi ihailluksi rockjumalaksi, supertähdeksi nousevatkin omat kaverit. Olen myös suunnattomasti nauttinut siitä, miten kirjassa kuvaillaan 1970- ja -80-luvun taitteen brittiläisen musiikkiteollisuuden ja -median kehittymistä. Toisaalta havaitsen myös kaipaavani tuota aikaa (jolloin kylläkään en edes ollut vielä syntynyt) niin kovasti, että välillä olen joutunut pyyhkäisemään nenäliinalla muutakin kuin nuhaista nenääni. Vaikka kirja siis on rentoa ja hauskaa luettavaa, saa se myös herkistymään. Tai ainakin minut se saa, kun mietin, miten paljon parempi, toimivampi ja monipuolisempi musiikkimaailma vielä 80-luvulla oli nykypäivään verrattuna.

Tietyssä mielessä luen tätä kirjaa aivan väärään aikaan. Tarkoitukseni oli vältellä U2:ta kaikin tavoin lähipäivien ajan, jotten olisi himu katkera siitä, etten pääse näkemään bändiä Olympiastadionilla. Nyt kuitenkin havaitsen, etten ole enää kuin ihan pikkuriikkisen harmissani, etten saanut lippua keikoille. Flunssa olisi joka tapauksessa pilannut keikkani, joten voin oikeastaan ihan hyvillä mielin jäädä kotiin kuuntelemaan U2:n levyjä, katselemaan Anton Corbijn bändistä ottamia kuvia ja täyttelemään lottokuponkeja, jotta kun bändi seuraavan kerran esiintyy kotikentällään Dublinissa, voin sitten olla siellä miljonäärinä ihailemassa aivan erityisesti Larry Mullenin rummutusta.

Kaikki te onnelliset, jotka U2:n Helsingissä nyt näette, pitäkäähän oikein kunnolla hauskaa ja nauttikaa bändistä, musiikista ja showsta!

Vielä vähän Flow-valitusta

2010-08-18T13:18:00.000+03:00

Olen maannut eilen ja tänään flunssaisena kotona ja pohtinut aivan liikaa uudelleen ja uudelleen Flown tapahtumia. Kuten jo maanantaina sanoin, kaikki ei festareilla ollut aivan niin mahtavaa kuin minulle etukäteen oli kehuttu. Iso osa keikoista jäi hieman vaisuiksi, ruokatarjonta oli jo liiankin hienostelevaa ja ennen kaikkea iso osa ihmisistä tuntui olevan paikalla vääristä syistä ja väärällä asenteella.

Vaisuista keikoista syyttäisin enemmän yleisöä kuin bändejä. Kun paikalla oli valtavasti väkeä, jolle musiikki ei ole keikoilla pääasia, tunnelma jää aika vaisuksi. Nyt monella keikalla vaikutti siltä, että iso osa porukasta tuntui vain stressaavan, onko kynsissä varmasti juuri oikea punaisen sävy, kampaus kohdillaan ja vaatteet varmasti viimeisimpien katumuotivirtausten mukaiset.

Ja vaikka tämä kaikki nyt kuulostaa siltä, että paikalla olleet naiset olisivat olleet pahimpia tunnelmanpilaajia, ihan yhtä pahoja näyttäytyjiä miestenkin joukossa oli. Miehillä oli myös kumma tarve päteä musiikkitietämyksellään. Kaikki vain tuntuivat tietävän esiintyjistä samat asiat - kas kummaa, juuri ne faktat, jotka Flown artistiesittelyvihkosessa oli kerrottu. Niin ja biisitietämys taas tuntui rajoittuvan Flown virallisiin Spotify-soittolistoihin. Useammin kuin kerran teki mieli tarttua poikien kauluspaitojen liepeisiin, vähän ravistella tyyppejä ja karjua, että jotkut meistä ovat tulleet kuuntelemaan tänne bändejä, eikä jonkin omaa tietämystään jakavan tyypin ääntä. Onneksi eturiveissä riitti muitakin tyyppejä, jotka olivat tulleet festareille aivan tavallisissa vaatteissa ja musiikin takia, jotta jostain sentään helpolla löysi samanhenkistä seuraa.

En oikeasti pysty ymmärtämään ihmisiä, jotka stressaavat ja suunnittelevat viikkokausia festariasuaan ja hiovat ulkomuotoaan vielä metromatkalla kohti Suvilahtea. Olisikohan jotain kenties pielessä, jos Flowta varten on käytävä ostamassa uusia merkkivaatteita? Miksi joidenkin on pakko päteä heinäkuun lopusta lähtien, kuinka heillä on lippu Flowhun? Niin ja miksi Flown nimeä ei voi lausua normaalilla äänellä ja äänenpainolla? Miksi täytyy sanoa "minä menen FLOWhun"?

Mitä iloa tuollainen Flow-lipulla pätevä, omaa ulkonäköään ja asuaan yhtenään tarkkaileva festarivieras lopulta tapahtumasta edes saa? Minusta tuntui, että paikalla oli tosi paljon ihmisiä, jotka eivät olleet onnellisia. Ihmisiä, jotka eivät hetkeksikään saaneet rentouduttua. Minulle festareissa ihaninta on juurikin se, että voin hetkeksi kadota väkimassaan, olla täysin persoonaton "jokuvain", unohtaa huolet ja murheet ja tanssia itseni onnelliseksi hyvien esiintyjien tahdissa. Oikeasti koko festarin onnellisimmat ihmiset näin Ricardo Villalobosin klubisetin aikana, kun mies oli soittanut reilun tunnin verran ja tanssilattialta oli poistunut kaikki ne ihmiset, jotka olivat tulleet paikalle vain voidakseen kehua myöhemmin kavereilleen työ- tai opiskelupaikalla olleensa kuuntelemassa "maailman parasta dj:tä". Ihmiset, jotka olivat valmiita hikoilemaan vaatteensa läpimäriksi, sulkemaan silmänsä ja hytkymään mitä kummallisemmilla tavoilla musiikin tahdissa olivat rentoja, vapaita, onnellisia ja kauniita. Kukaan miestä ei taatusti miettinyt, näytämmekö typeriltä, onko vaatteemme tyylikkäitä ja mitä muut miestä ajattelee. Me vain tanssimme, nautimme ja hymyilimme toisillemme.

Flowhun kaipaisi lisää rentoutta ja aitoutta. Nyt festarista tuntuu tulevan omituinen pönötysjuhla, jossa porukka seisoo mukapersoonallisissa katumuotiasuissa juomassa pillillä skumppaa hyvien artistien joutuessa taustamusiikin esittäjiksi. Ja mua oikeasti harmittaa olla todistamassa lempiesiintyjieni keikkoja, jotka menee mönkään vain kylmänviileän yleisön takia, kun kukaan ei kehtaa nostaa käsiä ylös ja hakata käsillä tahtia, ettei vaan näytä hölmöltä (ainoa hetki, kun kädet viitsittiin nostaa ilmaan oli sillä hetkellä, kun iPhonella piti saada napattua kuva todistusaineistoksi esiintyjän näkemisestä). Ne persoonattoman kohteliaat pikkuaplodit biisien välissä ei paljoa artisteja lämmitä, jos on tottunut lavalla siihen, että yleisö kiljuu ja tanssii hurmoksessa ja innostuu muistakin kappaleista kuin niistä kahdesta suurimmasta hitistä. Rakkaat ihmiset, jos teillä ei ole tarkoitustakaan nauttia musiikkitapahtumassa musiikista, voisitteko joko a) olla ostamatta lippuja koko tapahtumaan tai b) pysytellä ainakin poissa kiekoilta, jotta hyytävä rokkipoliisimeininkinne ei pilaisi meidän fanien tunnelmaa.

Jottei tämä kirjoitus olisi pelkkää kiukuttelua, lopuksi haluan esittää kiitokset kaikille niille ihanille ihmisille, joiden kanssa sain pitää hauskaa Kiki Paun, Villa Nahin, Airin ja The xx:n keikkojen eturivissä. Ja kiitos niille ihanille, rennoille ja kauniille ihmisille, jotka jaoitte kanssani tanssilattian Villalobosin setin aikana. Te oikeasti muistutitte minulle, mikä niillä tanssilattioilla on parasta: Teidän seassa, minä sain unohtaa itseni ja vain tanssia ja nauttia musiikista ja tunnelmasta, todella vain heittäytyä flown vietäväksi.